sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Jotain hölmöä, jotain komeaa, jotain surullista

Servetit: Tiger.

Jojo Moyes: Jos olisit tässä (2016)

Tämä kirja on jatko-osa Moyesin teokselle Kerro minulle jotain hyvää, joten jos et ole lukenut sitä, älä lue tätä postausta! Spoilerit alkavat heti.

Louisa, jonka opimme em. kirjassa tuntemaan, on viettänyt Willin kuoleman jälkeisen vuoden pakoillen suruaan ensin Pariisissa ja sitten milloin missäkin reissaten. Nyt hän on asettunut Lontooseen perintörahoilla ostettuun asuntoon, jota ei ole viitsinyt edes sisustaa ja töihin lentokentällä sijaitsevaan pubiin, jossa hän seuraa päivästä toiseen muiden ihmisten lähtöä seikkailuihin. Tarinan alussa Lou joutuu onnettomuuteen, jonka seurauksena hän pääsee jälleen väleihin perheensä kanssa - äiti kun ei ole edellisen kirjan tapahtumien vuoksi suostunut enää puhumaan hänelle.

Sairasloman aikana töihin on tullut uusi pomo, joka on kamala nalkuttaja ja Lou joutuu isänsä mieliksi käymään sururyhmässä, jonka jäsenet tuntuvat käyvän läpi aivan eri asioita kuin Lou. Mutta muutakin tapahtuu ja Louisan elämä on jälleen mullistumassa. Hänen ovelleen nimittäin ilmestyy 16-vuotias Lily, joka väittää olevansa Willin ja tämän lukioaikaisen tyttöystävän intohimon hedelmä, josta Willillä ei ole ollut aavistustakaan.

Lily on elämässään täysin hukassa ja sekoilee minkä ehtii. Lou ottaa hänet siipiensä suojaan, koska ei voi kääntää selkäänsä Willin jälkikasvulle, mutta menettää hermonsa ja vähän muutakin useammin kuin kerran. Pian hän ottaakin elämäntehtäväkseen yhdistää Lily uuden perheensä, Traynorien, eli Willin vanhempien ja siskon kanssa.

Samaan aikaan Lou tapaa sururyhmänsä kautta komean ja miehekkään ambulanssikuski Samin, jonka kanssa hänellä synkkaa heti. Lou miettii kuitenkin edelleen joka käänteessä Williä, josta Lily olemuksellaan jatkuvasti muistuttaa, eikä emotionaalinen sitoutuminen uuteen suhteeseen ole helppoa. Työolosuhteiden kiristyessä Lou myös joutuu jälleen miettimään, mitä oikein haluaa elämällään tehdä. Toiselta puolelta maailmaa putkahtaakin houkutteleva työtarjous.

Kirjoitin Kerro minulle jotain hyvää kirjasta, että jos aikoo lukea yhden hömppäkirjan kymmenessä vuodessa, kannattaa lukea se. Itse tein kirjalle jotain, mitä en muista koskaan ennen tehneeni: päästyäni sen loppuun, aloitin sen parin päivän kuluttua uudestaan alusta ja luin toiseen kertaan! Willin ja Loun tarina jäi elämään uskomattoman elävästi mieleeni ja olen edelleen sitä mieltä, että kyseessä on harvinaisen tärkeä ja kypsä hömppäkirja.

Jos olisit tässä -kirjaa en sen sijaan voi erityisemmin suositella lukemaan, vaikka lukisi kymmenessä vuodessa sata hömppäkirjaa. Kiitoksissa Jojo Moyes kiittää lukijoitaan saamistaan runsaista someviesteistä, joissa oltiin kiinnostuneita Loun myöhemmistä vaiheista ja kertoo, ettei ehkä olisi päätynyt kirjoittamaan tätä kirjaa ilman niitä. Ymmärrän hyvin, että Kerro minulle jotain hyvää jätti lukijoihin tyhjiön, sillä koin sen itsekin. Kirjan loppu, vaikka onkin juuri sellainen jonka kirja rehellisyyden nimissä vaatii, on niin umpisurullinen, että siitä jää väkisinkin paha mieli. Jos olisit tässä on se sokerikuorrutteinen onnellinen loppu, jota lukijat jäivät tarinalle kaipaamaan.

Kirja on perushömppää ja sisältää kaikki mahdolliset chick lit -kliseet höpsöistä vanhemmista karseaan pomoon ja päähenkilön kykyihin ja koulutukseen nähden täysin epäuskottavaan työtarjoukseen, puhumattakaan tämän tolkuttoman huonosta onnesta miesrintamalla. Willin teini-ikäisen tyttären yllättävä ilmaantuminen on tavallaan jopa uskottavaa hahmon tuntien, mutta toisaalta niin moneen kertaan nähty ja älyvapaa käänne, että silmienpyörittelyltä en voinut välttyä.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

333: Huhtikuu - opintoputken loppu häämöttää


Kesti näin kauan ennen kuin tajusin että huhtikuu on kauan sitten loppunut ja pitäisi tämä vaatepostaus raapia kasaan. Olen melko tehokkaasti onnistunut viime aikoina työstämään ja ajattelemaan vain graduani, joka pitäisi palauttaa suunnilleen viikon päästä. Vielä sen kanssa on tekemistä, mutta jos mitään ihmeellistä ei tapahdu, ei sen kanssa tule varsinaisesti edes kiire. Mieleeni on useammin kuin kerran hiipinyt ajatus: näinkö helppoa tämä on? Olenkin varma, että jonkun mutkan maailmankaikkeus vielä kaivaa taskustaan tielleni. Toivottavasti ei kovin tiukkaa.

Huhtikuussa shoppailin tarpeellisia vaatteita urakalla:

  • Adidaksen lenkkarit Hulluilta päiviltä, 39,90 €
  • Kevättakki Zalandolta, 39,90 €
  • Pitkähihainen paita kirppikseltä, 2 €
  • Tuulitakki peräkonttikirppikseltä 3 €
Koiranvientivaatteiden hamstraaminen on nykyään salainen paheeni. Lenkkarit ja tuulitakki kuuluvat tähän kategoriaan. Kevättakin osto oli myöntymys Armanin monivuotiselle anelulle että hankkisin uuden välikausitakin. Mistään ei meinannut löytyä yhtään sen tyylistä joista tykkään ja mitä enemmän käytän tätä Zalandosta ostamaani, sitä vähemmän siitäkään pidän. Väri ja malli ovat kivat, mutta materiaali on jotenkin liian sporttinen. Taskuille vaikuttaa nopeasti tapahtuvan muodonmenetys kun uskallan tunkea niihin kännykkäni, bussikorttini ja huulirasvani. Sama efekti tapahtui edellisen Zalandosta tilaamani kevättakin kanssa: aloin inhota sitä koska se näytti liikaa "koiranvientitakilta". Joka tapauksessa punainen väri on edistystä, koska yleensä olen ostanut vain mustia, harmaita ja ruskeita takkeja. Kuvassa poseeraan takki päällä Tampereen yliopiston Opintoputkessa, korkealla ilmassa kulkevassa käytävässä, joka johtaa rakennuksesta toiseen. Viittä vaille päätin jo näyttää teille naamani, mutta koska tässä(kin) kuvassa oli vähän tyhmä ilme, jääköön suuri paljastus odottamaan suotuisampaa hetkeä tulevaisuudessa.