sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Tassut ratissa ei paljon lueta


Epäreilua. Juuri kun olin saamaisillani Mario Kartissa kolme tähteä kaikissa cupeissa ja olin vähentänyt päivittäistä peliaikaani kuudesta tunnista vajaaseen kahteen, avomieheni meni ja osti minulle uuden rallipelin! Lopputulos on taattu: kirjat, leffat ja muut projektit sekä ennen kaikkea tietysti mies saavat olla rauhassa koko pitkän vapaaputken, joka minulla nyt on meneillään.

Luin äskettäin jostain blogista (anteeksi epämääräisyyteni) hienon mietelauseen, joka kuului jotakuinkin näin: "Ostamme kirjoja, koska siten uskomme ostavamme itsellemme aikaa lukea ne". Pelkään pahoin että tämä lausahdus muuttuu meillä pian ideaksi: "Ostamme tyttöystävillemme rallipelejä, koska siten tiedämme varmasti saavamme aikaa itsellemme".

Joka tapauksessa, ennen Need for Speed: Nitron saapumista talouteemme onnistuin lukemaan kokonaista kaksi kirjaa.


Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina (2010)
Suom. Paula Korhonen

Luettuani Aikamatkustajan vaimon olin pitkään siinä tyhjiössä joka joskus syntyy kun on juuri lukenut todella hyvän kirjan, eikä halua tuhlata aikaa enää yhtään huonompiin, ja sitten sitä aloittaa kymmenen kirjaa ja hylkää ne, koska mikään ei tempaa heti ensimmäisillä sivuilla mukaansa. Onneksi onnistuin saamaan nopeasti käsiini saman kirjailijan toisen teoksen, sillä usein se on ainoa tehokas apu kyseiseen lukemisen kriisiin.

Hänen varjonsa tarina kertoo amerikkalaisista identtisistä kaksosista, Valentinasta ja Juliasta. He ovat toistensa peilikuvia ja kuten identtiset kaksoset yleensä (ainakin fiktiossa), tiiviisti sidoksissa toisiinsa. Kaksoset tekevät kaiken yhdessä ja nukkuvat tiiviisti kietoutuneina toisiinsa. Kahdenkymmenen vuoden ikään mennessä kummallakaan ei ole ollut oikeaa poikaystävää, koska sellaisen hankkiminen johtaisi ennemmin tai myöhemmin tekoihin, joita ei voisi harrastaa yhdessä.

Kun heidän tätinsä Elspeth kuolee, kaksoset kuulevat tästä ensimmäistä kertaa ja heille selviää, että myös heidän äitinsä Edie on identtinen kaksonen. Elspethin ja Edien välit ovat jossain 1980-luvun tiimellyksessä katkenneet, eikä tädistä siksi ole puhuttu. Elspeth on kuitenkin testamentannut asuntonsa Lontoossa kaksosille. Testamentin ehtona on, että tyttöjen täytyy asua asunnossa vuosi ennen kuin he saavat myydä sen.

Julia ja Valentina lähtevät innolla Eurooppaan, kohti itsenäistymistä ja uusia seikkailuja. Mutta kodin tutuista ja turvallisista kuvioista lähteminen asettaa heidän suhteensa uusien haasteiden eteen. Siskoksista fyysisesti heikompi Valentina alkaa yhä enemmän tiedostaa, kuinka kaikki yhdessä tehty on aina ollut sitä, mitä Julia on halunnut. Valentina alkaa haaveilla vaatetusalan opiskelusta, joka kiehtoo häntä, mutta ei Juliaa. Pikkuhiljaa hän huomaa myös olevansa rakastunut kuolleen tädin miesystävään Robertiin. Julia on tästä kaikesta hyvin näreissään ja haluaisi edelleenkin tehdä kaiken yhdessä Valentinan kanssa. Kumpi onkaan todella kaksikon heikompi osapuoli?

Myös Julia löytää kuitenkin Lontoosta puuhaa, sillä hän puolestaan ystävystyy naapurin Martinin kanssa, joka kärsii monenlaisista pakko-oireista eikä ole vuosiin juuri poistunut kotoaan. Julia, joka on aina pitänyt huolta Valentinasta, ei kestä tilannetta jossa Valentina rimpuilee irti hänen otteestaan. Niinpä hän ottaa tehtäväkseen pelastaa Martinin ja saattaa tämän takaisin yhteen vaimonsa kanssa. Vaimo on lähtenyt, koska ei enää jaksanut kävellä kotonaan muovipussit jaloissa.

Jotta romaanista ei vaan olisi tullut mielenkiintoista kasvutarinaa ja tutkielmaa identtisten kaksosten identiteeteistä, Niffenegger on ängennyt siihen kummittelua. Lukijalle selviää hyvin varhaisessa vaiheessa, että Elspeth ei ole lähtenyt minnekään lopullisesti. Hän on aaveena vankina asunnossaan ja seurailee kaksosten puuhia kiinnostuneena ja iloisena siitä, että pääsee viimeinkin näkemään heidät. Pian tämä ei kuitenkaan riitä Elspethille, vaan hän alkaa räpytellä lamppuja ja pudotella tavaroita huomion toivossa. Eikä aikaakaan kun kaksoset ja Robert keskustelevat Elspethin kanssa päivittäin automaattikirjoituksen tai ouija-laudan avulla.

Ehkä jo edellisestä kappaleesta saitte vihiä siitä, etten kenties lämmennyt tälle kirjalle ihan niin paljon kuin Aikamatkustajan vaimolle. Niffeneggerillä on kieltämättä maaginen kyky lumota sanoilla ja kirja tuli kyllä kahlattua läpi melkoisella vauhdilla. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja Highgaten hautausmaan ympäristöön sijoittuva miljöö kiehtova. Mutta mutta. En vain yksinkertaisesti pitänyt asioiden saamista käänteistä kirjan puolivälin ohitettuani. Aivan liian fantastista minun makuuni.

Kirjan kannesta on sanottava, että se ilahduttaa minua suuresti. Kerrankin vaikuttaisi siltä, että kansi on laadittu nimenomaan tätä kirjaa varten, sillä kannen tytöillä olevat vaatteetkin kuvaillaan yksityiskohtaisesti romaanissa. Myös Aikamatkustajan vaimon kansi muuten vaikuttaa ihan kirjaa varten räätälöidyltä, vaikkei ihan yhtä vetävä olekaan.


Tuomas Kyrö: Miniä (2012)

Aivan erilaisiin tunnelmiin hyppäsinkin sitten tämän ensimmäisen Kirjan ja ruusun päivän kirjan myötä. Koska siivosin juuri kirjahyllyni ja poistettuani sieltä noin kolmen hyllymetrin verran kirjoja, tilaa vapautui suunnilleen kolmenkymmenen senttimetrin verran (kyllä, kirjahyllyni uhmaa fysiikan lakeja!), katsoin olevani oikeutettu astumaan Kirjakauppaliiton asettamaan ansaan. Ideana oli siis ostaa Kirjan ja ruusun päivänä kirja tai kirjoja kymmenellä eurolla, sitten sai Miniän kaupan päälle. Päivän perinteen mukaan ostinkin kympillä kirjan avomiehelleni, mutta itse sain tyytyä ruusun suhteen tukkakukkaan joka minulla jo oli. (Ei pahalla, sainhan sitten pari päivää myöhemmin sen rallipelin...)

Miniää voisi luonnehtia Mielensäpahoittaja-kirjojen sisarteokseksi. Kieli, joka tekee Mielensäpahoittajasta niin huvittavan tyypin, on hyvin samanlaista tässäkin kirjassa. Tällä kertaa kertojana vain toimii miniä, keski-ikäinen ja keskiluokkainen menestyvä uraohjus, joka luulee saavansa vapaan viikonlopun kun mies on lähtenyt lasten kanssa appiukkoa moikkaamaan. Vaan jotenkin käsittämättömällä tavalla Murphyn laki astuu voimaan ja appiukko lähetetäänkin miniän riesaksi Helsinkiin, kun mies ja lapset jäävät Sysi-Suomeen anoppia paapomaan. Eikä siinä vielä kaikki, vaan venäläiset, joiden kanssa miniä on solmimaisillaan uransa suurimman diilin, saapuvat pari päivää etuajassa appiukkokaaoksen keskelle. Ja sitten perunat jäätyvät ja lapsetkin lähetetään takaisin uuden säkin kanssa. Melkoinen kaaos. Käämithän siinä palavat.

Suhtauduin tähän kirjaan vähän ennakkoluuloisesti sen vuoksi, että sitä jaettiin yhtenä ainoana päivänä ilmaiseksi, eikä sitä pitäisi enää saada mistään muualta kuin korkeintaan divarista parin vuoden päästä. Luultavasti nopeasti hutaistu ja kenties huvittava tekele, ajattelin, mutta pakko se oli hankkia, koska kannessa ovat minun aamutossuni! Kirja on kyllä harmittavan lyhyt, mutta niinhän ne Mielensäpahoittajatkin. Muuten en joutunut pettymään vaan pikemminkin yllätyin iloisesti. Jopa nauroin.

torstai 26. huhtikuuta 2012

We Still Need to Talk About Kevin


Poikani Kevin (We Need To Talk About Kevin) (2011)

En malttanut odottaa yhtään kauemmin hetkeä jona olisin saanut leffaseuraa, vaan ponkaisin katsomaan tämän vuoden odotetuimman elokuvatapauksen keskenäni. Ehkä se olikin viisas ratkaisu. Leffa vaatii täydellistä huomiota, ja olosuhteet olivatkin varsin otolliset, sillä sali oli lähes tyhjä ja saatoin nököttää ylärivillä ylhäisessä yksinäisyydessäni. En muista koska olisin viimeksi katsonut näin vaativan elokuvan. Se tuntui täyttävän koko paikan ja tunkeutuvan sisuksiini saaden niissä aikaan jatkuvia kylmiä väreitä. Kaksi tuntia on tälle elokuvalle juuri sopiva kesto. Pitempää aikaa piinaavaa tunnelmaa en olisi järjissäni kestänyt, lyhyemmässä ajassa se ei olisi tarpeeksi tehokasta.

Varoitus. Tämä teksti ei sisällä juoneen liittyviä olennaisia spoilereita, mutta senkin edestä omia tulkintojani sekä yksityiskohtien analysointia, jotka saattavat laimentaa elokuvaelämystä, mikäli teksti luetaan ennen leffan katsomista!

Aion nyt olettaa, että kaikki ovat jo lukeneet Lionel Shriverin loistavan romaanin, johon elokuva perustuu. (Jos et ole, kirjastoon mars!) En siis laadi yksityiskohtaista juonireferaattia, mutta siltä varalta että täällä nyt todellakin on joku joka ei ollenkaan tiedä mistä on kyse, kerrataan tiiviisti. Romaanin kertoja on Eva (leffassa Tilda Swinton), jonka poika Kevin on suorittanut suunnitelmallisen joukkomurhan koulussaan. Romaani koostuu Evan kirjeistä tämän aviomiehelle Franklinille (leffassa John C. Reilly). Kirjeissä Eva pohtii sitä kaikkea, mikä Kevinin kanssa meni vikaan ja kertoo oman näkemyksensä tapahtumista monien vuosien ajalta. Kevin vaikuttaa jo ennen syntymäänsä pahuuden ruumiillistumalta. Syntymän jälkeen tilanne luonnollisesti pahenee ja pahenee sitä mukaa kuin Kevin kasvaa. Eva tuntuu kuitenkin olevan ainoa, joka tajuaa Kevinin todellisen luonnon, sillä halutessaan poika manipuloi isäänsä, opettajiaan ja ketä tahansa saaden Evan näyttämään naurettavalta. Kun äiti ja poika ovat kahden, helvetti on irti. Franklinin mielestä Kevin on ihan normaali nuori poika, Eva taas hysteerinen ja ilmeisen pihalla siitä, mitä äitiys vaatii.

Tähän väliin täytyy hieman kertoa lukukokemuksestani. En halua mitenkään brassailla, mutta olen äärimmäisen lahjakas eläytyjä. Sain kuulla siitä jo ala-asteella kun jäin lukutunnilla nenä kiinni kirjaan, vaikka opettaja oli jo pälpättänyt kauan tunnin päättymisen merkiksi. En vieläkään tajua, miten en kuullut sitä ollenkaan, mutta muistan että kirja oli jokin osa Carolyn Keenen Dana-tytöt-sarjasta. Siispä kun luen kirjaa - etenkin jos se on hyvä kirja - olen tarinassa ihan täysillä mukana. Koska Eva on Poikani Kevinin ainoa kertoja, ehdin viidensadan sivun aikana kietoutua häneen tiiviisti, luikerrella Evan päähän, silmien taakse, ajatuksiin. Niinpä uskoin ihan kaiken mitä Eva näkee ja kertoo. Täytyy siis tunnustaa, että olin naiivi ja menin täysillä halpaan. Uskoin vakaasti, että Kevin todella on pahuuden ruumiillistuma ja hänessä on jotain todella pahasti vialla.

Tunsin itseni samaan aikaan todella tyhmäksi ja erittäin valaistuneeksi kun kirjan luettuani sain googlaamalla selville, että asia ei ole niin yksiselitteinen. Koko kirjan pointti onkin siis lopulta kysymys: onko Kevin syntyjään paha, vai tuleeko Kevinistä paha, koska Eva ei koskaan koe mitään voimakasta äidinrakkauden tuomaa ahaa-elämystä? Eva kyllä vaikuttaa tekevän kaikkensa ja todella omistautuvan Kevinille, mutta hänen sydämensä ei ole äitiydessä mukana.

Tajuttuani tämän palaset tietysti loksahtivat kohdilleen aivan uudella tavalla, koin valaistuksen ja romaanista kasvoi vielä suurempi kuin se sitä lukiessani oli ollut. Teki mieli aloittaa se heti alusta ja lukea se tällä kertaa oikein. (En muuten ole vieläkään tehnyt sitä, vaikka kirjan lukemisesta on jo useampi vuosi, mutta ajattelen sitä lähes kuukausittain. On kuitenkin sanottava, että ryhdyin välittömästi haravoimaan tekstiä "sillä silmällä" ja kirjoitin eräälle kirjallisuuden kurssillle esseen Evan epäluotettavuudesta kertojana. Ja sain muuten vitosen siitä. Siis asteikolla 1-5.)

Elokuva on hyvin erilainen kuin odotin. Pitkään en oikein tiennyt mitä ajatella siitä, mutta lopulta päädyin johtopäätökseen, että se on melkoisen hieno itsenäinen taideteos. Usein kirjoihin perustuvat filmatisoinnit pyrkivät esittämään kirjan tapahtumat uudelleen visuaalisessa muodossa. Joskus siinä onnistutaan paremmin, joskus huonommin. Yksi huonoimpia kokemuksiani on ollut John Irvingin kirjaan perustuva elokuva Kaikki isäni hotellit (The Hotel New Hampshire) (1984). Saattaa olla, että koko huono kokemus johtui siitä, että palavalla innostuksella katsoin elokuvan heti luettuani kirjan, joka on aivan mahtava. Joka tapauksessa elokuva vaikutti olevan pelkästään kirjan tiivistelmä audiovisuaalisesssa muodossa. Se sai minut raivostumaan. Tiivistelmä koostui tärkeimmistä tapahtumista ja jätti kaiken hienon ja originaalin kirjassa väliin.

Poikani Kevin on toista maata. Se on ennen kaikkea elokuva, ei vain kirjaan perustuva elokuva. Leffa on täynnä symboliikkaa ja vihjailua äänen ja kuvien muodossa. Karmaisevat tapahtumat on esitetty jättämällä ne esittämättä. Pelkäsin etukäteen, millaista väkivaltaa leffa pitäisi sisällään, mutta se, ettei väkivaltaa näytetä ollenkaan saa mielikuvituksen lentämään ja näkemään kaikessa groteskia niin että lopulta sitä vain toivoo, että voi kun veri nyt lentäisi kunnolla tämän psykologisen piinan sijaan.

Verta ei leffassa juurikaan näy, mutta kuitenkin se on koko ajan läsnä. Elokuva alkaa kohtauksella jonkinlaisesta tomaattikastikesodasta, jonka keskellä nuori Eva on onnellinen ja vapaa. Myöhemmin Evan talo on roiskittu punaisella maalilla, jota Eva sitten katharsiksenomaisesti jynssää pois aina vapaahetkinään. Nimenomaan ruokaa käytetään ahkerasti karmaisevan tunnelman luomiseen. Kevinin tapa lastata paahtoleivälle puoli purkkia hilloa ja rutistaa sitten leipä liiskaksi niin että hillo pursuilee punaisena ja etovana lautaselle, on vain yksi esimerkki.

Franklin on elokuvassa pitkään etäinen hahmo, mutta onnistuu silti aiheuttamaan samaa raivon ja voimattomuuden tunnetta kuin kirjan Franklin. Pitkään Franklinin kasvoja ei juurikaan näytetä, vaikka hän olisikin kohtauksessa fyysisesti läsnä. Ratkaisu kuvastaa hienosti sitä, kuinka yksin Eva äitiydessään on, kun edes aviomies ei hänen epäilyksiään usko. Jostain syystä Eva ja Franklin kuitenkin lähentyvät elokuvan kuluessa, vaikka samalla Kevin ajaa heidät erilleen. Harmillista kyllä elokuvan asettaman aikarajan puitteissa ei ole ollut mahdollista esittää sitä, kuinka onnellinen pariskuna Eva ja Franklin olivat ennen kuin Kevin astui mukaan kuvaan. Niinpä Franklin jää kaiken kaikkiaan etäiseksi tyypiksi, joka lausuu muutaman latteuden ja pysyttelee enimmäkseen poissa kotoa. Koska leffassa ei ole kertojanääntä, Evan Franklinia kohtaan tuntema kaipaus ei myöskään välity samoin kuin kirjasta, joka koostuu haikeista kirjeistä.

Tilda Swinton ja kolme Keviniä.

Film-o-holicin arvostelussa kritisoidaan Kevinin hahmon psykologista latteutta ja sitä, että hänet saadaan todellakin vaikuttamaan pahan ruumiillistumalta, kuin Damien Ennustuksessa. Jossain muussakin arvostelussa oli kiinnitetty huomiota tähän asiaan. Itse olen kuitenkin aivan eri mieltä. Ehkä se johtuu vain antaumuksellisesta eläytymisestäni kirjan kertojahahmon kokemuksiin, mutta mielestäni nimenomaan romaanin Kevin vaikuttaa paljon enemmän psykopaatilta kuin leffan Kevin. Kevin nähdään elokuvassa kolmen eri ikäisen näyttelijän muodossa (plus vauvana) ja mielestäni kaikki näyttelijävalinnat ovat ihan nappeja. Koska kaikki Kevinin näyttelijät ovat tavallaan aika suloisia (etenkin Rock Duer, oijoi!), heistä ketään on mahdotonta näyttää täysin mätänä yksilönä.

Tässä juuri piilee elokuvan ja kirjan tärkein ero. Kirjassa hahmo voi sanoa jotain, ja lukija voi tulkita mielessään sen monin eri tavoin, koska ei näe hahmon kasvoja tai kuule äänensävyä. Mielestäni elokuvassa on ainakin kaksi kohtausta, jotka antavat selvän signaalin siitä, että Kevin ei ole läpeensä paha. Ensinnäkin kohtaus, jossa Eva kertoo Kevinille olevansa raskaana ja toteaa, että perhe tottuu kyllä pian uuteen tulokkaaseen. Kevin vastaa: "Ei se että on tottunut johonkin tarkoita sitä että pitää siitä. Olethan sinäkin tottunut minuun." Saattaa olla että olen yön aikana paisutellut kohtausta mielessäni, mutta voisin vaikka vannoa, että Kevinin ääni värisee ja hän anoo katsellaan Evaa kiistämään sanoman totuudenmukaisuuden. Toiseksi kohtaus, jossa Ezra Millerin esittämä teini-Kevin kuulee vahingossa vanhempiensa puhuvan avioerosta. Franklin sanoo, että joskus asiat voivat kuulostaa vääriltä kun ne kuulee irrallaan kontekstista. Kevin vastaa: "Miksi en tuntisi kontekstia? Minähän olen se konteksti." Tässäkin lausahduksessa kuulin ja näin katkeruutta ja surua, enkä lainkaan ilkeyttä tai pahuutta.

Kirjan lukeneet varmasti muistavat sen vaikuttavan pienen ajanjakson Kevinin lapsuudessa, kun tämä on muutaman päivän ajan kipeä, laskee suojamuurinsa ja käyttäytyy Evaa kohtaan kuin enkeli. Onneksi tämä pieni ajanjakso on onnistuttu mahduttamaan mukaan elokuvaan! Mutta... jos sitä alkaa liikaa miettiä, sekin saa hieman kyseenalaisen merkityksen. Eva lukee sairaalle Kevinille Robin Hoodia sängyssä ja kerrankin Kevin vaikuttaa kiinnostuneelta ja halukkaalta olemaan Evan läheisyydessä. Kiva pieni irrallinen perhehetki muuten takkuisessa arjessa, mutta sen voi halutessaan myös tulkita kaiken kamaluuden alkupisteeksi. Eva nimittäin lukee Kevinille jousiammunnasta, jota Robin Hood kumppaneineen harrastaa. Eikä aikaakaan kun Franklin hankkii Kevinille oman jousipyssyn...

Erityiskiitosta tahdon antaa siitä, että Evan valokuvan katoaminen, joka romaanissa on yksi tärkeistä vihjeistä kertojan epäluotettavuudesta, on siirretty elokuvaan niin fiksusti muuntaen (joskin ehkä hieman teatraalisesti).

Kiinnitän elokuvissa kohtuullisen harvoin huomiota musiikkiin. Pidän lähtökohtana sitä, että jos musiikkia ei juuri huomaa, sehän sopii leffaan kuin nenä päähän. Poikkeuksiakin on, sillä tietysti jotkut biisit saavat vollottamaan ja tulevat siten huomatuiksi, mutta sopivat juuri siksi leffaan kuin nenä päähän. Poikani Kevinissä musiikki tekee mielestäni itsensä näkyväksi, tai no, kuulluksi, sen vuoksi, että se ikään kuin ei sovi elokuvaan. Monet elokuvassa soivista kappaleista ovat alkujaan melko hilpeitä ja kun ne sitten soivat kammottavan masentavan, ahdistavan tai surullisen kohtauksen taustalla, tunnelmasta tulee jotenkin vinksahtanut. Mutta vinksahtaneisuuden äärellähän tässä ollaan. Olipa se vinksahtanut sitten äiti tai poika tai molemmat, tilanne jota elokuva kuvaa on kamaluudessaan aivan käsittämätön.

Lopuksi tahdon vielä harmitella sitä, etten voinut katsoa tätä aivan puhtain mielin. Olisi mielenkiintoista kuulla niiden katsojien näkemyksiä, jotka eivät olleet lukeneet romaania nähdessään elokuvan. Näyttäytyykö Kevin ilkimyksenä vai Eva huonona äitinä? Aavistitteko lopun jo alussa? Yllätyittekö? Pidittekö? Heräsikö halu lukea romaani vai pysyä siitä kaukana? Kommentoiminen on sallittua, samoin kommentoimatta jättäminen.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Unta vai unelmaa?



Dream House (2011)

Will Atenton (Daniel Craig) lopettaa työnsä menestyvänä kustannustoimittajana viettääkseen aikaa perheensä kanssa ja kirjoittaakseen oman romaanin. Perhe muuttaa upeaan taloon, jota äiti (Rachel Weisz) alkaa innoissaan maalata ja kunnostaa. Pian unelmat alkavat kuitenkin rapista kun perheen tyttäret näkevät pusikoissa väijyviä miehiä ja Willille selviää, että heidän unelmakodissaan on vain viisi vuotta aiemmin tapahtunut kammottava perhesurma.

Jos aiot katsoa tämän leffan, ei ehkä kannata lukea eteenpäin. Tämä nimittäin on taas niitä elokuvia, jotka jo trailerin näkeminen pilaa. Siis ihan totta, nyt kyllä lopetan virallisesti trailereiden katsomisen (paitsi jos olen jo lukenut kirjan johon elokuva perustuu ja tiedän siis muutenkin mitä siinä tulee tapahtumaan). Dream Housen trailerissa nimittäin käytiin tiivistettynä läpi kaikki olennaiset tapahtumat ensimmäisten 40 minuutin ajalta ja ne minuutit tuntuivat todella pitkiltä vain odotellessani sitä suurta käännettä, joka muuttaa kaiken. Sen jälkeen kummastelin, mitä ihmettä elokuvalla voi vielä olla tarjottavana kun toiset 40 minuuttia ovat yhä jäljellä. Eikä sillä paljon ollut. Elokuva on alle puolitoistatuntinen, mutta tuntuu katsoessa pitemmältä kuin Titanic. Ja nyt viimeistään lopeta se lukeminen jos aiot tämän katsoa!

Blogiani melkein alusta asti seurannut matematiikanopiskelijaystäväni varmaankin ilahtuu tästä tekstistä, sillä Dream House -elokuva on harvinaisen helppo kiteyttää matemaattiseksi yhtälöksi. Tässä se tulee:
Suljettu saari + Hohto + Panic Room + The Others + Titanic + Numero 23 = Dream House
Kyllä, luitte aivan oikein. Myös Titanic. Pitihän leffaan ne nyyhkiäisetkin tunkea. Elokuvasta tuli vähän samanlainen fiilis kuin Omaa taivasta katsoessa, että tyylilajia vaihdetaan lennossa jatkuvasti. Melkein kuin se koostuisi vähintään kolmen eri ohjaajan ohjaamista pätkistä, jotka sitten on hätäisesti teipattu yhteen tuntia ennen ensi-iltaa.

En todellakaan suosittele tätä katsottavaksi. Aivan pöljä tapaus!

tiistai 24. huhtikuuta 2012

Kunnia niille joille se kuuluu

Rymysin viikonlopun nettipimennossa nimeltämainitsemattomassa synnyinkaupungissani ystäväni valmistujaisissa, ja kun palasin kotiin, internetin ihmemaassa odotti minua tämä iloinen yllätys.


Pihi nainen palkitsi minut elämäni ensimmäisellä blogitunnustuksella kommentoiden blogiani näin:

"Kulttuuria joka päivä vuoden jokaisena päivänä. Tykkään kovasti! Viihteellisellä (ja viihdyttävällä) otteella kirjoitettuja arvioita leffoista, kirjoista, keikoista, festareista.. Kaikesta mahdollisesta kulttuuriin liittyvästä! Olen lisäksi saanut blogista mainioita vinkkejä siitä, miten kulttuurista pääsee nauttimaan kohtuuhintaan."

Olenkin tässä pari päivää vain tanssahdellut ilosta ja valmistellut mittavaa kiitospuhetta, joka jättää parhaatkin Oscar-puheet varjoonsa. Mutta jääköön se toiseen kertaan ja todettakoon vain että kiitos. Olen todella otettu tästä palkinnosta. (Ehkäpä printtaan ja kehystän sen!) Erityisesti sydäntäni lämmittää se, että pihistelyvinkeistäni on ollut jollekulle iloa.
Ja nyt on aika laittaa tunnustukset jakoon muille bloggareille!

Liebster tarkoittaa "rakkain" tai "rakastettu", mutta se voi tarkoittaa myös suosikkia. Liebster-palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille joilla on alle 200 seuraajaa.
Tunnustuksen säännöt:
1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi sen sinulle.
2. Valitse viisi suosikkiblogiasi (joilla siis alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi.
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen!
Ja tättädädää, annan Liebster-tunnustuksen seuraaville blogeille:

Alaks olee? Nuori nainen pui objektiivisesti ja uskomattoman tarkkanäköisesti kaikenlaista ihmissuhteisiin liittyvää. "Kirjoittaja ei ole sosiologi, psykologi, eikä mikään muukaan -logi, eikä pyri olemaan ainoa eikä viimeinen totuus", mutta siitä huolimatta hän havainnoi maailmaa kiinnostavasti ja usein virkistävästi eri vinkkelistä kuin minä itse.

Pikkurilli. Uusi ja lupaava kulttuuriblogi, jonka kirjoittaja kertoo olevansa addiktoitunut kulttuuriin. Aktiivinen ja innostunut bloggaaja uskaltaa sanoa mitä haluaa ja miten haluaa.

Usko, toivo ja Pakkaus. Tämä blogi varmasti hukkuu tunnustuksiin. Hervottoman huumorintajun ja mahtavan itseironian tajun omaava äiti-ihminen raportoi joskus jopa inhorealistisesti kotielämänsä kulusta. Mukana on myös mainiota katsauksia mammamuodin kuumimpiin uutuusvillityksiin!

Wedding Roulette. Hääblogi, joka perustuu ennen kaikkea ihastuttaviin ideakuviin. Blogin lukeminen saa minut toivomaan, että saisin kutsun näihin häihin. Valitettavasti bloggaajan hääpäivä lähestyy uhkaavasti ja blogi tulee pian tiensä päähän. Toivon, että kirjoittaja alkaa pitää tyyli- ja sisustusblogia elämässään rouvashenkilönä!

Pahaa puhetta. Kirjoittaja puhuu pahaa (ja joskus ihan hyvääkin) blogeista ja muista asioista joihin netissä törmää. Hauska ja kiinnostava idea!

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Muistatko hänet?


Kate McCann: Madeleine (2012)
Suom. Eija Tervonen

Vanhemmiten huomaan olevani yhä enemmän ja enemmän kiinnostunut tämän kaltaisesta sosiaalipornosta. Ratkaisemattomat mysteerit vaivaavat minua suuresti, enkä voi edes kuvitella millaista vanhempien elämä on ollut näin kauan jatkuneen epätietoisuuden vallassa. Miten ihmeessä näin valtaisan mediahuomion saanut tapaus voi yhä neljä vuotta myöhemmin olla vailla ratkaisua? Voiko Madeleine tosiaan olla yhä elossa? Kate McCann uskoo niin, koska mitkään todisteet eivät viittaa siihen, että Madeleine olisi kuollut. Mutta miten piilotellaan maailman etsityintä lasta menestyksekkäästi elossa neljän vuoden ajan? Ja toisaalta, miten piilotellaan maailman etsityintä lasta kuolleenakaan neljän vuoden ajan? Ovatko ufot vieneet Madeleinen?

No, historia tietenkin osoittaa, että lasta on mahdollista piilotella elävänä tai kuolleena vaikka kuinka kauan, mutta on tämä silti uskomatonta ja turhauttavaa. Madeleinen katoaminen huomattiin hyvin nopeasti ja jo katoamisyönä hänen kasvonsa levisivät median välityksellä ympäri Eurooppaa. Madeleinesta on vuosien aikana tehty varmaankin enemmän näköhavaintoja kuin Elviksestä kuolemansa jälkeen, mutta toistaiseksi nähtyjä tyttöjä ei joko ole tavoitettu tai he ovat osoittautuneet muiden lapsiksi.


Vuonna 2007 McCannien perhe lomaili Portugalin Praia da Luzissa ystäväperheidensä kanssa. Lomaseurueen vanhemmat illastivat monena peräkkäisenä iltana noin sadan metrin päässä lomahuoneistoista sijaitsevassa tapasravintolassa samalla kun lapset nukkuivat keskenään huoneistoissa. Puolen tunnin välein joku vanhemmista kävi tarkastamassa ettei kukaan lapsista ollut herännyt. Viimeisellä tarkastuskäynnillään Kate McCann huomasi Madeleinen kadonneen vuoteestaan. Ikkuna oli auki. Katoamisajankohdan tienoilla tehtiin kaksi silminnäkijähavaintoa miehestä, joka kantoi pyjamaan pukeutunutta avojaloin olevaa tyttölasta sylissään. Myöhemmin tutkinnassa kävi ilmi, että useita epäilyttävästi käyttäytyneitä mieshenkilöitä oli nähty väijymässä McCannien huoneiston ulkopuolella ennen Madeleinen katoamista. Kukaan näistä miehistä ei ole ilmoittautunut poliisille siitä huolimatta, että heistä on lehdissä julkaistu useita silminnäkijöiden kuvausten perusteella laadittuja piirroksia.

Juttuhan vaikuttaa siis päivänselvältä kaappaukselta. Siitä huolimatta Portugalin poliisi vaikutti pitkään uskovan, että Madeleine on lähtenyt itse harhailemaan huoneistosta. Kun etsinnät eivät tuottaneet tulosta, poliisi kohdisti epäilynsä Madeleinen vanhempiin. Poliisi väitti löytäneensä Madeleinen dna:ta autosta, jonka McCannit vuokrasivat vasta Madeleinen katoamisen jälkeen. (Todennäköisesti dna oli jonkun muun McCannin perheen jäsenen, sillä sataprosenttista vastaavuutta ei pystytty vahvistamaan.) Kate McCann huomauttaa kirjassa kuivasti, että olisi vaatinut melkoista kikkailua saada Madeleinen ruumis siirrettyä autossa katoamisen jälkeen, koska media seurasi perhettä yötä päivää. Samalla kun poliisi tuhrasi aikaansa tähän tutkintalinjaan, todennäköisemmät kaappaajavaihtoehdot ehtivät kauas karkuun ja mahdollisuudet Madeleinen löytymiseen heikkenivät koko ajan.

On uskomattoman kamalaa kuvitella, mitä vanhemmat ylipäänsä joutuvat kokemaan kun lapsi joutuu kadoksiin, eikä löydy heti samana päivänä. Mutta kamaluus nousee jotenkin vielä korkeampiin sfääreihin kun katoaminen tapahtuu lomakohteessa, vieraassa maassa kaukana kotoa. Ensinnäkin tapausta selvittävät poliisit eivät puhu edes kunnolla englantia. Toiseksi poliisilaitos vaikuttaa toimivan täysin eri tavoin, eikä ollenkaan yhtä vakuuttavasti kuin kotimaassa. Kolmanneksi selviää, miten yleisiä lasten raiskaukset ja katoamiset ovat viime aikoina lomakohteessa olleet. Neljänneksi, lomakohde on vain hyvin lyhyen lauttamatkan päässä Afrikasta... Ja kaikkein hirveintä, lopulta vanhemmat joutuvat palaamaan lomalta kotiin ilman lastaan tietämättä edes mihin maanosaan tämä mahtaa olla joutunut.

Madeleinen mittavan etsintäkampanjan tunnuslauseeksi tulee "Kiveäkään kääntämättä". Kate McCannin kirjasta käy hyvin ilmi, miten kirjaimellisesti mottoa noudatetaan. McCannit uskovat vahvasti Jumalaan ja rukouksen voimaan. Kun koko lähipiirin uskovaisten nakittaminen rukoilupuuhiin ei tuota tulosta, Kate uskoo vakaasti, että paavin tapaaminen voisi todella viedä hänet lähemmäs Jumalaa ja Madeleinen löytymistä. Samaan aikaan McCannit tapaavat useita selvänäkijöitä ja muita alan ammattilaisia, jotka uskovat voivansa olla avuksi. McCannien ystävätkin lentelevät ympäri maailmaa tapaamassa selvänäkijöitä, "varmuuden vuoksi". Kadonnutta lasta etsittäessä ei pienintäkään avuntarjousta voi ylenkatsoa.

Valitettavasti McCannit joutuvat kerta toisensa jälkeen pettymään. Lopulta poliisi lopettaa tapauksen tutkinnan kokonaan ja McCannit joutuvat aloittamaan oman tutkintansa yksityisetsivätiimin avulla. Pelkästään Portugalin poliisin 5000-sivuisen tutkintamateriaalin käännättäminen englanniksi tuli maksamaan McCanneille 100 000 puntaa! On vaikeaa edes kuvitella, paljonko yksityisetsivien pitäminen palkkalistoilla vuosien ajan tulee maksamaan. Tämänkin sosiaalipornon kirjoittamisen antaa siis äidille anteeksi, koska sillä rahoitetaan tyttären etsintöjä kun kaikki viralliset tahot ovat jo luopuneet toivosta.

Tämän kirjan luettuani olen varsin halukas syyttämään jutun mokaamisesta Portugalin poliisia. Ymmärrän kuitenkin, että olen lukenut vain toisen osapuolen version asiasta, joten en aloita tämän laajempaa poliisin mustamaalauskampanjaa blogissani. Kirjan lukemisen ohessa innostuin googlailemaan Madeleinea, jonka katoamisen parissa olen ennenkin viettänyt netissä unettomia öitä (argh, en vain kestä mysteerejä!) ja ilokseni totesin, että tapauksen tutkinta on avattu uudelleen. Ehkä toivoa on vielä. Onnellisiakin loppuja on nähty.

Ikäennustekuvat Madeleinesta nyt, kahdeksanvuotiaana.

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Kiireinen kulttuuriviikonloppu


Ihan ensiksi, blogiini on viimeisen viikon aikana tullut sankoin joukoin kävijöitä erilaisilla "hullut päivät leffaliput" -hakusanavariaatioilla. Kerrottakoon siis, että Stockmannin Hullut Päivät alkavat keskiviikkona ja Finnkinon leffalippupaketti maksaa tänä vuonna 74 euroa (outo neljän euron hinnannousu viime vuoteen). Tuttuun tapaan lippupaketissa on kymmenen lippua. Ja kannattaa toimia nopeasti, yleensä liput myydään parissa päivässä loppuun. Akateemisen kirjakaupan kassalla on vähiten jonoa.

Sitten kulttuuritekojen pariin. Olipas melkoinen viikonloppu. Yleensä pelaan viikonloppuisin Mario Kartia ja katson ehkä tuurilla leffan ja lopun aikaa mietin, mitähänsitätekiskauheestiolistekemistäjapitäistehdäjotainhyödyllistämutteioikeinmikäänhuvita, ja sitten olen maanantaina ihan kypsä siihen kamalaan "vapauteen" ja syöksyn melkein innolla töihin - joskin kettuuntuneenaa siitä etten osaa nauttia vapaa-ajasta oikeaoppisesti. Tänä viikonloppuna kokeilinkin ihan toisenlaista lähestymistapaa, heräsin aamulla aikaisin ja olin koko päivän menossa - molempina päivinä. Ei tämäkään niin hirveästi kivempaa ole. Nyt on sellainen fiilis etten ehtinyt levätä yhtään! Mutta mieli on kieltämättä virkeä tavallisen koomaisen sijaan, ja koomaisen osa on valittu riehumisesta uupuneelle ruumiilleni.

Lauantaina kävin aamulla harrastamassa liikuntaa (!) ja lähdin sitten ystäväni kanssa toivottomaksi osoittautuneelle toiviomatkalle kohti juhlamekon ostamista - ystävälleni siis, minulta ei juhlamekkoja puutu, koska ostan niitä kymmenen joka juhannusalennusmyynnistä, ja ongelma on vain se, ettei minua koskaan kutsuta tarpeeksi hienoihin juhliin. Sitten harrastimme hieman tuhkimoleikkejä kun yritin saada kymmeniä erilaisia juhlakenkiä sopimaan jalkoihini, joita ei yksinkertaisesti ole suunniteltu korkokenkiä varten.

Shoppailureissumme, jonka aikana emme ostaneet kerrassaan mitään (!) kruunasi Finnkinon tarjoama elokuvaelämys.


Äärimmäisen lujaa ja uskomattoman läheltä (Extremely Loud & Incredibly Close) (2011)

Yhdeksänvuotiaan Oskarin (Thomas Horn) isä (Tom Hanks) on kuollut World Trade Centerin terrori-iskussa (onko tämä nyt oikein, kyllähän sitä ihan yleisesti sanotaan terrori-iskuksi?) ja Oskar käsittelee asiaa omalla tavallaan. Isän tapana oli järjestää tutkimusretkiä, keksiä arvoituksia ja saada Oskar seikkailemaan ulkomaailmaan ja puhumaan ihmisille. Oskar on hieman ylivilkas, poikkeuksellisen älykäs ja potentiaalisesti Asperger-lapsi, minkä vuoksi hän pelkää vähän kaikkea ja varsinkin muita ihmisiä.

Isänsä kuoleman jälkeen Oskar löytää tämän vaatehuoneesta mystisen avaimen kätkettynä kuoreen, jossa lukee "Black". Oskar uskoo, että kyseessä on uusi löytöretki, ja paneutuu kaikin voimin arvoituksen ratkaisemiseen. Kaikkien New Yorkin Black-nimisten tapaamisesta on hyvä aloittaa. Avukseen Oskar saa pian isoäitinsä mykän vuokralaisen, jonka olemassaoloa verhoaa jonkinlainen salaperäisyys.

En kirjoita tästä nyt syväluotaavaa analyysia, koska muuten tästä tekstistä tulee romaanin mittainen (ja tänään täytyy ehtiä tehdä jotain muutakin), mutta kaikkiaan elokuvaa oli ihan miellyttävä katsoa. Aika ajoin leffa on jotenkin lapsekas, niin että raskaista teemoistaan huolimatta siitä tulee mieleen yläasteikäisille suunnattu seikkailu. Leffan loppu on vähäsen älytön ja erityisen lapsellinen, suorastaan satumainen.

Elokuvassa on paljon samaa tunnelmaa kuin edellisessä Jonathan Safran Foerin kirjaan perustuvassa leffassa Kaikki valaistuu (Everything Is Illuminated) (2005). Se ei ollut mielestäni kummoinen, mutta kirja on lähestulkoon nerokas. Tätäkin elokuvaa katsoessani pystyin näkemään kirjan sen takana ja uskon, että se on todella hyvä. Valitettavasti kirja on toistaiseksi jäänyt suomentamatta (enkä jaksa uskoa suomennokseen kun sitä ei tähän markkinarakoon ole tehty), ja sen sijaan Foerilta on suomennettu myöhempi ei-fiktiivinen Eläinten syömisestä.

Sandra Bullockista sen verran, että tässä leffassa hänellä on melko niukka rooli (joka varmasti avautuu mielenkiintoisena kirjassa), jossa hän ei pääse oikeuksiinsa. Olen vakaasti sitä mieltä, että Bullock on näyttelijänä aliarvostettu. (Siis siitäkin huolimatta, että hän on Oscar-voittaja, mitä yleisesti pidetään yhtenä Akatemian suurista mokista.) Uskon myös, että juuri tämän elokuvan näkeminen sai Bullockin hankkiutumaan botox-piikille ennen tämän vuoden Oscar-gaalaa.


Tampereen kirjamessut Pirkkahallilla 13.-15.4.2012

Sunnuntaina heräsin jälleen aivan poikkeuksellisen aikaisin ja ryntäsin kirjamessuille. Ja vaikka Pirkkahallilla on nykyään joku monimutkainen ja monisanainen nimi, en piittaa pätkääkään, vaan sanon sitä Pirkkahalliksi, ja joskus - halutessani olla erityisen hauska - Purkkahalliksi.

Pirkkahalli oli survoutunut täyteen erilaisia messuja: kotimaanmatkailumessut, puutarhamessut, keräilymessut, viinimessut ja kirjamessut. Vaikka halli on aika iso, täytyy sanoa, että kirjamessujen osuus siitä oli hätkähdyttävän pieni (samoin viinimessujen, joita voisi kuvailla paremmin sanalla baarikarsina). Se olikin niin nopeasti koluttu, että ehdin tutustua myös kaikkiin muihin messuihin. Ainoa ohjelmanumero jonka kirjamessuilla kävin kuuntelemassa oli Salla Simukan haastattelu Jäljellä-kirjan tiimoilta. Valitettavasti haastattelussa ei käynyt ilmi mitään uutta ja jännittävää, koska olin käynyt aiemmin lukemassa samat asiat täältä. Mutta täytyy sanoa, että olen kirjan suhteen toiveikas. (Vuodesta 2012 näyttäisi tulevan minulle varsinainen scifivuosi.)


Ainoa ostos, jonka messuilta tein, oli Jukka Niemisen uutuuskirja Zombievyöhyke. Lyön vetoa, ettei kukaan kirjabloggari ole koskaan kuullutkaan Jukka Niemisestä, ja se on ihan ymmärrettävää. Nieminen on Sinikivi-lehden (entinen Hermeetikko) liikkeellepaneva voima, salaliittoteoreetikko ja omakustannekirjailija. Nyt Nieminen on ottanut harppauksen kohti fiktiota ja kirjoittanut tämän kauhukertomuksen. Ja haluan korostaa, etten ostanut tätä kirjaa itselleni.


Nieminen oli kuitenkin varsin mukavan oloinen heppu, sillä minun kärsiessäni käteisen puutteesta hän tarjosi mahdollisuutta maksaa kirja myöhemmin hänen tililleen. Tulin hyvälle mielelle siitä, että maailmassa on vielä tällaista luottamusta ihmisiin. Ja luonnollisesti sain kirjaan tekijän signeerauksen.


Varsinaiset löytöni tein vasta kirjamessujen jälkeen lähdettyäni Keskustorille peräkonttikirppikselle. (Vielä kun olen kävellyt tyhjennetyssä Tammerkoskessa, voin sanoa itseäni aidoksi tamperelaiseksi!) Näky oli uskomaton ja häkellytti minut niin etten tajunnut edes ottaa siitä valokuvaa. Autoja oli silmän kantamattomiin ja puoli tuntia kierreltyäni olin aidosti ahdistunut siitä, miten paljon ihmisillä on turhaa roinaa, jota kukaan ei halua. Olin kuitenkin iloinen saadessani keventää kahden ihmisen taakkaa vapauttamalla toisen heistä yhdestä pesukarhupehmolelusta, ja toisen yhdestä kirjasta.


Tämä hassu pieni kirja josta pulitin 50 senttiä on minulle todellinen aarre, sillä omistan ennestään vain kaksi pesukarhuista kertovaa kirjaa. (Voisi kai sanoa, että olen jonkinlainen pesukarhuharrastaja.) Kirja on kuin paksu aikuistenromaani pienoiskoossa ja mikä parasta, siinä on värikuvia! (Pesukarhuista!!!) Tarina on kirjoitettu Ranskassa 1960-luvulla ja se on julkaistu Suomessa Kultatähti-sarjassa. Kirjan sivuilta näkyy, että joku onnellinen lapsi on käyttänyt sitä ahkerasti niin värityskirjana kuin kirjallisuudentutkimuksen kohteenakin (sillä sanoja on alleviivattu, laitettu sulkeisiin ja merkitty erinäisillä muilla keinoilla).

Viikonloppu oli siis kiireinen, mutta antoisa!

Ps. Facebook-ryhmäni on jo kerännyt sankoin joukoin tykkääjiä. Tykkää sinäkin!

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Olipa kerran natseja Kuussa...

 

Iron Sky (2012)

Tämä leffa on kaikesta päätellen merkittävä tapaus suomalaiselle elokuvahistorialle. Siksi koin lähestulkoon velvollisuudekseni käydä katsomassa sen - vaikkei yhtään kiinnostanut. Raahasin mukaan ystäväni joka poti samaa velvollisuudentunnetta - eikä häntäkään yhtään kiinnostanut. Yritimme vielä viime hetkelle vaihtaa leffaa lennossa, mutta Plevnassa keskiviikkona kello kuuden jälkeen Iron Sky pyöri yksinään. Jättikokoinen ykkössali oli vielä näinkin kauan ensi-illan jälkeen melko täynnä. Elokuva vaikuttaisi siis olevan kaiken kohkaamisen arvoinen menestys.

Olin laiskuuteni ja kiinnostamattomuuteni ansiosta siinä onnekkaassa asemassa, etten tiennyt etukäteen elokuvasta juuri mitään. Olin nähnyt mainoksen telkkarissa ja kuullut että leffa kertoo natseista kuussa. Sen verran kuultuani en edes ollut kiinnostunut ottamaan tarkemmin selvää siitä mistä on kyse. Olisin saattanut kenties lukaista jonkin arvostelun jostain lehdestä, mutta kaikki jutut jotka leffasta näin, olivat vähintään kolmen sivun pituisia hypetyksiä. Niinpä sekin jäi tekemättä.

"Natseja kuussa" olikin ihan tarpeeksi ymmärretty Iron Skysta, sillä juonenkäänteet eivät tosiaan mielestäni ole sen tärkein ansio. Joukko ihmisiä, muassaan tummaihoinen malli James Washington (Christopher Kirby) matkaa presidentinvaalikampanjointitempauksena Kuuhun. Varsinainen tehtävä, josta ilmeisesti presidenttikään ei tiedä, on etsiä helium 3:a, joka voisi taata Yhdysvaltojen energiankulutuksen jatkumisen samanlaisena tuhannen vuoden ajan. (En tajunnut, miksi sitä kuviteltiin Kuusta löytyvän, mutta ei sekään tässä kaikkein olennaisinta liene.) Avaruusmatkailijajoukko kohtaa kuitenkin elämänsä yllätyksen törmätessään Kuussa asuviin natseihin. Alkuselkkauksesta ainoana hengissä selviää James Washington, jonka rotu järkyttää natseja suuresti.

Natsit ovat lentäneet Kuuhun vuonna 1945 ja perustaneet sen pimeälle, maahan näkymättömälle puolelle tukikohdan, jossa heidän on ollut tarkoitus rakentaa voittamaton sotakoneisto ja vallata Maa aikanaan takaisin. Teknologian kehitys Kuussa ei ole kuitenkaan edennyt aivan odotuksen mukaan, eikä maailman suurinta sotakonetta ole saatu 50 vuodessa ilmaan. Nyt sen nousu on kuitenkin jo käsillä ja natsit haltioituvat Washingtonin kännykästä ja iPadista siinä määrin, että päättävät syöksyä päätä pahkaa Maahan hakemaan niitä lisää.

Maan invaasiota lähtee suorittamaan Klaus Adler (Götz Otto), jonka likaisena tavoitteena on syöstä Kuu-Führer vallasta ja ryhtyä Kuu-Führeriksi tämän paikalle. Salaa ufon näköiseen avaruusalukseen luikahtaa myös Adlerin morsian Renate (Julia Dietze), sympaattinen englanninopettaja, joka vilpittömästi uskoo, että natsiaate on rauhan aate, ja että Maan asukkaat ollaan menossa ennen kaikkea pelastamaan.

Renaten ja James Washingtonin välille syntyy Maassa jotain sutinaa, koska Klaus on läpeensä mätä tyyppi, ja James saa Renaten lopulta kyseenalaistamaan arvonsa ja saamansa informaation.

Täytyy myöntää, että saatoin nukahtaa pieniksi hetkiksi leffan loppupuolella, vaikka vannon taistelleeni unta vastaan kaikin voimin. Minulla ei nimittäin ole mitään muistikuvaa siitä, miten tarina päättyi.

Mielestäni leffa on hienon näköinen ja nättiä Julia Dietzeä on ihan kiva katsella, mutta muuten kokemus oli melko laimea. Oletin, että elokuva kyllä tempaa mukaansa vaikken alun perin ollutkaan siitä yhtään kiinnostunut, mutta ei se oikeastaan saanut minua missään vaiheessa järin kiinnostuneeksi. En odottanut leffalta mitään, joten se ei tuottanut pettymystä, mutta ei myöskään valtaisan positiivisia yllätyksiä. Luulen että saatoin missata huumoripuolesta aika paljon, koska monesti salissa kuului hihittelyä, enkä tajunnut miksi. Elokuva olisi varmaan hauskempi, jos se olisi tehty täysin tosissaan.

Huh, velvollisuuteni suomalaista elokuvakulttuuria kohtaan on tältä vuodelta täytetty.


Ps. Ensi viikolla ensi-illassa kauan ja hartaasti odotettu Poikani Kevin!

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Elämää Kirjan jälkeen

Aina välillä käy näin: Kun olen juuri lopettanut jonkin loistavan kirjan, joka on temmannut minut mukaansa voimakkaammin kuin oma elämäni, haluan heti lukea kaikki muutkin loistavat kirjat, joita on olemassa. Aloitan seuraavan kirjan kirjastopinosta, mutta lopetan lukemisen, koska se ei tempaa mukaansa heti ensimmäisillä sivuilla. Poimin seuraavan kirjan ja lopetan senkin kesken. Tätä voi jatkua kauan. Viimeisen kahden päivän aikana olen lopettanut viitisen kirjaa alkusivuille. Seuraa turhautumista. Eikä edes kirjasto ole auki, jotta voisin käydä hakemassa saman tekijän toisen teoksen! Onneksi kesken kirja-ahdinkoni minut kutsuttiin sunnuntaibrunssille Pispalan Pulteriin. Siellä vastaani tuli Iron Sky -menu.



Valitettavasti en voinut toteuttaa Suurta Kulttuuritekoa eli syödä kyseistä menua, koska - no, niin kuin näette - se on aika kuvottava (ja hintava). Elokuvan näkeminen on kuitenkin yhä suunnitelmissani.

Koska minua ei innostanut jatkaa turhauttavaa kirjanhakua, päädyinkin jatkamaan scifipääsiäisen viettoa aika ennalta-arvattavalla tavalla...


Aikamatkustajan vaimo (The Time Traveler's Wife) (2009)

Aavistelin, että on äärimmäisen huono idea katsoa tämä leffa kaksi päivää sen jälkeen kun olen lukenut kirjan loppuun. En kuitenkaan malttanut odottaa hetkeäkään, koska mieleni ei ole vielä päästänyt irti tästä tarinasta. Olin kuitenkin niin varautunut pettymykseen ja ärtymykseen, että leffa tuottikin aika positiivisen yllätyksen. Vertailua en tietenkään voinut olla suorittamatta, mutta elokuva pärjäsi siinä ihan hyvin.

Ensinnäkin Rachel McAdams on aivan ilmiömäinen Clarena ja vahvasta roolisuorituksesta näkee, että hän on viettänyt aikaa tutkien kirjaa. Olin jo viiden minuutin kohdalla kyynelissä siitä suorituksesta, jonka McAdams tekee Claren tavatessa Henryn ensi kertaa reaaliajassa.

Toiseksi, elokuva on hyvällä tavalla erilainen kuin kirja, säilyttäen kuitenkin tärkeät peruselementit. (Ehkä eniten pelkäsin, että loppuratkaisulle olisi tehty sama kuin Jodi Picoultin Sisareni puolesta -kirjan filmatisoinnissa.) Tapahtumia on yhdistelty, jatkettu, sovellettu ja lisäilty niin ettei elokuva tunnu vain referaatilta kirjasta, vaan tuo tarinaan jotain uuttakin. Vaikka käänteentekeviä kohtauksia on muutettu rankalla kädellä, oikean tunnelman pystyy silti aistimaan.

Kolmanneksi on hienoa, että aikamatkailulle on luotu selkeät rajat. Korneilta ja liian kummallisilta tilanteilta vältytään kun Henryä ei nähdä ruudussa kahtena samaan aikaan lukuunottamatta alkua, jossa aikuinen Henry matkustaa pienen Henryn luokse. (Kirjassa kohta, jossa Henry harrastaa seksiä itsensä kanssa on suoraan sanoen vähän turhan hämmentävä ja hyvän maun rajoilla.)

Kirjaan verrattuna elokuva nostaa selvemmin esiin ongelmat, joita Henryn aikamatkailu suhteeseen aiheuttaa. Niinpä romantiikka jää alun jälkeen hieman sivuun ja tälle vuosisadan rakkaustarinalle vaikuttaa käyvän vähän samoin kuin Bellan ja Edwardin rakkaudelle Twilight-leffoissa: eihän se mieletön tunne välity leffoista samoin kuin kirjoista. Elokuvan kruunaa kuitenkin lopun kymmenminuuttinen siirapissa uitettu valkosuklaajuustokakku vadelmakastikkeella, ja jäljelle jää samaan aikaan sekä hyvä että paha olo.

Kritiikkiä täytyy antaa kahdesta asiasta. Claren hiukset eivät ole tarpeeksi punaiset ja pitkät koko leffan ajan! Rachel McAdams kommentoi dvd:n ekstrassa, että Claren punainen tukka on kirjassa melkeinpä kuin oma hahmonsa. Olen samaa mieltä, ja vaikka perusidea onkin elokuvassa säilytetty, boheemin punapäätaiteilijan tukka saisi leiskua huomattavasti enemmän.

Lisäksi elokuva voisi hyvin olla pitempi. Nykyään on tavallista filmata pitempiäkin kuin niitä perinteisiä "tuntinelkyt"-leffoja, ja yli 600-sivuinen kirja olisi kyllä mielestäni ansainnut laajemman sovituksen.

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Scifihaaste 4/12


Aikamatkustus / vaihtoehtohistoria / rinnakkaismaailmat
Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo (2005)
Suom. Paula Korhonen

Tuumin etukäteen, että tämä kirja on vähän sillä rajalla, onko se scifiä vai ei. Kirja ei ollut kirjaston scifihyllyssä (kuten ei myöskään Ishiguron Ole luonani aina), eikä aikamatkustelu tapahdu minkään koneen avulla, vaan kirjan toinen päähenkilö Henry kärsii siitä kuin sairaudesta tempautuen silloin tällöin ajasta toiseen. Lopulta hyväksyin kirjan scifi-kategoriaan siksi, että kun sairautta yritetään parantaa, tehdään erinäisiä tieteellisiä kokeiluja ja luodaan jopa aikamatkustavia hiiriä. Pääpaino kirjassa on kuitenkin draamalla ja romantiikalla, kahden ihmisen rakkaudella haastavissa olosuhteissa. Tässä tarinassa tyttöscifi on kasvanut aikuiseksi ja siitä on tullut kauniin pehmeää naisten scifiä. (Joku voisi pitää näitä alagenrejäni seksistisinä, mutta mitä sitä kieltämäänkään: en voi uskoa että mies tarttuisi tähän kirjaan vapaaehtoisesti.)

Kammosin kirjan järkälemäisyyttä (652 sivua), koska olen jo pitkään kärsinyt lukuhaluttomuudesta ja pelkäsin juuttuvani paikoilleni lopullisesti jos kirja ei koukuttaisi. Lisäksi aikamatkustuksen herättämät kysymykset saavat aina aivoni solmuun ja pääni särkemään (Lostin aikamatkustusjaksojen katseleminenkin oli täyttä tuskaa). Kysymyksiltä ja paradokseilta ei voi välttyä jos lähdetään surffailemaan menneeseen tai tulevaan. Valehtelematta voin kuitenkin sanoa, että jäin koukkuun jo ensimmäisillä sivuilla, eikä tarina sitten päästänyt minua pihdeistään öinä tai päivinä ennen kuin pääsin loppuun asti. Kirjasta kasvoi juuri sellainen aikaa ja arkea suurempi lukukokemus, jonka en pian toivonut loppuvan koskaan. Täytyy sanoa, että tarinassa oli muutamia aikamatkustusjaksoja, jotka menivät yli ymmärrykseni ja herättivät kysymyksiä joihin ei vastattu, mutta en ehtinyt jäädä pohtimaan niitä kiireessäni jatkaa vauhdilla eteenpäin.

Clare on tuntenut aikasiirtymähäiriöstä kärsivän Henryn pikkutytöstä asti. Tulevaisuuden Henry vierailee säännöllisesti Claren lapsuudenkodin lähellä olevalla niityllä ja viettää aikaa lapsi-Clairen kanssa. Henry kertoo Clarelle, että tulevaisuudessa he ovat naimisissa, joten Claren koko elämä kulkee tätä vääjäämätöntä tapahtumaa kohti. Kun Clare ja Henry sitten viimein kohtaavat reaaliajassa Claren ollessa 20- ja Henryn 28-vuotias, Henry ei tietenkään tunne Clarea. Clare on tuntenut Henryn koko ikänsä ja odottanut tätä kohtaamista, mutta Henrylle kohtaamiset lapsi-Claren kanssa ovat vielä tulevaisuuden aikamatkailukokemuksia. Niinpä Clare puolestaan joutuu kertomaan Henrylle, että tulevaisuudessa he ovat naimisissa. Claren ja Henryn kohtalot kietoutuvat saumattomasti yhteen ja syy-seuraussuhteet hämärtyvät loputtomuuksiin asti.

Reaaliajassa Clare ja Henry alkavat seurustella ja tutustua toisiinsa. Prosessi ei tietenkään etene totutun kaavan mukaan, koska tulevaisuus on molempien tiedossa, eikä tavallisia suhteen alun epävarmuustekijöitä ilmene. Pariskunta yrittää elää mahdollisimman normaalia elämää, vaikka Henry saattaakin kadota kesken kahvinkeittämisen jättäen jälkeensä vain vaatemytyn lattialle. (Aikamatkailun kiusallisimpia puolia on se, että Henry joutuu toiseen aikaan aina alasti.) Tämän suurempaa juonta kirjassa ei oikeastaan olekaan. Henry ja Clare tekevät kaikkia niitä asioita mitä muutkin pariskunnat, rakastavat toisiaan kyltymättömästi ja Henry matkustelee usein pikku-Claren luokse.

Loppua kohti aikamatkailun varjopuolet alkavat nousta enemmän esille ja keski-ikäistyvä Henry väsyy. Tulevaisuuden tietämisestä tulee taakka, kun se monesti aiemmin on luonut varmuutta siitä, että kaikki kyllä järjestyy. Ken kuivin silmin tästä selviää heittäköön ensimmäisen kiven.

Aikamatkustajan vaimon filmatisoinnissa (2009) Clarea esittää ihana Rachel McAdams. Vaikka tiesin tämän, kuvittelin Claren koko ajan enemmänkin Lauren Ambrosen hoikemmaksi versioksi.

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Scifistinen kiirastorstai


Toinen maailma (Another Earth) (2011)

Kun dvd:n kansi on tällainen, elokuvalta tulee odottaneeksi jotain perinteistä suuren budjetin erikoistehostemässäilyä, jossa ehkä on tavallista enemmän syvyyttä, koska se on niittänyt mainetta Sundance-festivaalilla. Voi mikä mielenkiintoinen yllätys olikaan kun leffa paljastui lähes kokonaan käsivaralla kuvatuksi, halvalla tehdyksi ja jopa hieman kokeelliseksi. Muutamissa kohdissa kuvausjälki on valaistuksen puutteen vuoksi hämärää kotivideomaisella tavalla ja muutamat kohtaukset ovat turhan pitkiä ja epävarmoja edistääkseen kokonaisuutta dynaamisesti. Koska elokuvasta näkee niin selvästi sen, että se on halpa ja "aloittelijoiden" tekemä, sitä tekee mieli arvioidakin siitä näkökulmasta käsin. Ja siihen nähden lopputulos on yllättävän loistava!

Avaruustutkijat löytävät "toisen Maan", planeetan, joka vaikuttaa olevan kuin maapallon kopio, ja jolla uskotaan todennäköisesti olevan myös elämää. Tätä koko ihmiskunnan kannalta mullistavaa tapahtumaa tarkastellaan henkilökohtaisella tasolla nuoren Rhodan (Brit Marling) näkökulmasta käsin. Leffan alussa Rhoda tulee kännissä tehneeksi elämänsä virheen, joka vie hänet neljäksi vuodeksi vankilaan ja syöksee valmiiksi suunnitellun tulevaisuuden pois raiteiltaan. Vapauduttuaan vankilasta hän alkaa fantasioida Toisesta Maasta, sen tarjoamista mahdollisuuksista ja vaihtoehtoisesta todellisuudesta. Samaan aikaan hänen arkensa on tiukasti sidottu masentavaan työhön lukion siivoojana ja musertavaan syyllisyyteen, joka ei hellitä. Todellisuuspakoilunsa huipentumana Rhoda osallistuu kilpailuun, jonka päävoittona on matka Maa 2:lle ensimmäisten joukossa.

Idea on mielenkiintoinen, joskin se tuntuu olevan melko kaukana todellisuudesta tavallisen jalat maassa tallaajan silmin. Mutta avaruushan on täynnä käsittämättömiä ihmeitä ja avaruustutkijoiden maailma täynnä käsittämättömiä teorioita, eikä leffan ideakaan ole täysin tuulesta temmattu. Teoria vastakkaisesta maailmasta on ollut olemassa jo ennen ajanlaskun alkua ja Maan "peilikuva" on ollut lähtökohtana esimerkiksi elokuvalle Doppelgänger (tunnetummalta nimeltään Journey to the Far Side of the Sun) (1969).

Elokuvassa Toisen Maan tarina esitetään mainiosti ja kekseliäästi lähinnä tv- ja radiopuhekatkelmien avulla. Selvää on, että koko sen ajan kun planeetan olemassaolo on ollut tiedossa, teoriat, huhut ja spekulaatiot ovat velloneet valtoimenaan ja saaneet myös tuomiopäivän ennustajat kaduille. Neljän vuoden aikana mediassa ei kaikesta päätellen ole puhuttu juuri mistään muusta. Kohtaus, jossa Rhoda perheineen katselee televisiosta suoraa lähetystä, jossa otetaan ensikontakti Maa 2:een on tiivistunnelmainen, jännittävä ja vähän karmiva.

Erityiskiitosta ansaitsevat dvd:n ekstrat, jotka avaavat hieman idean ja elokuvan toteutuksen taustoja, ja jotka suomenkielisen tekstityksen vuoksi ovat harvinaista herkkua. Juuri ekstrojen vuoksi kiinnostuin leffan tekijöistä ja IMDb paljastikin mielenkiintoisen taustan. Pääosan esittäjä ja käsikirjoittaja Brit Marling valmistui taloustieteestä Georgetownin yliopistosta ja kieltäytyi saamastaan hyvästä työtarjouksesta elääkseen näyttelijänä. Muutamia vuosia hän vietti Los Angelesissa yrittäen päästä huipulle, mutta sai aina vain pieniä rooleja kauhuelokuvien söpönä blondina. Marling päätteli, että ainoa keino päästä tekemään kunnon rooleja oli kirjoittaa niitä itse. Yhdessä kavereidensa Mike Cahillin ja Zal Batmanglij'n kanssa hän kuvasi kahta elokuvaa samaan aikaan, toista aamuisin ja toista iltapäivisin. Lopputuloksena molemmat, Toinen maailma ja Sound of My Voice (myös scifiä) saivat ensiesityksensä Sundance-festareilla 2011. Hassu pieni menestystarina vailla vertaa.

Pieni varoituksen sana siltä varalta että kiinnostuit ja olet jo kiskomassa takkia päälle juostaksesi videovuokraamoon (koska piratismiahan lainkuulijaiset lukijani eivät harrasta). Nimittäin, älä katso traileria! Se, kuten trailerit yleensä, paljastaa ihan liikaa. Älä myöskään lue dvd:n takakantta. Ja koska kuitenkin luet sen, tee parhaasi unohtaaksesi välittömästi se, että takakansi lupaa "tajunnanräjäyttävän yllätyslopun, jota et ikinä unohda". Tuollainen lause on varmaankin pahinta mitä elokuvalle voi tehdä ja pitää taatusti huolen siitä, ettei kenenkään tajunta räjähdä.

Leffan suuri tähti on Lostista tuttu William Mapother, joka suostui kiinnostavan aiheen vuoksi näyttelemään elokuvassa sadan dollarin päiväpalkalla.

torstai 5. huhtikuuta 2012

Ne ovat täällä!


Ai mitkä niin? No tietysti megapitkä vapaaputki, pääsiäismunat, puput, tiput ja kesämekot! Ja lisäksi leffateattereissa Iron Sky ja Titanic 3D (huomenna), kirjakaupoissa Peiton alla eli kauan ja hartaasti odotettu uusi suomennos Marian Keyesiltä ja Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike, sekä videovuokraamoissa Toinen maailma (Another Earth), joka esitettiin Suomessa teatterissa vain NightVision-kauhuleffafestareilla). Vielä on mahdotonta sanoa mitään varmaa, mutta ounastelen, että pääsiäisestäni tulee melko scifistinen (haaste on tainnut temmata minut lopullisesti maan pinnalta). Viettäkäähän antoisia vapaahetkiä älkääkä unohtako vierailuja blogosfäärissä!

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Kirja kuin karkki



Candace Bushnell: Sinkkuelämää: Ensimmäinen kesä New Yorkissa (2011)

Tämäpä olikin oiva löytö kirjastosta juuri kun ehdin manata siveydensipulinuortenkirjat maan rakoon. Olen näköjään kirjoittanut edellisestä Sinkkuelämää-kirjasta näin: "Lisäksi tämä kirja on niin virkistävä tuulahdus usein niin puhtoiseen ja siveään nuortenkirjamaailmaan, että sitä jaksaa lukea teini-iän ohittanutkin lukija." Tämä on edelleen totta, vaikkei tv-sarjan tasoista rietastelua olekaan luvassa.

Carrie on täyttämäisillään 18 vuotta ja matkustaa kesäksi New Yorkiin kirjailijakurssille. Kirja jatkuu siitä mihin edellinen jäi, ja jo ensimmäisenä iltanaan Carrie joutuu seikkailuun Samanthan seurassa. Carrie tapaa ihanan näytelmäkirjailijamiehen, saa nopeasti uusia ystäviä ja rakastuu New Yorkiin sillä vimmalla jolla itse aikanaan rakastuin Tampereeseen. Hän haaveilee ahkerasti kirjailijanurastaan, mutta bilettäminen kiinnostaa häntä enemmän kuin raatamineen kolisevan kirjoituskoneen ääressä (eletään 1980-lukua).

Edellinen kirja kertoi vielä Carrien elämästä pikkukaupungissa lapsuudenystävien ja perheen keskellä, mutta tässä kirjassa se telkkarissa näkemämme Sinkkuelämää-meno pääsee vauhtiin. Parasta kirjassa on tietysti juuri sen lukeminen, kuinka Carrie tapaa Mirandan, Samanthan ja Charlotten, ja millaisia he ovat nuorempina olleet. Varsinkin Mirandan äänekäs feminismi ja pornografiaa vastaan taistelu yksinäisten mielenosoitusten muodossa vaikuttavat loogiselta lähtökohdalta tulevan asianajajan uralle. Carrien vaatteita on myös mielenkiintoista tarkkailla. Okei, eletään olkatoppausten aikakautta, mutta siihenkin nähden monet Carrien asut vaikuttavat aika erikoisilta. Heikon rahatilanteensa vuoksi tämä haaliikin vaatteita vintage-puodeista parilla dollarilla ja ottaa muotisuunnittelijoilta sellaisia lahjoja, joita kukaan muu New Yorkissa ei ole suostunut käyttämään. Mutta suurkaupungeissa on juuri se hieno puoli, että niissä ketään ei kiinnosta vaikka vetäisit verhot päälle.

Tiedostan, että tämä kirja on aikamoista hömppää, eikä vastaa todellisuutta kovinkaan suuresti. Silti siitä on sanottava kaksi asiaa. Ensinnäkin kirja oli varmaankin mukavinta luettavaa tänä vuonna. Sen kansikin on kuin minulle luotu. Kirja tuntuu mukavalta käsissä ja on painettu sopivan väljällä fontilla niin että sen lukeminen sujuu kuin tanssi. Kirjassa tapahtuu koko ajan ja se melkein sykkii niin kuin suurkaupunki itse, vaatii lukemaan lisää ja lisää. Aivan ihana! Päästyäni kirjan loppuun neljältä aamulla olin jo silmät kiiluen nousemassa tilaamaan jatko-osaa Amazonista.

Toiseksi, ja tämä saattaa nyt kuulostaa vähän mauttomalta, mutta sanon sen kuitenkin: olen suuri Amerikka-fani. Mielestäni parhaat leffat, tv-sarjat ja monet kirjatkin tulevat Amerikasta, ja lisäksi siellä on maailman parasta ruokaa. En kuitenkaan ole erityisesti koskaan haaveillut siellä käymisestä saati sitten asumisesta. Mutta tätä kirjaa lukiessani koin voimakkaan tunneperäisen ahaa-elämyksen, että minun olisi pitänyt syntyä New Yorkiin. Uskon tosissani, että olen luotu kaupunkiin, joka ei koskaan nuku. Jossa on joka ilta bileet. Jossa kukaan ei laita ruokaa! Kirjasta käy ilmi, että New York jakaa ihmiset kahtia. On se joukko, joka pitää kaupunkia likaisena ja ahdistavana, ja se toinen puoli, joka näkee sen vain hohdokkaana ja vilkkaana. En usko että minua häiritsisi asua pienessä likaisessa kopperossa, kun elämä sen ulkopuolella olisi olemassa koko ajan, menossa, liikkeessä, kutsumassa. Tuskin malttaisin nukkua New Yorkissa.

Vaikka en varmaan ihan heti lähde valloittamaan Ison Omenan kirjallisuuspiirejä, olen ottanut toisenlaisen askeleen kohti maailmanvalloitusta. Muiden blogien tarjoamaa esimerkkiä noudattaen 365 kulttuuritekoakin on nimittäin nyt Facebookissa! Sivun ulkoasu on vielä hieman hakusessa, samoin kuin sisältö, jota sieltä tulee löytymään. Uskoisin kuitenkin, että siitä muodostuu lähinnä väylä jakaa minua kiinnostavia kirja-, leffa- ja tapahtumavinkkejä linkkien ja videoiden muodossa. Jos haluat olla edelläkävijä, klikkaa tykkää! (Ensimmäinen rohkea saa tikkarin.)