sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Realismi kaukana


147/365
Suuri puhallus (Now You See Me) (2013)

Salaperäinen näkymätön taho kutsuu tarot-korttien avulla koolle neljä silmänkääntötemppujen taitajaa: katutaikurit Daniel Atlaksen (Jesse Eisenberg) ja Jack Wilderin (Dave Franco), kahlekuningatar Henley Reevesin (Isla Fisher) ja mentalisti Merritt McKinneyn (Woody Harrelson). Porukalla, toisin kuin katsojalla, tuntuu olevan jonkinlainen mielikuva siitä mitä kutsu merkitsee, mutta kaikki äimistelevät toistensa läsnäoloa. Maagikombon ensimmäisen kokoontumisen jälkeen hypätään ajassa vuosi eteenpäin. Nyt The Four Horsemen -nimellä toimiva ryhmä on kuuluisa ja esiintyy täysille katsomoille.

Varsinaisesti tarina alkaa Las Vegasin show'sta, jonka aikana ryhmä valitsee satunnaisesti yleisöstä henkilön, jonka pankin lupaavat ryöstää. Pankki sijaitsee Pariisissa, mutta se ei menoa haittaa, sillä ranskalaismies siirtyy holviin teleportaatiokypärän avulla, rahat imeytyvät aika-avaruuskuilun (tms.) kautta Las Vegasiin ja lentelevät suoraan yleisöön.


FBI ja Interpol ryhtyvät selvittämään ryöstöä agentti Dylan Rhodesin (Mark Ruffalo) ja Alma Drayn (Mélanie Laurent) johdolla. "Avukseen" he värväävät tunnetun taikatemppujen paljastajan Thaddeus Bradleyn (Morgan Freeman), joka tosin tuntuu sekoittavan pakkaa enemmän kuin selvittävän sitä. Agentti Rhodes on hommaan vastahakoinen ja koheltaakin kuin viimeistä päivää purkaen sitten kaiken turhautumisensa ranskisnaiseen, joka kaikessa naiseudessaan ärsyttää tältä melkein silmät päästä. Leffaseuralaiseni totesi, että realismi on elokuvasta aika kaukana, mutta mielestäni suurin epäjohdonmukaisuus juonessa on nimenomaan se, että Dray kuitenkin menee ja ihastuu Rhodesiin.

Taikuriryhmän sisällä varsinaisia ihmissuhteita ei sitten nähdäkään, eikä sen jäsenistä opita muuta kuin välttämätön. Ryhmää tarkastellaan ennen kaikkea FBI:n näkökulmasta käsin, mikä on vähän tylsä ratkaisu. Leffa jää melko köykäiseksi viihderymistelyksi, jonka kiintoisimmat show-pätkät nähdään heti alussa. Itse hypetetty ja ennakoitu lopun suurtapahtuma jää aika vaisuksi esitykseksi. Elokuvan ansio on sen viihdyttävyys ja ennalta-arvaamattomuus, mutta toisaalta pitkä miinus on se, että siinä kerta kaikkiaan on yksi käänne liikaa. Johan niitä on nähty.

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Kunnes syöpä meidät erottaa

148/365
Kluun: Vaimo kävi lääkärissä (2007)
Suom. Sanna van Leeuwen

Jostain omituisesta syystä meneillään tuntuu olevan kirjallinen suvantovaihe, millä tarkoitan sitä, ettei kirjastosta ole pitkään aikaan löytynyt mitään, mikä olisi ihan pakko lukea. Olen tällä hetkellä aika kaikkiruokaisella tuulella, joskin kaipaan kesäkirjoilta tietynlaista helppoutta ja vetävyyttä. Niinpä olenkin tullut lueskelleeksi omassa kirjahyllyssäni pölyttyviä teoksia, joille ei koskaan oikein tunnu olevan aikaa. Hyvä juttu Kirjavuori-haasteen kannalta.

Tämän kirjan lukemiseen juuri nyt sain oikeastaan kimmokkeen Pihiltä naiselta, joka luki sen lukumaratoninsa aikana. Heti perään Pihi nainen luki Jenny Downhamin Ennen kuin kuolen, joka on myös loistava kirja samasta aihepiiristä - erityisen hyvä nuortenkirjakategoriassa. Kyseinen kirja kummitteli mielessäni moneen otteeseen tätä lukiessani ja melkein alkoi mieltä syyhyttää lukea se uudestaan. Nyyhkyfiktioon nimittäin jää koukkuun, suuria tunteita alkaa kaivata lisää. Taidan kuitenkin jättää uusinnan väliin tällä erää, sillä ensimmäiselläkin kerralla sain kirjasta niin suuret traumat että näin painajaisia monta yötä ja laadin epävirallisen testamentin.

Vaimo kävi lääkärissä lienee vahvasti omaelämäkerrallinen romaani, sillä takakannessa kerrotaan Kluunin vaimon menehtyneen syöpään 36-vuotiaana heidän tyttärensä ollessa kolmevuotias. Lukija osaa siis odottaa, että tarina ei pääty onnellisesti. Olen vältellyt kirjaa ehkä sen vuoksi, että ideana vaimon syövän ja miehen uskottomuuden ymppääminen samaan tarinaan kuulostaa varsin vastenmieliseltä.

Stijn, kirjan kertoja, on tai ainakin väittää olevansa monofobinen, eli pelkäävänsä sairaalloisesti seksuaalista yksiavioisuutta ja hankkiutuu sen vuoksi toistuvasti avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin. Alussa käy ilmi, että Stijn on kerran kärähtänyt vaimolleen Carmenille, jolloin tämä on harkinnut avioeroa. Lopulta Carmen on kuitenkin päättänyt kestää ja hyväksyä tilanteen, kunhan Stijn ei vain jää enää kiinni pettämisestä. Tällainen järjestely tuntuu aika hurjalta, etenkin kun Stijn käy säännöllisesti joka perjantai bailaamassa, aina oletettavasti pettäminen mielessään, kun Carmen hoitaa pariskunnan Luna-tytärtä kotona. Avioliitto vaikuttaa kuitenkin toimivan: Stijn toteuttaa itseään vapaasti, Carmen on kuin ei tietäisikään ja perhe on kaikin puolin onnellisen oloinen, kunnes Carmenilla todetaan rintasyöpä.

Ennuste on alusta asti huono, mutta Carmen käy epätoivoisesti läpi kaikki mahdolliset hoitomuodot ja psykologiset vaiheet ennen kuin hyväksyy väistämättömän. Sairaalareissut, suuret tunteet ja yksityiskohtaiset riutumiskuvaukset ovatkin tuttua kamaa kaikesta aiemmasta syöpäfiktiosta. Niinpä inhalta vaikuttanut pettämisaspekti tuokin tarinaan uuden ulottuvuuden.

Se, että tarina on kerrottu nimenomaan Stijnin näkökulmasta, on hyvä ratkaisu ja tuo kirjaan kepeyttä, jota surullinen kertomus kaipaakin. (Carmenin näkökulmasta kerrottu tarina olisi varmasti paljon surkeampi.) Stijn on vähän keskenkasvuinen tyyppi, joka kyllä rakastaa vaimoaan ja on tämän tukena, mutta pitää myös koko ajan kiinni oikeuksistaan, joista tärkein on Stijnin Jokaperjantainen Bailausilta. Stijn käy sairauden edetessä läpi omia vaiheitaan, tukee, rakastaa, pelkää, bailaa, ahdistuu ja alkaa epäillä rakastaako enää vaimoaan. Tapahtuu myös jotain aivan uutta: Stijn ryhtyy ensimmäistä kertaa avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen, hankkii yhden illan juttujen sijaan rakastajattaren, josta tulee hänelle henkireikä, lohtu ja pakopaikka. Elämästä tulee kiireistä, salailun ja varastettujen hetkien myötä kliseistä, rakastumisen ja ristiriitaisten tunteiden takia repivää. Carmenin ja Stjinin avioliitto ajautuu kriisiin viime metrillä.

Luin kirjan vauhdilla ja tykkäsin siitä hulluna. Tarina sijoittuu Amsterdamiin ja Stijn esittelee bailatessaan kaupunkia monipuolisesti. Amsterdam on yksi suosikkikaupungeistani ja oli mukava bongailla tuttuja paikkoja kirjan sivuilta - joskaan yhtään baaria en nimeltä tunnistanut. Kirja on rakenteeltaan moderni ja hauska, vähän kuin matkaopas Stijnin mielenmaisemaan ja konkreettisiin maisemiin. Tekstin sekaan on sijoiteltu tekstistä irrallisia "faktalaatikoita", joissa kerrotaan yksityiskohtaisemmin henkilöistä, kahviloista, yökerhoista, sairaaloista ja milloin mistäkin. Alkuun laatikot ärsyttivät ja häiritsivät lukemista, koska niiden sijoittelu ei ole sellainen, että niiden tekstit voisi sujuvasti lukea tekstin lomassa, vaan välillä täytyy palata takaisinpäin sivuilla ja tehdä päätöksiä, missä järjestyksessä tekstit lukee. Laatikot kuitenkin joko "rauhoittuvat", vähenevät tai sitten niihin vain tottuu nopeasti, eivätkä ne kauan häiritse. Tykkään myös kovasti siitä, että kirjan jokainen luku alkaa sitaatilla - yleensä biisinsanoituksilla - joka kuvaa tulevan luvun tunnelmaa kiteytetysti.

Kaikkiaan ihana kirja. Varoitan kuitenkin, että puolivälin jälkeen romaania ei enää kannata lukea julkisilla paikoilla, sillä kyyneleet saattavat olla paatuneimmallakin herkässä.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Ajaton ajankuva?


145/365
Julmia aikeita (Cruel Intentions) (1999)

Luin viime syksynä eräälle kirjallisuuden kurssille Choderlos de Laclosin kirjeromaanin Vaarallisia suhteita ja selvitettyäni, että sen pohjalta on tehty useita elokuvia ja tv-sarjoja, joista Julmia aikeita on yksi, heräsi minussa vastustamaton tarve nähdä leffa uudestaan. Selvisi, että se oli helpommin sanottu kuin tehty. Voisi kuvitella kyseessä olevan juuri sellaisen "klassikkoleffan", jota pursuisi joka paikasta ihmisten halutessa hankkiutua omista kopioistaan eroon. Olin väärässä, samaan aikaan kun iskin jälleen kerran kirveeni kiveen Susanne Bierin Rakastan sinua ikuisesti -leffaa etsiessäni. (Olen edelleen vakuuttunut, ettei sitä ole koskaan julkaistu Suomessa dvd:llä!) Julmia aikeita ei löytynyt Netflixistä, ei kirjastosta(!), ei Facebookin kirppispalstoilta joilla sitä etsintäkuulutin, ei livekirppiksiltä, ei nettileffakaupoista, ei Anttilasta (paitsi boksissa, joka sisälsi koko "trilogian"), eikä edes elokuvadivarista. Aloin jo uskoa, että kyseessä todellakin on helmi, josta sen omistajat pitävät kiinni kynsin hampain. Huuto.netiin en alentunut, koska tiesin, että jonain päivänä leffa vielä kävelisi vastaan. Ja niinhän se teki, lopulta eräällä Facebook-kirppiksellä kohtuulliseen kolmen euron hintaan. Mutta melkein vuosi sen metsästykseen meni.

Julmia aikeita on yksi 1990-luvun teinielokuvan kultakauden helmistä - kauden, jonka vasta nyt kymmenisen vuotta jälkeenpäin tajusin olleen nimenomaan kausi ja päättyneen ajat sitten. Muistan leffan olleen iso juttu tyttöjen lehdissä ja että siitä puhuttiin koulussa innostuneesti kauan ennen kuin se tuli elokuvateattereihin, vaikka luultavasti meillä ei ollut mitään hajua siitä, mistä elokuva kertoisi, saati että se perustuisi ikivanhaan ranskalaiseen merkkiteokseen. Yllätyksenä se tuli vieläkin.

Harmikseni en ole blogannut Vaarallisista suhteista. Nyt en juuri muista sen lukemisen synnyttämistä tuntemuksista muuta kuin sen, että "hei, täähän on ihan vetävä, ei yhtään tylsä!" ja että kummastelin suuresti lukiessani sitä, miten avoimia ja leväperäisiä 1700-luvun Ranskassa oltiin seksuaalisuuden suhteen, sillä kirja tuntui pärjäävän kieroilussa ja ristiinsekstaamisesssa melkeinpä Kaunareille. Tietenkin sittemmin kävi ilmi, ettei moinen meininki todellakaan ollut mikään normi, vaan kirjan moraalittomuus aiheutti skandaalin aikalaisten keskuudessa.


Katsoessani Julmia aikeita nyt 14 vuotta sen valmistumisen jälkeen, se herätti kiitettävästi samanlaisia tuntemuksia kuin Laclosin kirja. Oltiinko 1990-luvulla yleisesti ottaen noin avoimia seksuaalisuuden suhteen, vai onko tämä elokuva vain poikkeus normeista?

Laclosin kirjan tapahtumat on leffassa siirretty 1700-luvun Ranskasta 1990-luvun Amerikkaan. Siirtymä toimii yllättävän hyvin. On helppo uskoa, että rikkaat teinit saattavat olla juuri niin tylsistyneitä, että järjestävät huvikseen pelin, jonka nappuloina ovat oikeat ihmiset, joista he eivät välitä tuon taivaallista. Avioliiton kautta sisaruksiksi tulleet Sebastian Valmont (Ryan Phillippe) ja Kathryn Merteuil (Sarah Michelle Gellar) kaipaavat elämäänsä haastetta ja pistävät pystyyn vedonlyönnin: Sebastianin on määrä kellistää tyttölehden sivuilla neitsyysvalaansa julistanut Annette Hargrove (Reese Witherspoon). Mikäli hän epäonnistuu, Kathryn saa hänen vintage-autonsa. Mikäli taas onnistuu, Sebastian pääsee toteuttamaan pitkäaikaisen haaveensa sekstailla "siskonsa" kanssa. Eikä siinä kaikki: "You can put it anywhere", Kathryn lupaa. Aluksi Sebastian yrittää siis päästä pukille vain päästäkseen uudelleen pukille, mutta Annetten suloisuus lumoaa hänet ja saa hänet rakastumaan tyttöön.

Kathryn ei kuitenkaan ole niinkään kiinnostunut Sebastianin pyrkimyksistä Annetten suhteen, vaan janoaa kostoa exäänsä kohtaan, joka on iskenyt silmänsä viattomaan ja kokemattomaan Cecileen (Selma Blair). Kathryn ottaa Cecilen siipiensä suojaan vain johdattaakseen tämän turmioon, jotta puhdas neitonen olisi exältä "pilalla". Varsinaisen turmelemisen hoitaa senkin tietysti Sebastian, jolla on siihen oma motiivinsa. Öööh, no tämä juonenkulku toimi kieltämättä vähän paremmin 1700-luvun Ranskaan sijoittuessaan, sillä Kathrynin ja Sebastianin edustaman seksuaalimoraalin maailmassa ei "turmelusta" luulisi enää olevan olemassakaan, puhumattakaan Cecilen viattomuuden tasosta. Cecile hahmona pelkistyykin naiiviksi ja suorastaan vähä-älyiseksi, vaikka hänellä onkin leffan henkilöistä jaloimmat pyrkimykset.

Laclosin romaani koostuu kirjeistä, joita henkilöt - juonittelijat ja juonittelun kohteet - kirjoittavat toisilleen, ja kuten kirjeromaaneissa yleensä, kaikki paljastuu viimein kirjeiden päätyessä vääriin käsiin. Elokuvassa kirjeet on korvattu Sebastianin pitämällä päiväkirjalla, johon hän kirjaa tarkasti kaikki naisseikkailunsa ja juonittelut Kathrynin kanssa. Tarinan loppua on hieman muunneltu leffaa varten, sillä alkuperäinen loppu ei todellakaan olisi toiminut nykyaikaan sijoittuvassa elokuvassa. Vaikka siinä on vahvasti läsnä 1990-luku ja sen ajan teinileffojen perinne, on tarinan peruspilarit pidetty enimmäkseen hienosti pystyssä.

Kaiken kaikkiaan tykkäsin leffasta. Mielestäni se on jollain lailla ajaton - kuten Laclosin romaanikin - sillä juonittelu aiheena ei koskaan vanhene. Samalla se on kuitenkin vahvasti aikansa kuva. Tarina soljuu sujuvasti ja tarjoaa yllätyksiä, muttei mitään moderneja viime hetken twistejä, vaan nätisti rakennetun juonenkulun. Yleisesti ottaen näytteleminen sujuu pääkolmikolta ihan kivasti ja Reese Witherspoon on niin nuori että hirvittää. Sarah Michelle Gellar ja Selma Blair voittivat leffasta MTV Movie Awardsissa Paras suudelma -palkinnon, jonka sittemmin ovat voittaneet esimerkiksi Robert Pattinson ja Kristen Stewart neljänä peräkkäisenä vuonna! Julmia aikeita on kiva aikamatka niihin hetkiin kun teineistä teineille tehtiin vielä elokuvia, jotka eivät pursunneet yliluonnollisia olentoja.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Posketonta äijäangstia

144/365
Reidar Palmgren: Jalat edellä (2001)

Kesäinen Kirjavuoren valloitus jatkui Reidar Palmgrenin esikoisteoksella, joka aikanaan voitti sekä Helsingin Sanomien että Akateemisen Kirjakaupan esikoiskirjapalkinnot. Oletettavasti tämä on joskus jostain kirpparilta tarttunut mukaani ja kirjan välistä löytynyt kuitti kertoi, että edellinenkin omistaja on maksanut kirjasta Akateemisen alessa vain 2,90 euroa. Sekös kirjailijaa kismittäisi. Satuin nimittäin (no okei, ei se ihan sattumaa ollut, sillä pienenä olin Elämän suolassa näytelleeseen Reidar Palmgreniin hyvin rakastunut) kerran kirjailijailtaan, jossa Palmgren oli yhtenä kirjailijoista, ja muistan elävästi hänen sanoneen, että jos henkilö haluaa lukea kirjan, on hänen kohtuullista maksaa siitä täysi hinta, eikä löytää sitä alekorista, koska siten kirjailija saa palkkansa. Olen kantanut tästä kommentista kaunaa viitisen vuotta, mikä on osaltaan edistänyt kahden Palmgrenin romaanin pölyttymistä hyllyssäni. Nyt olen kuitenkin valmis, jos en aivan antamaan kommenttia anteeksi, niin ainakin siirtämään sen eri hyllylle kirjailijan teosten kanssa.

Jos en aivan väärin muista, Palmgren kertoi samaisessa kirjailijaillassa päättäneensä kirjoittaa romaanin, koska oli näyttelijäntöiden ollessa kortilla pahasti uuden ammatin tarpeessa. Romaani syntyi lyhyessä ajassa - kuinka lyhyessä, sitä en enää lähde vuosien jälkeen veikkailemaan kun en muista. Luonnollisesti tällä taustatiedolla luettuna kirja myös vaikuttaa nopeasti kirjoitetulta. Voin melkein nähdä mielessäni, kuinka kirjailija takoo näppäimiä kirjoituskone sauhuten (tietokone ei oikein istu mielikuvaani) ja hohottaa välillä teatraalisesti luomukselleen, terävät kulmahampaat välkähdellen (eikö teistäkin Palmgrenissa ole jotain susimaista?).

Saattaisin nimittäin hohottaa itsekin ääneen, jos joskus sattuisi käymään niin, että lukisin kirjan uudelleen. Näin ensimmäistä kertaa sitä lukiessani tyydyin kääntelemään sivuja silmät ymmyrkäisinä ja ehkä välillä suukin fiksun näköisesti auki.

Risto on kolmikymppinen mies, Tero-pojan isä ja onnettomasti naimisissa. Hän on lakimiestoimistossa töissä, kiireinen mies, turhautunut työhönsä, avioliittoonsa ja muihin ihmisiin, jotka ovat enemmän tai vähemmän tyhmiä. Rhodoksen-lomalla alkanut suhde lettipäiseen Marikaankin on alkanut maistua puulta, mutta sitä ei voi lopettaa, koska Marika on niin rakastunut. Katja-vaimosta taas ei voi ottaa eroa, koska tämä varmaan tappaisi itsensä tai kuolisi suruun. Ja koska heillä on yhteinen poika, jolle Risto ei millään keksi synttärilahjaa, vaikka merkkipäivä oli jo pari viikkoa aiemmin. Kaikkea tätä länsimaista synkeyttään Risto purkaa enimmäkseen ajattelemalla kanssaihmisistään murhanhimoisia ajatuksia ja pistämällä välillä pystyyn tempauksen, jossa joku joutuu perin pohjin nöyryytetyksi. Viha ja uhma suorastaan räiskyvät kirjan sivuilta ja tekevät siitä niin vetävän: tulee tunne, että kirja vetää turpaan jos sen lopettaa kesken.

Jalat edellä on mahdollisimman kaukana kaikista lukutottumuksistani: suomalainen, miehen kirjoittama, ei jaettu inhimillisen pituisiin lukuihin, vain ulkoiset seikat mainitakseni. Ja silti olin koukussa alusta asti. Koskaan en ole lukenut näin överiksi vedetyn miehistä kertomusta itsekkään umpik**ipään päähenkilön näkökulmasta käsin. Meininki on niin arkisen tavanomaista, että on lähestulkoon absurdia. Kunnes kirjassa tapahtuu käänne ja mopo karkaa aivan käsistä. Nautin lukukokemuksesta hillittömästi, etenkin sen vuoksi, että teos on niin pahasti kirjallisen mukavuusalueeni ulkopuolella. Loppuratkaisu jätti minut hieman hölmistyneeksi ja on jossain määrin vähän keskenkasvuisen oloinen, mutta annettakoon se esikoisromaanille anteeksi.

Olen aiemmin kuunnellut Palmgrenin Lentämisen alkeet äänikirjana ja tykkäsin kyllä siitäkin, mutta jos en ihan väärin muista, se on hyvin, hyvin erilainen kuin Jalat edellä. Suhtaudun vähän ennakkoluuloisesti tällaisiin alanvaihtamistarinoihin, joissa jostain aivan muusta tunnetuksi tulleet julkkikset päättävät ryhtyä kirjailijoiksi. Näiden kahden teoksen perusteella voin kuitenkin hyvillä mielin tuumata, että Palmgrenin kohdalla ennakkoluulot ovat turhia ja miehellä on taito hyppysissään - etenkin mikäli tämä romaani tosiaan on kirjoitettu hyvin lyhyessä ajassa. Tunneli nököttää vielä hyllyssä lukematta ja odotan mielenkiinnolla, millaiseksi se mahtaakaan paljastua.

Kirjavuorestani on kavuttavana enää kaksi kolmasosaa - täältä tullaan huippu!

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Merkissä sen merkitys


143/365
The Bling Ring (2013)

Kesäinen lauantai-ilta: deitti-ilta myös joillekin aviopareille. Aloitimme treffit Kansainvälisiltä suurmarkkinoilta Keskustorilta. Nopean kierroksen jälkeen päädyimme italialaisia leivonnaisia myyvälle kojulle (jossa pari päivää sitten keikkui lappu "Töitä tarjolla" ja melkein tosissani harkitsin tarjousta siinä toivossa, että saisin syödä kojun tuotteita) ja ostimme siitä kaksi palaa erilaisia suklaakakkuja. Ne oli ovelasti hinnoiteltu siten, että 100 grammaa maksoi 3,50 €. Ei paha. Paitsi että kyseessä eivät olleet mitkä tahansa suklaakermahöttökakkuset, kuten pian kävi ilmi. Kaksi kakkupalaa tuli maksamaan reilut 12 euroa ja istahdimme niitä mutustelemaan torin laidalle. Pakkohan se oli kahvitkin siihen seuraksi hankkia, mutta jätetään nyt analysoimatta liikaa 15 euron hintaisia take away -kakkukahveja ja keskitytään niihin kakkuihin.

Kakuiksi niitä ei tosin oikein voi nimittää, kyseessä oli nimittäin jonkinlainen köntti laastimaista suklaata, johon mahdollisesti oli lisätty betonia, jotta se painaisi enemmän. Kykenin syömään omastani noin kolmasosan ennen kuin makeilukiintiöni täyttyi. Ja oliko hyvää? No joo, ihan hyvää, muttei missään nimessä niin hyvää kuin miltä näytti, eikä taatusti hintansa väärti. Sydäntäni melkein lämmittää, että vaikkemme tänä kesänä lähde ulkomaille, pääsimme sentään maksamaan turistiylihintoja omassa kaupungissamme. Armani onnistui syömään lähes koko kakkupalan ja jätti vain hitusen myöhempää käyttöä varten. Leffateatterissa tuumin, etten taida tarvita edes karkkia, mikä on kerrassaan ennenkuulumatonta. Armani taas päätyi kompensoimaan sokerihumalaa litratolkulla popcornia. Ihailtavan loogista.

Ylihinnoiteltu kakkupala sopiikin hyvin illan elokuvan teemaan. Äskeinen kuvaukseni ei kenties herättänyt mielihalujanne, mutta jos asia esitettäisiin toisessa valossa (onnellinen pariskunta syöttää toisilleen kakkua kuumana kesäiltana auringon laskiessa ja taustalla soi Enrique Iglesias), alkaisi kyseinen kakkupala edustaa jotain tavoiteltavaa, luksusta. Ja silloin sen kuuluisikin maksaa, sillä liian halpahintainen kakku ei mitenkään voi olla luksusta, sehän nyt on selvä.


Luksusta tavoitellaan myös Sofia Coppolan tuoreimmassa elokuvassa The Bling Ring. Leffa perustuu tositapahtumiin, joukkoon teinejä, jotka vuosina 2008-2009 ryöstelivät Kaliforniassa julkkisten koteja. Nuoret tavoittelivat kalliita merkkituotteita ja valikoivat kohteitaan sen mukaan, kenen tyylistä tykkäsivät. Löytämänsä ja osasta varastetusta tavarasta saamansa rahat he käyttivät huumeisiin ja samoihin yökerhoihin joissa heidän ihailemansa julkkikset kävivät.

Aika pitkään leffa onnistuu lumoamaan blingillään, hauskanpidolla ja cooliudella. Teinijoukko vaikuttaa elävän elämänsä parasta aikaa ja kukapa ei salaa himoitsisi ylellisiä merkkivaatteita. Supersiisti ja hirmuisen kovaa soiva bilemusa vain vahvistaa lumousta. Synkeitä sävyjä ei leffassa näy ennen kuin aivan lopussa, mutta jossain vaiheessa ainakin oma mielialani teki täyskäännöksen. Alkoi jotenkin etoa.

Leffassa ensimmäiseksi julkkisuhriksi valikoituu Paris Hilton, joka Kirsten Dunstin tavoin vilahtaa myös pikaisesti yökerhoon sijoittuvassa kohtauksessa. Vielä merkittävämpää on kuitenkin se, että Hilton antoi oikean kotinsa kuvausryhmän käyttöön ja samalla meidän kaikkien ihasteltavaksi. Parislandia onkin ehkä leffan vaikuttavin osio, elokuvan sydän, joka ei jätä ketään kylmäksi. Myös Bling Ring on asunnosta niin vaikuttunut, että palaa sinne yhä uudelleen ja uudelleen ryöstöretkille. Parisin kämppä on sisustettu Parisilla: seinillä komeilee kuvia puolialastomasta perijättärestä, lehtien kansista joissa hän on poseerannut ja asunnosta löytyy jopa Parisin kuvalla painatettuja koristetyynyjä(!). Hilton kommentoi asunnossaan kuvattuja pätkiä elokuvan nähtyään Vulture Magazinelle näin:
"I was really emotional watching it. During some parts of it, I literally had tears in my eyes and I wanted to cry. I knew what happened with the burglaries, but I had never actually seen it — so watching it happen, I was like, 'Oh my God, this really happened to me. These kids were really in my house and did this to me.' It's so violating. It just made me really angry and upset, and when I see these kids, I want to, like, slap them." (Lähde: Wikipedia.)
Rankkaa. Elokuva kuitenkin antaa ymmärtää, että nuoret palasivat asuntoon useita kertoja pitämään bileitä ja pöllimään vaatteita, eikä Hilton edes huomannut minkään kadonneen. Juuri Parisin täpötäyteen ahdetut vaate-, kenkä- ja asustehuoneet ehkä hiljalleen synnyttivät etomisreaktion. Täyteen ahdetut paikat ovat muutenkin ahdistavia ja juuri vastikään luin tutkimuksesta, jossa todettiin tavaran määrän lisäävän ihmisten stressitasoa. Mutta onhan se nyt eri asia onko tavara kirppikseltä haalittua vai huoneellinen Louboutineja - vai onko?


Kuvitellaanpa, että äkkirikastuisin niin että voisin ostaa mitä tahansa, kuten Paris Hilton. Ostettuani kesämökin, auton ja asunnon kaikille läheisilleni, alkaisin luonnollisesti ostella vaatteita. En menisi Henkkamaukkaan, koska vaikka ostaisin sen tyhjäksi, tilini ei kokisi suurtakaan kolausta. Niinpä alkaisin ostella merkkivaatteita. Ja huomaisin, että voin ostella niitä samaan tahtiin kuin nykyään Henkkamaukan vaatteita. Siirtyisin kalliimpiin ja kalliimpiin merkkeihin, haalisin vaatteita lisää ja lisää kunnes kämppäni pursuilisi niitä. Eikä tilini olisi vieläkään miinuksella. Silloin merkkivaatteista tulisi minulle ihan yhtä arvokkaita kuin Henkkamaukan vaatteista nyt. Niiden ainoa arvo siis perustuisi siihen, että muut ihmiset - köyhemmät - himoitsisivat niitä. Bling Ring himoitsisi niitä.

Eikö siis olisi ihan sairaan tylsää olla niin rikas? Viime viikon ylityörupeaman aikana tsemppasin itseäni ajattelemalla Booztin Desigual-alea ja muokkaamalla vähän väliä suosikkilistaani netissä. Päädyinkin lopulta oikein törsäämään ja ostin kaksi laukkua ja mekon, summalla jonka Paris Hilton käyttänee yhteen omalla kuvallaan varustettuun hajustettuun vessapaperirullaan.

Jännä juttu. Heti leffan jälkeen tunsin syyllisyyttä siitä, että olen näin lähtenyt mukaan merkkienpalvontaan, mitä en olisi ikinä itsestäni uskonut... ja seuraavassa hetkessä ajattelin, että merkkini on niin edullinen, että voiko sitä edes merkiksi sanoa? "Tahdon Birkin-laukun!", aivoni kirkuivat, vaikken ole koskaan nähnyt yhtään kovin kivaa sellaista. Totta puhuen, en varmaan ole koskaan nähnyt sellaista livenä.


Leffan hahmoista ei anneta kovin syväluotaavaa henkilökuvaa, mikä lienee tarkoituksellista, sillä pinnallisuus on koko jutun ydin. Selväksi kuitenkin käy, että he himoitsevat mainetta, mammonaa ja blingiä. Eivätkä blingi ja mammona ole kauan mitään ilman mainetta, minkä vuoksi nuoret postailevatkin ryöstösaaliistaan ja yökerhoreissuistaan kuvia Facebookiin ja alkavat lopulta avoimesti kerskailla murtokeikoistaan bileissä. Ja loppu on historiaa.

The Bling Ring on mielestäni ajankuvana äärimmäisen osuva, leffana sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä - ja Sofia Coppolan elokuvana paras sitten Lost in Translationin. (Tässäpä toinen ohjaaja, jonka kaikki leffat olen nähnyt!)

Lopuksi vielä muutama kysymys, jotka leffa sai nousemaan mieleeni. Miksi kaikki julkkikset haluavat asua täysin läpinäkyvissä taloissa? Miksi he jättävät ovensa lukitsematta? Miksi Paris Hilton pitää ovensa avainta eteismaton alla? Miksei kellään ole murtohälytintä? Vartijaa? Ja miksi Paris Hiltonin koira on yksin kotona valtavassa talossa kun emäntä pitää bileitä Miamissa? Miksi Bling Ringin pääjehu ei hankkiudu kaikista pöllimistään kamoista eroon, vaikka saa rikoskumppaniltaan ennakkovaroituksen kotietsinnästä? Miksi?


Ps. Voin jo korvissani kuulla Armanin sanovan: "Ethän sä kirjoittanut mitään siitä leffasta". No, kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja elokuva enemmän kuin tuhat blogipostausta. Katsokaa itse.

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Kostoretkellä

142/365
Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita (2006)
Suom. Satu Leveelahti

Kun nyt olen taas muutenkin tullut lukeneeksi Joanne Harrisia kesäni ratoksi, innostuin jatkamaan kirjavuorelleni kapuamista tämän vuosikaudet hyllyssäni pölyttyneen opuksen matkassa. Olen aina pitänyt tätä kirjaa jotenkin epäilyttävänä, koska se, toisin kuin Harrisin tunnetuimmat kirjat, ei sijoitu Ranskaan - ja koska Sinisilmäkin osoittautui niin tympeäksi tekeleeksi.

Herrasmiehiä ja huijareita muistuttaa itse asiassa rakenteellisesti paljon Karamellikenkiä, jonka juuri luin toiseen kertaan. Tällä kertaa ei juonitteluun kuitenkaan sekoitu taikuutta, vaan paljon suorempaa toimintaa. Herrasmiehiä ja huijareita kallistuu myös hieman mysteerin puolelle, eikä pelaa täysin avoimin kortein.

Tarina sijoittuu St. Oswaldin poikakouluun, jossa Quasimodoksi kutsuttu vanhoillinen jäärä, latinanopettaja Roy Straitley aloittelee jälleen uutta lukukautta. Muutoksen tuulet puhaltavat, sillä syksy tuo mukanaan joukon uusia opettajia, luokkahuoneen vaihdoksia ja lisää tietotekniikkaa. Yksi uusista opettajista on koulun entisen portinvartijan jälkeläinen, joka on saapunut kostamaan St. Oswaldille - mitä tarkalleen ottaen, se selviää hiljalleen tarinan edetessä. Tämä peluri ei kaihda keinoja, ei edes suoraviivaista murhaa, mikä käy heti alussa ilmi. Enimmäkseen hänen toimintatapansa ovat kuitenkin juonikkaita ja kieroja ja perustuvat sille idealle, että kun epäilyksen siemen kylvetään, tuomitsemaan taipuvaiset ihmiset järjestävät itse tuhotyön loppuun. Kostajan maailmankatsomuksessa on paljon samaa kuin Karamellikenkien Zozien elämänfilosofiassa. Myös Harrisin kerronnallinen ratkaisu vuorotella lukuja Straitleyn ja kostajan näkökulmista kerrottuina, on tuttu sekä Karamellikengistä että Pienestä suklaapuodista ja Persikoiden aikaan -teoksesta.

Kirjassa vallitsee niin vanhanaikainen tunnelma, että kesti kauan ennen kuin sain itseni vakuutetuksi siitä, että tarina sijoittuu nykyaikaan, ja lakkasin hätkähtämästä joka kerta kun "kännykkä" tai "sähköposti" esiintyivät tekstissä. Tarina ei etene kovin rivakkaa tahtia ja pikainen googlaus osoitti, että moni onkin pitänyt kirjaa tylsänä. Joanne Harrisin kerronnan tästä kuitenkin tunnistaa ja itse nautin kirjan hidastempoisuudesta ja jonkinlaisesta yksinkertaisuudesta, minkä vuoksi jaksoin lukea sitä jopa yövuorojen tauoilla yksitoistatuntisen työrupeaman aikana. Vanhat salaisuudet ja St. Oswaldin aaveet paljastuvat hiljalleen ja luovat rapistuvan rakennuksen ympärille sitä hohtoa, jonka portinvartijan lapsi on aina nähnyt.

Lopulta Herrasmiehiä ja huijareita osoittautuu yhden jipon tarinaksi, minkä vuoksi sen joko haluaa heti lukea uudestaan eri näkökulmasta, tai sen pariin ei viitsi sen koommin palata. Niin miellyttävä ja viihdyttävä kuin lukukokemus olikin, kallistunen jälkimmäisen ratkaisun kannalle.

Tämän teoksen myötä olen kivunnut neljäsosan kirjavuorestani. Hiljaa hyvä tulee...

Tylsä tiivistelmäpostaus alta pois!

Alan pikkuhiljaa toipua viime viikon ylityörumbasta, mutta tällä viikolla Armani ja Mustakaapu ovat aiheuttaneet poikkeuksellisen paljon häiriötä, niin etten ole oikein ehtinyt bloggaamisen pariin. Tätäkin tekstiä ährään jo neljättä päivää. Täytyy suunnata katse eteenpäin, kohti uusia kulttuuritekoja, ja niinpä kahlaan läjän kertyneitä nyt vauhdilla pois alta - viuh viuh!

133/365
Joanne Harris: Karamellikengät (2008)
Suom. Satu Leveelahti

Tämä kirja sinänsä ansaitsisi kokonaisen postauksen, mutta juonen tulinkin jo kiteyttäneeksi koko Vianne-trilogiaa sivunneessa tekstissä aiemmin. Mainitsin siinä lukeeni kirjan englanniksi siinä vaiheessa kun sitä ei vielä oltu suomennettu. Kuvittelin että kirjasta löytyisi paljon juttuja, jotka olisin onnistunut missaamaan, mutta yllättäen yllätyksiä ei tullutkaan vastaan. Kiitettävän simppeliä kieltä siis henkilölle joka lukee korkeintaan kirjan vuodessa englanniksi. Tarina imaisi mukaansa yhtä vahvasti kuin viimeksikin, vaikka lopputulos oli suunnilleen tiedossa. Mukavan tunnelmallinen kesäkirja, joskin Vianne on tässä trilogian keskimmäisessä osassa vähän ärsyttävä yrittäessään kieltää itsensä - ja itseltään kaiken hauskan. Zozien hahmon räiskyväisyys kuitenkin kompensoi muita puutteita.


134/365
Mennään naimisiin! (Love, Wedding, Marriage) (2011)

Onneksi on Netflix, eikä siis tarvitse suoranaisesti enää maksaa tämän tason leffoista. Täysin tyhjänpäiväiselle perhekomedialle on suomeksi annettu mokoma harhaanjohtava nimi varmaankin siksi, että edes pari häähullua innostuisi sen vuokraamaan. Häät ovat kuitenkin ohi muutamassa minuutissa. Parisuhdeterapeutti Ava (Mandy Moore) menee naimisiin ihan mitäänsanomattoman tyypin (Kellan Lutz) kanssa. Pian häiden jälkeen Avan vanhemmat kuitenkin ilmoittavat erostaan ja Ava heittäytyy täysillä pelastamaan heidän rakoilevaa liittoaan laiminlyöden omansa.


136/365
Vanhan Kirjallisuuden Päivät, Sylvään koulu, Sastamala

Voin kuulkaas kertoa, ettei tällaisiin tapahtumiin ole kovin hauskaa mennä kahden euron budjetilla. Viime vuonna alkanut perinne perinteiden romuttamisesta jatkui tällä kertaa. Mnjääh.


137/365
I Huckabees (2004)

Olipas kummallinen pätkä.


138/365
Ian McEwan: Makeannälkä (2013)
Suom. Juhani Lindholm

Tämä kirja olisi ehdottomasti ansainnut kunnollisen postauksen, mutta ehkä ensi kerralla - sillä tulen varmasti lukemaan Makeannälän joskus uudestaan. Pidän Ian McEwania yhtenä suosikkikirjailijoistani ja odotan uusia suomennoksia aina sormet syyhyten. Sitten kun viimein saan sellaisen käteeni, iskee kuitenkin aina rimakauhu ja alkaa ahdistaa, sillä McEwanin teokset ovat niin loppuun asti hiottuja ja kerronnaltaan täydellisiä (eli saattavat sisältää paljon hyvin tylsiä katkelmia), että niiden lukeminen vaatii aina tietynlaisia voimavaroja. Siksipä ihastuinkin ikihyviksi tähän kirjaan, joka päällisin puolin on melkoinen hömppäromaani.

Se kertoo nuoresta, paljon lukevasta Serenasta, joka haaveilee romantiikasta ja seikkailuista ahmien niitä kirjojen sivuilta sillä aikaa kun niitä ei omalle kohdalle satu. Serena saa turvallisuuspalvelussa työskennellessään tehtäväkseen tutustua lupaavaan kirjailijaan, jota halutaan tukea hieman kyseenalaisella apurahalla. Serena rakastuu miehen teksteihin ja sitten itse mieheen, ja niin alkavat onnelliset viikonloput, kävelyt puistossa ja loputtomat rakastelusessiot. Suhdetta kuitenkin varjostaa Serenan salaisuus, tämän työn todellinen luonne ja syy apurahan myöntämiseen.

Inhoan yleensä sitä, kun romaanien sisällä esiintyy runoja tai novelleja, jotka joku hahmoista on kirjoittanut. Niinpä heti alkuun ärsyynnyin kun Serenan lukemana käydään läpi useita Tomin kirjoittamia novelleja, mutta valpastuin kiinnostuksesta kun huomasin, että yksi niistä on itse asiassa melkein täsmälleen sama kuin McEwanin itsensä 1970-luvulla kirjoittama Dead As They Come, josta jouduin joskus kirjoittamaan analyysin kirjallisuuden kurssille. Kyseinen novelli on julkaistu kokoelmassa In Between the Sheets, josta löytyy myös tarina kirjailijan ja hänen apinansa suhteesta, joka niinikään on siirretty uudelleen Makeannälän sivuille. Serena kritisoi näitä novelleja armotta ja ilmaisee halveksuntansa kaunokirjallista kikkailua kohtaan.

Upotetut novellit eivät suinkaan jää tarinan ainoaksi kikkailevaksi osioksi, vaan teos paljastaa todellisen karvansa vasta lopussa ja leikittelee jatkuvasti tekijän ja lukijan, lukijan ja tekstin, tekstin ja tekijän suhteilla. Tarina on kuitenkin ennen kaikkea helposti lähestyttävä viihderomaani, joka riemastuttaa osoittautuessaan monimuotoisemmaksi kuin ensin antaa ymmärtää. Makeannälkä on mahdollisesti uusi suosikkini kaikista lukemistani McEwanin kirjoista. (Suomennetuista lukematta ovat vielä Ajan lapsi, Viaton, Amsterdam ja Mustat koirat.)

139/365
Nimeltämainitsematon bändi nimeltämainitsemattomassa paikassa päivänä X

Pikkubändeistä kirjoittaminen niiden nimellä on vaarallista, koska niillä on tapana googlata itseään, ja koska kyseessä oli tuttujen bändi, en halua heidän löytävän tätä syväluotaavaa arviotani: melkoista meteliä.


140/365
Siunattu (Bless the Child) (2000)

Jossain vaiheessa tehtiin paljon tällaisia uskonnollispohjaisia kauhutrillereitä. Muistan joskus teini-iän tietämillä nähneeni niitä kymmeniä, mutta ilmeisesti tämäkin buumi on sittemmin laantunut. Kim Basingerin ja Christina Riccin tähdittämä trilleri on alkuun varsin vetävä ja mielenkiintoinen, mutta lässähtää nopeasti kun käsikirjoituksesta loppuvat yllätykset. Hienoja tietokonepaholaisia!

141/365
Maria Peura: Vedenaliset (2008)

En useinkaan harrasta tämänkaltaista taidesoopaa ja ihan syystä. Kyllä tässäkin kirjassa jonkin sortin tarina on, mutta mitään maata mullistavaa ei tapahdu, vaan sivut soljuvat ohi tuokiokuvina. Yllättävän tuskaton lukukokemus kuitenkin alun inhotuksen jälkeen.