tiistai 27. syyskuuta 2011

Sorry, Josh

Tämän tekstin myötä pääsette kurkistamaan menneisyyteen, sillä kirjoitin sen pari viikkoa sitten ja nyt sen sisältö vaikuttaa jo aika vanhentuneelta. Lopputulos oli, etten jaksanut mennä konserttiin maanantai-iltana rankan luentopäivän jälkeen. Asiaan vaikutti myös uuden halpiskenkäkaupan avaaminen Koskikeskukseen viime viikolla, sillä sinne katosi 90 euroa alle tunnissa. Ehkäpä Skopunkten söi myös muiden tamperelaisten rahat, sillä HS:n mukaan Helsingin keikka myytiin loppuun, mutta Tampereella oltiin nihkeämpiä. No, joskus kengät ovat kulttuuria tärkeämmät.

194. kulttuuriteko 11.9.2011
Josh Groban: Josh Groban (2001)

Kesti yli kahdeksan kuukautta ennen kuin kuuntelin vuoden ensimmäisen cd-levyn! Tämä kertoo jotain siitä, millainen suhde minulla musiikkiin on: aika olematon. Asia ei suinkaan ole aina ollut niin, vaan varsin päinvastoin.

Käydessäni kotona hakemassa lisää vaatteita mökille, nappasin mukaan muutamia levyjä ihan vaan siksi, että siellä on cd-soitin (kumma juttu että nekin alkavat jo olla harvinaisia kodeissa). Olen yrittänyt pari kuukautta arpoa, haluanko maksaa Josh Grobanin konsertista 75 euroa (!!!) sen vuoksi, että olisin joskus kovasti halunnut nähdä hänet livenä. Yritin herätellä fiiliksiäni kuuntelemalla tätä levyä, mutta vähän kylmäksi se jätti. Toisaalta olen sitä mieltä, että unelmat pitäisi toteuttaa mieluummin myöhään kuin ei milloinkaan. Mietin siis sitä konserttia vielä.

Joskus muinoin suhtauduin tähän levyyn vakavasti palvoen, mutta nyt se vaikuttaa mielestäni myös vähän kornilta. Vaikka mahtava äänihän äijällä on!

Josh Groban tuli tietoisuuteeni Ally McBealin myötä, jossa hän näytteli poikaa, joka äitinsä kuoltua ei enää halunnut laulaa, vaikka hänen laulaessaan enkelitkin itkivät. Onneksi Ally hoiti homman kotiin ja saan nyt vapaasti valita pulitanko taivaallisen äänen kuulemisesta riistohinnan vai en.


perjantai 23. syyskuuta 2011

Kirjallisuudellisuudesta

193. kulttuuriteko 10.9.2011
Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina (2010)
Suom. Kaijamari Sivill

Jännä juttu muuten, että lyhyitä kirjoja lukiessa se, että jäljellä on parikymmentä sivua, tuntuu ihan samalta kuin jos 800-sivuisesta kirjasta olisi jäljellä 150 sivua. Olenkin huomannut, ettei minun kannata lainata lyhyitä kirjoja ajatellen: ”Haa, tuonpa lukaisen nopeasti”. Kirjan lukee nopeasti jos se on hyvä, ja sillä selvä. Yleensä kaiken lisäksi paksut kirjat ovat mielestäni parempia, koska niiden maailmat antavat itsestään enemmän informaatiota ja niihin on helpompi luiskahtaa sisään.

Tämä on siis lyhyt kirja, ja kuten lyhyet kirjat yleensä, tämäkin jätti minut vähän kylmäksi. Varmaan sen taustalla on kaikenlaisia kaunokirjallisia hienouksia, jotka jäivät minulta huomaamatta. Tykkään kuitenkin jos kirjassa tapahtuu jotain muutakin kuin se, mikä jo takakannessa kerrotaan. Ymmärrän, että olennaista tässä kirjassa onkin se, miten tarina kerrotaan, mutta siitä huolimatta en laske tätä kirjallisuushistorian merkkipaaluksi.

”Blondattu yksinhuoltaja” Teena Maguire joukkoraiskataan keskellä öistä puistoa tämän tyttären läsnäollessa. Yhteisö leimaa naisen valehtelijaksi ja huoraksi ja uskoo mieluummin naapurinpoikien version tarinasta. Nuori poliisi John Dromoor päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja kostaa.

Okei, kirjassa on ainakin kaksi mielenkiintoista seikkaa, joista voisi halutessaan kirjoittaa vaikka analyyseja. Ensinnäkin kirjan kertoja. Kuka hän on? Teoksessa käytetään romaaneille aika epätyypillistä sinäkertojaa. Se on aika kiintoisa ja vähän etäännyttävä ratkaisu. Tavallaan kertomusta fokalisoi Teenan tytär Bethie. Kertoja kuitenkin puhuttelee juuri häntä sanalla ”sinä”, ja muita tarinan henkilöitä sanalla ”hän”. On ihan mielenkiintoista spekuloida, onko kertoja ehkä joku yhteisön jäsen, jonka kautta tapahtumat värittyvät. Vai onko kyseessä ”kaikkitietävä” kertoja? Miksi kertoja kohdistaa sanansa Bethielle? Tulkitsen asian lopulta niin, että kertoja on itse Bethie, joka syystä tai toisesta ottaa itseensä etäisyyttä sinäkerronnan avulla. Ja niitä syitä ja perusteluja olisi ihan mielenkiintoista penkoa esseen muodossa.

Toinen mielenkiintoinen seikka liittyy Dromoorin motiiviin.

Olisin ehkä tykännyt siitä liikaa. Tappamisesta. (Kosto, 13)

Dromoor esitellään kylmänä tyyppinä, joka pitää aseista ja kunnioituksesta, jota aseen näkeminen ihmisissä herättää. Persianlahden sodassa mies on hukannut sielunsa.

Ensi alkuun hän oli ikävöinyt sitä. Sitten se oli unohtunut.” (Kosto, 14)

Dromoorin persoonaa ja henkilöhistoriaa lukiessa mieleeni nousivat Robert D. Haren Ilman omaatuntoa -kirjan opetukset. Vaikuttaa melkein siltä kuin Dromoor käyttäisi joukkoraiskausta ja oikeuden toteutumista vain tekosyynä tappamiseen. Mutta muunkinlaiset tulkinnat ovat mahdollisia. Kirjan nimi voi viitata siihen, että sovinnaisuutensa suojissa Dromoorilla ehkä onkin tunteita Teenaa tai Bethietä kohtaan. Tai sitten nimi viittaa yleiseen lähimmäisenrakkauteen. Tai sitten se on ironinen. Mutta miten?

No, nyt alan itse asiassa oivaltaa, että kirjassa olisi varsin paljon pohdittavaa, eikä sille ehkä riitä yksi lukukerta. Tosi outo juttu muuten, miten usein vasta sen jälkeen kun olen kirjoittanut jostain, tiedän mitä mieltä siitä olin.

EDIT: Kirjoitin tämän tekstin jo pari viikkoa sitten, mutta sain juuri kirjallisuuden luennolla muistutuksen siitä, että "ei se mitä kerrotaan, vaan miten kerrotaan" on formalistinen lukutapa. Haa, luultavasti on siis olemassa muitakin lukutapoja.

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Teiniviihdettä!

192. kulttuuriteko 5.9.2011
Isabel Abedi: Lucian (2010)
Suom. Tiina Hakala

Tästä kirjasta ei ihan kamalasti kannata kertoa. Takakansi ei kerro juuri muuta kuin että kirja on suunnattu suurten rakkaustarinoiden ystäville, mikä tietysti johti siihen, että romantiikannälässäni lainasin sen oitis, vaikka en pidäkään salamyhkäisistä takakansista. Kirjan pointti on kuitenkin juuri salaperäisyys, joka sai minut viettämään pari unetonta yötä sen parissa.

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Rebecca, joka asuu Hampurissa kahden äitinsä kanssa, käy koulua kuten kaikki muutkin ja on juuri eronnut poikaystävästään. Eräänä iltana hän alkaa tuntea sisimmässään tyhjyyttä, nähdä painajaisia omasta kuolemastaan ja kohdata salaperäistä muukalaista minne ikinä meneekään. Toisaalta poika pelottaa häntä, mutta samalla vetää vastustamattomasti puoleensa...

Tarina piti todella kauan tiiviisti otteessaan, mutta kun mysteeri oli ratkennut ja sivuja oli vielä jäljellä, mielenkiintoni lopahti. Loppuhuipennus vaikutti jotenkin hätäisesti sutaistulta, eivätkä suurten rakkaustarinoiden luomat odotukseni aivan täyttyneet. Viihdyttävyysarvo on kirjalla kuitenkin suuri, joten kannattaa lukea jos ”page-turnereita” halajaa.


Katsoja itkee, kriitikko kusee hunajaa

191. kulttuuriteko 31.8.2011
The Tree of Life (2011)

Kammottavin elokuvissakäyntikokemus ikinä. Antichristkin oli parempi, siinä oli sentään seksiä ja väkivaltaa! Kuolen tylsyyteen jos alan kirjoittaa tästä kunnolla, joten sanon vain sen, että en suosittele katsomaan tätä leffateatterissa. Tämä Cannes-voittaja on ehdottoman tärkeää katsoa niin että se on mahdollista laittaa pauselle ja käydä välillä jääkaapilla. Jos se siis on pakko ylipäätään katsoa.

(Jos haluat lukea kunnollisen arvion leffasta, tsekkaa esim. Cinefiliaa.)

tiistai 20. syyskuuta 2011

Suomineito ei taivu chick litiin

190. kulttuuriteko 30.8.2011
Niina Hakalahti: Hengenahdistusta (2004)

Niina Hakalahden esikoisromaani ei ihan yllä sitä seuranneiden tasolle, mutta paljon samaa niissä on. Kirja kertoo nykyihmisen eksistentiaalisesta ahdistuksesta, kamppailusta keksittyä kiirettä vastaan ja yrityksestä elää parisuhteessa, vaikka se kaikin puolin vaikuttaa  nykyindividualisteille aivan mahdottomalta tehtävältä.

Tätä kirjaa on monesti ehdotettu yhdeksi suomalaisen chick litin harvinaisista edustajista (mm. Wikipediassa). Mielestäni se jää kuitenkin vielä melkoisen kauas Bridget Jonesista, joka kyseisen lajin taisi synnyttää. Jos unohdetaan se, että kirjan tapahtumat sijoittuvat Ouluun (ei siis suureen metropoliin) ja että sen päähenkilö asuu jo avoliitossa (ei siis metsästä nälkäisenä miestä), jää monta chick litille tyypillistä piirrettä silti puuttumaan. Ensinnäkään tässä kirjassa ei käydä bailaamassa (vaan runoilloissa ja sienestämässä) eikä shoppailemassa, ei olla merkkitietoisia, ei tuskailla ulkonäkökompleksien (vaan endometrioosin) parissa, eikä päähenkilö suhtaudu elämäänsä optimistisesti vaan pikemminkin vaikuttaa kaikin puolin ahdistuneelta. Siksi kirjasta puuttuukin chick litille tyypillistä kepeyttä ja hilpeyttä. 

Ai niin, mutta onhan siinä tosiaan se homopari.

Jos tästä elokuusta jo pääsisi

Argh! En saa tätä blogia enää ikinä ajan tasalle. Huomasin skipanneeni pari kulttuuritekoa välistä ennen Kotiopettajattaren romaania. Tässä tulee, lyhyesti.


186. kulttuuriteko 26.8.2011
Midnight in Paris (2011)

Woody Allen on aina jäänyt minulle etäiseksi tyypiksi. En ole oikein koskaan sisäistänyt hänen elokuviensa hienoutta, enkä ole niitä kovin tarkoitushakuisesti pyrkinyt katsomaankaaan. Mielestäni tämä leffa oli fiilikseltään aika samanlainen kuin aiemmin näkemäni, vaikkakin Owen Wilsonin valintaa päärooliin pidin erikoisena ratkaisuna. Wilson omaksuu Woody Allenin maneerit hienosti ja Rachel McAdamsin hahmo on melkein kuin aikuiseksi kasvanut Regina George. Marion Cotillard, joka Mainiossa vuodessa oli sähäkkä ranskatar ja Inceptionissa unien kauhu, on tällä kertaa uskomattoman suloinen ja viehkeä 1920-luvun muusa. Seuraa aikamatkailua ja tunnettuja taiteilijoita menneisyydestä. Avainsanat: Pariisi, sade, nostalgia.


187. kulttuuriteko 27.8.2011
Työväenkirjallisuuden päivä, Finlaysonin alue, Tampere

Tampereella rakastetaan kaikki työläisjuttuja! Tällä kertaa siis kirjoja. Ei ollut ehkä ihan "mun juttu", koska (enkä häpeä sitä myöntää) olen kirjallisuuden(kin) suhteen aika valtavirtailija (ja luen mieluummin älytöntä kuin älyllistä kirjallisuutta). Mutta kannatan tällaisia ilmaisia kirjallisuustapahtumia, ehdottomasti. Hyvä Tampere!



189. kulttuuriteko 29.8.2011
Haarautuvan rakkauden talo (2009)

Tämä oli varmaan ensimmäinen Mika Kaurismäen elokuva, jonka olen nähnyt, enkä sitä vuokratessani edes tiennyt sen ohjaajaa. Uskon, etten olisi hirveästi innostunut leffasta, vaikka en olisikaan juuri lukenut kirjaa. Trailerin synnyttämät odotukset eivät täyttyneet, eikä elokuva oikein tuntunut tietävän, mitä genreä se edustaisi. Ja Kati Outinen, joka lienee loistava näyttelijä, ei vaikuttanut olevan yhtään kotonaan sutenööriäidin roolissaan. Pidin Juhanin ja Ninan hahmoja onnistuneina, mutta Tuulan hahmo jää aika yksipuolisen inhottavaksi ämmäksi. 

Leffa loppuu hieman eri lailla kuin kirja, mutta enemmän kirjan lopun kaltainen ratkaisu löytyy dvd:n ekstroista, ja se vasta onkin absurdi.


maanantai 19. syyskuuta 2011

Haastetta peliin 8 (Katja, oot vaan niin ihana)

Hetki aikaa tapettavana yliopistolla, joten jatkan lyhyesti kirjahaasteen parissa.


9. Suosikkikirja, josta on tehty elokuva

Aion olettaa, että tässä on tarkoitus esitellä sellainen elokuva-kirja -pari, jonka molemmat osapuolet toimivat. Sellaisia onkin hyvin vähän, sillä yleensä olen aika pettynyt kirjan siirtyessä valkokankaalle. (Mainittakoon, että Twilight-leffat onnistuvat tässä mielestäni oikein hyvin.)

Olen tullut siihen päätelmään, että jos katsoo leffan ensin ja lukee kirjan vasta sitten, silloin voi olla mahdollisuus tykätä molemmista. Näin kävi mm. Kazuo Ishiguron Ole luonani aina -leffalle ja -kirjalle. Se olisikin ollut hyvä pariskunta esitellä tässä, mutta kymmenvuotinen uskollisuuteni eräitä toisia kohtaan vaatii minua esittelemään ne tänään.

Nimittäin Katja Kallion romaani Kuutamolla ja Aku Louhimiehen ohjaama elokuva Kuutamolla asuttavat sydämessäni paikkaa, joka on hyvin nostalginen, täyteläinen ja elämänmakuinen (yäk mikä sana). Niiden kanssa kävi juuri niin, että kävin katsomassa leffan ensin, ja luin kirjan vasta jonkin aikaa myöhemmin. Niistä on mahdotonta sanoa, kumpaa rakastan enemmän. Pariskuntaan kuuluu itse asiassa kolmaskin osapuoli, nimittäin leffan soundtrack. Siinä on muitakin biisejä kuin elokuvassa soivat, mutta kaikki ne tuntuvat taianomaisesti sopivan kirjan ja elokuvan teemaan. Kaikista näistä aineksista olen koostanut oman mielikuvitusmaailmani nimeltä Kuutamolla. Ja täytyy sanoa, että näiden kaikkien vuosien jälkeen leffan katsominen alkaa jo tuntua hieman laimealta kokemukselta omaan ideaaliini verrattuna.

Jos alkaisin paasata Katja Kalliosta tai Kuutamolla-aiheesta, siitä syntyisi romaani, joka olisi ainakin kolme kertaa paksumpi kuin Kuutamolla. Siispä pakottaudun väkisin irti tästä aiheesta ja lähden kahvin kautta luennolle. (Jos paasaus kuitenkin kiinnostaa, olen toteuttanut sitä kahdesti aiemmin, täällä ja täällä.)

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Feministisen kirjallisuuden klassikko I

Olen palannut kotiin. Nyt seuraa armotonta omenoiden soseamista ja mehustamista, sekä melkoisen kulttuurisavotan läpi rämpimistä.

188. kulttuuriteko 28.8.2011
Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani (1847)
Suom. Kaarina Ruohtula

Joka kesä minulla vaikuttaisi olevan projektina jokin kirja, jota luen koko kesän ajan ihmetellen, eikö se koskaan lopu. Tämä oli kesän 2011 kirja. Ei niin että se olisi missään nimessä ollut tylsä, mutta välillä jouduin lukemaan muita kirjoja ja sitten tämän tiiliskiven pariin palaaminen alkoi jo tuntua hyvin vaikealta – vaikka lopulta jumiuduin kohtaan, jossa minulla oli enää noin sata sivua jäljellä. Päällimmäinen fiilis, jonka kirja jätti jälkeensä, oli siis helpotus sen loppumisesta.

Olen rakastanut Jane Eyren tarinaa pienestä asti, jolloin muistan useasti nähneeni jonkun/joitain siihen perustuvia elokuvia. Elokuva, jota ei varmaan ole olemassa sellaisenaan muualla kuin mielikuvituksessani, oli karmaisevan jännittävä, synkkä ja lopulta yltiöromanttinen – eli kaikkea sitä, mikä riitti tekemään pieneen tyttöön lähtemättömän vaikutuksen.

Romaani on ajalleen tyypillisesti kolmiosainen, kuten myös Jane Austenin Neito vanhassa linnassa (1817). Ensimmäisessä osassa kuvataan Janen lapsuutta kovan kurin alaisena koululaitoksessa. Toisessa osassa Jane on nuori nainen, joka halajaa nähdä maailmaa, ja lähtee siksi kotiopettajattareksi mystisen ja kiehtovan herra Rochesterin ottotyttärelle. Kolmannessa osassa Jane harhailee sydän särkyneenä ympäriinsä lähdettyään Rochesterin taloudesta, kunnes asiat alkavat pian järjestyä ja kunnes hän lopulta palaa rakkaansa käsivarsille.

Toinen osa edustaa romaanissa goottilaista fiktiota, ja sitä luullakseni on painotettu eniten elokuva-adaptaatioissa. Kun kuuntelin äänikirjana Austenin Neitoa vanhassa linnassa, mietin näiden tarinoiden samankaltaisuutta, ja sitä, kuinka Austenin teos melkein vaikuttaa parodioivan tätä goottilaisen fiktion aspektia kirjallisuudessa. Kirjan päähenkilö Katherine on lukenut liikaa kirjoja, ja alkaa siksi kuvitella, että hänen ystäviensä isä piilottelee talossa vaimoaan, jonka jostain syystä väittää olevan kuollut. Kuten varmaan huomasitte, Austen kuitenkin kirjoitti kirjansa ennen Brontëa. Siispä täytyy todeta, että Austen oli aikaansa edellä vieläkin enemmän kuin kuvittelin. (Katso mitä kirjoitin Austenista.)

Kotiopettajattaren romaani on kirjana yhtä romanttinen kuin elokuvina, enkä joutunut pettymään siihen. Yllätyin sen nykyaikaisuudesta, Janen itsenäisyydestä ja teoksen älyllisestä huumorista. Se on kaikkiaan hieno ajankuva, joskin luontokuvauksia lukiessani meinasin aina nukahtaa. Siinä on paljon sellaista, mistä nykynaisetkin voisivat ottaa oppia. Feministi saa olla, mutta nöyryydellä pääsee parhaiten eteenpäin.

Kirjan teemoja ovat moraali, uskonto ja usko, luokkayhteiskunta, sukupuolien väliset erot ja valta-asettelut, rakkaus, intohimo ja feminismi, sovitus ja anteeksianto sekä kodin ja perheen etsintä. Romaani pohtii siis todella laajasti elämän suuria kysymyksiä naisnäkökulmasta käsin.

Suomenkielisessä painoksessa oli valitettavan paljon painovirheitä, mutta muuten suomennos on ilmeisen onnistunut, koska kieli ei ollut esteenä kirjan lukemiselle, ei kalskahtanut vanhahtavalle, eikä ollut vaikeaa ymmärtää.

Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille (naisille).

torstai 15. syyskuuta 2011

Haastetta peliin 7 (spoilerivaroitus)

8. Yllätyksellisin käännekohta tai loppu

Tästä kohdasta en voi kertoa juuri mitään spoilaamatta samalla kolmea kirjaa. Oikeastaan jo tähän vastaaminen on itsessään spoileri. Anteeksi.

En voi valita tähän mitään yksittäistä kirjaa, koska mieleeni tuli oitis kirjailija, jolle yllätykselliset käänteet lopussa ovat melkeinpä tavaramerkki. Niinpä yhden kirjan luettuaan yllätyksellistä käännettä alkaa muilta kirjoilta odottaa jo etukäteen, jolloin se ei enää ole niin yllätyksellinen. Yhtään käännettä en kuitenkaan ole osannut arvata oikein. Jodi Picoultin kirjat (suomennettu Koruton totuus, Sisareni puolesta ja Yhdeksäntoista minuuttia) tarjoavat jännitystä ja viihdykettä viimeisiin lauseisiin saakka.

Sisareni puolesta -teoksen pohjalta on muuten filmattu leffa, jota edes ihana Cameron Diaz ei onnistu pelastamaan, koska kaikkein tärkein, eli se lopun yllätyskäänne, on kirjoitettu leffasta pois. Melkoinen pettymys.


tiistai 13. syyskuuta 2011

Haastetta peliin 6

7. Kirja, jota vihasit

Ne, jotka tuntevat tämän kirjahaasteen entuudestaan, saattavat havaita pienen epäjatkuvuuden kerronnassani. Skippasin toistaiseksi neljä kohtaa välistä, koska ne tuntuvat juuri nyt liian vaikeilta. Pieni järjestyksen muutos sallittakoon.

Kaikkien aikojen ensimmäinen lukupiirikirjamme oli tavallaan itse valitsemani Anja Kaurasen (nyk. Snellman) Sonja O. kävi täällä. Vihasin sitä syvästi, enkä mistään hinnasta lukisi sitä uudelleen. (Myöhemmin tulin vihaamaan myös saman naisen kirjaa Lyhytsiipiset, mutta Sonjalla on kyllä ihan ainutlaatuinen paikka sydämeni vihakeskuksessa.) En muista kirjaa kovin hyvin, onhan sen lukemisesta jo nelisen vuotta ja tein heti loppuun päästyäni aktiivisesti töitä pyyhkiäkseni sen mielestäni. Muistelisin kuitenkin, että se oli tappavan tylsä, typerä, turhaan hehkutettu ja mässäili seksillä vain mässäilyn vuoksi. Siis 80-luvun BB.

Ystäväni teki raivoisasta tunnemyrskystäni tulkinnan, jonka mukaan vihasin Sonjaa, koska näin hänessä omia piirteitäni, joita häpesin ja jotka silloisessa elämäntilanteessani korostuivat. Pitkään pidin sitä juttua puppuna, mutta pari vuotta sitten aloin ajatella, että siinä saattaisi olla perää. Siispä tämäkin kirja varmaan pitäisi lukea uudestaan... Mutta ei sentään.


Ps. Paulo Coelhon Brida kilpaili tässä lajissa tiiviisti ykkössijasta ihan viime hetkiin saakka.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Haastetta peliin 5

6. Kirja, joka tekee sinut surulliseksi

Moni kirja tekee minut surulliseksi, koska tykkään lukea vakavia aiheita käsitteleviä teoksia. Jodi Picoultin Yhdeksäntoista minuuttia sai minut kuitenkin suorastaan murtumaan ja itkin ämpärillisiä sitä lukiessani. Tietysti tämä johtui osaltaan siitä, että luin kirjan Jokelan ja Kauhajoen tapahtumien jälkimainingeissa prosessoiden samalla koko sitä nuoren naisen maailmantuskaa, jonka nuo tapahtumat herättivät. Olin päättänyt jo etukäteen, etten varmasti ala tuntea sympatiaa fiktiivistäkään kouluammuskelijaa kohtaan. Pieleen meni ja rankasti. Kirjan Peteriä kiusataan esikoulun ensimmäisestä päivästä lähtien, joka päivä, koko kouluaika, enenevissä määrin, eikä hänellä ole yhtään lohtua tuovaa ystävää. Lopulta jatkuva nokkiminen saa Peterin psykoosinkaltaiseen tilaan, jossa hän marssii koululleen ammuskelemaan oppilaita.

Kirjassa on monia sivujuonia ja tapahtumat vaikuttavat usean Sterlingin kaupungin asukkaan elämään. Peterin lapsuudenystävän Josien elämä mullistuu ammuskelun myötä, ja hän joutuu miettimään omaa vastuutaan tapahtumien kulussa. Josien äiti taas toimii tuomarina ammuskelujutun oikeudenkäynnissä, ja äidin ja tyttären välit joutuvat monestakin syystä koetukselle. 

Lukukokemus oli niin rankka, etten ole vielä kolmenkaan vuoden jälkeen tullut lukeneeksi kirjaa uudestaan, vaikka se on sairaan hyvä, juuri sellainen kirja, joka tekee mieli aloittaa alusta heti kun on päässyt sen loppuun.

(Tämä kirjahaaste herättää muuten hillittömän halun lukea 30 kirjaa uudestaan, heti.)

Mutta surulliseksi se minut teki. Ihmisten uskomaton pahuus, joka niin taitavasti on tässä kuvattu.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Haastetta peliin 4

5. Kirja, joka tekee sinut iloiseksi

Tämä on tosi tosi tosi vaikea. Luonnollisesti kaikki hyvät kirjat tekevät minut iloiseksi. Kuitenkin kaikkien aikojen suosikkikirjojeni lista koostuu melkeinpä pelkästään hyvin raskaita, ikäviä tai angstisia aiheita käsittelevistä romaaneista. Olisi ehkä vähän rienaavaa sanoa, että kouluammuskelut, perhesurmat tai holokausti tekevät minut iloiseksi.

Yhden kirjan kärkijoukostani muistan kuitenkin tehneen minut aidosti iloiseksi. Se on pari vuotta sitten lukemani A. J. Jacobsin Raamatullinen vuosi. Se on todella monella tasolla hyvä kirja. Se on informatiivinen ja kiinnostava, mutta ehkä ennen kaikkea hauska. Jacobs, joka oli tavallinen tapajuutalainen, päätti viettää vuoden yrittäen noudattaa kaikkia Raamatusta löytyviä sääntöjä kirjaimellisesti. Niitä löytyi yli seitsemänsataa. Kirjassaan hän kertoo siitä, miten yritys onnistui, keskittyen joihinkin sääntöihin enemmän kuin toisiin. Etenkin Jacobsin vaimossa miehen projekti herättää paljon närää, joka johtaa superkoomisiin tilanteisiin.
Tuodakseen kirjaansa lisää syvyyttä Jacobs kiertää myös tapaamassa monia uskonnollisia ryhmiä, jotka sanovat noudattavansa Raamatun ohjeita kirjaimellisesti. Mielenkiintoisen monta tulkintaa kirjaimellisesta vaan on mahdollista saada... Lisäksi Jacobs osallistuu moniin juutalaisiin juhliin, sillä yhteisöllisyys lienee uskontojen suola. Jos ei oteta lukuun pakollista kanan teurastamista jonkin juhlan yhteydessä, monet perinteet näyttäytyvät varsin hauskoina tapahtumina. Joissain jopa viina virtaa ja tanssitaan piirissä.
Jos kirja olisi vielä ihan pikkuisen informatiivisempi, suosittelisin vakavasti sitä luettavaksi lukion uskonnon tunneilla. Tämän kirjan avulla opit Raamatusta ja siihen nojaavista uskonnoista väkisinkin, koska se on niin hauskaa. Ja vaikket haluaisi niistä oppia, kirja on hauska pelkästään Jacobsin loistavan huumorintajun ja kirjoitustyylin takia.

Raamatullisen parranajokiellon seurauksia.

torstai 8. syyskuuta 2011

Haastetta peliin 3


3. Suosikkisarjasi

Tähän lienee pakko sanoa Stephenie Meyerin Houkutus (Twilight) -sarja, sillä muut mahdolliset vaihtoehdot olisivat varmaan vieläkin nolompia. Aikuisillehan ei sarjoja kovin paljon kirjoiteta, vaan sarjoittamalla pyritään saamaan nuoret koukkuun, jotta he pysyisivät poissa netistä. Juuri nyt ei tule mieleen muita aikuisten kirjasarjoja, joita olisin lukenut, kuin Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarja, joka saa vielä taistella aika paljon päästäkseni suosikikseni.

Täytyy myöntää, että tykkäsin Twilightista ihan oikeasti, vaikka tuhahtelin sille monta vuotta. Se vetosi sisäiseen romanttiseen teinityttööni niin että yritin jopa kutsua avomiestäni jonkin aikaa Eetuksi Edward-vampyyrin mukaan siinä toivossa että hän alkaisi kutsua minua Bellaksi. (Ei toiminut. Reality sucks.)

Twilight oli juuri sellainen lukukokemus, joka valtasi koko maailmani hetkeksi, ja sai minut ihastuksen jälkeen vihaiseksi ensinnäkin siksi, että rakastin sitä niin estoitta, ja toiseksi siksi, etten ollut keksinyt kirjoittaa sitä itse. Sarjassa on paljon sellaista, jonka olisin voinut kirjoittaa. Yltiöpäinen kaiken voittava rakkaus, loputtomat keskustelut, angstit ja asioiden vatvominen. Lisäksi uskon, että minulle ja Meyerille yhteistä on se, että kaikkein mieluimmin kirjoittaisimme romanttisia keskusteluromaaneja, joissa ei tapahtuisi mitään. Twilight-kirjoissa loppuhuipennusta ennakoidaan aina koko kirjan ajan, sitä vatvotaan, kammotaan ja siihen valmistaudutaan. Itse taistelu on kuitenkin aina nopeasti ohi, kuin kirjailija ei oikein olisi halunnut käydä sitä vaihetta läpi. Juuri siitä olin lukijana iloinen, sillä tylsistyn aina loputtomia action-kohtauksia lukiessani.

Ja muuten. Kuuluin Team Edwardiin ensi hetkestä lähtien.

4. Suosikkikirjasi suosikkisarjastasi

Tämä onkin tosi vaikea, koska Twilightin ensimmäinen ja viimeinen osa ovat keskenään niin erilaisia, että niitä on vaikea verrata. Juuri ne kaksi kuitenkin jäivät sarjasta parhaiten mieleen. Ensimmäinen kirja, Houkutus, on hyvä siksi, että siinä ei tapahdu juuri mitään. Siinä tunteet ja Meyerin maailmaan perehtyminen ovat pääosassa. Viimeinen osa, Aamunkoi, on puolestaan hyvä siksi, että siinä tapahtuu kaikki olennainen. Romanttinen alku vai superonnellinen loppu? Hmm. Jos on pakko valita, valitsen Houkutuksen, koska en pitänyt Aamunkoissa siitä pitkältä tuntuneesta jaksosta, jossa Jacob saa toimia kertojana.

Haastetta peliin 2

2. Kirja, jonka olet lukenut useammin kuin kolmesti

Alice Seboldin Oma taivas saattaa olla ainoa kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kolmesti (eli neljästi). Joitain äänikirjoja olen tosin kuunnellut kymmeniä kertoja nuorempana, mutta se ei ole ihan sama asia.

Oma taivas kertoo Susie Salmonista, joka hänet tavatessamme on jo kuollut. Naapurin mies on raiskannut ja tappanut hänet. Susie tarkkailee ”taivaasta” käsin perheensä ja ystäviensä elämää tragedian jälkeen ja käy takaumien avulla läpi lyhyttä elämäänsä. Tarina on sydäntäriipaisevan surullinen ja itkettävä, mutta elämän jatkumisessa on haikean kauniitakin puolia. Kaikkia perheenjäseniä oppii rakastamaan ja ymmärtämään, vaikka tapahtumat repivätkin lukijan välillä kappaleiksi. Kirjan loppupuolella on melkein scifiksi äityvä kummallinen episodi, josta en neljänkään lukukerran jälkeen ole pystynyt muodostamaan vakaata mielipidettä. Toisaalta kirjan lähtöasetelmakaan ei ole ihan realistinen ja niinpä siinä voi odottaa tapahtuvan mitä vain. Toisaalta kirja liikkuu siinä mielestäni vähän ”hyvän maun” rajoilla.


Kirja on melkein kestänyt neljä lukukertaa. Luin sen ensimmäisen (ja toisen) kerran teini-ikäisenä ja silloin ainakin oli ymmärrettävää rakastua siihen. Viimeisellä kerralla kirja ei kuitenkaan enää tehnyt ihan niin pakahduttavaa vaikutusta kuin aiemmin. Sääli, mutta voihan olla, ettei aika vain ollut silloin oikea. Lukupiirissä tämä oli hyvin pidetty kirja, vaikka yksi meistä erottautuikin yleisestä mielipiteestä ja piti sitä liian yleisöä nuoleskelevana ja kaupallisena. Totta kyllä, Oma taivas on aika helppotajuinen ja viihteellinenkin, ja varmaan se onkin löytänyt suurimman yleisönsä teinityttöjen joukosta.


Peter Jackson ohjasi Seboldin kirjaan perustuvan elokuvan, joka sai kriitikoilta melko tyrmäävän vastaanoton. Odotin sitä kauan kuin kuuta nousevaa ja traileri ja näyttelijäkattaus vaikuttivat oikein lupaavilta. Lopulta arvosteluja luettuani pelkäsin vain kamalasti, että leffa olisi ihan kamala. Ensi-illassa Finnkinon kuukauden elokuvassa oli paikalla noin kymmenen ihmistä, mistä päätellen se floppasi pahasti ainakin Suomessa. Mutta ei se ihan kamala ollut. Pitäisi katsoa se uudestaan, mutta siinä oli muistaakseni kökköyksien ohella paljon hyvääkin.


keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Haastetta peliin

Olen tällä hetkellä hyväsydämisyyteni ja vieraanvaraisuuteni (tai ehkä enemmänkin avomieheni vieraanvaraisuuden ja hyväsydämisyyden) vuoksi maanpaossa mökillä. Unohdin (tai ”unohdin”) kulttuurikirjanpitoni kotiin. Niinpä en kirjoittele kulttuuriteoista vähään aikaan etten mene laskuissa aivan sekaisin. Pyrin kuitenkin viihdyttämään lukijoitani muilla tavoin kunnes jälleen kotiudun. Parempien ideoiden puutteessa googlasin sanan "kirjahaaste", ja ryhdyn nyt toteuttamaan ensimmäistä löytämääni haastetta. Tarkoitus on kaiketi kirjoittaa joka päivä yhdestä kirjasta kolmenkymmenen päivän ajan, mutta saattaa olla että kirjoittelen ne nopeammin pois alta. En paljasta koko listaa etukäteen vaan annan lukijoideni elää jännityksessä. Let's go!

1. Paras viime vuonna lukemasi kirja

Tätä tehtävää helpottaa huomattavasti LibraryThing, jonne olen ostanut elinikäisen jäsenyyden. Olen varmaan syntyjäni kirjastotäti, koska tunnen pakottavaa tarvetta listata ja järjestelmällisesti luetteloida kaiken mahdollisen lukemani, tekemäni, katsomani, muistiinpanemani, piirtämäni jne. Aina kun olen saanut kirjan loppuun, lisään sen LibraryThingiin, annan sille tähtiä nollasta viiteen, haen sille kansikuvan jos sellaista ei ole ja asiasanoitan sen. Eikä tässä vielä kaikki. Lisäksi kirjoitan Hello Kitty -vihkoon kirjan nimen ja kirjoittajan. Vuoden lopussa laadin pylväsdiagrammin, josta näen, minä kuukausina olen lukenut mitenkin monta kirjaa ja sivua. (Sen värittäminen on ehkä vuoden tyydyttävin kokemus.) Lisäksi kirjoitan erilliseen lukupäiväkirjaan kirjan sivumäärän, lukemisen lopettamispäivämäärän ja lyhyen luonnehdinnan siitä. Kuulostaako hullulta? Syytän äitiäni, jolta olen perinyt tämän taipumuksen, ja joka muuten on kirjastotäti.

Asiaan. LibraryThingin mukaan viime vuonna olen antanut kahdelle kirjalle 4½ tähteä. (Viisi on todella vaikea saavuttaa, siihen on yltänyt kirjastossani vain yksi kirja.) Ne ovat Jonathan Safran Foerin Kaikki valaistuu ja Lewis Carrollin Liisa ihmemaassa. Näistä kahdesta haluan nyt nostaa esille ensimmäisen, koska se on vähemmän tunnettu kuin jälkimmäinen.


Tästäpä tulikin muuten mieleeni, että ostin senkin Kirjatorilta kahdella eurolla, mikä vahvistaa muutama päivä sitten tekemääni havaintoa, että olen ostanut todella monta todella hyvää kirjaa Kirjatorin kahden euron viikoilta. Suosittelen lämpimästi. Syy siihen, että Kaikki valaistuu päätyi moneen alennuslaariin, lienee sen "googletranslatemainen" kieli, joka oli aluksi aika raskassoutuista luettavaa. Koko ajan kieli ei toki ole sellaista ja siihenkin pääsee aika pian sisään. Lisäksi sillä on aivan omanlaistansa huumoriarvoa. Suomentajan urakka on kieltämättä ollut melkoinen.

Toivoisinpa muistavani Foerin kirjasta vähän enemmän. Muistan, että luin sen alkukankeuden jälkeen todella nopeasti, että se oli mielestäni samalla hullun hauska ja mielettömän syvällinen, että se teki minut surulliseksi ja iloiseksi, ja että olin hetken aikaa hukassa kun se loppui. Kirja on "metafiktiivinen" (en ole varma onko termi ihan oikea tähän väliin) ja sekoittaa mielenkiintoisella tavalla todellisuutta ja fiktiota perustuen kai jonkin verran kirjailijan omaan elämään. Kirjan toisen päähenkilön nimi onkin sama kuin kirjailijan. Suoraan sanoen tämän kirjan konsepti ja taustatiedot toivat alusta asti mieleeni Jonas Khemirin kirjan Montecore: uniikki tiikeri. En ole lukenut sitä (vieläkään, lusmu), mutta siitä on puhuttu pariinkin otteeseen kirjallisuuden luennoilla. Huomaatte kyllä yhtäläisyydet helposti.

En kerro enempää, koska suoraan sanoen en muista juonta kovin hyvin. Pitäisi lukea uudestaan. Hesarin arvostelu kertoo enemmän, vaikkei ihan haltioitunut olekaan. Kirjan pohjalta on myös tehty leffa, joka ei ole ollenkaan kirjan veroinen, mutta siitä huolimatta linkitän tähän trailerin.


lauantai 3. syyskuuta 2011

Perhe on pahin


185. kulttuuriteko 26.8.2011
Jonathan Tropper: Seitsemän sietämättömän pitkää päivää (2011)
Suom. J. Pekka Mäkelä

Aivan uusi tuttavuus tämä kirjailija, mutta jotenkin kirja onnistui vangitsemaan huomioni vippilainapöydällä ja sain siitä heti niinsanotusti hyvät vibat. Tykkäsin kirjasta lopulta kovasti, sillä siinä on juuri sopivassa suhteessa hersyvää huumoria ja kaihoisaa surumieltä. Perhe, joka kaikkine monimutkaisine suhdekiemuroineen on romaanin pääosassa, sekä perheenpään kuoleman ympärille keskittyvä juonikuvio toivat mieleeni useaan otteeseen Mullan alla (Six Feet Under) -sarjan. Foxmanin perhe, kuten kaiketi kaikki perheet, painiskelee yhtä monimutkaisessa tunneviidakossa kuin Fisherin perheenjäsenet tv-sarjassa. Tunnelmaltaan kirja ei kuitenkaan ole kovin samanlainen kuin sarja, sillä useimmat tilanteet naurattavat lukijaa, olivat ne sitten romaanihenkilöille kuinka ahdistavia hyvänsä.

Foxmanin perheen isä on siis kuollut ja koko perhe kokoontuu lapsuudenkotiin viettämään juutalaista suruviikkoa, joka kahlitsee heidät saman katon alle seitsemäksi sietämättömän pitkäksi päiväksi. Judd, romaanin päähenkilö, on vastikään löytänyt vaimonsa sängystä pomonsa kanssa ja on aivan sekaisin kaikesta. Vanhojen veljeskaunojen selvittäminen ei juuri mieltä ylennä, mutta onneksi kotikylä on täynnä entisiä heiloja, joilla saattaa olla hellyyttä tarjottavana.

Perheen musta lammas Phillip yllättää kaikki esittelemällä vakituisen ja vakavasti otettavan tyttöystävän suruviikon alkajaisiksi. Maailmalle vihainen Paul pyrkii isän liikeyrityksen johtoon samalla kun tämän vaimo yrittää kaikin keinoin tulla raskaaksi. Veljesten ainoa sisar puhuu ”tavallista useammin” lastensa tukehduttamisesta heidän nukkuessaan ja perheen äiti esittelee silikonirintojaan liian avonaisissa kaula-aukoissa.

Viikon aikana vanhat rakkaudet nostavat päätään, vanhat riidat joudutaan setvimään, ja useampi kuin yksi veljeksistä onnistuu satuttamaan itsensä fyysisesti. Suurimmat yllätykset löytyvät kuitenkin Juddin tulevan ex-vaimon ja äidin taskuista.

Kirjassa tapahtuu paljon, mutta toisaalta ei mitään sellaista, millä olisi merkitystä maailmankaikkeudelle perheen ulkopuolella. Kaiken kaaoksen keskellä onnistutaan oikeasti pohtimaan myös isäsuhdetta ja uskontoa – sekä perheyksikön kaikkinaista traagista kauneutta.


perjantai 2. syyskuuta 2011

Rakkauden haudalla


184. kulttuuriteko 22.8.2011
Petri Karra: Haarautuvan rakkauden talo (2008)

Valitsin tämän kirjan lukupiirikirjaksi vuorollani, koska olin ostanut sen omaksi kahdella eurolla Kirjatorilta ja sitä oli runsain määrin paikalla kirjastossa. Kaikesta päätellen romaani ei siis ole ollut ihan mieletön yleisömenestys, vaikka joku onkin keksinyt tehdä siitä leffan. Jossain määrin ymmärrän sen, sillä alkuun kirja tuntui tooooooodella pitkältä, ja oli vaikea keksiä, miten avioerosta saisi kiinnostavat 408 sivua aikaiseksi. Tykkään myös eniten kirjoista, joissa luvut ovat lyhyitä ja joka kaappaa lukemaan aina ”vielä yhden”. Tässä kirjassa oli muistaakseni vain kuusi lukua, joten lukeminen tuntui todelliselta urakalta ja kirjan joutui aina jättämään epäsopivassa kohdassa kesken.

Elokuvan trailerin nähtyäni kuvittelin tietäväni mistä kirja kertoo. Osoittautui kuitenkin, ettei se kerro pelkästään Juhanin ja Tuulan vaikeasta avioeroprosessista, vaan mukana on runsaasti sivujuonia ja rutkasti henkilöitä, jotka jotenkin ajautuvat erään avioliiton raunioille.

Kaikki alkaa siitä kun keskiluokkainen läskipersepariskunta pääkaupunkiseudulta päättää kaikkien traumojensa päätteeksi erota, mutta jäädä asumaan samaan taloon kunnes sille löytyy ostaja. Jostain syystä molemmat tulevat kuitenkin pian siihen päätelmään, että haluavat pitää talon itse, ihan vaikka vaan toisen kiusaksi. Tuula yrittää savustaa Juhania ulos tuomalla taloon rakastajan, jolloin Juhani palkkaa sutenöörivelipuoleltaan huoran esittämään tyttöystäväänsä, johon rakastuu. Ikävästi velipuoli päättää käyttää tilannetta hyväkseen ja piilottaa Juhanin luo juuri sen huoran, jota ylemmille tahoille vastaavat virolaiset sattuvat etsimään. Niinpä Juhani ja Tuula tulevat pian sotketuiksi pelottavaan alamaailman seikkailuun.

Kerronta kirjassa on aika mielenkiintoista ja siihen kestää jonkin aikaa tottua. Kertoja vaihtaa asentoa yllättäen ja jatkuvasti, hyppää hahmojen mieliin ja alkaa käyttää havaintoja kuvatessaan esimerkiksi täytesanoja, jotka sopivat kulloinkin kyseessä olevan hahmon suuhun. Tämä on aika mielenkiintoinen ratkaisu ja tuo kerrontaan eloa ja komiikkaa.

Henkilöhahmot ovat epätodellisen kummallisia kaikki omilla tavoillaan. Lisäksi kaikilla vaikuttaa olevan seksiasioiden suhteen poikkeuksellisen hyvä hajuaisti, sillä Juhani haistaa Tuulan pikkuhousuista vieraan sperman ja Wolffi vaimonsa ”lemmennesteistä” ovuloiko tämä vai ei.

Tavallaan aika piinallisen pitkä opus aika mielenkiinnottomista tapahtumista ja ihmisistä, mutta jotenkin kuitenkin imaisi mukaansa ja aika ajoin naurattikin. Ja sisältää mielestäni mitä oivallisinta suomalaisen humalan kuvausta.


torstai 1. syyskuuta 2011

Not so super to me...

183. kulttuuriteko 17.8.2011
Super 8 (2011)

Olen kuulemma jäävi kirjoittamaan tästä leffasta, koska en tunne genreä, jolle se kaiketi pyrkii tekemään kunniaa. Sanonkin siis vain, että mielestäni leffa yksinään ei toimi. Ehkä genre täytyy todellakin tuntea voidakseen arvostaa sitä. Nähdäkseni elokuva oli jonkin sortin yhdistelmä Alienia, E.T:tä ja Stand By Me:ta. Lapset kuvaavat zombieleffaa lyhytelokuvakilpailua varten, rakastuvat, aikuistuvat, toipuvat traumoista ja matkaavat kohti oikeaa elämää lapsuuden jäädessä taakse, kun he päätyvät todistamaan kummallista junaonnettomuutta, joka päästää salaliittoteoriat valloilleen ja mullistaa pikkukaupungin elämän. Lopuksi nähdään J.J. Abramsin Lostista tuttua innostusta magnetismiin. (Mahtaakohan Abramsilla muuten olla jokin salainen viehtymys 1970-lukuun yleensä? No kenelläpä ei...)

Mielestäni elokuva oli melko pitkästyttävä, ja loppupuolella lähes naurettava (mutta en olekaan mikään suuri scifi-fani, kuten olen aiemmin jo todennut). Tykkäsin kuitenkin "pääparin", Elle Fanningin ja Joel Courtneyn, kemiasta ja näyttelijäntyöstä.


13 - 1 = 12

182. kulttuuriteko 15.8.2011
Maria Lang: Meitä oli kolmetoista (1973)
Suom. Aarne Valpola

Olen varmaan jo aika monta kertaa kertonut, etten yleensä lue dekkareita. Tämä kuitenkin tarttui mukaani mökiltä, jonne äitini on ilmeisesti alkanut perustaa toista kirjastoa kirjojen tunkeuduttua kotona ovista ja ikkunoista. Olin katsellut mehustaessani kulttuurillisesti varsin merkittävää Luokkakokous Havaijilla -ohjelmaa ja olin siksi virittynyt tämän kirjan taajuudelle jo valmiiksi.

Maria Langin (joka on minulle ihan uusi tuttavuus) dekkari sijoittuu nimittäin luokkakokouksen puitteisiin. Fredrika, joka on kaikesta päätellen rakastanut koulua yli kaiken, järjestää väen vängällä tapaamisen viidenkymmenen vuoden jälkeen. Jotain aavemaista on jo siinä, että suurin osa luokasta väittää, että luokalla oli kaksitoista oppilasta, mutta osa on kiihkeästi sitä mieltä, että heitä oli kolmetoista. Kun kolmastoista luokan oppilas sitten saapuu kutsumattomana paikalle, tunnelma sähköistyy. Illan lopuksi yksi heistä löydetään murhattuna, ja Christer Wijk, joka on ilmeisesti ruotsalaisen rikoskirjallisuuden klassinen etsivähahmo, kutsutaan paikalle selvittämään soppaa.

Lopputulos on jotenkin liian itsestäänselvä. Kielen vanhahtavuus häiritsi pitkään, koska kuvittelin (asiaa tarkastamatta), että tämä on aika tuore kirja. Näin pihalla siis olen dekkarikirjallisuudesta.


Yhteenveto elokuun jälkeen

Leffat: 97
Kirjat: 41
Sarjakuvat: 17
Näyttelyt: 9
Festarit, messut, tapahtumat: 7
Tv-sarjat: 6
Keikat: 5
Audiokirjat: 4
Muut: 3
Stand up: 1
Teatteri: 1

Yhteensä 191. Jäljellä 174.