Finnkinon Mystery-näytös 28.1.2016
Plevna 2, Tampere
Mystery-näytösten konsepti rantautui Suomeen viime vuonna ja Oscar-kilpajuoksun innoittamana uskaltauduin mukaan siinä toivossa, että siihen olisi valittu jokin pysteille pyrkivä leffa. Mysteerinäytöksissä yleisö ei siis tiedä, mitä elokuvaa tulee katsomaan, mutta ideana lienee aina se, että kyseessä on ennakkonäytös elokuvasta, joka ei vielä ole ohjelmistossa. Otaksuin alun perin, ettei näillä leffalippujen hinnoilla mysteerinäytökseen olisi tunkua, mutta olin väärässä. Torstai-iltana Plevna 2, joka on suhteellisen iso sali, oli loppuunmyyty.
Yleisön koostumus oli myös jotenkin erilainen kuin etukäteen kuvittelin. Ajattelin, että mysteerinäytöstä tulisivat katsomaan aktiiviset elokuvaharrastajat, joita vilpittömästi kiinnostaisi lähes mikä tahansa elokuva. Vaikutti kuitenkin siltä, että paikalle oli eksynyt runsaasti myös sitä pahinta superpäiväjoukkoa, joka elokuvan aikana puhui, räpläsi kännykkää, metelöi mässyjen kanssa ja jopa lähti kesken elokuvan pois. Jälkeenpäin Finnkino kyseli Facebookissa mielipiteitä mysteerileffasta, ja vaikka mukana oli paljon positiivistakin palautetta, vaikutti valtaosa kommentoijista pettyneiltä ja "ei ikinä enää" -kommentit olivat yleisiä. (Tässä on tietysti otettava huomioon se vinoutuma, että nuoremmat ovat sosiaalisessa mediassa aktiivisempia kuin vanhemmat, jolloin heidän huutonsa kuulostaa siellä kohtuuttoman äänekkäältä.) Vähän lepyttelyn maku jäi siitä, että Finnkino päätti yllätykseksi kiitokseksi kaikista palautteista arpoa niiden antajien kesken elokuvalippuja. Epäilemättä nämä palautteet tulevat vaikuttamaan tulevien mysteerinäytösten ohjelmistoon, mutta toivottavasti jonkinlaista mielenkiintoa pystytään jatkossakin tarjoamaan myös niille, jotka katselevat mielellään muitakin kuin kassamagneetteja.
Mielestäni Mystery-näytöksen idea on kiehtova ja voin ihan hyvin uhrata sellaiseen yhden sarjalipuista, joita aina on lompakossani. Finnkinon elokuvatarjonta on makuuni sopivan valtavirtaista, eikä liian shokeeraavia yllätyksiä (vrt. Dogtooth) pääse kovin usein tapahtumaan. Olen huomannut, että melkein mikä tahansa elokuva, paitsi The Tree of Life, on hyvä valkokankaalta katsottuna. Yleensä elokuvat, joita en olisi ikinä tullut vapaaehtoisesti katsoneeksi, mutta joku muu on houkutellut katsomaan, ovat olleet katsomisen arvoisia. (Yleensä.) Niinpä toiveeni mysteerinäytösten suhteen ovat hyvin niukat. Toivoisin ainoastaan, ettei niissä näytettäisi jatko-osia, 3D-leffoja tai suomeksi dubattuja elokuvia. Lähtökohtaisesti en myöskään toivoisi näkeväni niissä kotimaisia elokuvia, mutta tykkäisin luultavasti sellaisestakin, sillä suomalainen elokuva on (joskus) mainettaan parempi.
Itse olin näytöksen elokuvavalintaan erittäin tyytyväinen, sillä kuuden Oscarin ehdokkaana se oli ehdottomasti kiinnostavien listalla, mutta koska ehdokkuutta ei parhaan elokuvan pystistä ole, se olisi saattanut lipsahtaa katsomatta muiden kiireiden ohella. Aihe oli kuitenkin niin kiinnostava, että olisi ollut harmi missata leffa teatterissa. Ja elokuva oli siis...
Carol (2015)
Näköjään käyn nykyään katsomassa lähes kaikki elokuvat tietämättä niistä mitään etukäteen. Tästä tiesin sen verran, ketkä esittävät siinä pääosia, mutta tyylilaji oli täysin yllätys. Kun valkokankaalle ilmestyi teksti, että elokuva perustuu Patricia Highsmithin kirjaan, aloin odottaa jonkinlaista trilleriä tai ainakin psykologista jännitystä. Tunnelma kyllä pysyy koko leffan ajan jotenkin pahaenteisenä ja musiikki luo taustalla jännitystä, mutta loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin puhdasverinen draama. Elokuvassa ei tapahdu kovin paljon, kovin mullistavia, eikä todellakaan kovin nopeasti. Niinpä ymmärrän salissa käynyttä yleisökatoa, vaikka en voi itse sanoa täysin pitkästyneeni.
1950-luvulle sijoittuva elokuva alkaa hetkestä, jossa päähenkilöt Therese (Rooney Mara) ja Carol (Cate Blanchett) istuvat hotellin ravintolassa kahvilla. Tuohon hetkeen päätymistä aletaan purkaa kaukaa, kunnes siihen päädytään uudelleen. Carol unohtaa (tai "unohtaa") hansikkaansa tavaratalon leluosaston tiskille, josta myyjä, Therese, poimii ne ja palauttaa omistajalleen. Naisten välillä on heti sanatonta vetovoimaa ikäerosta huolimatta ja pian he ovat korviaan myöten suhteessa toisiinsa. Therese jättää kaiken seuratakseen Carolia minne tahansa, kun Carol pakenee avioeroprosessiaan ja ikäviä tunteita, joita huoltajuuskiista hänessä herättää.
Carol tuntee suurta rakkautta tytärtään kohtaan, joka on paras hänen rakkaudettomasta avioliitostaan syntynyt asia. Lopulta hän joutuu kuitenkin pohtimaan, onko hänen onnellisuutensa kannalta tärkeämpää saada huoltajuus vai voida elää avoimesti omana itsenään. Näin rohkeat ajatukset herättävät hämmästystä ja kunnioitusta nykynaisessa, joka ei ikinä joutuisi valitsemaan romanttisen rakkauden ja äidinrakkauden väliltä. Näissä olosuhteissa orastava suhde ei pääse kukoistamaan ja kehittymään ja leffassa onkin melko melankolinen ja tukahduttava tunnelma.
Leffa on unenomainen, utuinen kokemus. Tuntuu että kuva on jatkuvasti hieman epätarkka ja musiikki on kohtalokasta. Hämyistä kokemusta vain vahvisti se, etten tiennyt elokuvasta mitään ennakkoon. Hidastempoisuus, tuskaiset tunteet, epävarmuus ja ahdistus, joita Cate Blanchett jälleen tulkitsee kuin toista luontoaan, tekevät leffasta jotain, mikä on kerrassaan irrallaan muista elokuvista ja muusta maailmasta. Kun jälkikäteen ajattelen Carolia, ajattelen sadetta ulkona, kosteita vaatteita sisätiloissa, tupakansavua ja punaisia korkkareita, jotka kopisevat ilman rakastettua ah-niin-turhanpäiväisiin tunkkaisiin juhliin.
Vielä on varsin varhaista alkaa jakaa pystejä edes mielessään, mutta Carter Burwellin musiikki teki minuun suuren vaikutuksen ja se on hyvin tärkeä osa elokuvan tunnelmanluontia. Burwell on tehnyt musiikin mm. kolmeen Twilight-elokuvaan, joten ei ehkä ihme että se herätti minussa positiivisia kaikuja. Sekä Cate Blanchett että Rooney Mara ovat mielestäni tehneet vaikuttavampiakin roolisuorituksia, enkä usko heidän nappaavan tällä kertaa pystejä. Suuren rakkauden leimuavat lieskat eivät kerta kaikkiaan valaise valkokangasta, mikä saattaa tosin osittain johtua jatkuvista paineista tukahduttaa ne.
Ystäväni huomautti, että Mara on ehdolla naissivuosasta ja Blanchett pääosasta, vaikka edellinen esiintyy leffassa ajallisesti kauemmin kuin jälkimmäinen. En tiedä millä perusteella pää- ja sivuosat määritellään, mutta tässä tapauksessa molemmat olisi ollut järkevää asettaa ehdolle naispääosakategoriassa, kuten Annette Bening ja Julianne Moore The Kids Are All Rightista. (Tuolloin kyseessä oli ensimmäinen kerta, jolloin kaksi naista asetettiin ehdolle pääosasta samassa elokuvassa.) Leffa tuntuu nimestään huolimatta jopa enemmän Theresen fokalisoimalta ja siinä on piirteitä myös perinteisestä nuoren naisen seksuaalisuuden heräämistarinasta. Toivottavasti Highsmithin kirja vielä jonain päivänä suomennetaan, sillä tarinan tunteiden kirjo olisi varmasti kirjan sivuilla vielä monimuotoisempi kuin valokankaalla.
(Mysteerikuvituksena Erittäin Tarpeellinen naamio, jonka ostin H&M:n alesta, sekä Armanin Maailman Parhaalta Vaimolta joululahjaksi saama Block-lamppu.)
