maanantai 31. lokakuuta 2011

Halloween All Night Long Film Festival 2011


Vuosittainen Halloween-elokuvakatselmuksemme järjestettiin tänä vuonna toista kertaa ja elokuvat olivat mahdollisesti vielä huonompia tai ainakin tilanteeseen sopimattomampia kuin viime vuonna. Hyviä kauhuleffoja on hirrrrvittävän (böö!) vaikea löytää, paitsi sellaisia, jotka kaikki ovat nähneet. Saa vinkata ensi vuoden varalle.

227. kulttuuriteko 29.10.2011
Rubber (2010)

Avomieheni näki paljon vaivaa löytääkseen parempia leffoja kuin viime vuonna, mutta ensimmäinen meni kyllä metsään ja pahasti. Kauhusta ei tässä ole tietoakaan, mitä nyt telepaattisia voimia omaava autonrengas räjäyttelee ihmisiltä päitä kattoon. Lisäksi leffassa on outo metafiktiivinen ulottuvuus kun leffan katsojat saavat seurata yleisöä, joka katselee tapahtumia kiikarilla. Vähän yli hilseen meni.


228. kulttuuriteko 30.10.2011
Ystävät hämärän jälkeen (Let Me In) (2010)

Muuten tämä oli varmasti illan paras elokuva, mutta ei kyllä ollenkaan pelottava. Aistin yleisössä hermostunutta liikehdintää loppua kohti ja omasta mielestänikin tämä tuntui aika pitkältä, etenkin kun juuri kirjan luettuani tiesin kuinka se loppuu. Kaikki ei tokikaan tapahdu leffassa samoin kuin kirjassa, ja koska kirjassa on kuutisensataa sivua, karkea arvioni olisi, että elokuvassa on noin 30 prosenttia kirjan sisällöstä.

Syy siihen, että katsoimme tämän "turhan jenkkiversion" emmekä sitä ruotsalaista "mestariteosta", oli se, että ystäväni oli jo nähnyt sen ja halusi vertailla sitä tähän. Olen kyllä vannoutunut amerikkalaisen elokuvan ystävä ja katson oikeastaan aika harvoin muualta tulevia leffoja (paitsi tietämättäni). Kun olin lukenut (ruotsalaisen) Ystävät hämärän jälkeen -kirjan juuri viikkoa aiemmin, huomasin kuitenkin heti tämän filmatisoinnin amerikkalaisuuden sanan varsinaisessa merkityksessä, ja se teki katselukokemuksesta hyvin outouttavan.

Leffassa on enimmän osan ajasta tunnelmallinen valaistus ja kaunis musiikki. Se on rakkaudella tehty ja lapsinäyttelijät ovat symppiksiä, mutta Halloween-iltaan se oli liian kesy. Tykkäsin tästä kuitenkin sen verran, että jos ruotsalainen versio todellakin on vielä parempi, se on myös aivan pakko katsoa.


229. kulttuuriteko 30.10.2011
Insidious (2010)

Kahden ei-pelottavan elokuvan jälkeen yleisö alkoi takoa lattiaa ja huutaa "Kauhua! Kauhua!". Monimutkaisen äänestysprosessin jälkeen päädyimme tähän Saw-ohjaajan uuteen tuotokseen. Se olikin ihan hyvä valinta, sillä mielestäni se oli illan pelottavin elokuva olematta samalla ihan hirveän hölmö. Leffassa on melkein loppuun asti mukavan leppoisaa draamaelokuvan tuntua, vaikka se lopulta meneekin Lasaruslapsi-touhuksi.

Juoni kuulostaa aika perinteiseltä. Perhe on juuri muuttanut uuteen kotiin kun yksi lapsista vajoaa yllättäen koomaan ilman mitään syytä. Samaan aikaan kotona työskentelevä äiti alkaa kuulla ääniä ja nähdä aaveita. Vaimo saa miehensä suostumaan uuteen muuttoon, mutta heti kättelyssä käy ilmi, ettei kummittelu ollutkaan talosta kiinni. Vaimo palkkaa paikalle jonkinlaisen meedion ja tämän hassut apulaiset, ja niin alkaa taistelu räyhähenkiä vastaan.

Vaikka kyseessä onkin hyvin klassinen tarina, se onnistui viihdyttämään hyvin ja myös pelottelemaan (ainakin minua) ilman ala-arvoista säikyttelymatskua. Ja leffassa näkyy myös pesukarhupehmolelu!


230. kulttuuriteko 30.10.2011
Evil Dead (1981)

En ehkä voi koskaan antaa anteeksi ystävälleni, joka toi tämän elokuvan mukanaan. Puoli tuntia meni, mutta sen jälkeen katsoin leffan silmät kiinni, välillä raottaen toista. Voin kertoa, että äänistä saattoi päätellä ihan tarpeeksi. En pelännyt, mutta tämän kaltaisen kauhuleffakuvaston katseleminen vain alkaa kuvottaa minua.

Akateemista kirjallisuudentutkimusta

226. kulttuuriteko 29.10.2011
FL Maria Mäkelän väitöstilaisuus, Tampereen yliopisto
Uskoton mieli ja tekstuaaliset petokset. Kirjallisen tajunnankuvauksen konventiot narratologisena haasteena (2011)

Olen ollut lukuisilla Maria Mäkelän pitämillä kirjallisuuden kursseilla ja olen jo parin vuoden ajan joutunut kuulemaan hänen väitöskirjansa aiheista. Koska Mäkelä on innostuneisuudessaan käsittämättömän innostava opettaja, olin ihan tempautunut väitöskirjan mukaan jo ennen kuin sitä oli edes painettu. Mäkelän takia luin jopa pari vuotta sitten Monica Lewinskyn elämäkerran! Ja miten se liittyi mihinkään? Siten, että Mäkelän väitöskirja tarkastelee uskottomuuskertomuksia kaunokirjallisuudessa. Ja vaikka Clinton-Lewinsky-skandaali ei ehkä ole innoittanut monia kaunokirjallisia teoksia, mielenkiintoista on se, miten sitä on Mäkelän mukaan luettu kuin kaunokirjallisuutta. Esimerkiksi syyttäjä Kenneth Starrin kirjoittama raportti (siis lakiteksti) Clinton-tutkimuksista julkaistiin pokkarina ja sitä myytiin huimia määriä. Ihmiset siis lukivat sitä viihteenä. (Katsokaa vaikka, Amazonista sitä saa!) Toinen kiintoisa tapaus on Tom Simonin toimittama Poetry Under Oath, jonka myös luin pari vuotta sitten tilattuani sen Amazonista. Siihen on koottu katkelmia Clintonin ja Lewinskyn todistuksista oikeudessa ja rivitetty lausunnot uudelleen niin että niistä on muodostunut - no, melkeinpä runoutta.

Tämän fiktioksi muuntuneen todellisuuden lisäksi Mäkelä käsittelee väikkärissään mm. Rouva Bovarya, joka on ilmeisesti ollut kaiken alku ja juuri, sekä Kate Chopinin Heräämistä. Väitöskirjan voi lukea vaikka kokonaan täältä, jos kiinnostusta löytyy. Itse en aio analysoida sen sisältöä tässä nyt enempää, koska en ole lukenut sitä (vielä).

Muutama sana itse tilaisuudesta. En ole koskaan aiemmin ollut väitöstilaisuudessa, vaikka suvussani onkin yksi tohtori. Pelkäsin että paikalla olisi vain pynttäytyneitä perheenjäseniä, mutta onneksi muitakin rähjäisiä opiskelijoita oli raahautunut paikalle, eikä takarivissä neulominen vaikuttanut epäkunnioittavalta. Itse asiassa suurehko luentosali oli ihan täynnä. Väittelijä ja vastaväittäjä ynnä muut tilaisuuteen kuuluvat jehut olivat pukeutuneet mustiin ja kun he astelivat sisään juhlallisessa kulkueessa, kaikki nousivat seisomaan kuin oikeussalissa. Melkein odotin kuulevani kohta Maamme-laulun tai jonkin yliopistosalaseuran salaisen rituaalilaulun, mutta onneksi sellaista ei sentään kuulunut.

Aluksi Mäkelä esitteli tutkimusaiheensa muutaman esimerkin avulla melko lyhyesti ja virallisesti. Se oli ihan mielenkiintoista, vaikka olinkin kuullut kaiken jo aiemmin. Sitten alkoi "vastaväittäminen", joka ei valitettavasti ollut kiihkeää pampulla päähän lyömistä, vaan vastaväittäjä Lea Rojola pikemminkin kyseli kysymyksiä, joihin Mäkelä sitten vastaili. Kysymykset olivat supertympeitä ja liittyivät enemmän kirjan muotoon ja rakenteeseen kuin sen sisältöön, josta olisi ollut kiinnostavaa kuulla. Istuin tilaisuudessa yli kaksi tuntia ja neuloin kokonaisen villasukan (no lasten sukan, mutta kuitenkin) ja sitten en enää kestänyt, koska loppua ei vaikuttanut olevan näkyvissä. Luultavasti siis missasin kaikista parhaimman osan. Ihan varmasti lopuksi oli ilotulitus ja kuohuviiniä kaikille.

Rene Magritte: Lovers

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Tositeevee ja tosielämän urotekoja

Kiriminen on sujunut niin mallikkaasti, että taas on kirjoitettavana melkoinen määrä rästejä. Lääh puuh.

224. kulttuuriteko 28.10.2011
Ian Rankin: Synkkiä enteitä (2011)

Virittäydyin halloween-tunnelmaan hieman jo perjantaina tämän sarjakuvapokkarin myötävaikutuksella. Se sopii muutenkin tällä hetkellä vallitsevaan ajan henkeen, koska olen viimeiset pari kuukautta innokkaasti tapittanut Big Brotheria. Synkkiä enteitä nimittäin kertoo hyvin BB-talon kaltaisesta tositeeveeyhteisöstä, johon haalittuja ihmisiä on tarkoitus kammotella hieman erilaisilla pelotteilla ja katsoa kuka selviää viimeiseksi henkisestä koetuksesta. Talo vaikuttaa kuitenkin alkaneen elää omaa elämäänsä ja asukkaat näkevät harhoja ja painajaisia jo ennen kuin tuotantoyhtiö on alkanut säikytellä heitä. Niinpä tilannetta hallitsemaan lahjotaan yliluonnollisten tapausten tutkija John Constantine, joka astelee taloon valmiina selvittämään paranormaalit ongelmat. Pian käy ilmi, että tositeevee on taruakin ihmeellisempää.

Ian Rankin on kunnostautunut dekkarikirjailijana ja se näkyy tässä sarjakuvassa, jonka kuvituksesta on huolehtinut Werther Dell'Edera. Tarina on jännittävä ja koukuttava huumoriakaan hukkaamatta, ja loppu on yllätyksiä täynnä. Synkkiä enteitä ilmestyi Egmontin uudessa Pulp-sarjassa, johon kuuluu klassista ja modernia toiminta-, seikkailu- ja jännityssarjakuvaa aikuiseen makuun sopivalla ulkoasulla. Hyvältä vaikuttaa.


225. kulttuuriteko 29.10.2011
Shauna Reid: Dieettitytön huimat seikkailut (2009)
Suom. Tarja Kontro

Löysin siis tämän pokkarin kirjaston kierrätyshyllystä ja alettuani lukea sitä väsyneenä heti bussissa, en voinut laskea sitä käsistäni. En oikein tiedä, mikä herätti kiinnostukseni, sillä en tosiaan ole mikään laihdutusintoilija, mutta olen iloinen, että luin tämän, koska lopulta tarinaan tuli mukaan niin paljon kaikkea muutakin kuin dieettijuttuja.

Kirja perustuu australialaisen Shauna Reidin samannimiseen blogiin, jota hän alkoi kirjoittaa ahdistuttuaan ylipainoisuudestaan niin että liittyi viimein Painonvartijoihin ja aloitti elämänmuutoksen. Reid painoi parhaimmillaan 160 kiloa ja tämä kirja kertoo mm. siitä, kuinka hän laihdutti painonsa puoleen siitä, hitaasti mutta varmasti.



Kirja on tosi vetävästi kirjoitettu ja lyhyet blogipostaukset pakottavat lukemaan sen vauhdilla. Se on myös uskomaton tarina täydellisestä elämän- ja asenteenmuutoksesta, joka lopulta johtaa kaikkien unelmien saavuttamiseen.

Kun Shauna on laihduttanut sen verran, ettei hän enää ole liian lihava kaikkeen, hän muuttaa sisarensa kanssa Edinburghiin tarkoituksenaan nähdä Eurooppaa. Ilmeisesti Eurooppaan muuttaminen pariksi vuodeksi on joku australialaisten nuorten pakollinen siirtymäriitti, kuten kirjasta käy ilmi. Tässä vaiheessa kirja muuttuu laihdutustarinasta matkakertomukseksi ja rakkaustarinaksi, mikä onkin kaivattu käänne, sillä kiloista vatvomista voi kestää vain tietyn sivumäärän verran.

Skottimies tuo Shaunan elämään ja kirjaan sellaista jännitystä ja hauskuutta, mitä on fiktiosta vaikea löytää. Jouduin moneen otteeseen kiemurtelemaan, etten olisi alkanut ulvoa naurusta lukiessani kirjaa julkisella paikalla. Erityisesti mieleeni jäivät Shaunan ja Garethin hulvattomat häät Vegasissa (jo kuvaliite spoilaa tämän) ja ihailin suuresti heidän ihanaa elämänasennettaan: "Suhtaudumme vakavasti avioliittoon, mutta emme häihin".

Läskinkarkotusprosessi vaikutti kyllä melkoiselta taistelulta. Tarinan aikana tapahtuu moneen kertaan niin, että Shauna lipsuu pariksi viikoksi terveellisistä elämäntavoistaan, ja onkin taas äkkiä kymmenen kiloa painavampi. Minun on vaikea käsittää miten se voi olla mahdollista, koska en ole ikinä joutunut miettimään sitä mitä suuhuni pistän. En usko, että onnistuisin ikinä lihomaan 160-kiloiseksi, vaikka yrittäisin. Lukiessa kirjaa tuli vähän masentunutkin olo kun pysähdyin ajattelemaan: "Mitäs sitten kun olet tavoitepainossa? Suklaata ja jäätelöä pitää vältellä koko loppuelämä jos haluat pysyä siinä!" Ihailen ihan vilpittömästi ihmisiä, jotka pystyvät tällaiseen ruumiinhallintaan. Shaunan tarina on menestystarina, koska hän muuttaa oikeaoppisesti koko elämäntapansa sen sijaan, että yrittäisi turvautua pikadieetteihin.

Samastuin Shaunaan hahmona paljon, sillä jaamme saman rakkauden numeroihin, tilastoihin ja selkeisiin päämääriin, joita kohti pakkomielteisesti pyrimme. Shauna oppii lopulta hieman relaamaan, mutta tällä hetkellä minä olen vielä numeroiden orja: 135 kulttuuritekoa jäljellä, 62 päivää aikaa.

Suosittelen ihan vilpittömästi tätä kaikille tytöille, sillä kirja on tosielämän chick litiä parhaimmillaan.

Ennen ja jälkeen.

torstai 27. lokakuuta 2011

Täältä tullaan, 365!

Kiri lähti käyntiin kolmella sarjakuva-albumilla. Loppuviikosta luvassa mm. halloweenin leffaspektaakkeli kaikilla mausteilla!

221. kulttuuriteko 26.10.2011
Aapo Rapi: Meti (2008)

Tässä sarjakuvateoksessa sarjakuvataiteilija kertoo omaa tarinaansa samaan aikaan kun hänen isoäitinsä kertoo omaansa. Aapo alkaa haastatella mummoaan Metiä vanhoista tapahtumista ja luuhaa vapaa-ajat baareissa saamatta mitään järkevää aikaiseksi. Aapon vieraillessa useita kertoja Metin luona heistä alkaa pikkuhiljaa tulla läheisiä ja jonkinlainen yhteinen sävel löytyy. Meti innostuu tarinoinnista niin, että kirjoittaa sarjisprojektin ohella vielä kirjankin, koska Aapolla on aina niin kiire jonnekin.

Kesti jonkin aikaa tajuta se taustalla kukkiva Aapon tarina Metin löpinöiden välistä. Katkelmat Aapon elämästä kun ovat usein sanattomia ja aika irrallisen oloisia. Lopulta kun selailimme kirjaa ystäväni kanssa taaksepäin, onnistuin hahmottamaan tarinan ja sarjiksesta tuli kokonaisvaltainen stoori.

Tämän lukeminen kesti yllättävän kauan, sillä Meti tarinoi sellaisella murteella, joka alkaa välittömästi soida päässä niin leppoisana ja verkkaisella tahdilla, ettei kiiruhtamaan pysty. Tykkäsin tässä erityisesti siitä, että ruudut pursuilevat iloisia värejä. Joissain yleensä sivun mittaisissa tarinoissa teksti on niin pientä, että tihrustaminen vähän ärsytti.


222. kulttuuriteko 27.10.2011
Karstein Volle: Käsi sydämellä. 100 tosiasiaa maailmalta (2009)
Suom. Vesa Kataisto

Sarjakuvamakuni on vielä aika kehittymätön, enkä oikein osaa sanoa millaisista jutuista tykkään (paitsi Nemistä). Ajattelin, että tällainen sarkastiselta vaikuttava sarjis jossa oletettavasti pilkataan koko maailmaa voisi olla hauska. Hmm. Sanoisin että 10 prosenttia jutuista on hauskoja, 40 prosenttia niistä en tajunnut ja 50 prosenttia uskoisin tajunneeni, mutta en tajunnut miksi niiden pitäisi olla hauskoja. Ehkä hauskin juttu koko kirjassa on "Mistä sinun edelläsi kävelevät ihmiset puhuvat?":

- Mitä jos kuljetaan rivissä, ettei kukaan pääse ohi?
- Hieno idis! Niin tehdään!
- Mitä jos käveltäisiin vielä oikein, oikein hitaasti?
- Juu! Niin tehdään!
- Sitten pysähdytään yhtä aikaa, ilman ennakkovaroitusta!
- JEE!

Ja nyt te kaikki ajattelette, että minulla on surkea huumorintaju. Mutta hei, sanoin että se oli paras juttu tässä kirjassa, ei maailmassa! (Ja sitä paitsi miten edelläni sattuvatkin aina kävelemään maailman tyhmimmät ihmiset?)

Tämän sarjiksen piirrosasusta taas en oikein tykännyt, koska se näyttää ihan clip artilta. Vaikutelmaa vahvistaa se, että tekstit on kirjoitettu tietokoneella.


223. kulttuuriteko 27.10.2011
Dupuy & Berberian: Jeanin elämää. Teoria yksinäisistä ihmisistä (2010)
Suom. Mikael Ahlström

Jean ei ole minulle ennestään tuttu tyyppi ja nappasin nämä sarjikset pikaisesti käydessäni viimeksi kirjastossa, mutta jos lukijat ovat tavanneet Jeanin aiemmin, tämän albumin tapahtumat sijoittuvat "kolmannen albumin keskivaiheen ja neljännen albumin alun väliin". Jeanin kaverin Félixin tyttöystävä on lempannut hänet ulos ja hän punkkaa väliaikaisesti Jeanin luona.

Albumi alkaa ja loppuu aika kafkamaisesti, sillä Jean näkee painajaisia kolmesta mustapukuisesta miehestä, jotka aikovat teloittaa hänet kertomatta syytä. Välille sijoittuvat tarinat ovat humoristisempia ja kevyempiä. Käydään maalla viettämässä synttäreitä ja vietetään aikaa kavereiden kesken. Félix on eroangstissaan kehitellyt useita katkeria teorioita miehistä ja naisista, eikä niiltä säästy kukaan, varsinkaan silloin kuin kannattaisi olla hiljaa. Jean taas on kirjailija, joka ei ole kolmeen vuoteen kirjoittanut mitään, ja joka niin ollen kärsii jonkinlaisesta luomisen tuskasta. Onneksi apu siihenkin löytyy maaseudulta - joskaan ei sen rauhasta.

Takakannessa väitetään, että albumi on kaksivärinen, mutta minä väitän vastaan. (Ehkä kyseessä on joku sarjakuvatermi jota en ymmärrä.) Ainoa väri albumissa on vaaleansininen. Sen lisäksi ruuduissa näkyy valkoista ja mustaa. Siispä mielestäni albumi on kyllä joko yksivärinen tai kolmivärinen, muttei missään nimessä kaksivärinen. Niih! Olen muuten huomannut, että aluksi yksi-/kolmiväriset albumit näyttävät tosi tylsiltä ja jollain kummalla tapaa räikeiltä, mutta niiden lukemiseen tottuu todella nopeasti ja sarjakuvan maailma muuttuu mielikuvituksen voimalla värikkääksi. No, ihminen tottuu.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Superkiri

Kyllä, se on alkamaisillaan. Mutta kuten parhaat laihdutuskuurit, vasta huomenna. Älkää karatko.

tiistai 25. lokakuuta 2011

Tiivistämisen taito

Aion tehdä merkittävän uhrauksen ja jättää Big Brotherin väliin saattaakseni blogini ajan tasalle. Mitäs siihen sanotte? Olen asialleni omistautuva bloggaaja (joka katsoo BB:n luultavasti myöhemmin Katsomosta)! Jotta tästä ei tulisi yhdeksän tunnin urakkaa, päätin harjoitella hieman tiivistämistä, joka on aina ollut minulle vaikeaa. Kirjoitan siis jokaisesta kulttuuriteosta korkeintaan viisi virkettä. Pahoittelut tästä. Jos olisin parempi sumplimaan minuuttiaikataulujen kanssa, olisin jo kirjoittanut romaanin.

212. kulttuuriteko 15.10.2011
Easy A (2010)

Teinityttö Olive myöntää painostuksen alaisena bestikselleen menettäneensä neitsyytensä, vaikka se ei ole totta. Juttu leviää nopeasti koko koulun tietoon. Pojat huomaavat, että huhumyllyä voi käyttää hyväksi ja pyytävät Olivea kertomaan tehneensä erinäisiä juttuja heidän kanssaan. Siveän uskisryhmän lutkaksi tuomitsema tyttö päättää alkaa pukeutua maineensa mukaisesti ja ompelee pitsikorsetteihinsa tulipunaisen kirjaimen kuten Hester Prynne. Kantaaottavuudessaan Mean Girlsille sukua oleva leffa luiskahtaa lopulta kliseisyydessään mitäänsanomattomien teinileffojen kastiin.




213. kulttuuriteko 17.10.2011
Tuulevi & Henrik Aschan: Selviämistarina - alkoholi parisuhteessa (2010)

Alkoholisti ja hänen vaimonsa kertovat kirjassaan kuinka kamalaa viinan kanssa läträäminen oli ja kuinka siitä päästiin eroon. Miehen ja naisen sinämuotoiset kirjeet vuorottelevat. Toistuvana kaavana on se, että ensin esitetään ote "päiväkirjasta" ja sen jälkeen "havaintoja muutamia vuosia myöhemmin". Tämä ärsytti ensinnäkin siksi, etteivät päiväkirjaotokset selvästikään ole suoraan päiväkirjoista ja toiseksi siksi, että "havaintoja"-osioissa kerrotaan yleensä täysin sama asia kuin päiväkirjaosioissa, hieman eri sanoin. Liian analyyttinen koskettaakseen.




214. kulttuuriteko 18.10.2011
Sinä päivänä (One Day) (2011)

Voi mikä pettymys. Leffan traileri oli niin ihana ja kirja niin hehkutettu, että odotin vähintäänkin vuoden ihaninta elokuvaa. Lopullinen arvio lienee "ihan ookoo". Leffassa ei tapahdu oikein mitään ja sitten kun vähän jotain tapahtuu, arvaa melkeinpä heti miten siinä käy. Anne Hathawayn kunniaksi on sanottava, että hän vastaa joka tapauksessa kulttuurivuoteni tähän mennessä ihanimmasta leffasta. (Ja Anne Hathaway on ihana, sanokaa mitä sanotte, ja veikkaan hänen voittavan Oscarin kolmen vuoden sisällä.)


215. ja 216. kulttuuriteko 19.10.2011
H. Paakkanen: Amerikka ja Kati Kovács: Kuka pelkää Nenian Ahnavia? (2010)

Sain viimeinkin luettua pääkirjaston arvonnasta voittamani tämän vuoden Sarjakuva-Finlandian voittajat. Onneksi en ole maksanut niistä, sillä en keksi edes viittä virkettä molemmista. Amerikassa sivarihippi löytää talvisodan hengen (vrt. pullon henki) ja lähtee kotimaahan kyllästyttyään Amerikkaan perustamaan uutta uskontoa. Nenian Ahnav kurjistelee, oksentelee ja aiheuttaa ällötystä. Melko käsittämättömiä juttuja molemmat.



217. kulttuuriteko 20.10.2011
Trust (2010)

Teinityttö löytää sielunkumppaninsa netin keskustelupalstalta ja tekee jostain syystä kaikkein typerimmät ratkaisut, vaikka tyyppi valehtelee ikänsä kolmeen kertaan alakanttiin. Tarinana ei mitenkään järisyttävän omaperäinen, mutta leffa keskittyy mielenkiintoisella tavalla psykologiseen analyysiin ja pyörittelee perheenjäsenten tunteita niin että niistä tulee outoudessaan melko aidon oloisia.




218. kulttuuriteko 21.10.2011
Tampereen Teatteri: I Love You Because, päänäyttämö

Tässä on kerrankin onnistuttu loihtimaan näyttämölle niin hyvä musikaali, ettei laulaminen haitannut yhtään! Biiseissä kerrotusta tarinasta pysyy hyvin kärryillä ja juoni on kuin mistä tahansa romanttisesta komediasta. Loistavia, sädehtiviä näyttelijöitä, paljon huumoria ja hauskoja oivalluksia sinkkuelämästä.


219. kulttuuriteko 21.10.2011
Tartunta (Contagion) (2011)

Kuulosti perinteiseltä katastrofielokuvalta, jossa koko maailman populaatio on vaarassa ja pian kaikista tulee zombeja tai jotain, mutta olikin positiivinen yllätys. Nopeasti tappava virus lähtee leviämään ja leffa kuvaa jonkin sortin työntekijöitä, jotka yrittävät päästä sen alkuperän jäljille ja kehittää nopeasti rokotetta. Jude Law nähdään uransa vastenmielisimmässä roolissa bloggaajana, joka punoo salaliittoteorioita ja kannustaa ihmisiä vaihtoehtohoitoihin - sikainfluenssakatastrofin aikana esille noussut tosielämän ihmistyyppi. Miellyttävällä tavalla tempoltaan rauhallinen ja realistisen tuntuinen leffa.


220. kulttuuriteko 22.10.2011
John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen (2008)
Suom. Jaana Nikula

Tosi koukuttava kirja, hurjan karmea. Taitavasti rakennettu monien monituisten henkilöiden ja juonikuvioiden varaan. Juuri tällaiset kirjat onnistuvat luomaan kokonaisen maailman, kun tapahtumia kuvataan niin monelta kantilta. Leffa pelottaa jo etukäteen, koska siinä varmasti kaikki latistuu kaksiulotteiseksi. Mutta en kyllä ymmärrä, miksi kukaan pitäisi tätä kirjaa "ihanana", kuten eräs ystäväni.


Tein sen! Ensimmäistä kertaa kuukausiin olen rästeistä vapaa! Huomenna alkaa superkiri.

Laskelmia, tunnelmia, suunnitelmia

Löysin eilen kirjaston hylkäyshyllystä kirjan, joka perustuu suosittuun blogiin. Aloin lukea sitä heti kotimatkalla ja jäin tiukasti koukkuun. Se on niin hauska, ja mikä parasta, siinä on vahva eteenpäin menon tuntu. Blogin kirjoittajalla on päämäärä, jota kohti hän rämpii, ottaa takapakkia ja aloittaa taas, kunnes päämäärä alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa mahdolliselta saavuttaa.

Tämän blogin pitäminen alkoi siitä, kun ystäväni kanssa katsoimme uudenvuodenjuhlien jälkeisessä krapulassa elokuvan Julie & Julia (katso ensimmäinen merkintäni). Leffa perustuu kirjaan, joka perustuu blogiin, joka taas perustuu erääseen keittokirjaan. Elokuva herätti bloggauskuumeen ja pohdin noin puolen tunnin ajan, millaisen päämäärätietoisen blogin voisin itse luoda, niin että päämäärään olisi myös mahdollista päästä. Oikeastaan tämä blogi syntyi siis hetken mielijohteesta, eikä minulla ollut aavistustakaan, tulisiko kolmestasadastakuudestakymmenestä kulttuuriteosta ikinä valmista.

Voisi sanoa, että innostuin tästä projektista. Välillä on ollut vaikeaa, eikä aika tunnu millään koskaan riittävän sekä kulttuuritekoihin että niistä kirjoittamiseen. Kesällä jäin niin paljon jälkeen, että luovuin jo kokonaan ajatuksesta saada 365 täyteen vuodessa. Mutta tämän kirjan lukeminen innosti minua jälleen ja nyt tahdon taistella tieni voittoon. Voitto on pieni ja maailmalle merkityksetön, mutta tiedän, että tulen olemaan itseeni pettynyt jos tavoite jää näin pienestä kiinni. Vielä on nimittäin aikaa kiriä jos tahdon.

Tällä hetkellä kasassa on 220 kulttuuritekoa (yhdeksän kirjoittamatta, ei hyvä). Vuodessa on päiviä jäljellä 67 ja kulttuuritekoja puuttuu 145. Haastavaa! Mahdollista! Olen päätellyt, että yli kahden kulttuuriteon tekeminen päivässä onnistuu kirjaston sarjakuvaosaston avulla. Lisäksi täytyy ehkä tinkiä hieman tekstin määrästä ja siihen vuodattamastani sydänverestä. Tähänastisen kokemukseni perusteella yhden blogitekstin kirjoittamiseen näet kuluu vähintään tunti, mikä tarkoittaisi sitä, että nyt minulla olisi yhdeksän tunnin työpäivä edessä. Ei hyvä! Yritän siis rajoittaa pakollista ilmaisutarvettani jatkossa ja kertoa kirjoista, leffoista, sarjiksista ja muista elämyksistä vain olennaisen. Nyt on aika alkaa todella ponnistella päämäärän eteen.

Älkää pelätkö, en aio keskittyä koko loppuvuotta pelkkiin sarjakuviin, sillä kirjojen lukeminen on minulla veressä ja leffojen katselustakin on tullut tämän vuoden aikana arkinen tapa. Lisäksi olen viimein ryhdistäytynyt teatterin suhteen ja hankkinut Tampereen Teatterin hevijuuseri-kortin, ja yritän ehtiä teatteriin niin paljon kuin aikataulu sallii. Mutta huomisesta alkaen yritän saada kasaan kaksi kulttuuritekoa päivässä, ja jos se ei muuten onnistu, luen sarjakuvia.

Yleensä minulla on tapana saada paljon hienoja ideoita, innostua niistä hetkeksi ja jättää lopulta projekti kesken ilman että kukaan saa koskaan nähdä visioni toteutusta. Olenkin siis oikeastaan aika ylpeä siitä, että olen edennyt tässä blogissa ja tavoitteessa näinkin pitkälle. Vuosi on tuntunut hujahtavan ohi todella vauhdikkaasti kun koko ajan on pitänyt stressata joko puuttuvista kulttuuriteoista tai kirjoittamatta jääneistä kasautuvista rästeistä. Mutta vuodesta on jäänyt paljon kaikenlaista käteen. Olen tänä vuonna ollut ensimmäistä kertaa Sodankylän Midnight Sun Film Festivalilla, Tampere Film Festivalilla, Vihtorin kirjaston kirjamessuilla, Tampere Kuplii -sarjisfestareilla ja Ruisrockissa. Olen käynyt teatterissa liian vähän, mutta silti enemmän kuin viimeisten viiden vuoden aikana yhteensä. Olen ollut VinoKinossa ensimmäisen kerran viiteen vuoteen ja lukenut sarjakuvia enemmän kuin koko elämäni aikana. Enkä edes uskalla laskea, miten monta kertaa olen käynyt elokuvateatterissa. Tunnollisesti olen jättänyt koko vuoden ajan melkein jokaisen keskiviikon vapaaksi töistä, jotta olen halutessani voinut mennä plussasetelillä leffaan. Ja mikä parasta, olen jaksanut raportoida kaikesta tästä kymmenen kuukauden ajan!

Ensi vuonna en halua näin tiukkoja päämääriä. Ensi vuonna haluan kirjoittaa vapaammin kulttuurista, kirjoista ja kaikesta mikä mieleen juolahtaa. Kun 365 on täynnä, voin olla tyytyväinen itseeni ja vapautua. Mitä tästä blogista sitten tulee, se nähdään parin kuukauden päästä. (Oikeasti, voitteko uskoa, että kohta on taas joulu ja uusivuosi???)

Päivätyö kutsuu, mutta palaan kirjoittamaan rästit mahdollisimman pian. Kärsivällisyyttä!

tiistai 18. lokakuuta 2011

Maailman vahvin nainen

211. kulttuuriteko 14.10.2011
Natascha Kampusch: 3096 päivää (2011)
Suom. Anja Meripirtti

Piti miettiä pitkään mitä tästä kirjoittaisin, koska kuten arvata saattaa, kyseessä on elämäkerta, joka ei voi olla herättämättä paljon tunteita. Tein tästä kirjasta oikein varauksen kirjastoon ja kun esittelin sitä ystävilleni, sain hämmästyksekseni huomata, miten harva heistä edes muisti tapauksen. (Osa jopa väitti välttyneensä koskaan kuulemasta siitä!) Omaan mieleeni on syöpynyt kuva huivipäisestä vasta vapautuneesta Nataschasta antamassa ensimmäistä haastatteluaan.


En tiedä miksi tämä juttu on jäänyt mieleeni niin vahvasti. En muista, että olisin sen myötä alkanut jotenkin pelätä enemmän. Luulen, että se vain yksinkertaisesti oli niin uskomaton juttu, ja ensimmäinen lajissaan. Pian Nataschan vapautumisen jälkeenhän näitä juttuja alkoi putkahdella esiin lisää ja karmein niistä on varmaankin Josef Fritzlin ("insesti-isän") tapaus, jossa Fritzl piti tytärtään 24 vuotta vankina kellarissa, samassa talossa jossa asui vaimonsa kanssa, ja teki tyttärensä kanssa seitsemän lasta, joista kolmea piti myös kellarissa vankina ja neljää kasvatti talossaan väittäen vaimolleen tyttärensä hylänneen lapset heidän ovelleen. Fritzlin jutun rinnalla Natascha Kampuschin tapaus vaikuttaa suorastaan inhimilliseltä. Verratkaapa vaikka Josef Fritzlin kuvaa Wolfgang Priklopilin kuvaan ja sanokaa, eikö pahuus suorastaan paista edellämainitun naamasta?

Fritzl
Priklopil
No niin. Oltuaan muutaman vuoden vapaalla jalalla Natascha Kampusch viimein kirjoitti kirjan, jota koko maailma oli odottanut. Kirjassaan hän kertoo lyhyesti lapsuudestaan, joka jäikin varsin lyhyeksi, ja enimmäkseen ajastaan vankeudessa. Natascha kaapattiin ihan tavallisena aamuna matkalla kouluun. Edellisenä iltana hän oli riidellyt äitinsä kanssa ja lähtenyt kouluun sanaakaan sanomatta. Tilanne oli poikkeuksellinen, sillä äiti oli aina opettanut, ettei vihaisena saa lähteä, koska ikinä ei tiedä, milloin näkee toisen viimeisen kerran. "Mitä muka voisi tapahtua?", Natascha miettii viimeisinä hetkinään vapaudessa. Niinpä niin. Alusta asti hyvin kerronnallinen juttu. Koulumatkalla Natascha itkeskelee ja miettii hyppäämistä auton alle - silloin äiti ja isä itkisivät ja ihan varmasti tajuaisivat kaikki virheensä. Matka katkeaa, kun hänet aivan yhtäkkiä heilautetaan nopealla liikkeellä pakettiautoon. Lapsuus on ohi.

Priklopil pitää Nataschaa ensin puoli vuotta maan alla pimeässä tyrmässä. Aluksi hän väittää toistuvasti, että hänen "toimeksiantajansa" tulevat vielä hakemaan tyttöä, joka pelkää kuollakseen, koska on seurannut isojen pedofiilirenkaiden paljastumista uutisista koko vuoden ajan. Keksimällä tällaisen jutun Priklopil maalaa itsestään hyväntekijän, joka toimeksiantajien jättäessä tulematta suostuu huolehtimaan tytöstä hyvää hyvyyttään.

Pikkuhiljaa Nataschan vankeus alkaa käydä siedettävämmäksi. Hän saa kirjoja ja videokasetteja, kasettisoittimen ja musiikkia, ja lopulta hän saa alkaa viettää yhä enemmän aikaa yläkerrassa, maan pinnalla. Pitkän ajan kuluttua hän saa jopa käydä hengittämässä ulkoilmaa yöllä, ja ihan viimeisinä vuosinaan hän tekee kirkkaassa päivänpaisteessa puutarhatöitä ja Priklopil vain selittää naapureille hänen olevan apulainen. Lopulta he käyvät yhdessä ostoskeskuksissa ja vieläpä hiihtoretkellä. Priklopil onnistuu rakentamaan Nataschalle niin voimakkaan psyykkisen vankilan, että tämä menettää monta pakomahdollisuutta ennen kuin lopulta onnistuu pakenemaan. Priklopil nälkiinnyttää ja pieksee tyttöä ja kahlitsee hänet välillä itseensä yöksi nippusiteellä. Kun Natascha lopulta onnistuu pakenemaan, kyseessä on toinen hetki kahdeksanvuotisen vankeuden aikana kun Priklopil kääntää hänelle hetkeksi selkänsä.

Koko juttu on ihan karmea ja niin käsittämättömän suuri vääryys, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Mutta kuitenkin Nataschalla ja sieppaajalla on välillä hyviäkin hetkiä. Kirjassa kuvataan hyvin sieppaajan kaksia kasvoja, pelottavaa arvaamattomuutta, vainoharhaisuutta, sadismia, ja kuitenkin sitä, että hän haluaa vain viettää normaalia elämää naisen kanssa, mutta ainoa mahdollisuus hänen sairaalle mielelleen sitä toteuttaa oli kaapata ja alistaa pieni tyttö orjakseen. Lopulta sieppaajaa käy melkein sääliksi. Hiihtoretki on hänelle suuri askel, suurta teatteria, jossa hänen on tarkoitus esittää itselleen kohtaus, jonka aikana hän "kumppaninsa" kanssa laskettelee iloisesti kumppanin ihaillessa hänen taitojaan. Suunnitellessaan hiihtohousujen ostamista Nataschalle sieppaaja "oli hetken onnellisen näköinen".

Kampusch ei kuvaa kirjassaan sitä seksuaalista hyväksikäyttöä, jonka kohteeksi hänen oletetaan joutuneen. Hän toteaa, että se on ainoa asia, joka hänellä on yksityisyydestään jäljellä vapautumisen jälkeen. Hän kertoo kuitenkin, että vaikka lievä seksuaalisuus oli jatkuvasti läsnä, media löi "seksuaalihirviö"-termillään kirveensä kiveen.

Pitkän aikaa minua ärsytti kirjassa sen ylianalyyttisyys, se, kuinka kymmenvuotiaan tytön ajatuksia, tekoja ja motiiveja kuvataan niin syvällisellä psykologisella ymmärtämyksellä, ettei se voi olla peräisin kuin laajasta jälkikäteen saadusta terapia-aivopesusta tai kirjan kirjoittamisessa avustaneilta henkilöiltä. Syntyy kuva jonkinlaisesta superihmisestä, joka jatkuvasti ymmärtää omia ja sieppaajansa tunteita, vaikka kyseessä on vasta lapsi. Kun Natascha kirjan aikana kasvaa 18-vuotiaaksi, tämä lakkaa jonkin verran häiritsemästä. Selvästi kirja on kuitenkin kirjoitettu jälkikäteisymmärryksen vallassa, eikä Kampusch edes pyri pysyttelemään silloisten tunteidensa tasolla.

Joka tapauksessa Nataschan selviytymistaktiikoita ei voi kuin ihailla. Hän kaivaa sielunsa syövereistä kaiken mahdollisen avun, joka auttaa häntä selviämään päivästä toiseen, elämässään vain yksi toinen ihminen. Sitä on vaikea käsittää, mutta Nataschan on pakko opetella antamaan anteeksi ainoalle ihmiselle elämässään, ja oppia pyytämään häneltä kaikki tarvitsemansa. Koska lapsi tarvitsee välillä fyysistä kosketusta, Natascha joutuu jopa pyytämään sieppaajaltaan, että tämä halaisi häntä. Kohtaus on koskettava, koska kumpikaan ei oikein enää tiedä, kuinka se tehdään, ja yhdessä he joutuvat etsimään oikean tavan halata.

Jo vankeutensa alkuvuosina Natascha antaa itselleen lupauksen, että vapauttaa itsensä 18-vuotiaana. Iltaisin sängyssä maatessaan hän "jakautuu kahdeksi", kuvittelee läsnäolevaksi 18-vuotiaan minän, joka rohkaisee ja lohduttaa häntä tulevaisuudesta käsin. Ulkopuolisen keskustelukumppanin puutteessa hän kirjoittaa itselleen viestejä: "älä luovuta". Kun sieppaaja antaa hänen sisustaa tyrmänsä uudelleen, Natascha valitsee samanlaisen tapetin kuin hänellä oli kotona huoneessaan. Hän nukahtaa iltaisin koskettaen tapettia ja ajattelee, että kaikki on vain pahaa unta ja aamulla hän herää kotonaan koskettaen samaa tapettia. Kun hän sitten oikeasti vapautuu, hän menee lapsuudenkodissaan makaamaan vanhaan sänkyynsä, koskettaa tapettia ja sanoo: "Katso nyt. Se onnistui".

Tämä kirja on ihan mieletön, joskaan ei mieltäylentävä, tarina selviytymisestä, ja opetus siitä, ettei koskaan pidä antaa periksi, eikä lopettaa kadonneen läheisen etsimistä.

Maailma muuttuu, Eskosein

210. kulttuuriteko 13.10.2011
Yliopistoteatteri Näty: Nummisuutarit - ooppera näyttelijöille
Yliopiston Teatterimonttu, Tampere

Jos kärsin teatterissa jostain enemmän kuin Aleksis Kivestä ja musikaaleista, sen jonkin täytyy olla ooppera. Edellinen oopperakokemukseni, Quasimodo Lahden Kaupunginteatterissa vuonna 1998, on edelleen tuoreessa muistissa. Käperryin pieneksi keräksi penkkiin ja yritin väkisin nukahtaa päästäkseni pakoon tuota kolmituntista koettelemusta.

Nätyn Nummisuutarit kestää onneksi vain kaksi tuntia, mutta koettelemusta riitti siinäkin. Näyttelijöissä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta se loputon joikaaminen vaan käy hermoilleni.

Tarkastin vielä Wikipediasta ja Nätyn puolustukseksi on sanottava, että ymmärsin oopperasta Nummisuutarien juonen aivan oikein, vaikka tunsinkin pitkään olevani ihan pihalla. Sitä sen sijaan en ymmärrä vieläkään, mikä juttu se kummallinen rullakkotanssi esityksen alussa oli.

Tapahtumien seuraamista hankaloitti joikaamisen ohella se, että näyttelijät vaihtelivat rooleja useasti esityksen aikana. Esimerkiksi Eskon roolissa nähtiin neljä eri näyttelijää. Eikä siinä mitään, mutta kun sama näyttelijä, joka vielä äsken oli ollut Esko, oli äkkiä yhtä aikaa uuden Eskon kanssa samaan aikaan näyttämöllä uudessa roolissaan, oli aika vaikea pysyä perässä siinä, kuka oli kuka.

Puvustuksesta täytyy vielä sanoa - ja pyydän anteeksi puvustajalta, joka varmaan on miettinyt sitä pitkään - että siitä tuli sellainen fiilis, kuin nuoret pitäisivät näyttämöä paikkana, jonne voi laittaa mahdollisimman hassut vaatteet, hiukset ja meikin, kokeilla vähän sitä sun tätä mitä mieli sattuu tekemään.

Loppujen lopuksi tälläkin esityksellä oli hauskat ja oivaltavat hetkensä ja Nätyn kolmannen vuoden näyttelijät ovat monet kerrassaan mainioita.

Kuva: Jenna Lehtonen

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Viikon leffasaalis

Olen tällä viikolla kartuttanut ahkerasti kulttuuritekoja, mutta aikaa ei ole riittänyt kirjoittamiseen asti. Niinpä kasautuma uhkaa jälleen. Huoh.

207. kulttuuriteko 10.10.2011
Kaasuvalo (Gaslight) (1944)

Tämän leffan katsominen on ollut jonkinlainen ikuisuusprojekti monien vuosien ajan ja nyt viimein sain sen katsottua. Olen jostain syystä aina vähän kammonnut mustavalkoisia leffoja, mutta aina kun olen sellaisen katsonut, olen huomannut, että värittömyyteen tottuu nopeasti.

Kaasuvalo on vielä tänäkin päivänä yllättävän jännittävä, vaikka nykykatsoja onkin nähnyt jo ns. kaiken mitä jännityksellä ja kauhulla on tarjottavanaan. Ingrid Bergman tekee elokuvassa loistavan roolin naisena, joka pelkää olevansa tulossa hulluksi. (Erityisesti kannattaa tarkkailla Bergmanin silmien liikkeitä.) Hän voittikin suorituksestaan Oscarin.

Elokuva perustuu Patrick Hamiltonin näytelmään vuodelta 1938. Ensimmäinen filmatisointi valmistui jo vuonna 1940 ja se oli englantilainen. Tämä amerikkalainen George Cukorin versio on kuitenkin huomattavasti tunnetumpi. Ottaen huomioon, millainen ikihitti Kaasuvalo on ja miten paljon sitä esitetään yhä teattereissa, on mielestäni kummallista, ettei kukaan ole yli kuuteenkymmeneen vuoteen tarttunut tilaisuuteen ohjata re-makea. Monella nykyajan psykologisen kauhun mestarilla olisi varmaan tarjottavanaan mielenkiintoinen adaptaatio.



208. kulttuuriteko 11.10.2011
Hereafter (2010)

Yritin Kaasuvalon jälkeen valita myöhäisen maanantai-illan ratoksi mahdollisimman tyhjänpäiväisen leffan tarjolla olleista vaihtoehdoista, ja päädyin tähän. Jouduin kuitenkin huomaamaan, ettei Hereafter ole ollenkaan niin tyhjänpäiväinen kuin arvostelut ja traileri antoivat ymmärtää. Missään nimessä se ei kuitenkaan ole vaikea elokuva, vaan soljuu mukavasti eteenpäin niin kuin pitääkin. Aiheet ovat kuitenkin aika raskaita. Kuolemanjälkeisen elämän miettiminen ei edes ole niistä raskain, koska se on niin kaukainen ja pelottava ajatus, että ihmisen sisäiset mekanismit varmaan jotenkin onnistuvat kiertämään sen ajattelun useimmiten. Sydämeni meinasi sen sijaan särkyä siitä surusta, minkä toinen kaksospojista joutuu leffassa kokemaan kun hänen veljensä kuolee.

Poika ei pääse elämässä eteenpäin ja on niin ikävissään ja yksinäinen, että alkaa tehdä kaikkensa saadakseen veljeensä yhteyden tuonpuoleiseen. Hän kohtaa monia huijareita, mutta todellinen yhteys veljeen pakenee hänen ulottuviltaan.

Samaan aikaan toisaalla ranskalainen tv-toimittaja Marie lomailee Thaimaassa miesystävänsä kanssa, kun tsunamiaalto pyyhkäisee hänen ylitseen ja hän melkein hukkuu. Hän kokee jonkinlaisen rajatilakokemuksen, joka sen jälkeen vainoaa häntä niin, ettei normaalielämästä tule mitään.

Vielä samaan aikaan toisaalla George yrittää elää normaalia elämää unohtaen "kirouksensa", sen että hän pystyy saamaan yhteyden kuolleisiin. Kokkauskurssilla George tapaa lupaavalta vaikuttavan naisen, mutta suhde monimutkaistuu kun nainen haluaa välttämättä Georgen "lukevan" hänelle.

Nämä kolme tarinaa yhdistyvät Lontoon kirjamessuilla aika ennalta-arvattavalla tavalla. Leffassa ei ole juuri mitään yllättävää, mutta katsoja kiinnostuu päähenkilöiden kohtalosta aidosti, koska hahmot ovat niin eläviä. Leffa tuntuu muutenkin hyvin todelliselta, koska se viittaa niin vahvasti reaalimaailmaan. Thaimaassa vellovan tsunamin lisäksi Lontoon metrossa räjähtää ja sveitsiläinen rajatilakokemusten tutkija perustuu selvästi Elisabeth Kübler-Rossiin.

Herkkä leffa.


209. kulttuuriteko 12.10.2011
VinoKino @ Niagara, Tampere: Romeos (2011)

Olen hyvin ylpeä itsestäni, sillä sain viimein viiden vuoden tauon jälkeen raahauduttua uudelleen VinoKino-festareille Niagaraan. Ehdin tässä jo moneen otteeseen kritisoida koko touhua, koska Tampereella tarjonta oli mielestäni aika surkea. Kolme elokuvaa ja kaikki esitettiin vain kerran, kolmena arkipäivänä putkeen ja kaikki samana kellonaikana. Romeos oli ainoa elokuva, joka sopi aikatauluihini, ja sekin hädin tuskin.


No jos Hereafter on herkkä leffa, niin tämä on herkkä ihan eri ulottuvuudessa. Elokuva kertoo transseksuaalista Lukasista, joka on leikkausta vaille valmis FTM (female-to-male). Lukas menee suorittamaan jotain mystistä saksalaista siviilipalvelusta, jonka luonne ei täysin valjennut minulle leffan aikana. Hänet sijoitetaan tyttöjen asuntolaan, koska yhteiskunnan kirjoissa hän on yhä nainen, vaikka näyttääkin jo ihan mieheltä. Lukas ryhtyy taisteluun saadakseen siirron miesten puolelle ymmärtämättä, miten paljon mukavampia tytöt osaavat yleensä olla. Asuntolassa asuu myös hänen entisen tyttöelämänsä paras ystävätär, joka kritisoi vahvasti sitä, millainen Lukasista on miehistymisen myötä tullut. Tyttöjen ja poikien maailmojen ristipaineet ovat kovat, eikä elämää tee helpoksi sekään, että Lukas rakastuu palavasti lihaksikkaaseen Fabioon, joka harrastaa villejä seksiseikkailuja.

Jännitin yli puolet leffasta ihan paniikissa sitä kauhistuttavaa ja vääjäämättömästi edessä olevaa hetkeä jolloin Lukasin salaisuus paljastuu kaikille. Rankkoja vaiheita täytyykin käydä läpi, mutta niistä huolimatta elokuva päättyy toiveikkaisiin tulevaisuudenkuviin.


tiistai 11. lokakuuta 2011

XL-naisen karmaisevat lukiovuodet

206. kulttuuriteko 10.10.2011
Jennifer Weiner: Ikuiset ystävät (2011)
Suom. Aila Herronen

Täytyy ehkä tunnustaa, että Jennifer Weiner on yksi suosikkikirjailijoistani, vaikka kirjoittaakin melkoista hömppää. Luen hänen kirjansa aina ahmimalla mahdollisimman nopeasti, mikä sopiikin teemaan, sillä ne usein käsittelevät lihavia naisia.

Kirja on melkoinen kokoelma traumoja, tapahtumia ja sähläystä. Naapurukset Addie ja Valerie ovat pieninä tyttöinä olleet parhaita ystäviä, mutta lukio on repinyt heidän suhteensa hajalle. Kirjan alussa Valerie tulee ehkä tönäisseeksi Dan Swanseaa autollaan luokkakokouksen jälkeen. Säikähtäneenä tästä hän pakenee viidentoista vuoden tauon jälkeen Addien luo ja vaatii apua. Naiset lähtevät ensin selvittämään, onko Dan elossa, mutta tämä vaikuttaa kadonneen jättäen vain vyön ja verilammikon jälkeensä. Valerie säikähtää niin, että vaatii Addien kanssaan pakomatkalle. Mutta mitä Danille tapahtui? Ja miksi Valerie ehkä tönäisi häntä autollaan?

Pian poliisi löytää verilammikon ja vyön ja alkaa tutkia rikosta nimeltä "kadonneen vyön tapaus". Rikostutkinnassa ei vaikuta olevan päätä eikä häntää, eikä ole ihme, ettei poliisi saa sarjamurhia selvitettyä, jos tosielämässä tuhlataan yhtä paljon resursseja näin päättömiin tapauksiin. Jordan Novickille keissistä tulee kuitenkin pakkomielle, sillä Addie ei jätä hänen mieltään rauhaan.

Tapahtumien edetessä nykyajassa kirjan minäkertoja Addie tulee myös kerranneeksi koko elämäntarinansa, jota voisi kuvailla sanoilla "poikkeuksellisen kurja". Tippa tulee linssiin useampaan otteeseen kirjaa lukiessa. Ja tietysti kurjuutta paljastuu myös Valerien oiottujen ja valkaistujen hampaiden takaa, kun ystävykset sovintoreissullaan alkavat käydä nuoruuttaan läpi.

Erehdyin lukemaan Sallan lukupäiväkirjasta tämän kirjan arvion, joka oli niin oivallinen, etten edes yritä pyrkiä samalle tasolle. Salla kuvaa kirjan traumavyöryä näin:

"Jennifer Weinerin uusin suomennettu kirja Ikuiset ystävät sopii kirjallisuusterapiaksi mainiosti, jos kärsit tai olet kärsinyt yhdestä tai useammasta seuraavasta ongelmasta: koulukiusaaminen, yksinäisyys, vaikea ylipaino, ahmimishäiriö, avioero, vanhempien avioero, vanhempien ennenaikainen kuolema, syöpä, vammautuminen, lapsettomuus, tuloksettomat lapsettomuushoidot, turvaton lapsuus tai ylivarovainen lapsuus. Kaikkia näitä kirjasta löytyy ja vielä muutama näiden lisäksikin."
Kirjan asetelma on melko samanlainen kuin Weinerin Lainakengissä-kirjassa. Kiltti, läski, velvollisuudentuntoinen, tosirakkaudesta haaveileva nainen ja hänen kaunis, itsevarma ja kaiken helpolla saanut "siskonsa". Valerien hahmossa on suuresti samaa yliampuvuutta kuin Lainakengissä-kirjan Maggiessa. Mutta siinä missä Maggie tekee parannuksen ja ymmärtää virheensä, Valerie pistelee loppuun asti menemään samalla hällä väliä -asenteella, vaikka pyytääkin anteeksi menneisyyden virheitään.


Tässä kirjassa minua häiritsi ihan ensimmäiseksi sen nimi. Mikä klisee. Toivoin koko ajan, että se edes osoittautuisi jotenkin ironiseksi, mutta ei. Oikeastaan koko kirja vaikuttaakin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta lähinnä aikuisten sadulta. Jordan rakastuu Addie Downsiin ensisilmäyksellä ja päättää ratsastaa valkealla ratsullaan pelastamaan tämän. Tätä ennen Addie on muuttunut rumasta ankanpoikasesta ainakin siedettävän näköiseksi silkkiuikuksi ja jäänyt orvoksi. Addien ja Valerien välit korjautuvat yhteisellä "lomamatkalla" käsittämättömän helposti. (Tosielämässä kukaan ei luopuisi viidentoista vuoden kaunasta niin helposti.)

Kirjan viimeinen luku voimistaa satumaista vaikutelmaa entisestään, sillä palaset loksahtavat kohdalleen kuin taikasauvaa heilauttamalla. Loppu vaikuttaa jopa ehkä hieman hätäiseltä ja tilanteen huomioon ottaen yltiösiirappiselta. Vaikka tykkäsinkin kirjasta, kuten kaikista muistakin Weinerin kirjoista, tästä jäi sellainen tuntu, kuin siihen olisi pumpattu maksimimäärä onnettomuutta ja sitten onnea niin paljon kuin mahtuu, ja vielä vähän yli. Ylitsevuotavasta kokonaisuudesta erottuvatkin tarkkanäköisyydellään erityisesti Addien nuoruudenaikaiset katkelmat, jotka surkeudessaan ovat kaikkein elämänmakuisimpia.

Kirjan neljä ensimmäistä lukua voi lukea suomeksi täältä. Kirjoitin Weinerin edellisestä suomennetusta kirjasta Tietyt tytöt tammikuussa.

Muumit tsunamin pyörteissä

204. kulttuuriteko 5.10.2011
Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva (1945)
Suom. Jaakko Anhava

Tämän kirjan lukeminen oli osa opiskeluskarppauskampanjaani ja valmistauduin sen lukemalla "Muumien luontosuhde" -luennolle "Luonto suomalaisessa lastenkirjallisuudessa" -luentosarjassa. Kyllä otti päähän kun eilen raahauduin hampaita kiristellen luennolle, joka sitten osoittautui perutuksi. Vaikka luin muumikirjan ja kaikkea! Ärr.

En yleensä lue kirjoja mistään tietystä näkökulmasta käsin, mutta nyt yritin lukea tätä siinä valossa, että se jotenkin heijastelee meneillään olleen sodan kauhuja. Se tuntui vähän tyhmältä, koska olen aina pitänyt muumimaailmaa omana, muusta maailmasta erillään olevana maailmana, jossa vallisevat omanlaisensa lait. Mutta jos kirjallisuudesta lähtee etsimään jotain tiettyä asiaa, sen kyllä melko varmasti löytää. Muumimamma ja Muumipeikko ovat joutuneet erilleen Muumipapasta, joka on lähtenyt hattivattien kanssa seikkailemaan. (Muumipeikko ei ole tässä vaiheessa tavannut isäänsä vielä koskaan, kuullut vain hänestä tarinoita.) Suuri tuhotulva pyyhkäisee Muumilaakson yli ja pienet eläimet istua nököttävät puiden oksilla evakossa katsellen, kuinka luonnonvoimat tekevät selvää heidän kodeistaan. Onneksi muumien kannalta loppu on onnellinen. Muumipappa löytyy ja hänen rakentamansa talokin on niin vankkarakenteinen, että se on selvinnyt ehjänä ja ajelehtinut kauniiseen laaksoon. Yhdessä perhe muuttaa nyt ensi kertaa siihen asumaan ja siitä alkaa muumien tarina, jonka loppu on jo historiaa.

Kyseessä on siis ensimmäinen muumeista kertova kirja, joka enemmän kuin seuraajansa, on nimenomaan satu. Kun seuraavat muumikirjat kertovat muumien arkisesta aherruksesta ja pienistä seikkailuista ja muuttuvat sarjan loppua kohti enemmän filosofisiksi ja synkeiksi, tässä kirjassa kaikki kiteytyy onnelliseen loppuun:
"- Ei, sanoi Muumimamma. - Tämä talo on kaunein mikä meillä voi koskaan olla. Hän otti Muumipeikkoa kädestä ja astui sisään taivaansiniseen huoneeseen. Ja siinä laaksossa he sitten elivät elämänsä loppuun asti, mitä nyt jonkun kerran kävivät vaihteen vuoksi matkalla muualla."

maanantai 10. lokakuuta 2011

Perhe jonka valitsimme

No niin, epäonnistuin eilisessä suunnitelmassani saattaa blogi ajan tasalle, mutta projekti jatkuu...

202. kulttuuriteko 2.10.2011
OSS 117: Cairo, Nest of Spies (OSS 117: Le Caire, nid d'espions) (2006)

En ole muistaakseni koskaan nähnyt yhtään James Bond -leffaa kokonaan, joten jos tämä elokuva on hieno tribuutti niille, en tietäisi sitä. Koko juoni meni ihan ohi ja nukahdin luultavasti kolme kertaa. Ei lisättävää.


203. kulttuuriteko 4.10.2011
Candace Bushnell: Carrien nuoruusvuodet (2010)

Olen viettänyt niin paljon aikaa aktiivisesti inhoten Candace Bushnellin kirjoja Sinkkuelämää ja Neljä blondia, että pelkäsin vähän tarttua tähän uuden nuortenkirjasarjan aloittavaan opukseen. Sinkkuelämää-tv-sarja on opettanut minulle miesten ja naisten välisistä suhteista suunnilleen kaiken sen, minkä Ally McBeal jätti opettamatta, ja olen rakastanut sitä vähintään yhtä paljon kuin olen Bushnellin kirjoja vihannut.

Tämä on oikeastaan aika jännä tapaus, koska kirjailija on aivan ilmeisesti kirjoittanut Carrien nuoruusvuodet palimpsestina tv-sarjalle, vaikka tv-sarjaa on alkujaan innoittanut hänen oma kirjansa. Sinkkuelämää-kirjahan oli katkelmallinen ja juoneton kokoelma pieniä tarinoita, joissa Carrie esiintyi vain pienenä sivuhahmona ja muut sinkkunaiset vielä vähemmän. Nyt Bushnell on alkanut luoda nuortenkirjasarjaa, joka perustuu enemmän tv-sarjan henkilöihin.

Idea on aika hyvä, koska Sinkkuelämää esitetään jatkuvasti uusintana telkkarissa, eivätkä sen teemat ole vanhentuneet niin, etteikö sarja löytäisi yhä uusia teinikatsojia. Lisäksi tämä kirja on niin virkistävä tuulahdus usein niin puhtoiseen ja siveään nuortenkirjamaailmaan, että sitä jaksaa lukea teini-iän ohittanutkin lukija. Kirjan henkilöt ovat 16-18-vuotiaita, lukion viimeisellä luokalla, elämä edessä ja he polttavat pilveä, ryyppäävät, tulevat kaapista ja harrastavat seksiä.



Carrie kirjoittelee mielikuvituksellisia tarinoita ja haaveilee kirjailijanurasta ja New Yorkista. Samaan aikaan hän rakastuu täysin lieroon tyyppiin, joka on aivan uskomattoman ihana, ja saa ensimmäisen homoystävänsä. Pyristellessään vaativassa suhteessa hän yrittää samalla pyrkiä kohti unelmiaan, joissa häntä tukee oikeasti ihana poika, joka ei kuitenkaan ole yhtään niin jännä kuin se liero-ihana poika. Carrie alkaa kirjoitella koulun lehteen viiltäviä analyyseja koulun sisäisestä seuraelämästä ja kastijärjestelmästä. Vapaa-aikanaan hän fiilistelee usein laukkuja, kenkiä ja upeita vintagevaatteita. Kaikki tv-sarjan peruselementit ovat siis esillä jo Carrien nuoruudessa. Tulevaisuuttaan miesrintamalla hän ennakoi näin:

"Dannyn kaltaisen poikaystävän seurassa voisi kokea olonsa turvalliseksi. Tytön ei tarvitsisi hermoilla, ryhtyykö kaveri flirttailemaan hänen parhaan ystävättärensä kanssa tai tanssimaan hänen pahimman vihollisensa kanssa. Mahdankohan minä milloinkaan löytää sellaista poikaa? Ja jos löydän, olenko riittävän fiksu ymmärtääkseni haluta hänet?"
Tässä kohtaa mieleeni tuli väistämättä ihana Aidan, jota Carrie oli tarpeeksi fiksu haluamaan ainakin kolmesti, mutta liian tyhmä särkeäkseen tämän sydämen, ainakin kahdesti.

Carrie särkee Aidanin sydämen.

Yksi Sinkkuelämää-sarjan tärkeistä elementeistä kuitenkin loistaa poissaolollaan: se täydellisen harmoninen toisiaan tukeva tyttöporukka, joka loputtomuuksiin asti on jäsenilleen lojaali, parempi kuin oikea perhe. Lukiossa Carrien kaveripiirissä vielä puukotetaan toisia selkään poikien takia. Kirjan lopussa vaikuttaakin siltä, että sarja tulee kertomaan siitä, kuinka Carrie yksi kerrallaan löytää Oikeat Ystävänsä ja jättää taakseen pikkukaupungin juonittelut.

Erottamattomat

Muuten, perheestä puheenollen, oletteko huomanneet miten tv-sarjassa Carrien, Mirandan, Samanthan ja Charlotten perheet loistavat poissaolollaan? Vaikka naiset menevät naimisiin ja saavat lapsia, kenenkään äiti tai isä ei koskaan ole paikalla. Poikaystävien ja aviomiesten perheet - yleensä äidit - sen sijaan ovat läsnä, ja useimmiten aiheuttavat pelkkää harmia (Steven juoppo, kiroileva ja myöhemmin dementoitunut äiti, Treyn pelottava ja tunkeileva hienostoäiti Bunny...). Tarkemmin ajatellen sarja tarjoileekin aika perhekielteistä maailmankuvaa. Keskiössä on se perhe, jonka itse valitsemme, siis ystävät.

Bunny.

Carrien nuoruusvuosissa Carrien äiti on kuollut syöpään, mutta jättänyt kolmelle tyttärelleen perinnöksi feminismin kipinän. Isä yrittää parhaansa mukaan kasvattaa kolmea teini-ikäistä tyttöä, jotka kaikki kapinoivat omalla tavallaan. Vaikka perhe vaikuttaa kirjassakin melkoiselta ongelmasumpulta, se on sitä normaalilla tavalla, eikä mikään anna viitteitä siihen, että Carriella olisi syytä hylätä isänsä ja sisarensa täysin. Nähtäväksi jää, miten kirjailija tulee sarjan myöhemmissä osissa kadottamaan Carrien perheen.

Loppukevennys. Tämän Carrie oppii kirjailijuudesta:
"'On ainoastaan kahdenlaisia ihmisiä, joista tulee suuria kirjailijoita, siis suuria taiteilijoita: ne yläluokan jäsenet, jotka ovat saaneet nauttia kaikkein hienointa sivistystä, ja toisaalta ne, jotka ovat joutuneet kärsimään suuresti. Kun taas keskiluokka...' Hän katsoo minua paheksuen. 'Myös keskiluokka voi joskus tuottaa jotakin taiteen tapaista, mutta yleensä tämä tuotos on älyllisesti keskinkertainen tai härskin kaupallinen ja vailla syvempää arvoa. Se on silkkaa puolivillaista viihdettä.'"

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Mixing Part will tear us apart

201. kulttuuriteko 30.9.2011
Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (2011)
Suom. Outi Menna

En ole koskaan ollut Erlend Loeen niin hulluna kuin monet muut. Supernaiivi oli mielestäni vain ihan okei ja Tosiasioita Suomesta tuskallisen tylsä, kun taas Naisen talloma, jonka kaikki yleensä sivuuttavat Loesta puhuttaessa, oli hulvattoman hauska ja piilosyvällinen. Ehkä olen vain fiksoitunut kirjallisiin parisuhteisiin.

Tämä kirja oli poikkeuksellinen aidosti lyhyt lyhyt kirja, joka tuli luettua parissa tunnissa yhden päivän aikana. Sellaisilla asioilla kuin lyhyet luvut on oikeasti paljon merkitystä lukemisen kannalta. Kuulostaa tyhmältä, eikä himolukija varmaan saisi sellaista edes sanoa, koska hänen kuuluu rakastaa lukemista ja ahmia kirjoja riippumatta siitä, miten ne on jaoteltu osiin. Olen kuitenkin puhunut tästä toistuvasti yhden lukupiirin jäsenen kanssa, ja olemme tulleet siihen päätelmään, että paras ratkaisu kirjailijan kannalta on kirjoittaa mahdollisimman lyhyitä lukuja. Riippumatta siitä, onko kirjassa sata vai tuhat sivua, se tulee luettua nopeasti, jos luvut ovat niin lyhyitä, että aina voi lukea "vielä yhden" ennen valon sammuttamista. Tällaiset kirjat antavat sellaisen vauhtisysäyksen, joka auttaa lukemaan seuraavankin kirjan nopeasti.

Mielestäni Erlend Loe ei ole mikään maailman syvällisin kirjailija, vaan yksinkertaisesti hauska ja hyvä sanojen kanssa. Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa on viihdyttävä ja hupaisa, enkä tuntenut omantunnonpistoksia porskuttaessani sen läpi vauhdilla.

Norjalainen perhe lähtee saksalaisen pariskunnan loma-asuntoon viettämään laatuaikaa keskenään. Perheen dramaturgi-isä on kirjan kiinnostavin hahmo ja tavallaan tarinan fokalisoija. Isä aikoo kirjoittaa näytelmän, joka mullistaa koko teatterimaailman, ja ehkä muunkin maailman. Edistääkseen näytelmän syntymistä hänen täytyy useasti päivän aikana vetäytyä ajattelemaan teatteria. Kaikkea hienoa, kaunista, jännää tai muuten arvokasta hän kuvaa sanoen: "Se on teatteria!". Vaimo on ehkä vähän turhautunut kun teatteria ei kaikesta ajattelusta huolimatta vaikuta syntyvän, ja järjestää itselleen draamaa erillään miehestään.

Kun mies ajattelee "teatteria", hän tosiasiassa ajattelee yhä useammin tv-kokki Nigella Lawsonia. Se alkaa ihan kiltisti kokkaamalla Nigellan reseptien mukaan, jatkuu vähemmän kiltisti kehittelemällä seksifantasioita Nigellasta, mutta päättyy aivan hullusti kun mies tajuaa, että hänen täytyy pelastaa Nigella tämän onnettomasta avioliitosta, jossa häntä pidetään lähes vankina. Loppupuolella kirja muuttuu ihan ihmeelliseksi koheltamiseksi ja siitä katoaa kaikki kepeä hauskuus.

Pidin kirjassa eniten avioparin dialogeista (joita siinä eniten onkin), jotka vaikuttavat ihan absurdeilta. Mutta minkä pariskunnan välinen kahdenkeskinen dialogi ei vaikuttaisi absurdilta jos joku tulisi sitä salaa kuuntelemaan?

Feministisen kirjallisuuden klassikko II

No niin. Ehkä huomasitte, että skippasin muutaman kulttuuriteon välistä ennen Lostia. Sarja ja ratkaisemattoman kysymykset vainosivat minua niin, etten voinut olla kirjoittamatta siitä heti. Herään ja nukahdan vieläkin mielessäni uusia kysymyksiä, jotka jäivät vaille vastausta. Harkitsen aloittavani pian ekstrojenkatselukierroksen...

Nyt kuitenkin sunnuntaipäiväni kunnianhimoinen tavoite on viimein saattaa blogini ajan tasalle: kirjoittaa kaikki valmiit kulttuuriteot pois alta ja pyrkiä sitten jatkossa kirjoittamaan niistä heti, ennen kuin ne pääsevät kasautumaan.

200. kulttuuriteko 29.9.2011
Kate Chopin: Herääminen (1899)
Suom. Raija Larvala

1800-luvun naiskirjallisuus on yksi tämän vuoden "uusista jutuista", sillä yleensä en lue juurikaan 1990-lukua aiemmin kirjoitettuja teoksia. Tämä on tietenkin hyvin häpeällistä, koska yritän kaikin voimin opiskella kirjallisuutta ja uskotella itselleni, että se on se juttu, jota haluan tehdä. Yleensä se on helppoa, mutta joskus, esimerkiksi kun muut opiskelijat analysoivat puolitoista tuntia innoissaan sitä, miksi napin räplääminen Anna Kareninassa on kaunokirjallisesti motivoitunutta toimintaa, tunnen olevani yksin maailmassa.

Joka tapauksessa olen tänä vuonna päättänyt ottaa uuden asenteen opintojani kohtaan. Vanha asenne oli suunnilleen: "teen vain sitä, mikä minua oikeasti kiinnostaa". (Kumma kyllä opintopisteitä ei kertynyt hirveästi, joskin sain yleensä hyviä arvosanoja.) Nyt yritän laajentaa kiinnostukseni alueita ja ajatella pikemminkin niin, että yritän tehdä parhaani, jos se ei ole mielettömän tuskallista. (Harkitsin jopa ostavani alennusmyynnistä Anna Kareninan, mutta tyrmistyksekseni huomasin, että siinä on melkein tuhat sivua, ja luovuin ideasta.)

Kun luentosarja "Feministisen kirjallisuuden klassikoita" alkoi suosikkiopettajani luennolla Kate Chopinin Heräämisestä, päätin lukaista kirjan. Siinä oli vain 200 sivua. Suhteeni sivumääriin on paradoksaalinen. Toisaalta olen usein valittanut, että luen lyhyet kirjat kaikkein hitaimmin. Ne eivät kannusta taistelemaan. Ja toisaalta en kuitenkaan tahtoisi mistään hinnasta tarttua tuhatsivuiseen venäläiseen klassikkoon.

No siis, luin tätä kirjaa varmaan kaksi viikkoa, vaikka se on niin lyhyt. Tai siis luultavasti juuri siksi. Ja kun luin sitä aina pari sivua kerrallaan, en oikein onnistunut pääsemään sisälle siihen. Kirja ei missään nimessä ole mitenkään vaikea teos, vaan hyvinkin viihdyttävä ja helppoudessaan Austenin tasoa, mutta katkonainen lukuprosessi sai sen tuntumaan loputtomalta ja epäkiinnostavalta. Niinpä en nyt oikein osaakaan sanoa siitä juuri mitään. Luento kirjasta oli mielenkiintoinen ja tein siitä hyvät muistiinpanot, mutta ehkä sekin vaikutti lukukokemukseen. Osasin poimia kirjasta kaikki ne asiat, jotka luennolla oli kerrottu, mutta niitä oli niin paljon, ettei omille tulkinnoilleni jäänyt oikein tilaa.

Koska joudun vielä kirjoittamaan teoksesta luentopäiväkirjassani, kerron siitä nyt vain lyhyesti. Tarinan päähenkilö on hienostorouva Edna Pontellier, joka viettää kesää huvilalla perheensä kanssa. Edna ei alun perinkään ole "äiti-ihminen", minkä hänen miehensäkin tiedostaa, mutta tuon kesän aikana ihastus nuoreen mieheen saa hänet kyseenalaistamaan koko elämänsä, miehensä ja äitiytensä. Kuin silmänräpäyksessä yhden iltapäivän aikana Edna herää ruususen-unestaan ja löytää seksuaalisuutensa. Siitä hetkestä lähtien hän alkaa pyristellä kullatusta häkistään kohti vapautta, alkaa toteuttaa itseään maalaamalla ja pyrkii kasvamaan omilleen. Äkkiä hän ei vain enää piittaa siitä, mitä muut ajattelevat. Toki hän välittää lapsistaan, mutta ennen kaikkea hän ei voi elää ilman itseään. Koko vapautumisprosessi alkaa rakkaudesta mieheen, Robertiin. Kun Robert kuitenkin lähtee myrskyäviä tunteitaan pakoon Meksikoon, Edna "toteuttaa itseään" toisen miehen kanssa, joka kuitenkin pian alkaa kyllästyttää häntä. Ednan kyllästyminen elämään (miehet mukaan lukien) on läsnä koko teoksen ajan tunnelmassa, teoissa, eleissä ja ajatuksissa. Kirjan monitulkintainen loppu ilmentää samaa paatunutta tylsyyttä viimeiseen sanaan saakka.

Herääminen on klassinen emansipatorinen tarina, joka kaikessa moraalittomuudessaan oli aikalaisille liikaa. Se tuomittiin heti paheksuttavaksi ja murskakritiikki jätti huomiotta sen kaunokirjalliset ansiot. Kirjailija ei ilmeisesti koskaan toipunut tästä arvostelusta, vaan hänen uransa lopahti siihen paikkaan. 1960-luvulla feministit löysivät teoksen uudelleen ja kohottivat sen varhaisfeminismin klassikoksi. Teos suomennettiin vasta vuonna 2009.

"'Ongelma on se', huokasi tohtori ymmärrettyään Ednan ajatukset, 'että nuoruus saa ihmisen antautumaan harhakuvitelmiin. Se näyttää olevan luonnon varokeino, syötti, jolla varmistetaan, että ihmiskunnassa tullaan äideiksi. Luonto ei ota huomioon moraalia, niitä mielivaltaisia olosuhteita, jotka me luomme ja joita tunnemme olevamme velvollisia ylläpitämään keinolla millä hyvänsä.'
'Niin', nainen sanoi. 'Menneet vuodet tuntuvat unelta - jospa voisikin jatkaa nukkumista ja uneksimista - mutta, että pitää herätä ja huomata - voi, niinpä - ehkä on parempi kuitenkin herätä, vaikka sitten kärsimään, kuin jäädä harhakuvitelmien valtaan koko elämänsä ajaksi.'" (Herääminen, 193)

torstai 6. lokakuuta 2011

"Saan vastauksen kunhan kuolen, mutta on tää pitkän pitkä tie..."

205. kulttuuriteko 6.10.2011
Lost (2004-2010)


Aloin kerran neuloa jotain sellaisesta pullapitkon näköisestä lankakerästä. Se osoittautui pian hyvin haasteelliseksi, enkä vieläkään tiedä, miten sellaista lankakerää pitäisi käsitellä. Lanka alkoi mennä käsittämättömään solmuun heti alkumetreillä. Sen sijaan että olisin purkanut aloittamani työn ja kerinyt kerän uudestaan, päätin edetä askel kerrallaan ja katsoa mihin päädyn. Lankaa sai vedettyä aina vähän kerrallaan hölläämällä koko ajan kasvavaa solmusumpulaa, ja aina vähän kerrallaan neulomista pystyi jatkamaan. Lopulta, kuten arvata saattaa, lanka oli kuitenkin pakko katkaista ja jäljelle jäi selvittämisen täysin mahdottomaksi tekevä lankakasa.

Tämäntyyppinen lankakerä solmuuntuu helposti.
Ei, tämä blogi ei ole muuttumassa neuleblogiksi, vaan kyseessä oli itse kehittelemäni metafora (josta olen aika ylpeä) tv-sarjasta Lost. Jokainen, joka sen on katsonut, tietää mistä puhun. Ne, jotka eivät sitä ole katsoneet, toivovat, että olen väärässä ja/tai tyhmä. Lostin katsomisprosessia kuvaa hyvin tämä "tiivistelmä" sarjasta - yhtä hyvin tämän videon henkilöt voisivat olla sarjan katsojia.

Katsoimme Lostin alusta loppuun yhdessä avomieheni kanssa. Siihen meni melkein puoli vuotta, vaikka katsoimme sitä tiiviillä tahdilla. Mikään muu sarja tai leffa, jota olemme yhdessä katsoneet, ei ole herättänyt niin paljon keskustelua. Perinteeksi tuli ensin laittaa ohjelma pauselle useita kertoja jakson aikana ja alkaa sitten väitellä erilaisista henkilöhahmojen motiiveista. Onnistuimme saamaan Sunista ja Jinistä aikaan useamman jakson ajan jatkuneen väittelyn naisen asemasta ja "kulttuurieroista", jotka joko selittävät tai eivät selitä kaikkea. Suunnilleen neljännelle kaudelle siirryttyämme loppuivat yleismaailmalliset väittelyt poliittisista aiheista ja aloin pysäytellä dvd:tä yhä useammin kysyäkseni: "miks, mitä, häh, mut sehän... whaaaaat?". Tässä kohtaa täytyy ottaa käyttöön vaikkapa perinteinen puuvertaus. Kaikki lähtee yhdestä rungosta, joka lähtee hajoamaan moniksi oksiksi, jotka sitten haarautuvat uusiksi oksiksi ja niin edelleen. Lopulta oksia (siis juonipolkuja) on niin monia, ja niin monimutkaisia, että jokaisesta oksan haarasta pitäisi tehdä oma tv-sarja, jotta ne voitaisiin viedä kunnialla loppuun asti. Monet oksat vain päättyvät, jäävät ilmaan vailla selitystä. Tämä on sarjan ärsyttävin piirre: kannattaa varoa mihin juonipolkuun kiintyy, sillä kaikki niistä eivät mitenkään selity koskaan.


Ihan siltä varalta, että joku ei tiedä, mistä on kyse, seuraa hyvin lyhyt juonitiivistelmä: Lentokone syöksyy saarelle jossain Tyynellämerellä. Suurin osa koneen matkustajista selviää hengissä. Pian selviää, että lentokone on lennellyt ihan eri kurssissa kuin sen piti, eikä kukaan näin ollen tiedä mistä sitä pitäisi etsiä. Toiveet pelastumisesta alkavat siis käydä vähiin ja Lostin ensimmäinen monista kahtiajaoista on jako pelastusta odottaviin ja tilanteen hyväksyviin. Aika nopeasti saaren uudet asukkaat alkavat huomata, ettei saari ehkä ole ihan normaali paikka. Viidakossa kuuluu kuiskauksia, trooppisessa ilmastossa juoksentelee jääkarhuja, ihmisiä katoaa, kuolleita ilmestyy, harhoja nähdään ja mystinen savuhirviö vaatii uhreja.

Sarjan kolme ensimmäistä kautta ovat ihan loistavia. Sen jälkeen homma leviää käsiin ja päänsärkyä alkaa esiintyä yhä useammin. Kuudennelle kaudelle päästessä sitä viimeistään tajuaa, millaista pelleilyä koko touhu on ollut: ensin sitä halutaaan hirveästi pois saarelta, sitten halutaan sinne takaisin, sitten halutaan taas pois. Missään vaiheessa kukaan ei tiedä miksi, mutta jotenkin kaikista vaan tuntuu, että jotain siellä on vielä tekemättä. Ja sitten on aina ne "toiset"; en edes muista miten monia uusia "toisia" sarja lopulta esittelee. Kun elektromagnetismi johtaa käsittämättömään aikamatkailuluuppiin, katsoja menee lopullisesti sekaisin. Se lienee tarkoituskin, muutenhan joku voisi tajuta, etteivät tekijät itsekään tiedä minne sarja on menossa.

Kuudennella eli viimeisellä kaudella asiat alkavat pikkuhiljaa selvitä (mutta eivät suinkaan kaikki). Niiden selviämisen tajuaa kuitenkin vasta viimeisen jakson myötä. Lostin loppuratkaisu on ilmeisesti herättänyt paljon vihastusta ja pettymystä. Odotinkin siltä paljon pahempaa, mutta kaiken kaikkiaan se olikin mielestäni ihan hyvä. Saimme sarjan katsomisen päätökseen viime yönä puoli neljän maissa. Sen jälkeen luin puoli viiteen asti netistä, mitä kaikki tarkoitti. Täytyy myöntää, että tulkitsin lopun aluksi väärin, ja luullakseni sen synnyttämä vihastus johtuu siitä, että useimmat ihmiset tulkitsevat sen samalla lailla. Luettuani oikean tulkinnan se tuntui heti paljon järkevämmältä ja jopa aika syvälliseltä. Tänään nukuinkin sitten kahteentoista asti, jolloin kelloni herätti. Torkahtelin sen jälkeen vielä tunnin verran heräillen välillä ja ajatellen Lostia. Unen ja valveen rajamailla kaikki palaset tuntuivat loksahtelevan kohdilleen ja niin sarjan katsominen kasvoi tuon tunnin aikana puolihenkistyneeksi kokemukseksi. Vähän samoin kuin Melancholia. Sillä Lost on lopulta sellainen sarja, jota ei voi tulkita vain terveellä järjellä. Se vaatii samaa intuitiivisuutta kuin saaren asukkaiden pyrkimys kohti jotain, mistä he eivät tiedä vielä.

Tässä muutamia kysymyksiä, jotka jäävät vaille vastausta. Täältä luin valaisevan selvityksen viimeisen jakson tapahtumista.

Nyt on vähän haikea olo. Tuntuu kuin pitäisi hyvästellä joukko ystäviä. Snif.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Ka-booooooo... puff

199. kulttuuriteko 28.9.2011
Likainen pommi (2011)

Hmm. Okei. En edes yritä kirjoittaa pitkästi. Tässä leffassa parasta oli sen teaser, joka sai katsojat uskomaan, että tulossa on tosiaankin jotain erilaista ja katsomot täyteen vetävää. Leffaa näytettiin Plevnan suurimmassa salissa, johon sitä saapui viisi päivää ensi-illan jälkeen katsomaan kymmenisen ihmistä. Kokemus itsessään oli absurdi, sillä tyhjässä salissa muutaman katsomossa alempana istuneen ihmisen nauru kaikui kummallisesti, niin että pitkään luulin sen kuuluvan itse elokuvaan. Mutta leffa se vasta absurdi onkin. Nupit on joka asiassa ns. vedetty kaakkoon: täysillä ärsyttävyyttä, teatraalisuutta ja jopa ujoutta (siis ihan tosi, miten joku Mirccu muka onnistuisi tosielämässä edes hankkimaan työpaikan?). No uskottavahan leffan ei varmaan ole tarkoituskaan olla, mutta kun satiirisuus on liiallista, se menettää tehonsa.

Juoni on tämä: Mirccu, joka on töissä levy-yhtiössä, saa viimeisen tilaisuuden ennen potkuja näyttää kyntensä teinisensaatio PD:n läpilyömisessä. Luulisi että Mirccu skarppaisi ja ryhtyisi hommiin, mutta hän ei saa sanaa suustaan palavereissa. Lopulta kun on ihan pakko tehdä jotain, Mirccu alkaa nukkua työpaikalla pöytänsä alla ja kakistelee ilmoille kummallisen idean, josta pomo innostuu. Kun sekin idea sitten aiheuttaa vain lisää hankaluuksia, leffalta katoaa kokonaan punainen lanka. Seuraa katkelmallisia pätkiä vailla selvää suuntaa tai syy-seuraus-suhdetta. Kun kertojanääni sitten äkkiä ilmoittaa, että tässä se nyt oli, häpi end, katsoja jää ihmettelemään, että "häh, mä venasin koko ajan että se leffa alkaa".

Huumori on ihan käsittämättömän kummallista ja absurdia, ellei oteta lukuun niitä kohtia, joissa kuuluu nauraa PD:n överiärsyttävyydelle.

Leffan tarkoitus lienee jakaa vahvasti mielipiteitä, mutta se ei taida onnistua edes siinä. Katsojamäärästä päätellen hyvin pieni joukko ihmisiä tulee sen ylipäätään näkemään, ja haluaisinpa tietää, jos joku oikeasti rakastaa sitä intohimoisesti. Kriitikot puolestaan vaikuttavat olevan suuren joukkohämmennyksen vallassa, koska elokuvalle on tasaisesti annettu kolmea tähteä kaikkialla minne olen katsonut. Jopa Uuden Suomen Mikko Piela, joka rohkeasti lyttäsi Melancholian voimakkain sanankääntein ja yhdellä tähdellä, tyytyy nostamaan tassut pystyyn Likaisen pommin edessä. Kolmen tähden arvostelussaan hän tekee lähinnä sen merkittävän arvion, että Malla Malmivaara ja Ida Lampela tekevät leffassa hyvät roolisuoritukset.

No avuttomaksihan tällainen elokuva tekee kenet tahansa.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Melko hölmöä, melko hullua

197. kulttuuriteko 23.9.2011
Hölmö hullu rakkaus (Crazy, Stupid, Love) (2011)

Heti alkukohtauksessa Emily (Julianne Moore) ilmoittaa miehelleen Calille (Steve Carell) haluavansa avioeron. Cal muuttaa pois ja parkuu tuskaansa baarissa pari viikkoa putkeen. Pelimies Jacob (Ryan Gosling) kyllästyy kuuntelemaan sitä ja päättää tuunata Calistakin pelimiehen. Tämä hoituu vaateostoksilla, parturilla ja muutamalla iskuvinkillä. Cal alkaa kaataa naisia kuin heinää tehdäkseen Emilyn mustasukkaiseksi, mutta meinaa hukata samalla itsensä. Ja sitten Jacob löytää Hannahin (Emma Stone), joka muuttaa kaiken. Pelimiehestä tulee yhdessä yössä tohvelit noutava koiranpentu.

En ole yleensäkään mikään romanttisten komedioiden suuri ihailija, mutta odotin silti tältä leffalta vähän enemmän. Epäjohdonmukaisuuksia ja epäuskottavuuksia piisaa, ja Marisa Tomein opettajahahmo on niin älyvapaa ettei ole edes hauska. Moore ja Carell ovat toki vakuuttavia, mutta missään vaiheessa ei katsojalle oikein selviä, miksi he oikein eroavat. Melkein alusta asti on selvää, että heillä on salaperäinen sielunyhteys, jotain sellaista, mitä voi löytää vain kerran elämässä, tosirakkautta! Ollenkaan selvää ei sen sijaan ole se, mikä ryppy tähän rakkauteen oikein tulee. Tai siis onhan se, koska vaimo on hypännyt sänkyyn nilkin Kevin Baconin kanssa... Mutta miksi? Eihän tosirakkaudessa tapahdu sellaista! Eihän?

Onneksi Hannahin ja Jacobin suhteessa sen sijaan ei ole pienintäkään vastoinkäymistä!

Käsikirjoituksen suurista aukoista huolimatta elokuvasta jää ihan hyvä mieli, koska se naurattaa. Hauskaa sompailua syntyy siitäkin, että Calin ja Emilyn poika on ihastunut lapsenvahtiin, joka puolestaan on korviaan myöten lätkässä Caliin. Ja toisin kuin useimmat romanttiset komediat, tämä onnistuu jopa tarjoamaan yllättävän käänteen, jonka jälkeen katsoja tuntee itsensä tyhmäksi. Siinähän se oli koko ajan, ilmiselvä juttu. Virkistävää.

Ps. Josh Groban sivuroolissa!



198. kulttuuriteko 23.9.2011
Timo Kotipelto Duo @ Amarillo, Tampere

Vaikka olenkin jo lähes luopunut toivosta saada tänä vuonna 365 kulttuuritekoa kasaan, alan käydä niiden suhteen yhä epätoivoisemmaksi. Vuoden alussa en olisi kelpuuttanut tätä kulttuuritekolistalleni, mutta menköön nyt. Käytyämme katsomassa em. elokuvan menimme ystäväni kanssa Amarilloon yksille odottelemaan bussia, ja siellä olikin melkoinen meininki mustanpuhuvan kansanosan muodossa. Emme nähneet Kotipeltoa tungokselta, mutta kuulimme hänen lauleskelevan useita covereita ja käytimme ehkä varttitunnin pohdiskellen, mistä bändistä Kotipelto olikaan ja kukahan mahtaa olla duon toinen osapuoli. (Googlasin: se on Sonata Arctican kitaristi Jani Liimatainen. Ja jos joku ei vielä tiedä, Timo Kotipelto on siis Stratovariuksen solisti. Ihme kyllä onnistuimme pääsemään tästä yksimielisyyteen ilman Googleakin.)

(Kuva ei ole itse otettu vaan internetistä julkeasti anastettu.)

Uskon asia

196. kulttuuriteko jonain hämyisenä syyskuun iltana
Doubt - Epäilys (2008)

Olisi pitänyt kirjoittaa tästä heti leffan katsottuani, koska silloin olin vaikuttunut. Nyt olen vain tympääntynyt koko tähän hiivatin blogiin ja kulttuuritekoihin, jotka riittämättöminä ja vaativina kaatuvat niskaani, vaikka kuinka yritän niitä purkaa ja analysoida. (Ärh!)

Joka tapauksessa tämä on hyvä elokuva ja se kannattaa katsoa. Mielenkiintoista on se, että se on alun perin ollut näytelmä, jonka käsikirjoittaja on sittemmin muokannut ja ohjannut elokuvaksi. Loppukohtaus tuo mieleen jotain etäisiä kaikuja teatterimaailmasta ja elokuvan päättyessä voi melkein nähdä mielessään valojen sammuvan ja kuulla raikuvat aplodit.

Päällimmäinen fiilis leffan katsomisen jälkeen oli hämmennys. Jopa niin suuri, että jouduin katsomaan kaikki dvd:llä olevat ekstrat. Niistä selvisikin mm. se, että näytelmän pyöriessä teattereissa ihmiset huomasivat usein keskustellessaan siitä, että vierustoveri olikin nähnyt aivan eri näytelmän.

Ideana leffassa on siis se, että pari luostarikoulun nunnaa (Meryl Streep ja Amy Adams) alkaa epäillä papin (Philip Seymour Hoffman) käyttävän seksuaalisesti hyväkseen erästä koulun (poika)oppilasta. Katsoja ei kuitenkaan koskaan saa varmuutta siitä, miten asian laita on. Teorian puolesta ja sitä vastaan ilmenee monia argumentteja, jotka mahdollistavat molemmat tulkinnat, kuin parhaimmassakin oikeudenkäynnissä. Loppujen lopuksi kyse on kahdesta erilaisesta maailmankuvasta: halusta nähdä kaikessa ensisijaisesti hyvää ja taipumuksessa nähdä kaikessa pahin mahdollinen. (Adamsin hahmo edustaa näistä ensimmäistä ja Streepin hahmo jälkimmäistä katsantokantaa.) Katsojan tulkinta elokuvasta määrittyneekin sitä kautta, millainen hänen oma maailmankuvansa on.

Unohdettu

195. kulttuuriteko 14.9.2011
Joni Eareckson Tada: Erilainen päiväkirja (1994)

Tästä tuli vähän sellainen epämiellyttävä kristillis-pedagogisen lastenkirjallisuuden sivumaku. Toisaalta tajusin sentään odottaakin sitä, eikä kirja onneksi ole pitkä, mistä syystä jaksoin silti kahlata sen loppuun. Arvostan Joni Eareckson Tadan työtä ja loputtomia voimavaroja suuresti, mutta tämä kirja ei vaan ole mikään mestariteos.

Juoni tiiviisti: Darcy tuntee itsensä kesäleirillä ulkopuoliseksi koska on pyörätuolissa, mutta huomaa että Jumala vastaa aina rukouksiin tavalla tai toisella (ja joskus vastaus on ei), ja että kaikilla ihmisillä on omat vammansa. Lopuksi Joni kertoo lapsille, kuinka he voivat auttaa vammaista ystäväänsä.

Ei mikään ihme, että tämä kirja on hautautunut kirjastossa varaston perukoille, mistä kukaan ei varmaan ole sitä lainannut kymmeneen vuoteen. Sen verran totaalisesti unohdettu teos, ettei sen suomenkielisestä painoksesta löydy edes kansikuvaa. (Kaikesta googlailusta päätellen uusia englanninkielisiä painoksia on kuitenkin julkaistu ihan näihin päiviin asti, joten ehkä joku jossain todellakin lukee tätä kirjaa.)

Yhteenveto syyskuun jälkeen

Leffat: 100
Kirjat: 46
Sarjakuvat: 17
Näyttelyt: 9
Festarit, messut, tapahtumat: 7
Tv-sarjat: 6
Keikat: 6
Audiokirjat: 4
Muut: 3
Stand up: 1
Teatteri: 1
Levyt: 1

Yhteensä 201. Jäljellä 164. Huoh.