"Saan vastauksen kunhan kuolen, mutta on tää pitkän pitkä tie..."

205. kulttuuriteko 6.10.2011
Lost (2004-2010)

Aloin kerran neuloa jotain sellaisesta pullapitkon näköisestä lankakerästä. Se osoittautui pian hyvin haasteelliseksi, enkä vieläkään tiedä, miten sellaista lankakerää pitäisi käsitellä. Lanka alkoi mennä käsittämättömään solmuun heti alkumetreillä. Sen sijaan että olisin purkanut aloittamani työn ja kerinyt kerän uudestaan, päätin edetä askel kerrallaan ja katsoa mihin päädyn. Lankaa sai vedettyä aina vähän kerrallaan hölläämällä koko ajan kasvavaa solmusumpulaa, ja aina vähän kerrallaan neulomista pystyi jatkamaan. Lopulta, kuten arvata saattaa, lanka oli kuitenkin pakko katkaista ja jäljelle jäi selvittämisen täysin mahdottomaksi tekevä lankakasa.

Tämäntyyppinen lankakerä solmuuntuu helposti.

Ei, tämä blogi ei ole muuttumassa neuleblogiksi, vaan kyseessä oli itse kehittelemäni metafora (josta olen aika ylpeä) tv-sarjasta Lost. Jokainen, joka sen on katsonut, tietää mistä puhun. Ne, jotka eivät sitä ole katsoneet, toivovat, että olen väärässä ja/tai tyhmä. Lostin katsomisprosessia kuvaa hyvin tämä "tiivistelmä" sarjasta - yhtä hyvin tämän videon henkilöt voisivat olla sarjan katsojia.

Katsoimme Lostin alusta loppuun yhdessä avomieheni kanssa. Siihen meni melkein puoli vuotta, vaikka katsoimme sitä tiiviillä tahdilla. Mikään muu sarja tai leffa, jota olemme yhdessä katsoneet, ei ole herättänyt niin paljon keskustelua. Perinteeksi tuli ensin laittaa ohjelma pauselle useita kertoja jakson aikana ja alkaa sitten väitellä erilaisista henkilöhahmojen motiiveista. Onnistuimme saamaan Sunista ja Jinistä aikaan useamman jakson ajan jatkuneen väittelyn naisen asemasta ja "kulttuurieroista", jotka joko selittävät tai eivät selitä kaikkea. Suunnilleen neljännelle kaudelle siirryttyämme loppuivat yleismaailmalliset väittelyt poliittisista aiheista ja aloin pysäytellä dvd:tä yhä useammin kysyäkseni: "miks, mitä, häh, mut sehän... whaaaaat?". Tässä kohtaa täytyy ottaa käyttöön vaikkapa perinteinen puuvertaus. Kaikki lähtee yhdestä rungosta, joka lähtee hajoamaan moniksi oksiksi, jotka sitten haarautuvat uusiksi oksiksi ja niin edelleen. Lopulta oksia (siis juonipolkuja) on niin monia, ja niin monimutkaisia, että jokaisesta oksan haarasta pitäisi tehdä oma tv-sarja, jotta ne voitaisiin viedä kunnialla loppuun asti. Monet oksat vain päättyvät, jäävät ilmaan vailla selitystä. Tämä on sarjan ärsyttävin piirre: kannattaa varoa mihin juonipolkuun kiintyy, sillä kaikki niistä eivät mitenkään selity koskaan.

Ihan siltä varalta, että joku ei tiedä, mistä on kyse, seuraa hyvin lyhyt juonitiivistelmä: Lentokone syöksyy saarelle jossain Tyynellämerellä. Suurin osa koneen matkustajista selviää hengissä. Pian selviää, että lentokone on lennellyt ihan eri kurssissa kuin sen piti, eikä kukaan näin ollen tiedä mistä sitä pitäisi etsiä. Toiveet pelastumisesta alkavat siis käydä vähiin ja Lostin ensimmäinen monista kahtiajaoista on jako pelastusta odottaviin ja tilanteen hyväksyviin. Aika nopeasti saaren uudet asukkaat alkavat huomata, ettei saari ehkä ole ihan normaali paikka. Viidakossa kuuluu kuiskauksia, trooppisessa ilmastossa juoksentelee jääkarhuja, ihmisiä katoaa, kuolleita ilmestyy, harhoja nähdään ja mystinen savuhirviö vaatii uhreja.

Sarjan kolme ensimmäistä kautta ovat ihan loistavia. Sen jälkeen homma leviää käsiin ja päänsärkyä alkaa esiintyä yhä useammin. Kuudennelle kaudelle päästessä sitä viimeistään tajuaa, millaista pelleilyä koko touhu on ollut: ensin sitä halutaaan hirveästi pois saarelta, sitten halutaan sinne takaisin, sitten halutaan taas pois. Missään vaiheessa kukaan ei tiedä miksi, mutta jotenkin kaikista vaan tuntuu, että jotain siellä on vielä tekemättä. Ja sitten on aina ne "toiset"; en edes muista miten monia uusia "toisia" sarja lopulta esittelee. Kun elektromagnetismi johtaa käsittämättömään aikamatkailuluuppiin, katsoja menee lopullisesti sekaisin. Se lienee tarkoituskin, muutenhan joku voisi tajuta, etteivät tekijät itsekään tiedä minne sarja on menossa.

Kuudennella eli viimeisellä kaudella asiat alkavat pikkuhiljaa selvitä (mutta eivät suinkaan kaikki). Niiden selviämisen tajuaa kuitenkin vasta viimeisen jakson myötä. Lostin loppuratkaisu on ilmeisesti herättänyt paljon vihastusta ja pettymystä. Odotinkin siltä paljon pahempaa, mutta kaiken kaikkiaan se olikin mielestäni ihan hyvä. Saimme sarjan katsomisen päätökseen viime yönä puoli neljän maissa. Sen jälkeen luin puoli viiteen asti netistä, mitä kaikki tarkoitti. Täytyy myöntää, että tulkitsin lopun aluksi väärin, ja luullakseni sen synnyttämä vihastus johtuu siitä, että useimmat ihmiset tulkitsevat sen samalla lailla. Luettuani oikean tulkinnan se tuntui heti paljon järkevämmältä ja jopa aika syvälliseltä. Tänään nukuinkin sitten kahteentoista asti, jolloin kelloni herätti. Torkahtelin sen jälkeen vielä tunnin verran heräillen välillä ja ajatellen Lostia. Unen ja valveen rajamailla kaikki palaset tuntuivat loksahtelevan kohdilleen ja niin sarjan katsominen kasvoi tuon tunnin aikana puolihenkistyneeksi kokemukseksi. Vähän samoin kuin Melancholia. Sillä Lost on lopulta sellainen sarja, jota ei voi tulkita vain terveellä järjellä. Se vaatii samaa intuitiivisuutta kuin saaren asukkaiden pyrkimys kohti jotain, mistä he eivät tiedä vielä.

Tässä muutamia kysymyksiä, jotka jäävät vaille vastausta. Täältä luin valaisevan selvityksen viimeisen jakson tapahtumista.

Nyt on vähän haikea olo. Tuntuu kuin pitäisi hyvästellä joukko ystäviä. Snif.