maanantai 31. tammikuuta 2011

Re-make ja Oscar-ehdokas

29. kulttuuriteko 30.1.2011
Chloe (2009) 

Oli mielenkiintoista katsoa tämä elokuva, koska pidin paljon sen alkuperäisestä ranskalaisesta versiosta, Nathaliesta, jonka kävin vuosia sitten katsomassa. Julianne Moore, joka tässä näyttelee mustasukkaista vaimoa, on vanha suosikkini ja Chloeta esittävä Amanda Seyfried nouseva suosikkini. Leffa itsessään oli jonkinmoinen pettymys, mutta tunnelmaltaan kuitenkin yllättävän ranskalainen ja hetkessä viipyilevä. En muista kovin hyvin Nathalieta, mutta Chloessa kuitenkin alkuperäiseen tarinaan tehdyt lisäykset pistivät kipeästi silmään. Ranskalaisissa elokuvissa ei koskaan tarvita päätä tai häntää ja ne voivat päättyä ilman että mitään kovin mullistavaa tapahtuu tai katsoja oppii mitään. Jenkkiversioon on ympätty trillerin piirteitä, jotka tuovat kieltämättä ihan mukavaa lisäväriä elokuvaan tehden siitä samalla kuitenkin aika tavanomaisen. 

Juonesta ei spoilaamatta voi paljon kertoa. Vain sen, että vaimo epäilee miehensä pettävän häntä ja palkkaa prostituoidun viettelemään tämän saadakseen selville, lankeaako mies kauniiseen nuoreen naiseen. Vaimo ja prostituoitu solmivat kummallisen ystävyyssuhteen kun he tapailevat raportoinnin merkeissä. Chloe kertoilee vaimolle kaikesta mitä on tämän miehen kanssa puuhaillut. Tärkein ja vetovoimaisin hahmo elokuvassa on Chloe itse, joka pyörittää koko show'ta. Siinä missä Emmanuelle Beartin Nathalie on kaunis ja kaiken kokenut kovis, Seyfriedin Chloe valloittaa lolitamaisella söpöydellään ja lautasen kokoisilla silmillään. Molempien naisten takia molemmat leffat ovat katsomisen arvoisia.

Nathalie
Chloe

30. kulttuuriteko 30.1.2011
Biutiful (2010)


Otin tavoitteekseni tänä vuonna katsoa Oscar-gaalan livenä. Jotta katselemisessa olisi enemmän mieltä, päätin myös yrittää katsoa mahdollisimman monta ehdokasleffaa. Varmaankin kannattaa keskittyä parhaan elokuvan kategoriaan, mutta tämä tuli bonuksena heti projektin alkuun ja on edustettuna parhaan ulkomaisen elokuvan kategoriassa. Myös Javier Bardem on tästä leffasta ehdolla miespääosa-Oscarin saajaksi.


Niin. Tämä oli jälleen yksi masentava leffa siihen masentavien leffojen sarjaan, joka alkaa olla jo aika kattava tammikuun ajalta. Yksinhuoltajaisä saa kuulla kuolevansa parin kuukauden sisällä ja häntä kehotetaan järjestämään asiansa. Kaikille miehille tyypilliseen tapaan hän vaikuttaa onnistuvan sotkemaan ne entistä pahemmin, mutta ainakin katsojalle tuo lohtua lähestyvä kuolema. Voisi sanoa, että tämä on miehille suunnattu versio leffasta Elämäni ilman minua, joka taas selvästi itketti aikanaan enemmän naisia.



Tuli muuten mieleen ajatellessani kaikkia leffateattereissa pyöriviä leffoja, että mahtaako olla joku uusi trendi olla enää suomentamatta elokuvien nimiä niin usein kuin ennen?

perjantai 28. tammikuuta 2011

Valheita ja kieroilua

27. kulttuuriteko 28.1.2011
Väritetty totuus (Shattered Glass) (2003)

Yllättävän hyvä ja nautittava elokuva. En edes tiedä miksi olen siitä yllättynyt. Tositapahtumiin perustuva leffa kertoo nuoresta toimittajasta The New Republic -lehdessä, joka elokuvan sanoman mukaan on ainoa, jota presidenttikin lukee yksityiskoneessaan. Kyseessä on siis todellinen mahdollisuus vaikuttaa päättäjiin ja Stephen Glass (Hayden Christensen) on työpaikastaan hyvin ylpeä.

Alussa Stephen vaikuttaa aivan ihanalta ihmiseltä ja hän kertookin yrittävänsä erottua toimittajajoukosta mukavuudellaan. Hän kehuu työkavereidensa asusteita ja kannustaa heitä työssään. Kaikki rakastavat häntä. Viikkopalavereissa hänellä on aina kerrottavanaan mitä uskomattomampia ja hauskempia juttuja, joista hän sitten kirjoittaa kekseliäitä lehtijuttuja.

Kun kilpailevan lehden päätoimittaja ihmettelee, miten hänen tähtitoimittajaltaan on mennyt eräs suuri uutinen ohi, alkaa kyseinen toimittaja penkoa jutun taustoja. Selviää, ettei Glassin kirjoittamassa jutussa esiintyvää "suuryhtiötä" ole olemassakaan, eikä ketään sen siteeraamia henkilöitä löydy mistään. Alkaa valheiden valtatie, jolla Glass yrittää loppuun saakka pelastaa nahkansa luomalla feikkinettisivuja, printtaamalla käyntikortteja, laittamalla veljensä esittämään haastateltuja henkilöitä puhelimessa, avaamalla puhelinnumeroita, jotka kaikki menevät vastaajaan... Glassin ihailijakerho, kaksi söpöä toimittajatyttöä (Chloe Sevigny ja Melanie Lynskey) puolustavat häntä loppuun saakka. Glassin hahmo käy koko ajan hikisemmäksi ja ahdistuneemmaksi ja elokuvassa onkin aika lailla trillerin piirteitä, koska tunnelma on niin painostava. Leffa ei tee Glassista pahista, mutta ei toisaalta anna kovin imartelevaakaan kuvaa hänestä. Lähinnä mieleen tulee seksuaali-identiteetistään hämmentynyt psykopaatti. Dvd:n ekstramateriaalin joukosta löytyy kuitenkin oikean Stephen Glassin haastattelu, joka valottaa hänen tekojensa motiiveja.

Elokuva on muuten Tom Cruisen tuottama ja perustuu Buzz Bissingerin kirjoittamaan lehtiartikkeliin, mikä sinänsä on ihan mielenkiintoinen lähtökohta. Suosittelen.


28. kulttuuriteko 28.1.2011
We don't live here anymore (2004)

Tämän leffan suhteen lankesin hyvien näyttelijöiden (Naomi Watts, Peter Krause, Laura Dern) virittämään ansaan. Ei olisi pitänyt. En voi uskoa, että Naomi suostui mukaan tällaiseen kaksi vuotta Ringin jälkeen, jolloin uran luulisi olleen nousukiidossa. Uskomattoman masentava ja umpipuuduttava parisuhdesotku, jossa kaksi paria nai toisiaan ristiin, huutaa kovaäänisesti ja heittelee tavaroita. Lapsiparat ovat ihmeissään ja kaikesta päätellen pelkkiä statisteja vanhempien elämässä. En suosittele.

Niin ja muuten, ylipäänsä inhoan elokuvia, joissa pariskunnat kokoontuvat toistensa luokse syömään ja sitten naiset tai toinen nainen (yleensä se kauniimpi) alkaa tanssia kännissä. Se on jotenkin niin kliseistä, noloa ja ennakoi väistämättä aviorikosta tai sellaisen paljastumista.

torstai 27. tammikuuta 2011

Vaaleanpunainen mekko

26. kulttuuriteko 27.1.2011
Jennifer Weiner: Tietyt tytöt (2010)


Kymmenen (!!!) vuotta sitten tutustuin Cannie Shapiroon kirjassa Hyvä sängyssä. Se oli tuolloin mielestäni aivan mainio teos. Jopa niin mainio, että jahtasin sitä Huuto.netissä melko kauan kunnes lopulta sain sen hyllyyni. Jostain täysin käsittämättömästä syystä en ole kuitenkaan (kymmenessä vuodessa!) ehtinyt lukea sitä uudestaan. Niinpä muistikuvani kirjasta eivät ole aivan teräviä. Idea oli kuitenkin se, että Cannie oli tuolloin kolmikymppinen xl-kokoinen nainen, jonka poikaystävä kirjoitti lehteen kolumnin rakkaudestaan isoon naiseen. Kolumni antoi muistaakseni selvästi ymmärtää naisen henkilöllisyyden, koska molemmat kai kirjoittivat johonkin lehteen ja olivat jollain lailla tunnettuja. Kyseinen kirjoitelma ei myöskään ollut millään lailla imarteleva. En muista kirjoittiko poikaystävä jutun ja sitten tuli ero vai toisin päin. Joka tapauksessa ero tuli ja Cannie oli musertunut. Muistan kirjasta hyvin juuri sen superangstisen erotilityksen. Exän häpäisykolumnin jälkeen ainoa luonteva ratkaisu oli tietysti alkaa laihduttaa, minkä seurauksena Cannie tapasi ihanan ja komean unelmiensa miehen, laihdutuslääkärin. Erottuaan kuitenkin vasta äskettäin, Cannie huomasi kaiken kukkuraksi olevansa raskaana. Lopussa Cannie sai vauvan ja miehen ja eli onnellisena elämäänsä kunnes Tietyt tytöt ilmestyi.

Nyt Cannie on 42-vuotias, hänen tyttärensä Joy 12-vuotias ja ihana Peter on edelleen onnellisesti kuvioissa ja naimisissa Cannien kanssa. Kirjan kertojina toimivat vuoroluvuissa äiti ja tytär. Teemana läpi romaanin kulkee Joyn bat mitsva -juhlien järjestäminen. Bat- ja bar mitsvoissa juutalaislapsista tulee uskonnollisesta näkökulmasta aikuisia (vrt. rippijuhlat). Tätä juhlitaan nykyään usein aika hulppein menoin (ks. esim. Sinkkuelämää), palkataan bändi ja keksitään teema ja kutsutaan koko suku ja ystävät. Hauskaa verrattuna rippijuhliin on se, etteivät kaikki lapset "pääse ripille" samana päivänä, vaan juhla on aina jokaisen henkilökohtainen päivä. (Samalla tämä mahdollistaa sen, että yksi vuosi nuorten elämästä on täynnä bileitä kun he käyvät ystäviensä mitsva-juhlissa.) Kirja onkin Joyn kipuilevaa kasvua kohti aikuisuutta ja viime hetken teinikapinointia, ja kun juhlan aika koittaa, hän on oppinut yhtä ja toista.

Cannie on Joyn ollessa pikkuvauva kirjoittanut suurelta osin kokemuksiinsa perustuvan kirjan, jonka yhtenä päämääränä oli loukata Joyn biologista isää. Kirjasta on tullut bestseller, mutta saamastaan julkisuudesta säikähtäneenä Cannie on vetäytynyt salanimen suojiin kirjoittamaan tyttöscifiä. Aikuistumisen kynnyksellä Joy viimein lukee kohutun ja piilotellun kirjan ja menee raiteiltaan. Koska suurin osa kirjan tapahtumista perustuu tosielämän tapahtumiin, hän olettaa kaiken olevan täysin autenttista ja totta. Näinpä hän päätyy johtopäätökseen, että hänen äitinsä on harrastanut ihan hirveästi seksiä (mm. synagogan parkkipaikalla jom kippurina) ja että Joyn syntymä oli puhdas vahinko, eikä hän ollut toivottu lapsi. Tästä siis alkavat ongelmat äidin ja tyttären välillä ja Joyn suuri kapina. Koko ongelmanipun symboliksi nousee vaaleanpunainen paljettimekko, jonka Joy haluaa ostaa bat mitsvaansa. Cannien mielestä mekko on "liian aikuinen" ja hän kuvittelee, että epäämällä mekon hän pystyy pitämään Joyn pikkutyttönä kauemmin. Kyseinen mekko ostetaan tarinan aikana kolmesti ja palautetaan kahdesti. Lopulta Cannie höllää vähän otettaan kun aviopari päättää hankkia uuden vauvan keinohedelmöityksellä. Joylle tämä tietysti todistaa vain sen, ettei häntä enää haluta perheeseen. Yhden karkumatkan jälkeen äiti ja tytär onnistuvat saavuttamaan yhteisen kommunikaation tason ja ratkaisemaan ongelmansa. Uusia on kuitenkin luvassa, enkä malta olla ihmettelemättä, miksi (nais)kirjailijat aina kohtelevat päähenkilöitään niin kaltoin palattuaan heidän pariinsa vuosien tauon jälkeen. Ihan sama ilmiö tapahtui Rauha S. Virtasen kirjassa Seljalta maailman ääreen, jonka hän kirjoitti Selja-sarjan jatkoksi yli 40 vuotta sen edellisen osan ilmestymisen jälkeen.

Tämäkin kirja oli hyvä, ja itse asiassa niin hyvä, että saatan lukea piakkoin sen edeltäjän uudestaan. Uusperheistä täysin kokemattomana yllätyin sitä, miten raskaasti lapsi voi teini-iässä kokea sen, että perhe ei ole ihan perinteinen. (Siis vielä nykyäänkin, kun joka toinen perhe on uusperhe.) Aviottoman lapsen ulkopuolisuuden tuntemuksia käsitellään kirjassa hyvin valaisevalla tavalla. Toinen asia, mistä pidin erityisesti, oli se, että kirja tutustuttaa lukijansa hellävaraisesti ja vaivihkaa juutalaisiin perinteisiin, jotka näyttäytyvät kauniina ja lohdullisina kaiken kaaoksen keskellä.

Yksi juttu muuten häiritsee. Molempien kirjojen kansissa on jalat, millä on varmasti joku syvällinen viesti. Miksi kyseessä ovat kuitenkin molemmissa tapauksissa hoikan naisen jalat, vaikka päähenkilö on ei niin pikkasenkaan pläski?

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Kiireessä saapuu sarjakuva apuun

24. kulttuuriteko 25.1.2011
Anne Muhonen: Sydänääniä

Tuntuu ihan siltä, että en ole lähellekään pätevä arvioimaan sarjakuvia, kun en onnistu saamaan kasaan sellaisia ajatuksia kuin porukka täällä. Mielestäni tämä raskausajasta kertova lyhyehkö lärpäke oli ihan jees, mutta en nauranut kertaakaan, eikä tässä ollut mitään suuria oivalluksia. Kuvat eivät myöskään olleet erityisen söpöjä tai hellyyttäviä, vaikka yritinkin katsoa niitä sillä silmällä. Ei hyvää, ei pahaa, täysin neutraalia.

25. kulttuuriteko 25.1.2011
Anne Muhonen: Jokeltelua

Jatko-osa edelliselle. Samat kommentit. Pyydän anteeksi, etten pysty sanomaan enempää. Muhosen sarjisblogi löytyy täältä jos joku kiinnostui.


tiistai 25. tammikuuta 2011

Enkelin kosketus

23. kulttuuriteko 23.1.2011
Nancy Huston: Enkelin kosketus (1998)

1950-60-luvun Pariisiin sijoittuva kolmiodraama ja sodan kauhujen kuvaus. Natsin tytär Saffie muuttaa Ranskaan ja pyrkii taloudenhoitajaksi menestyvälle huilistille, Raphaelille. Mies lumoutuu tytöstä täysin ja Saffie suostuu vihille päästäkseen eroon saksalaisesta sukunimestään. Pariskunta saa lapsen ja elelee yksinkertaista perhe-elämää. Saffie on kiitollinen kaikesta mitä on saanut ja Raphael hehkuu onnesta uskoen, että vaimokin jonain päivänä vielä avautuu. Näin käykin, sillä Saffie rakastuu unkarilaiseen kommunistiin Andrakseen ja alkaa romanssin myötä lähentyä myös poikansa Emilin kanssa. Raphael kiertelee maailmaa huilua soittaen ja kun kotona odottaa onnellinen vaimo, hän uskoo äitiyden tehneen tälle ihmeitä. Saffien ja Andrasin suhde jatkuu vuosia ja Saffien poika, joka on ollut syrjähyppykeikoilla mukana kaksikuisesta lähtien, pitää Andrasia enemmän isänään kuin Raphaelia. Loppu on hustonilaisen synkeä. Kertoja on koko ajan mielenkiintoisella tavalla läsnä omana itsenään, vaikka onkin ekstradiegeettinen eikä siis kukaan varsinainen henkilö. Loppupuolella tapahtuu mielenkiintoinen hyppäys kun parin lauseen ajaksi kertoja ikään kuin pujahtaa Emilin ruumiiseen ja kertoo sieltä käsin.

Lämpimästi kirjoitettu ja mukaansatempaava kirja. Takakansi tiesi kertoa, että kirjan ilmestyttyä Ranskassa Ellen lukijat valitsivat sen vuoden parhaaksi romaaniksi. Kannattaa ehdottomasti lukea, mutta enköhän löydä vielä jotain parempaakin tänä vuonna.

maanantai 24. tammikuuta 2011

Rakastan sinua joskus

21. kulttuuriteko 21.1.2011
Minkä taakseen jättää (Om jag vänder mig om) (2003) 

"Rakastatko minua?"
"Joskus."

Lukioaikanani leffafriikki ystäväni oli töissä Kino Iiriksessä, jota voisi tamperelaisittain kutsua Lahden niagaraksi. Tästä onnekkaasta syystä saatoimme käydä katsomassa leffoja ilmaiseksi, mistä syystä tulin nähneeksi paljon sellaisia elokuvia, joita en muissa olosuhteissa olisi ikinä mennyt katsomaan. Jokseenkin samoihin aikoihin kävimme uskoakseni katsomassa kaksi pohjoismaista elokuvaa, tämän ja tanskalaisen Rakastan sinua ikuisesti (Elsker dig for evigt). Vaikka toinen elokuvista oli mielestäni "hyvä" ja toinen "huono", vaikka toinen on ruotsalainen ja toinen tanskalainen, vaikka ne kertovat aivan eri aiheista ja vaikka toinen on kuvattu perinteisesti ja toinen dogma-sääntöjen mukaan, nämä kaksi ovat jotenkin aina sekoittuneet mielessäni ja kummitelleet siellä jonkinlaisena sekamelskana. Olen kaivannut saada nähdä sen toisen elokuvan uudestaan, mutta en muistanut sen nimeä (luultavasti koska se on niin yleispätevä). On siis kenties ymmärrettävää, että ilahduin löytäessäni toisen leffoista kirjastosta ja petyin huomatessani, että se olikin juuri se "huono", jota en olisi ikinä missään tilanteessa halunnut nähdä uudestaan. Sinnittelin kuitenkin loppuun, koska en muistanut leffan tapahtumista yhtään mitään (ikävät asiat sitä aina pyrkii unohtamaan).

Kyseessä on äärimmäisen omituinen ja angstisuudessaan jopa suomalaisetkin päihittävä elokuva, joka kertoo muutaman irrallisen tarinan, joista kaikki ovat tavalla tai toisella onnettomia. Osa näistä tarinoista punoutuu hatarasti yhteen. Yksiselitteistä ongelmat ratkaisevaa loppua ei ole, vain katkelma muutamasta elämästä. Eräs henkilöistä on nainen, joka ei ole päässyt yli siitä, että hänen miehensä lähti nuoremman naisen matkaan. Nainen tunkeutuu pariskunnan kotiin kesken illallisen ja tainnutusaseen ja ilmastointiteipin avulla pitää heitä panttivankeinaan ilman selkeää päämäärää. Jonkinlainen rauha ja sopu tuntuu kuitenkin syntyvän kun mies pakon edessä joutuu käsittelemään avoeroa ex-vaimonsa kanssa.

Toinen keskeinen henkilö on muurari, joka tekee yötäpäivää töitä voidakseen ostaa tyttärelleen hevosen, jota tämä ei enää edes halua. Eräs pariskunta palkkaa muurarin huomattavalla summalla muuraamaan heidät sisään asuntoonsa. He ovat varautuneet tulevaisuuteen seitsemäksi vuodeksi riittävällä varastolla valkoisia papuja. Pariskunnalla piisaa omituisuuksia ja salaisuuksia lukituista ovista rahaa pursuaviin matkalaukkuihin, ja pian henkinen paine käy muurarille sietämättömäksi.

Kolmas tarina on mielestäni kaikkein psykoottisin. On lääkäri perheineen ja heidän ystäväpariskuntansa, jonka toisen osapuolen kanssa lääkäri pettää vaimoaan. Ystäväpariskunnan nainen tulee raskaaksi, vaikka mies ei voi saada lapsia, joten suhde tulee ilmi. Tässä vaiheessa ystäväpariskunta kuitenkin liittoutuu keskenään tiiviisti lääkäripariskuntaa vastaan ja vaikuttaa kuin he jotenkin pyrkisivät kaikin voimin elämään näiden elämää. Tämä tarina on todella omituinen ja tunnelma yhteisellä illallisella on äärimmäisen painostava ja ahdistava.

Elokuvan loppu jää aika avoimeksi, mutta jonkinlaista valoa tunnelin päässä voi halutessaan yrittää nähdä. Täällä leffaa verrataan Magnoliaan ja taas kerran Todd Solodzin mustaan huumoriin, mutta, kaikella kunnioituksella ruotsalaisia kohtaan, mainitut esikuvat kannattaa tsekata tuhat kertaa mieluummin kuin tämä. En silti sano, että tämä olisi huono elokuva. Aika masentava vaan. (Jonain kauniina päivänä vielä katson sen oikean mielessä kummittelevan leffan...)



22. kulttuuriteko 23.1.2011
Jospa se vain olisi totta (Just like heaven) (2005)

Tuon edellisen leffan yhteydessä ja yrittäessäni selvittää sen oikean leffan nimeä ystävältäni (joka lahjakkaasti lopulta löysi sen), mieleeni muistuivat ne vanhat hyvät ajat, kun oikeasti tuli katsottua monenlaisia elokuvia tyyliin katsomatta. Nykyisin meininki on vähän sitä, etten edes yritä katsoa mitään "vaikeita" leffoja, paitsi silloin kun avomies pakottaa. (Antichristia en anna anteeksi!)

Tällaisissa elokuvissa, joita on tehty tuhansittain, on kuitenkin jotain perustavanlaatuista vikaa. Massoille tehty viihde on ennalta-arvattavaa. Pointti on siinä, että katsoja ymmärtää heti alussa, kuinka tarina tulee päättymään, ja saa tyydystystä oikeassa olemisesta. Matkan varrella voi nauttia parista vitsistä ja toivottavasti edes hyvästä näyttelijäntyöstä. Ihanteellinen sunnuntai-iltapäivän elokuva siis, mutta jotenkin näistä tällaisista jää useimmiten tyhjä olo ja tarve tehdä jotain psyykkisesti haastavampaa. No, Reese Witherspoon on joka tapauksessa aika söpö.

Siis nopeasti. David vuokraa unelmakämpän kuukaudeksi kerrallaan. Pian luukkuun ilmestyy vihainen nuori nainen paasaamaan lasinalusten tärkeydestä ja epäilemään Davidin mielenterveyttä, koska hän aivan ilmeisesti hallusinoi vuokranneensa asunnon, jossa nainen, Elizabeth, asuu. Kun Elizabeth kävelee pari kertaa pöydän läpi eikä onnistu tarttumaan puhelimeen, molemmat alkavat epäillä jotain outoa. Elizabeth ei muista kunnolla kuka on ollut, eikä kukaan muukaan tunnu tietävän mitään, koska kukaan ei koskaan nähnyt häntä, koska hän ei koskaan sosialisoinut kenenkään kanssa, koska oli aina töissä. Tuli vähän mieleen Dickensin Joululaulu, kun Elizabeth näkee elämänsä muiden silmin ja joutuu miettimään olemassaoloaan uudestaan. Lopulta selviää, että naisen ruumis makaa koomassa sairaalassa ja henki on jäänyt hoitamaan keskeneräisiä asioita, eli Davidia (sillä onnettomuusiltana Elizabeth oli matkalla sokkotreffeille tämän kanssa). Kun Elizabethista ollaan jo repimässä letkuja irti, joutuu vastarakastunut pari turvautumaan kaikkiin mahdollisiin keinoihin, ja nyt seuraa suuri spoileri: Davidin suudelma herättää Elizabethin koomasta (hmm, mikähän interteksti tässä mahtaa olla taustalla), David rakentaa Elizabethille puutarhan ja he molemmat tajuavat, että heidät on tarkoitettu toisilleen. Bang, mikä neronleimaus!

Ei huono. Ihan yhtä hyvä kuin ne tuhannet muut. Vähän kuitenkin vaivasivat ne pienet epäkohdat, kuten että kuinka Elizabeth vaan kävelee pöydän ja seinien läpi, mutta voi kuitenkin maata pöydällä ja istua autossa jne. Parasta leffassa oli kohtaus, jossa David yrittää kaikin mahdollisin keinoin savustaa henkiolentoa ulos kämpästään ja suuri joukko alan ammattilaisia osoittautuu huijareiksi.

torstai 20. tammikuuta 2011

Rastas ja metso täälläkin soi

20. kulttuuriteko 19.1.2011
Metsolat (1993-1995)

Voihan murheen kryyni. Olin jatkamassa moniviikkoista Metsolat-projektiani kun huomasinkin, että katsoin sarjan loppuun jo eilen! Siihen loppui sekin nostalgisointi.

Löysin ennen joulua kerrankin kaikki sarjan osat yhtä aikaa kirjastosta ja lainasin ne, koska otaksuin niiden olevan hyvää neulomisviihdettä (toimi!). Katsoin sarjaa pienenä aina vanhempieni kanssa, laskelmieni mukaan siis noin 8-10-vuotiaana. Muistin pääpiirteissään sarjan todella hyvin ja löysin monta juttua, jotka olen varmasti oppinut nimenomaan Metsoloilta. (Älä ikinä, koskaan, missään nimessä takaa kenenkään lainaa, älä vaikka olis oma veli. [Uskoisin että myös Puhtailla valkeilla lakanoilla on ollut osansa tämän opetuksen antamisessa.] Älä koskaan kiipeile ja kanniskele painavia tavaroita kun olet raskaana. Älä ota lainaa. Älä juo viinaa. Äläkä missään nimessä pysäköi invapaikalle.)

Luulin, ettei kukaan enää muista Metsoloita, mutta kun äsken googlailin hetken ympäriinsä, löysin yllätyksekseni jos jonkinlaista juttua. Ensinnäkin sarja on uusittu viimeksi vasta pari vuotta sitten ja tammikuussa 2009 se oli TV2:n katsotuin ohjelma (no eipä sieltä tietty paljon muutakaan katsomisen arvoista tule, mutta meni muumienkin ohi!). Toisekseen hämmennyin Wikipedian Metsolat-artikkelin laajuudesta, sekä kommentista, että sarja on innostanut myös tutkijoita. Lisätietoa ei löytynyt. Olisi mielenkiintoista tietää, millaista tutkimusta sarjasta on tehty. Älypäässä puolestaan on pelkästään Metsoloihin keskittyvä tietovisa, johon kuuluu 284 kysymystä. Kaikista yllättävintä oli kuitenkin se, kuinka Metsolat ovat löytäneet tiensä Facebookiin. Siellä on mm. ryhmä nimeltä "Kari Kaukovaara, miksi kiusaat Metsolan Erkkiä?" (asia, jota en muuten itsekään ymmärrä). Ryhmän piirissä käydään esimerkiksi keskustelua mahdollisesta Metsolat-juomapelistä. Ideana on siis ottaa huikka aina kun jokin tietty juttu tapahtuu, sanotaan tai näkyy ruudussa. Keskustelussa on ihan oivaltavia ideoita ja se on luettavissa täällä. Oma ehdotukseni olisi huikka aina kun juodaan/keitetään/tarjotaan kahvia. Siinä pääsisi yhden jakson aikana jo ihan mukavaan nousuhumalaan. Osa sarjan viehätyksestä on juuri niissä jatkuvasti toistuvissa rutiineissa, jotka luovat turvallisuuden tunnetta ja sitä fiilistä, että henkilöt ovat tuttuja kuin oma perhe.

Sarjassa puhutaan sen verran paljon lama-ajan ilmiöistä, kunnallispolitiikasta ja työasioista, että en ymmärrä kuinka olen jaksanut olla pienenä niin kiinnostunut siitä. Välillä tuntui että jauhettiin tylsää puuta heinää ihan tolkuttoman kauan, eikä tarinankerronnan edistymisellä ollut mitään kiirettä kun markan devalvointi aiheutti päänvaivaa tai kun Heikki ja Erkki räpelsivät kymmenen jakson ajan tampparin kimpussa. Luulen, että ylidramaattisella musiikilla on ollut asian kanssa jotain tekemistä. Ja siis tottakai sarjassa on jännittäviä käänteitä ja hiukan ihmissuhdekiemuroitakin. Jälkeenpäin katsottuna tämä on aika onnistunut ajankuva lama-ajan Suomesta ja kaupungistumisesta ja maaseudun tulevaisuudesta ja sen sellaisesta.

Aihepiireiltään erittäin kattavassa sarjassa käsitellään ainakin seuraavia asioita (spoilereita):
  • Kun täti vie veljentytöltä miehen! (Tämä on sarjan saippuaoopperamaisin episodi)
  • Nuoren päättämättömyys lukion jälkeen ja paine kun jotain pitäisi tehdä
  • Konkurssi (kahteen kertaan, toinen väkisin ja toinen omasta tahdosta)
  • Pankkien ahdinko lama-aikana
  • Masennus
  • Mielisairaalaan eli hullujenhuoneelle joutuminen
  • Potkut
  • Työttömyys
  • Entisen urheilijan tuurijuoppous, vrt. Mika Myllylä
  • Itsemurha
  • Yksinhuoltajuus
  • Yrittäjyys, sen ilot ja surut
  • Maanviljelyn kannattavuus/kannattamattomuus ja maanviljelystä luopuminen
  • Jätteiden lajittelun aloittaminen ("Minun isoisä ja isä ei oo jätteitä lajitellut, eikä kyllä lajittele poikakaan!")
  • Jälkeläisen muutto muille maille ja kun lapsenlapsetkaan ei osaa suomea ollenkaan, nyyh
  • Rattijuoppous ynnä muita viinan aiheuttamia ikävyyksiä
  • Vammautuminen
  • Avioero (ja se käsitelläänkin ihan eri lailla kuin nykysarjoissa, niin että se oikeasti sattuu)
  • Kunnallispolitiikan toimiminen tuppukylässä
  • Kiristys ja lahjonta
  • Kun vaimo jatkuvasti elää yli pariskunnan varojen
  • Devalvaatio ja sen vaikutukset yrittäjiin ja laina-asioihin
  • Parisuhdekriisi, vieraissakäynti ja anteeksianto
  • Kaipuu Karjalaan synnyinseudulle
  • Matka Karjalaan synnyinseudulle ja lapsuudenkodin uuden asukkaan tapaaminen
  • Perinnönjako ja perunkirjoitus (kahteen kertaan ja hyvin tarkasti: jos laki ei olisi sittemmin uudistunut, osaisin nyt toimia pesänjakajana[?])
  • Häät
  • Hautajaiset
  • Lisääntyminen
  • Sankarivainajan kateissaolo, löytyminen ja hautaaminen
  • Vanhainkotien kaameus (mummo kuolee heti sarjan alkupuolella päätettyään ettei halua mennä sinne)
  • Luonnonsuojelu ja Vihreiden nousu kunnallispolitiikassa
  • Mikroaaltouunin hankinta ("Se on uuenlainen uuni, se säteilee.")
  • "Kännykän" (paino ehkä 10 kg) hankinta
  • Tietokoneistuminen - Urjan rinteet siirtyvät sarjan loppupuolella tietokoneaikaan ja se on hullun kallis investointi ja työntekijäparat ovat tekstinkäsittelyohjelman kanssa ihan paniikissa, mutta onneksi on pasianssi tylsiä hetkiä varten
  • Kuinka elämä voi viskata kylmän rätin naamalle just kun kaikki on niin hyvin, ja viimeisillään raskaana oleva vaimo voi äkkiä kuolla kupsahtaa, nyyh nyyh nyyh (ja sitten sitä vaan mennään sihteerin kanssa naimisiin ennen joulujaksoa, kiti kiti...)

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Maailman ihanin tyttö

19. kulttuuriteko 19.1.2011
Maailman ihanin tyttö -näyttely @ TR1, Tampere


Sanoisin, että hieman vaikeaa lähteä kirjoittamaan valokuvanäyttelystä mitään. No, joka tapauksessa tämä Miina Savolaisen kymmenen vuoden aikana kuvattu näyttely on jonkin sortin pedagoginen projekti, jonka aikana hän on kuvannut lastenkodissa asuneita tyttöjä. Matka naiseuteen ja luonnon näyttäytyminen eräänlaisena turvapaikkana ovat valokuvien kantavia teemoja. Näyttelyn yhteydessä olisi mahdollista osallistua erilaisille luennoille, jotka mahdollisesti auttaisivat saamaan näyttelystä enemmän irti.
Kävin tämän katsomassa nyt ihan mielenkiinnosta, koska kävin katsomassa sitä myös joskus 2000-luvun alkupuolella, jolloin projekti ilmeisesti oli alkutekijöissään.Tällä kertaa mukana näytteillä oli myös valokuvissa esiintyviä pukuja, jotka on suunniteltu tyttöjen toiveiden perusteella.
Ei mulla nyt tällaisesta taide-elämyksestä ole erityisemmin sanottavaa. Klikkaa otsikkoa!

Kissa, possu, auto ja muut

18. kulttuuriteko 18.1.2011
Alexandra Salmela: 27 Eli kuolema tekee taiteilijan (2010)

Hyvin mielenkiintoinen kirja ja sitä paitsi Hesarin kirjallisuuspalkinnon voittaja ja Finlandia-ehdokas eli Aito Kulttuuriteko.

Prahalainen Angie on kärsivä taiteilija, joka ei ole koskaan saanut taidetta aikaiseksi. Täytettyään 27 vuotta hän alkaa potea jonkinlaista quarter life crisisia, koska kaikki hänen suuret idolinsa ovat kuolleet 27-vuotiaina. Angiella on siis vuosi aikaa kirjoittaa menestyskirja ja tulla kuuluisaksi. On jotenkin "kaikki tai ei mitään" -hetki. Samaan aikaan Suomessa viherpiipertäjäperhe elää arkeaan onnellisesti kompostoiden. Äkkiä jostain pompsahtaa joku kaukainen sukulainen, joka omistaa heidän rantamökkinsä ja on antamassa sen luovan taiteilijan käyttöön. Angiesta tulee siis perheen naapuri kun hän saapuu Suomeen inspiroitumaan joutsenista ja muista kalevalaisista symboleista. Menestysteoksen synty on enää vain ajan kysymys.

Tarina on itse asiassa aika kliseinen. Tai siis molemmat päällekkäin kulkevat tarinat ovat kliseisiä. Kiehtovia niistä tekee kerronta ja metafiktiiviset elementit. Kertojahahmot ovat kekseliäitä ja kaikilla on tapahtumiin oma katsantokantansa. Esimerkiksi pehmolelu Herra Possu on aina iloinen, vähän lapsekas ja tulkitsee kaikki asiat aina paremmin päin. Hän kuulee sen mitä sanotaan, ei ironiaa sanojen takana. Musta kissa nimeltä Kassandra taas on katkera otus, jonka fokalisoimia kerrontakatkelmia on hauskinta lukea, kun hän antaa pseudotaiteilijalle mielessään kyytiä. Kissan kertomien lukujen otsikot ovat kaikki harhoja, viimeisenä Harhojen putoamisen harha. Harhainen katti. Kolmas epätavallinen kertojanääni on luomuhippiperheen Opel Astra, jolta saamme kuulla tiukan neutraaliin sävyyn autossa käytävistä keskusteluista. Auto kertoo myös hyvin tarkasti auton nopeuden, käännökset, vaihteiden vaihdon, kiihdytykset, ylämäet jne. Aluksi kestää vähän aikaa tottua tähän tyyliin, mutta lopulta seasta alkaa seuloa vain repliikit.

Neljäs kertoja on Angie itse. Perheen ajatuksiin ei päästä siis suoraan, vain kissan, possun ja auton kautta, mutta Angie vuodattaa meille koko 27-vuotisen elämänsä taiteilijuusangstit avoimesti. Mukaan hän survoo jatkuvasti uusia kirjallisia kokeiluja, joita lähettää myös ystävilleen Prahaan saaden heiltä jos jonkinlaisia vastauskirjeitä, jotka nekin me saamme lukea. Syntyy voimakas mielikuva Prahan pienistä kulttuuripiireistä. Angie on maailman raivostuttavin henkilöhahmo eikä tunnu saavan mitään aikaiseksi. Tai pikemminkin hän tursuaa uusia ideoita koko ajan, mutta mikään ei ole tarpeeksi hyvä, jotta hän jaksaisi toteuttaaa sen loppuun. Melkein kaikki Angien teksteistä ovat autofiktiivisiä ja hän kirjoittaa joko omasta elämästään tai sitten tuon kiehtovan maalaisjunttiperheen elämästä. Kehystarina kehittyy siis osaltaan Angien tekstien kautta. Muutama tapahtuma jää oikein kaivelemaan mieltä, kun niihin ei todellisuudessa viitata, mutta koska kaikki muukin oli totta niin olisiko tämäkin..?

Perhe kokee Angien naapurina oman kehitystarinansa. Kumpikaan vanhemmista ei ole kovin tykättävä henkilö, mutta jotenkin sympatisoin heitä, koska he yrittävät parhaansa ja kierrättävät ja vastustavat kulutusjuhlia ja polttelevat kannabista. Ja heidän lastensa nimet ovat Ziggy, Merlin ja Vappu Eleonoora Unelma. Jännitin perheonnen puolesta, vaikka tarina olikin kliseinen ja ennalta-arvattava. Loppuratkaisun voi tulkita onnelliseksi tai onnettomaksi, ihan kuinka haluaa.

Tätä kirjaa ylistettiin sen kieltä uudistavien elementtien takia, mutta sitä en ymmärtänyt. Mielestäni kirjassa on poikkeuksellisen hyvää suomen kieltä ja muutamia käsittämättömiä virheitä. Ei uudiskieltä. (Ja jännä juttu tässä oli se, että kirjailija on slovakialainen ja kirjoitti siis teoksen muulla kuin äidinkielellään.) Kannattaa katsoa Elävän Arkiston haastattelu jos kiinnostaa.

maanantai 17. tammikuuta 2011

Vangitse ja vapauta

17. kulttuuriteko 16.1.2011
Catch and release (2006)

Tästä leffasta ei ole paljoakaan sanottavaa, sillä miljoonia muita on tehty samalla kaavalla. Asetelma on alussa sen verran poikkeuksellinen, että Grayn (Jennifer Garner) sulhanen on kuollut juuri ennen häitä ja juhlat vaihtuvat hautajaisiksi. Onneksi sulhasella on monta potentiaalista ystävää, jotka käyvät enemmän tai vähemmän kuumana Grayhin. Kun sulhasen menneisyydestä alkaa paljastua perinnönjaon yhteydessä yllättäviä asioita, joutuu Gray pohtimaan, tunsiko hän miestä ollenkaan ja kertoiko tälle mitään todellisesta itsestään. Uusi suhde voi alkaa avoimelta pohjalta. Ensin täytyy järjestellä vielä kitkerän entisen tulevan anopin ja blondin hierojan asiat oikealla tolalle.

Tykkään Jennifer Garnerista, mutta en tiedä A) mikä sen kulmakarvoja vaivasi tässä leffassa, B) miksei sillä ollut yhtään meikkiä missään vaiheessa, C) miksi sen tukka oli niin lättänä koko ajan ja D) miksei sitä kielletä lailla pitämästä hiuksia korvien takana.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Masentavien leffojen ilta

15. kulttuuriteko 15.1.2011
Grace is gone (2007)

Tämä nyt on jo niin vanha leffa, että voin ehkä vähän spoilatakin. No suoraan sanoen tässä ei ole paljonkaan spoilattavaa, sillä hirveästi ei elokuvassa tapahdu. Stanleyn vaimo on Irakissa sotimassa ja heti leffan alkupuolella vaimo kaatuu jättäen Stanleyn kahden tytön yksinhuoltajaksi. Mies ei keksi miten kertoisi uutisen lapsilleen, joten hän nappaa heidät mukaansa ja vie roadtripille kohti huvipuistoa. Vasta elokuvan viime hetkillä hän välittää suru-uutisen ja sitten ovat hautajaiset. Matkan varrella ei siis tapahdu juuri mitään. Tärkeintä elokuvassa on tunnelma. Asetelma on ihan mielenkiintoinen kun sotaleskenä onkin mies. Nainen olisi hoitanut surutyön ihan eri lailla. John Cusack osoittautuu elokuvan myötä lahjakkaaksi näyttelijäksi. Aiemmin en ole ollut asiasta näin vakuuttunut.



16. kulttuuriteko 16.1.2011
Never let me go (2010) 

Tästä elokuvasta taas en kerro paljon mitään, koska se toimi mielestäni niin hyvin juuri siksi, etten tiennyt yhtään mitä odottaa. Sanon vain, että se oli tosi tosi hyvä, eikä kannata säikähtää jos sen takakannessa lukee "scifi". Teknologia on elokuvassa kehittynyt vain vähän aiemmin, mutta kyse on enemmänkin eettisyyden hylkäämisestä kuin supermullistavista keksinnöistä. Leffa on eräänlainen kolmiodraama, joka kertoo tosirakkaudesta ja ihmisistä, jotka yrittävät voittaa itselleen hieman lisäaikaa. (Vaikka totta puhuen, jos tosirakkaus on noin helposti harhaanjohdettavissa, koko idea tosirakkaudesta on latteampi kuin luulin.) Aika synkkis, mutta tosi tosi hyvä.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Sun mahtava suunnitelma

14. kulttuuriteko 14.1.2011
Your Brilliant Plan @ O'Connell's, Tampere


En käy enää juuri koskaan keikoilla ja siispä on hyvin poikkeuksellista, että päädyin tamperelaisen pikkubändin keikalle irkkupubiin, jossa siideristä sai pulittaa 6,5 euroa. (Irlantilaista kuivaa omenaa, oli muuten kyllä hyvää.) Syy moiseen äärimmäisen poikkeukselliseen tapahtumaan olivat kaverini synttärit ja se, että kyseisen kaverini poikaystävä soittaa bändissä rumpuja.

Korvatulpat olisivat olleet paikallaan kun istuimme niin lähellä lavaa, mutta muuten olin keikasta positiivisesti yllättynyt. Samojen miesten edellinen bändi oli mielestäni vähän mökää, mutta nimenmuutoksen myötä musiikki on alkanut kuulostaa enemmän musiikilta. Siis ihan kiva keikka. Saattaapa olla, että käyn katsomassa näitä uudelleenkin. (En uskalla sanoa enempää, koska tunnen olevani nykyään suhteellisen pihalla musiikista. Otsikkoa klikkaamalla halukkaat pääsevät tarkastamaaan tilanteen itse MySpacessa.)

perjantai 14. tammikuuta 2011

Kettu- ja lepakkoelämää

12. kulttuuriteko 13.1.2011
Anopin unelma (2002)

Tämä oli nyt siis se lupaamani lesbosarjakuva. Ihan mielenkiintoinen kokemus. Tässä pienessä albumissa tulee käsiteltyä moni lesbopareille tyypillinen juttu. Opitaan esimerkiksi, miksi homot ovat rikkaampia kuin lesbot ja miksi lesbot saavat vain kerran kuussa. Esiin nousee mukavasti eri ikäisiä ja eri elämäntilanteissa olevia lesboja. Tässä hyvin suppeassa albumissa oli muutama ihan hyvä juttu ja muutama aika huono. Lesboja ja homoja on vaikea erottaa toisistaan ja joissain tarinoissa on kohtuuttoman paljon tekstiä sullottu ruutuun. Toimii lesbosarjakuvana, muttei ole sarjakuvien aatelia.




13. kulttuuriteko 14.1.2011
Nanna (2010) 


Suomalaista uutuussarjakuvaa. En muuten ole juuri Nemiä lukuun ottamatta lueskellut sarjiksia aktiivisesti, joten en tiedä, osaanko sanoa niistä mitään järkevää. Tässä sarjiksessa on nemimäisiä piirteitä, mutta se on kuitenkin eri maailmasta. Tykkäsin eniten niistä sarjakuvista ja isoista kuvista, joissa on oikeita kettuja. Ne olivat söpöjä.

Nanna on siis citykettu eli tyttökettu tai kettutyttö, joka yrittää sopeutua metsästä putkahtaneena elämään ihmisten keskuudessa. Mukana on citykissoja ja citykaneja ja jopa citykarhuja aina silloin tällöin. Nanna löytää Ritusta sydänystävän (en ole satavarma suhteen laadusta, tuskin pelkkää kaveruutta) ja yhdessä he pelaavat rooli- ja tietokonepelejä läpi yön. Nanna hankkii työpaikan ja opiskelee, ja kaikki on uutta ja jännittävää. Välillä meininki oli vähän hämärää enkä tajunnut välttämättä sitä kettuuden pointtia. Siis paitsi että on söpöä kun tytöllä on kolmion muotoiset korvat ja pöyheä häntä. Mäkin haluun! Ritun menevästä mummosta en tykännyt yhtään, mutta metroseksuaali Misse-kissa oli ihan hauska hahmo. Jään odottamaan tätä lisää niiden muutamien tosi oivaltavien strippien takia.

torstai 13. tammikuuta 2011

Mahotonta meininkiä

Kylläpäs nyt kiirettä pittää. Ei kerkiä riipustella kun lukupiirin höpönassut kutsuu, mutta huomenna luvassa lesbo- ja citykettusarjakuvaa. Stay tuned!

"It's not a disease, it's a Russian novel."

Monien ihmisten mielestä on varmaan ikävää käydä leffassa tai kahvilla tai missä vaan yksin. Mietin kävellessäni Plevnalle tänään, milloin olen itse alkanut pitää siitä. Tulin siihen johtopäätökseen, että Carrie on opettanut minut deittailemaan kaupunkiani ja itseäni. Jossain Sinkkuelämää-jaksossa Carriella on treffit New Yorkin kanssa ja sarjassa jaksetaan hehkuttaa kaupunkia jatkuvasti maanpäällisenä paratiisina, joka ei koskaan nuku. Tampere valitettavasti nukkuu liikaa, mutta tykkään siitä ihan varmasti yhtä paljon kuin Carrie New Yorkista. Eräässä toisessa jaksossa Carrie ilmoittaa ystävälleen menevänsä naimisiin itsensä kanssa laskeskeltuaan kuinka paljon hän on joutunut laittamaan rahaa tämän häälahjoihin ja vauvalahjoihin jne. Joo, olen vaikutteille altis. Joka tapauksessa vapaapäivänä on kiva mennä joskus katsomaan jotain sellaista leffaa, jonka salaa haluaisi nähdä ja jota olisi turha edes mainita poikaystävälle tai laatutietoisille kavereille. Tämä ei kuitenkaan ollut ihan sellainen leffa. Sellainen leffa olisi ollut Saman katon alla, mutta päätin arvostaa treffiseuraani (=itseäni) sen verran, että vein hänet katsomaan jotain edes vähäsen laadukkaampaa. Kannatti.

11. kulttuuriteko 12.1.2011
Love and other drugs (2010)


Koska tällä ja Julian silmillä oli IMDB:ssä vain 0.1 pisteen erotus, jouduin heittämään noppaa siitä kumman menisin katsomaan. Olen iloinen, että arpaonni suosi Jake Gyllenhaalia ja Anne Hathawayta. Tässä leffassa oli juuri sopivasti hyvää mieltä ja surumieltä. Missään vaiheessa leffa ei lipsahtanut täysin miseryn puolelle, vaan mukana oli aina huumoria keventämässä tunnelmaa. Kyyneliltäkin vältyttiin juuri ja juuri, sillä leffa loppui ihan oikealla hetkellä eikä mennyt pateettiseksi.

Jamie on siis pelimies, joka päättää elokuvan alussa ryhtyä lääke-edustajaksi. Kyseisestä ammatista annetaan muuten vähintäänkin kyseenalainen kuva, ja juuri siksi Jamie on siihen omiaan. Epäeettisissä työtehtävissä hän törmää Maggieen, joka sairastaa Parkinsonin tautia. Sinänsä yllättävää ja kunnioitettavaa on se, että Jamie ei kavahda tautia vaan päättää kellistää tämänkin naisen. Maggie on mukana samalla asenteella, koska ei sairautensa takia ole innostunut sitoutumaan. Niinpä heillä on pian kasassa toimiva seksisuhde. Kuten olemme erinäisistä populaarikulttuurin tuotteista oppineet, seksisuhteet eivät kuitenkaan pysy kauan seksisuhteina ilman että johonkuhun sattuu. Sänkypuuhien lomassa Jamie ja Maggie alkavat jutella ja pian heillä onkin käsillä ystävyys.

Ystävyys + seksi = parisuhde?

Luvassa on monia käänteitä, itkua ja iloa, vapinaa ja rakkaudentunnustuksia, parannusyrityksiä, surua, murhetta, huumoria, oivalluksia, alastomuutta, väkivaltaa, kimppakivaa ja Viagraa. Suoraan sanoen en tiedä mitä muuta leffa enää kaipaisi. Ehkä yhden vampyyrin olisi voinut ujuttaa sekaan? Vitsi vitsi.



(Ihana.)

tiistai 11. tammikuuta 2011

Pesukarhu yli aidan!

10. kulttuuriteko 11.1.2011
Aidan takaa 1. Kun luonto kutsuu... (1997)

Toivoin että olisin tykännyt tästä enemmän, koska sarjakuvassa seikkailee pesukarhu. Suurin osa vitseistä meni kuitenkin ohi ja sarjis tuntui ajoittain vanhentuneelta, mutta oli sillä silti hetkensä. Pesukarhu Pepe käyttäytyi varsin pesukarhumaisesti ja houkutteli aina tempauksiinsa mukaan kilpikonna Villen. Yhdessä kaverukset onkivat makkaroita ihmisten pihagrilleistä ja seuraavat lähiöelämää (ja telkkaria) ikkunoista. Ville opettaa pikkukilpikonnalle hyödyllisiä taitoja kuten lukemista ja laskemista, kun taas Pepe pysyttelee käytännönläheisyydessä ja neuvoo, kuinka uusi Thorne erotetaan vanhasta. Pepe on kyllä varsinainen ilkimys ja Ville parka joutuu usein kepposten kohteeksi siinä missä ihmisetkin.
Tässä häiritsi vähän se, että sarjista oli hankala lukea. Teksti oli aika pientä (ja albumi liian iso niin että joutui kurkottelemaan kun luki ylälaidan strippejä) ja piirrosjälki oli Kamut-tyyppistä suhrua, josta toiset tykkää ja toiset ei. Nemiin verrattuna hankalampaa hahmottaa, mutta toisaalta sopii paremmin kun on turkillisesta elukasta kyse.
Ehkä kerrankin voisi sanoa, että leffa on parempi.

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

Pyöreän pöydän paisanot

9. kulttuuriteko 9.1.2011
John Steinbeck: Ystävyyden talo (1935)

Tämä oli lukupiirikirja, eli toisin sanoen pakkopulla. Olin aiemmin lukenut Hiiriä ja ihmisiä ja kuunnellut Helmen. Molemmat olivat niin masentavia, etten tarttunut kovin innolla tähän kirjaan. Se oli kuitenkin ihan positiivinen yllätys kun alkukankeudesta päästiin. Vähän niin kuin Pussikaljaromaani, mutta ilman suomalaista alakuloisuutta. Juhlia ja naisia piisasi ja kaikki tuntui aina kääntyvän parhain päin kun vaan jostain onnistuttiin saamaan tilkkanen viiniä. Itse asiassa tässä kirjassa saadaan viini kuulostamaan niin houkuttelevalta, että olin jo monta kertaa tarttumassa uudeltavuodelta jääneeseen hanapakkaukseen. Sama efekti kuin Sinuhe Egyptiläisellä.

Lopun piti tietysti olla surullinen, eihän tämä muuten olisi Steinbeckin kirja, mutta ei se oikeastaan ollut. En tajunnut mitä varsinaisesti tapahtui, mutta tuskinpa se oli tarkoituskaan. Kirja kuvasi yhtä lyhyttä elämänvaihetta muutaman miehen matkan varrella. (Ihan niinkuin Pussikaljaromaani, mutta tässä kirjassa tapahtuu sentään vähäsen enemmän.) Jotenkin kirja viittaa kuningas Arthurin legendaan (mikä mainitaan takakannessa ja Wikipediassa), mutta missasin tämän yhteyden lähes kokonaan, vaikka katselinkin pienenä monta aiheeseen liittyvää leffaa. Kuningas Arthurin tarina oli aina suosikkitarujani. Siinä oli taikuutta, kauniita naisia ja petollisia alamaisia. Ritariromantiikkaa. Nyt tekisikin mieli katsoa se superylipitkä Merlin.

Keltaisessa pokkarissa oli muuten mielestäni aivan poikkeuksellisen hieno kansi.


"Merkillistä on todeta, miten siivosti he sinä iltana joivat. Meni kolme tuntia, ennenkuin he edes lauloivat siivottoman viisun. Ja vasta myöhään yöllä heidän ajatuksensa rupesivat kiertelemään kevytkenkäisten naisten ympärillä. Ja siinä vaiheessa, kun tappelunhalu heidät valtasi, he olivat jo melkein liian uneliaat tapellakseen. Tämä ilta oli heidän elämässään suuri ja hyvä merkkitapaus."

Ei järjen häivää espanjalaisella

8. kulttuuriteko 9.1.2011
Aparecidos - Unohdetut (2007)

En osaa valita edes aloituslausetta. Vaihtoehtoja:
1. Eihän tässä ollu mittään järkeä!
2. Kaikkea sitä kirjastosta löytyykin!
3. Olisinpa käyttänyt tämänkin ajan Steinbeckiin.
4. Hitto mitä p*skaa.

Jooh. Alussa on sisko ja veli, jotka ovat tulleet lopettamaan aivokuolleen isänsä elämän. Kun isä puristaa poikansa kättä, tämä haluaa tietää isästään enemmän ja kiristää siskon lähtemään mukaansa lapsuudenkotiretkelle. (En tiedä mitä hän kuvittelee tyhjästä talosta löytävänsä.) Roadtrip alkaa ihan mukavissa merkeissä, mutta muuttuu pian matkaksi synkkiin perhesalaisuuksiin ja taisteluksi elämästä, tädää! Spoilerit alkavat tästä.

Veli löytää isänsä auton renkaan päältä päiväkirjan, jossa kuvataan yksityiskohtaisesti, minuutti minuutilta verinen tapahtumasarja, joka tapahtui noin 20 vuotta aiemmin. Mukana on myös polaroid-kuvia ruumiista. Poikamaisen kiinnostuksen vallassa veli ohjaa siskon hotelliin, josta tapahtumasarja alkoi. Yöllä kuuluu murhahuoneesta ääniä ja sisarukset lähtevät pakoon, mutta tapahtumat seuraavat heitä. Aaveet hajottavat auton, mutta kukaan muu ei niitä näe. Murhaajaa ei nähdä, vaikka kummituksia kyllä piisaa, mutta tähänhän on tietenkin looginen ratkaisu. Hän on vielä elossa. Veli yrittää ja yrittää, mutta ei saa pelastetuksi 20 vuotta sitten kuolleita äitiä ja tytärtä. Onneksi kuitenkin raskaana olevan naisen vauva pelastui ja sehän oli tietysti veli itse, koska murhaaja oli sisarusten isä. Kyseessä oli jotain hyvin omituisia armeijan kokeita, joita voisi varmaan verrata natsien tekemiin ihmiskokeisiin. Loppu menee aivan täysin epäloogiseksi kun aivokuolleen isän aivotoiminta äkkiä vilkastuu ja hän päättää jostain täysin käsittämättömästä syystä viedä pojaltaan (joka ei siis ole hänen poikansa) hengen. Niinpä hän alkaa kummitella (vaikka on elossa!!!).

Ei mittään järkeä. Ihan totta. Kuva varmaan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

perjantai 7. tammikuuta 2011

"Seitsenkirjaiminen masentava": "maailma"

7. kulttuuriteko 7.1.2011
Nemi IV (2008)

Aloituslausettani pilkattiin, joten poistin sen. Ette saa ikinä tietää, mikä se olisi ollut. Hää!
Olen lukenut Nemiä kahdeksan vuotta ja se on aika lailla ainoa sarjakuva, jota seuraan. Sain tämän neloskokoelman synttärilahjaksi ja lukaisin sen yöllä ja aamulla ottaakseni aikatauluni kiinni. En muista koskaan lukeneeni kokonaan kokoelmia 1-3, joten ehkä ne ovat luvassa myöhemmin tänä vuonna.

Vaikka olen siis lukenut järjestyksessä kaikki "normaalikokoiset" albumit (siis ne lärpäkkeet), nämä kokoelmat ilmestyvät (ja tulevat alennusmyynteihin, joista äitini voi ne poimia) niin pitkällä viiveellä, että niitä on mukava lukea, vaikkei niissä paljon uutta olisikaan. Mukana on aina Nemin luojan, Lise Myhren, kommentteja ja esipuhe, jossa kerrotaan Nemin maailmanvalloituksesta. Tämän kirjan ilmestyessä Nemi on kääntynyt jo kahdeksalle kielelle ja Amerikan valloitus on alkamaisillaan. Hassu ajatus, koska sarjakuva heijastelee niin selkeästi pohjoismaista mielenlaatua. Mutta toisaalta, eksotiikka on aina trendikästä.

Olen pohdiskellut monia vuosia, kuinka vanha Nemi mahtaa olla. Nemin kaverit saavat lapsia ja menevät naimisiin, joten Nemin täytyy olla ikänsä puolesta aikuinen. Muistaakseni Nemi on alusta asti ollut suunnilleen saman ikäinen, eli sarjakuva ei etene ajassa. Toisaalta ajankohtaisia tapahtumia kommentoidaan jatkuvasti ja esimerkiksi Nemin paras ystävä Sini/Anu on sarjan kuluessa vaihtanut kerran poikaystävää. Wikipedia kertoo Nemin olevan noin 25-vuotias, mikä on ehkä vähän surullista, koska kasvan kohta hänestä ohi. Nemi tuskin koskaan kasvaa aikuiseksi, vaikka ilmeisesti hän on Lisen kasvun myötä pehmennyt vähän (tätä kommentoidaan nelosalbumissa).

Nemillä ei koskaan ole ollut poikaystävää paria strippiä kauemmin. Anu/Sini toimii sarjakuvassa Nemin vastinparina. Parhailla ystävillä on samanlainen huumorin- ja suklaan taju, mutta Anu/Sini on innokas vakiintumaan, toisin kuin Nemi. Sarjakuva sisältääkin useita suuria oivalluksia parisuhteesta. Tässä albumissa esimerkiksi selvitetään sivun kokoisen pätkän avulla, kuinka pitkässä parisuhteessa olevat eivät usko kumppaninsa sanaan, mutta heti kun joku muu sanoo saman jutun, se uskotaan.

Nemissä kritisoidaan usein myös postilaitosta, mikä ilahduttaa minua henkilökohtaisella tasolla. Tässä albumissa postissa myydään pehmoleluja, tarroja, karkkia ja kaikkea muuta mahdollista, mutta ei pakkauslaatikoita.

Myös IKEA saa osansa kritiikistä. Nemi laittaa mieluummin rahansa kaljaan kuin sisustukseen, joten IKEAssa on käytävä, mutta useimmiten sieltä ostetut huonekalut ovat pahvilaatikoissaan vuositolkulla ennen kuin Nemi uskaltautuu lähestymään niitä. Anulle/Sinille IKEA-huonekalujen kokoaminen aiheuttaa poikkeuksetta parisuhdekriisejä. (Olin muuten juuri Nemin takia saanut tästä kokoamisprosessista aivan liian pelottavan kuvan. Kun viime vuonna ensimmäistä kertaa kävin IKEAssa ja ostin sieltä kirjahyllyjä, kokoaminen sujui lähes ongelmitta. Ainoa parisuhdekriisi, joka sen takia meinasi syntyä, oli siitä, kuka ne saa koota.)

Näissä kokoelma-albumeissa on mukavaa se, että mukana on paljon sivun kokoisia kuvia, jotka ovat oikeastaan aika kauniita, etenkin kaikkein goottilaisimmat. Joihinkin niistä liittyy tässä albumissa Edgar Allan Poe -sitaatteja.

Nemin yksityiskohdat ovat hienoja. Melkein jokaisessa stripissä jollakulla on t-paita, jonka teksti viestii heti, millainen ihminen sen kantaja on. Sisustuksia tiirailemalla voi löytää kaikkea pientä hauskaa, kuten Donnie Darko -julisteen (nyt se biisi alkaa taas soida päässä, äää).

Nemissä on joskus pitempiä vakavampia tarinoita, jotka saattavat oikeassa mielentilassa itkettää. Niissä kommentoidaan maailman suuria vääryyksiä ja piirrokset ovat niin elävän surettavia, ettei sitä kestä jos on PMS tai krapula. Ja vaikka miehet ovat Nemissä aika lailla taka-alalla ja suurin osa heistä on joko idiootteja tai pettymyksiä, joskus Anulle/Sinille tapahtuu parisuhteessa jotain niin hellyyttävää, että alkaa hymyilyttää. Tässä albumissa ei oikein ollut kumpiakaan näistä.

Joitain Nemi-strippejä ei voi koskaan ymmärtää. Tässä albumissa oli esimerkiksi strippi, jossa Nemi kavereineen jutteli siitä, kuinka paljon he säästävät rahaa värjäämällä hiuksensa itse. Maassa istui leikkimässä kaksi lasta, joista toinen sanoi kaverusten mentyä ohi: "Katso. Molemmilla oli kuukautiset." En voi tajuta.

Nemi-strippejä löytyy astiakaappini sisäpuolelta ("Tiskit vai pyykit - pubiin"), työpaikaltani ("Postiin voi aina luottaa") ja hyvin usein korteista, joita äitini minulle lähettää. Käytin Nemi-strippiä myös ylioppilasjuhlakutsuissani ("Olen vapaa!") ja useista niistä askartelin teinivuosieni kalenterien kansia.

Nemi on ihana. Mutta luulen, että jos törmäisin häneen pubissa, pelkäisin häntä. Ja hän varmaan sanoisi minusta jotain ilkeää.

Albumin lopussa on muiden norjalaisten sarjakuvataiteiljoiden piirtämiä Nemi-strippejä ja onnittelupiirrustuksia Nemin oman lehden johdosta. Nämä eivät ehkä ihan täysillä auenneet, kun en noita muiden piirtäjien hahmoja tuntenut. Ihan hauska lisä kuitenkin. Ehkä tässä albumissa olisi voinut olla vielä enemmän taiteilijan kommentteja.

Mää, sää ja muut

6. kulttuuriteko 7.1.2011
Minä, sinä ja kaikki muut (Me and you and everyone we know) (2005)

Hmm. Tästä tuli tosi voimakkaasti mieleen joku muu leffa, mutta en millään keksi mikä.
Vähän oli taas tällainen söpöstelevän surumielinen juttu, jossa kaikki olivat etääntyneet toisistaan ja kaikilla oli kurjaa. Hitto että inhoan performanssitaiteilijoita elokuvissa, niillä ei koskaan voi mikään mennä hyvin.

No joo, täältä löytyikin kaipaamani mielleyhtymä: "Elokuvan perusasetelma ja henkilögalleria onkin kuin Todd Solondzin elokuvasta sijoittuen rauhalliseen lähiökulissiin, jossa kuitenkin pesivät ihmismielen neuroosit ja perversiot."


torstai 6. tammikuuta 2011

Uusperheet

5. kulttuuriteko 6.1.2011
Cyrus (2010)

Kuudes päivä ja olen jo jäljessä. Ei se mitään. Esseen kirjoittaminen jarruttelee kulttuuritekoja, joten joudun katsomaan vielä toisen leffan.
Uusperheet ovat hankalia. Erityisen hankalia aikoja on luvassa, jos äiti on paaponut poikaansa 21 vuotta tuomatta miehiä kotiin ja potkimatta poikaa pesästä. Johnilla (John C. Reilly) ja Mollylla (Marisa Tomei) synkkaa heti kun he tapaavat. Rakkautta on ilmassa. Mollyn poika Cyrus (Jonah Hill) alkaa kuitenkin pian pistää kapuloita rattaisiin ja manipuloi mammaa minkä kerkiää. Jotenkin vastenmielinen konsepti. Lopputulos oli kuitenkin ihan jees ja komediaosuudet olivat vähäeleisiä, ei päätöntä kohellusta. Tykkäsin siitä, miten keskustelu monesti jatkui taustalla kun kuvaruudun tapahtumat liikkuivat jo seuraavissa hetkissä.

tiistai 4. tammikuuta 2011

Miksi luen nuortenkirjoja

Jostain syystä sitä joutuu silloin tällöin tämän ikäisenä selittelemään. Tässä muutamia mieleenjohtuvia syitä:
  • Haluaisin joskus kirjoittaa nuortenkirjan. Silloin on hyvä olla perehtynyt siihen, miten nuorille kirjoittaminen eroaa aikuisille kirjoittamisesta.
  • Nuortenkirjat ovat lyhyitä. Tämä ei tietenkään ole mitenkään yksiselitteistä (Twilight), mutta jos nuortenkirjat joskus ovatkin paksuja, ne yleensä ovat myös superkoukuttavia (Twilight).
  • Nuortenkirjoissa on vetävimmät kannet. Nykyään lapsia täytyy houkutella kirjojen pariin ihan eri tavalla kuin ennen, koska kaikki muut viihdykkeet (telkkari, netti, pelit, kadulla notkuminen, sekstaileminen...) kilpailevat lasten ja nuorten huomiosta. Kirja kuitenkin on aika aataminaikainen keksintö ja joutuu kilpailemaan asemastaan nuorten sukupolvien viihteenä.
  • Samoista syistä kuin edellisessä kohdassa, nuortenkirjoissa on raflaavia juonia ja niihin välittyy nopeasti uusi nuorisokulttuuri. Nuortenkirjailijan täytyy olla todella ajan hermolla saadakseen nuorten suosion.
  • Edelliseen kohtaan hieman liittyen, jos aikuinen haluaa tietää, millainen nuorten maailma on, helpoin väylä siihen on lukea nuortenkirjoja. Teinien ymmärtäminen vaikuttaa vaikeutuvan vuosi vuodelta, johtuipa se sitten omasta iästä tai niiden koko ajan aiemmin tapahtuvasta "aikuistumisesta".
  • Nuorilla on erilaisia ongelmia kuin aikuisilla ja kuin aikuisten kirjoissa kuvataan. En ole vielä niin vanha, etteivätkö aikuisten ongelmat joskus tuntuisi tylsiltä ja mälsiltä. Joskus on kiva uppoutua lukemaan siitä, kuinka ihana joku poika on ja miten kurjaa on kun on pikkuveljiä. 
  • Mutta toisaalta, eivät kaikki nuortenkirjat kerro pinnallisista ongelmista. On hienoa, että kirjoitetaan kirjoja vammaisista, orvoista, avioerolapsista, raiskatuista, itsemurhan tehneen läheisistä, kouluampujista jne. Ei ole vieläkään liian myöhäistä ymmärtää, mitä erilaisten nuorten päässä liikkuu.
  • Mainittakoon nyt vielä, että opiskelen kirjallisuutta (sivuaineena) ja haluan olla avarakatseinen. Tämä tosin lienee vähäpätöisin niistä syistä, joiden vuoksi nuortenkirjoja luen.

4. kulttuuriteko 4.1.2011
Johanna Thydell: 101 syytä  (2009)

Päätin merkitä tähän päivämäärän, jolloin olen jonkin projektin saanut päätökseensä. En jaksa pitää kirjaa siitä mitä olen milloinkin aloittanut ja lopettanut. Pointti tullee selväksi.

Inhoan tosi klassikoissa sitä, että niiden uusissa painoksissa takakansiteksti on pelkkiä ylistäviä arvosteluja, eikä kirjan juonesta kerrota kerrassaan mitään. Ihan niin kuin kaikkien maailman ihmisten tulisi jo tietää, mistä klassikot kertovat, vaikka sitä sitten olisi vaikka syntynyt vasta 15 vuotta sitten. Tämä tuli vaan mieleeni, koska myöskään tämän kirjan (joka ei vielä ole klassikko) takakannessa ei kerrota juonesta tai henkilöistä mitään. Olisikin jäänyt lainaamatta, ellen olisi luottanut tekijään, jonka kirjasta Katon kokoinen tähtitaivas tykkäsin muutamia vuosia sitten.

Kirja kertoo 16-vuotiaasta Puck-tytöstä, joka tarinan alussa pohtii, ottaisiko yhteyttä isäänsä, josta ei ole vanhempien eron jälkeen kuullut mitään. Hän miettii, eikö se olisi enemmänkin aikuisen kuin lapsen tehtävä, ja haluaako hän tosiaan tavata jonkun, joka ei halua tavata häntä. Pohtiessaan isättömyysongelmaa Puck käy koulussa ja bileissä ja tapaa sen ihanan pojankin, mutta mikään ei suju mutkattomasti.

Kirja liikkuu kahdella tasolla. Toinen taso kuvailee Puckin elämää yksitoistavuotiaana, kun isä ja äiti vielä olivat yhdessä. Isä joi liikaa ja siitä tiesivät kaikki. Äiti oli ihan ookoo, mutta hänkin joi, jotta isälle jäisi vähemmän juotavaa. Lisäksi isälle soittelivat muut naiset ja aina silloin äiti muuttui ikäväksi ihmiseksi ja pilasi kaiken. Puckin isä oli jakautunut kahtia. Toinen isistä joi ja riiteli äidin kanssa, toinen teki siistejä savurenkaita ja taikatemppuja ja osti Puckille kasoittain hyvää musiikkia.

Tämä oli mielestäni aidosti hyvä kirja. Lukija pääsee Puckin lähelle, toisin kuin kukaan muu. Hän on rikkinäinen hahmo ja pelkää kaikkea läheisyyttä kuollakseen. Tarina ei ole mikään ällöttävä vaikeuksien kautta voittoon -kertomus, mutta lopulta Puck päättää kuitenkin ottaa vastuun omasta elämästään ja pitää kiinni jostakin.
"Halusin ottaa maailman suurimman pyyhekumin ja yrittää pyyhkiä pois nuo sekavat yön tunnit, joina minä makasin ja laskin ruusunpunaisia omenoita pimeässä, pehmolelut ympärilläni suojaamassa. Tuskin edes kuulin tarkasti, mitä alhaalla tapahtui, kun sydämeni hakkasi niin kovaa. Luulin, että tekisin oikein kun menisin alas, lopulta, huutamaan lopettakaa, mutta sain vastaukseksi ylös siitä Puck, nyt sinä menet hitto soikoon nukkumaan, tämä on äidin ja minun välinen asia!
Ei voi mennä kovien sanojen väliin ja pidellä nalleaan ja uskoa, että se auttaa. Sitä ei voi tehdä. Jos niin luulee, on pieni ja tyhmä. Pieni, kovin pieni ja hyvin, hyvin tyhmä."

maanantai 3. tammikuuta 2011

Kyseenalaista kulttuuria

3. kulttuuriteko 3.1.2011
Stephenie Meyer: Bree Tannerin lyhyt elämä (2010)

En tiedä, voiko tätä kirjaa parhaallla tahdollakaan kutsua kulttuuriteoksi, mutta laadusta nipottaminen ei kuulu tämän blogin ideaan.
Kirja vaikuttaa olevan läjä Twilight-saagan kirjoittamisesta yli jäänyttä materiaalia, jota ei ole edes vaivauduttu jakamaan lukuihin. Onneksi se on lyhyt. Jokaisesta myydystä kirjasta lahjoitetaan dollari Punaiselle Ristille, eli tarkoitus pyhittää tekstin.
Oli aivan uskomattoman mielenkiinnotonta lukea kirjaa, jonka loppuratkaisun tiesin etukäteen (ja kerrotaanhan se oikeastaan nimessäkin). Epäilys-kirjassa Bree esiintyy yhdeksän sivun verran ja lopuksi hänet tuhkataan. Bree Tannerin lyhyt elämä kertoo hänen tarinansa ennen loppua.
Luin Twilight-saagan viime vuonna ja ihastuin siihen niin kuin miljoonat muut tytöt ympäri maailmaa. Tämä kirja kertoo niistä toisista, pahoista vampyyreista, vastasyntyneiden armeijasta, jonka Victoria on luonut kostaakseen Culleneille. Ei siis liene yllätys, ettei varsinaisen saagan taianomaisuudesta ole tietoakaan. Kirja ei tuo tarinaan oikeastaan mitään uutta. Siinä vain mässäillään enemmän verellä ja vampyyrien repimisellä kappaleiksi. Mukaan on väkisin ympätty pieni rakkaustarina, joka on pinnallinen ja epäuskottava (koska saagassa tolkutetaan jatkuvasti, kuinka vastasyntyneet eivät pysty ajattelemaan mitään muuta kuin verta, verta ja verta).
Kirjan lukeminen oli ärsyttävää myös siitä syystä, että Bree ei tiedä mistään mitään, toisin kuin lukijat (jotka varmasti ovat kahlanneet Epäilyksen läpi ennen kuin tarttuvat tähän). Tarkoituksena on ilmeisesti ollut vapautua Bellan näkökulmasta, joka hallitsee Twilight-kirjoja, mutta Breen tarina ei kerro mitään mikä ei olisi ollut kuviteltavissa.
Hauskin ja shokeeraavin osuus kirjassa oli se, jossa vastasyntyneet käyttävät risteilyalusta noutopöytänään. Nam!

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Esittely ja ekat elämykset

Vuosi vaihtui paukkuen, kolisten ja viiniä matolle kaataen (se en ollut minä). Uuden vuoden kunniaksi on perinteisesti ollut tapana aloittaa uusia mahdottomia projekteja ja luvata olla kaikin puolin mukavampi, parempi ja kauniimpi ihminen. Sen lisäksi, että aion tänä vuonna juoda enemmän vettä kuin viime vuonna, päätin aloittaa tämän blogin ja kokeilla, voinko kuluttaa kulttuurituotteen (koska nykyään kaikesta puhutaan tuotteina) vuoden jokaisena päivänä.
Varastin tämän idean ystävältäni, joka yritti viime vuonna katsoa 365 elokuvaa, mutta laajensin sitä omiin tarpeisiini sopivammaksi. Leffoja enemmän kulutan nimittäin tv-sarjoja ja kirjoja. Koska kulttuuri on tavallaan aineetonta, sen piiriin kuuluvia tuotoksia on vaikea määritellä. Koska ihminen kuitenkin tarvitsee toimiakseen jonkinlaiset rajat, asetan ne itselleni tässä.

Kulttuuriteoiksi tässä blogissa lasketaan seuraavat:
  • kokonaan katsotut elokuvat (lyhytelokuvat lasketaan, koska en katso niitä juuri koskaan)
  • kokonaan luetut kirjat (novelleja ei lasketa, vaikka en lue niitä juuri koskaan, mutta novellikokoelmat tietenkin käyvät)
  • kokonaan katsotut tv-sarjat (tai siihen asti katsotut kuin on saatavilla eli kuvattu ja levityksessä on - ja viime vuoden puolella aloitetut lasketaan)
  • kokonaan kuunnellut albumit (en kuuntele musiikkia juuri koskaan, joten mahdolliset demot lasketaan, sinkkuja ei)
  • kokonaan kuunnellut äänikirjat 
  • kokonaan luetut sarjakuva-albumit
  • teatteri-, ooppera-, baletti-, stand up- yms. esitykset
  • taide-, valokuva- yms. näyttelyt 
  • keikat
  • kirja- tms. messut, festarit yms. kulttuuritapahtumat

1. kulttuuriteko 1.1.2011
Julie & Julia (2009)

Vuoden ensimmäisenä päivänä ihminen jaksaa korkeintaan tuijottaa telkkaria. Lenkkeily ja terveemmät elämäntavat alkavat vasta toisena päivänä, ja usein jäävät alkamatta. FilmTowniin talsiminen vaati melkoisia voimanponnistuksia, emmekä jaksaneet ystäväni kanssa nähdä elokuvavalinnan suhteen yhtä suurta vaivaa kuin yleensä. Tämä oli yksi niistä ihan kivoista leffoista, joista molemmat olimme aavistuksen verran kiinnostuneita.
En ole tiennyt, että ruoanlaitto voi olla niin hifiä ja että keittokirjailija voi olla vallankumouksellinen ja uudistaa kaiken, ja että jotakuta oikeasti kiinnostaa lukea jonkun ruokablogia. Viisastuin ja sain siis blogikuumeen! Tätä elokuvaa katsoessa kannattaa olla syötävää varattuna, mieluiten suklaakakku ja bourguignon (jonka valmistukseen kaikesta päätellen menee ikuisuus).
Meryl Streep oli mahtava. Hänen puhetapaansa Julia Childina oli aluksi vaikea tottua ja se toi jatkuvasti mieleen Mrs. Doubtfiren ja muiden naisia esittävien miesten tavan puhua. Loppujen lopuksi tulin kuitenkin siihen johtopäätökseen, että hahmo oli nerokas. Sen sijaan Amy Adamsin esittämä Julie Powell oli ärtymykseen asti neuroottinen kolmikymppinen, joka sai itkupotkuraivareita kokatessaan ja suututti blogitouhotuksella miehensäkin. Jollain tavalla samaistuttava hahmo, mutta ehkä juuri siksi luotaantyöntävä.
Kokonaisuudessaan "ihan kiva" leffa. Vähän oli tylsä, koska päähenkilöiden elämässä ei tapahtunut juuri muuta kuin kokkaamista.
Suosikkikohtaukseni oli se, jossa sanottiin, ettei ystävistään ole pakko varsinaisesti tykätä.



2. kulttuuriteko 2.1.2011
Somewhere (2010)

Vuoden ensimmäinen leffateatterileffa sai minut melkein nukahtamaan. Osasyyllisenä siinä oli tosin luultavasti edelleen aaton juhlinnan aiheuttama neste- ja unihukka. Eihän se siis missään nimessä huono ollut, mutta ehkä kuitenkin Sofia Coppolan leffoista vähiten hyvä. Leffa kertoi näyttelijäisukista, joka oli ihan hukassa, ja tyttärestä, joka ei saanut tarpeeksi huomiota vanhemmiltaan. Repliikkejä oli vähän ja pitkiä hiljaisia kohtauksia paljon. Ei välttämättä oikea elokuva kahden päivän krapulaan, mutta ainakin tapahtumista pysyi hyvin kärryillä. Lopussa spagettiateria näytti hyvältä, vaikka sen varmaankin oli tarkoitus heijastella surullisuutta ja yksinäisyyttä (tai sitten ei).
Kiinnostavaksihan elokuvan teki tietysti sen oletettu omaelämäkerrallisuus.
Suosikkikohtaukseni oli leffan loppupuolella ja siinä oli tavallaan käännetty Lost in translationin loppukohtauksen (kai se oli loppukohtaus...) idea toisin päin. Ystäväni sanoisi että spoilaan molemmat leffat täysin, jos kirjoittaisin tarkemmin. Jätetään tämä siis tähän.
Ihan jees leffa tämäkin, mutta tähän mennessä vuoden kulttuurielämykset eivät ole olleet tajuntaa räjäyttäviä. Mistä tulikin mieleeni, että ehkä tänä vuonna täytyy vihdoin katsoa Kummisedät!