lauantai 30. heinäkuuta 2011

Oops, I did it again

Oho. Tälle blogillehan kävi ihan samoin kuin päiväkirjalleni aina. Lienen menettänyt koko laajan lukijakuntani lusmuillessani, mutta pyydän teiltä vielä kerran armoa ja kärsivällisyyttä. En ole kuollut enkä lakannut bloggaamasta, mutta töidentäyteisen kesän jokainen vapaahetki on kulunut riennoissa, joista ei parhaallakaan tahdonvoimalla ropise kulttuuritekoja. Lupaan kuitenkin lähipäivinä ryhdistäytyä. Ihan tosi.

torstai 14. heinäkuuta 2011

Ruissalo soikoon!

172. kulttuuriteko 8.-10.7.2011
Ruisrock @ Ruissalo, Turku

En oikein tiedä, miten tällaista reissua parhaiten kuvailisi "kulttuurinäkökulmasta", joten lyhyeksi jäänee tämäkin merkintä. Täytyy ymmärtää, että olen nykyään musiikin suhteen aikamoinen luuseri. En kuuntele musiikkia koskaan, enkä käy keikoilla juuri ollenkaan (kuten olette ehkä huomanneet). En olisi ikipäivänä tullut maksaneeksi tänä kesänä mistään festareista, mutta pompin kyllä riemusta kun ystäväni voitti meille liput Ruisrockiin. Vaikka olen muinoin kolunnut ahkerasti kaikenlaisia rokkeja, Ruis on silti aina jäänyt väliin, ja oli hauska päästä näkemään sekin viimein.

Keikoista siis sen verran, että koska ystäväni (onneksi) on samanlainen musaluuseri kuin minäkin, katsoimme edes vähän aktiivisesti vain Apulannan, PMMP:n, Kaija Koon ja Jenni Vartiaisen keikat. PMMP on kyllä aina ihana. Apulanta ja Jenni Vartiainen ovat hyviä festaribändejä siksi, että kaikki tuntevat useimmat biisit, mikä on omiaan luomaan leppoisaa festaritunnelmaa. Näiden lisäksi vilkaisimme ohimennen Olavi Uusivirtaa, Pelle Miljoonaa (jolla oli Andy McCoy kitaristina), Prodigya, Bullet for My Valentinea ja joitain muita.

Luulen, että tästä reissusta tulevat jäämään muistoihin ainakin seuraavat seikat:
  • Nestemäisten eväiden salakuljetus alueelle. Olimme aika kekseliäitä, mutta törmäsimme joihinkin vielä omiammekin nerokkaampiin ideoihin, joita en tietenkään paljasta julkisesti.
  • Koko viikonlopun ajan paistoi aurinko varsin kuumasti ja onnistuin viimein palamaan, vaikka se yleensä on tapahtunut jo Vanhan kirjallisuuden päivillä (tai Provinssissa). Siis ihanat ilmat!
  • Riistohinnat!!! Kyllästytin ystäväni kertomalla satoja kertoja, kuinka pöyristynyt niistä olin, ja tämä jääköön viimeiseksi valituksekseni aiheesta. Ei huvita edes laskeskella huvin vuoksi, paljonko viikonloppu tulisi pahimmillaan maksamaan ilman ilmaisia lippuja, mutta lasketaanpa vähän kuitenkin. Siis kolmen päivän lippu 110 euroa (ensi vuonna jo kalliimpi), junalippujen tms. hinta riippuen siitä miten kaukaa tulee ja majoitus teltassa 30 euroa (yllättävän kohtalainen, mutta ensi vuonna lienee kalliimpi) ovat perusmenot. Lisäksi pitää syödä (ja juoda) kolme päivää. Festarialueella (jolta ei pääse kesken päivän pois) kunnon ateriat maksavat noin 10 euroa. Yksi kalja anniskelualueella kustantaa 6,50 euroa (!!!), jonka lisäksi tölkistä tai mukista maksetaan 2 euroa panttia. Tölkki/mukia ei siis missään nimessä kannata hukata. (Eli jos juot alueella viikonlopun aikana 10 olutta, mikä on vielä ihan kohtuukäytön rajoissa, hinta on 65-85 euroa riippuen siitä montako mukia hukkaat.) Ei siis ihme että salakuljetuksen suhteen ollaan luovia.
  • Ihmiset olivat tosi hyväntuulisia ja saimme melkein aina seuraa kun pysähdyimme hetkeksi istuskelemaan.
  • Ruissalon kylpylän buffet-aamiainen tulee varmasti vielä uniini ja vietimme sen parissa molemmilla kerroilla puolitoista tuntia.
  • Bussiyhteyksien epäselvyys oli melkoinen. (Ja ai niin, niistä hinnoista en edes vielä valittanut, mutta antaa olla.)
  • Kotimatkalla lauloimme Ultra Bra:n biisejä, koska ystävälläni oli sen nuottikirja autossa. Melodiat olivat vähän kateissa, mutta yritys hyvä.
Kaikin puolin reissu oli oikein mainio, ja luulenpa, että festarivihamielinen ystävänikin alkoi pikkuhiljaa hahmottaa mistä jutussa on oikein kyse. (Itse tykkään festarifiiliksestä niin paljon, että viime vuodet olen ollut Provinssissa töissä näkemättä melkeinpä ollenkaan bändejä.)

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin...

"Katsellaan ohi lipuvaa Ruotsin-laivaa, se on matkalla Tukholmaan kannellaan muitakin, joilla on aikaa..."



 


Rokkikarhu.

Jenni.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Sitä ja tätä

Kulttuuritekoja on taas kertynyt sellainen läjä rästiin, että yritän koluta ne mahdollisimman nopeasti läpi päästäkseni etenemään kohti uusia elämyksiä. Pahoittelen lyhytsanaisuuttani.

169. kulttuuriteko 3.7.2011
Ville Ranta: Paratiisisarja (2010)

Tämä sarjakuvateos on ollut minulla lainassa jostain huhtikuusta asti, jolloin lueskelin Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaita. Sen lukeminen varmaan jäi siksi, etten tykännyt Rannan Ohjeista rakastaville. Uuden Nemin lukeminen kuitenkin herätti pienen himon lukea sarjakuvia ja tartuin viimein tähän. Yllätys oli varsin positiivinen. Albumi on kauniin näköinen ja tulkinta Paratiisista karkotuksesta mielenkiintoinen. Ehkä vähän provokatiivinen, mutta aika siedettävissä määrin.


170. kulttuuriteko 6.7.2011
Bad Teacher (2011)

Päätin mennä töiden jälkeen plussasetelillä leffaan ja siihen aikaan elokuvavalikoima on melko rajallinen. Löysin kuitenkin jopa kolme potentiaalista vaihtoehtoa, mutta koska kuppasin karkkiostoksilla, ehdin lopulta vain Bad Teacheriin. Valinta osoittautui ihan hyväksi, sillä leffa oli rankan päivän jälkeen juuri tarpeeksi rentouttava ja kevyt.

Cameron Diaz esittää Elizabethia, jota opetustyö ei voisi vähempää kiinnostaa. Leffan alussa hänen aviomiehensä tajuaa että nainen on ollut vain rahan perään, ja antaa tälle kenkää. Elizabeth on jo viettänyt koululla läksiäisensä, mutta joutuukin eron seurauksena jatkamaan työtään vielä vuoden - tai kunnes löytää uuden elättäjän. Hän iskee silmänsä uuteen sijaiseen (Justin Timberlake), jolla on kallis kello, mutta niin iskee toinenkin kollega, jolla on huomattavasti lämpimämpi sydän. Taistosta tulee ruma ja hauska. Samaan aikaan Elizabeth kamppailee mitä moninaisimmin tavoin saadakseen kokoon rahat silikoneja varten, joiden hän uskoo edistävän miehenmetsästysprojektia. Ja tietysti Elizabethin hännillä pyörii myös sarkastinen jumppamaikka, joka lopulta opettaa hänelle jotain opettamisesta ja tunteista.

Hauska, seksikäs, eikä liian dorka.


171. kulttuuriteko 7.7.2011
Jane Austen: Viisasteleva sydän (1818)
Suom. Kristiina Kivivuori

No kuten sanottua, audiokirjoja töiden ohella kuunnellessa saattaa mennä aika paljon korvien ohi. Niinpä en pysty antamaan mitään kovin tyhjentävää arviota tästä. Verrattuna aiemmin kuuntelemaani Neitoon vanhassa linnassa tämä on mielestäni yksiselitteisempi ja romanttisempi ja tässä tapahtuu paljon vähemmän, vaikka juonittelua täytyykin tietysti olla mukana. Pitäisi todellakin kuunnella uudestaan, jotta missaamani kohdat hahmottuisivat kunnolla, mutta ihan heti putkeen en jaksa sitä tehdä.

Viisasteleva sydän on Austenin viimeinen romaani, joka ilmestyi vasta hänen kuolemansa jälkeen yhteisniteenä Neito vanhassa linnassa -teoksen kanssa. Jälkimmäinen oli ensimmäinen kirja, jonka Austen sai "julkaisukuntoon", mutta sekin siis julkaistiin vasta postuumisti. Kirjoilla on jonkin verran yhteistä, sillä molempien tapahtumat sijoittuvat osittain Bathiin. Mielestäni kaupungista saa kuitenkin melko erilaiset kuvat näiden kirjojen perusteella - ja ehkä syynä ovat olosuhteet. Neito vanhassa linnassa -romaanin päähenkilö on nuori, toiveikas ja pian rakastunut tyttö, joka viettää muun ylhäisön kanssa turhanpäiväistä joutilasta lomaa Bathissa odotellen uusia seikkailuja ja tappaen aikaa. Viisastelevan sydämen Anne on jo ennen romaanin alkua tuomittu periaatteessa vanhaksipiiaksi ja hän on vuosikaudet surrut menetettyä rakkauttaan ja kuihtunut silmissä. Annen perhe on elänyt yli varojensa ja teoksen alussa sukutila joudutaan antamaan vuokralle. Suuren häpeän vuoksi perhe pakenee Bathiin, jossa he voivat ylläpitää rikasta imagoaan totuudesta riippumatta. Kyse on tietysti vain mielikuvista, mutta kuunnellessani Neitoa vanhassa linnassa kuvittelin koko ajan helteisen kartanon, viheriäitä niittyjä, eloisaa seuraelämää ja naisia huitomassa viuhkoilla. Viisastelevaa sydäntä kuunnellessani näin Bathin sateisena ja synkeän harmaana maanpaon paikkana.

torstai 7. heinäkuuta 2011

Onnen kultatyttö

Vaikenen viikonlopuksi, sillä kiidän huomenna junannopeudella Ruisrockiin! Ystäväni meni nimittäin voittamaan liput ja kylpylämajoituksen kahdelle, ja päätti ottaa minut mukaan. Jei, matkapulloni pääsevät taas toimintaan!

Ensi viikolla tulossa:

- Ville Ranta: Paratiisisarja
- Bad Teacher
- Jane Austen: Viisasteleva sydän
- Ruisrock

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Omenavarkaissa

168. kulttuuriteko 3.7.2011
Murto ja varkaus (Breaking and Entering) (2006)

Ihan mukava perusdraama, jota olisin jaksanut katsella pitempäänkin.

Will (Jude Law) perustaa kaverinsa kanssa arkkitehtitoimiston maahanmuuttajien rumentamalle "huonolle" alueelle aikeenaan tehdä siitä kaunis. Jo ensimmäisenä yönä kaikki toimiston uudet Macit varastetaan, ja kun uudet on hankittu tilalle, nekin viedään heti. Huolimatta kauniista ruotsalaisvaimosta (Robin Wright Penn) ja uniongelmaisesta tyttärestä, jotka esittävät vaatimuksia, Will alkaa päivystää öisin toimistolla saadakseen roistot kiinni. Hän pääseekin yhden tekijän jäljille ja seuraa tätä tämän kotiin. Jostain syystä Will ei ilmoita tästä poliisille vaan alkaa roiston äidin (Juliette Binoche) kautta luikerrella tämän elämään - ja rakastuu, ehkä. Kyttäyskeikoillaan hän myös ystävystyy auton lämpöä kaipaavan huoran kanssa, eli joutuu kaikkiaan mukaan ihan uuteen, kiehtovaan todellisuuteen.

Mäkkejä pöllivä Miro harrastaa katoilla loikkimista, samoin kuin Ruth Rendellin Hepokatin henkilöt. Hän kokee korkeuden tarjoavan hänelle vapauden ja näkevänsä katoilta kaupungin ja todellisuuden sellaisena kuin ne ovat.

Leffassa on paljon kauniita maisemia ja se on kaiken kaikkiaan hyvännäköinen elokuva. Mielenkiintoista on myös katsella Robin Wright Pennin suoriutumista kaamosmasennusta pakenevana ruotsalaisena ja Juliette Binochen tuskaa bosnialaisena tiikeriäitinä. Molemmat naiset kantavat roolinsa kunnialla ja ovat niin supersöpöjä, että Willin valinnanvaikeuteen voi aidosti samastua.

Katselemalla poistettuja kohtauksia Willistä saa vähän erilaisen kuvan kuin pelkästä elokuvasta. Olen iloinen että ne kohtaukset on jätetty pois, mutta on myös kiinnostavaa havaita, miten pienestä vaikutelmat ovat kiinni.

Elokuvan on ohjannut Anthony Minghella, jonka ohjaama Englantilainen potilas rohmusi aikanaan yhdeksän Oscaria. Taattua laatua siis.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

VaKi-päivät ja vakio-ostos

166. kulttuuriteko 2.7.2011
Vanhan kirjallisuuden päivät Sylvään koululla Sastamalassa


Tämä tapahtuma ei koskaan ole ihan niin kultturelli kuin miltä se kuulostaa, sillä lukupiirillämme on erityislaatuinen lahja muuttaa kaikki korkeakulttuuri maanläheiseksi. Silti Vanhan kirjallisuuden päivät ovat aina olleet muistorikkaita ja yleensä kesän parhaita päiviä. Joka vuosi jo kolmen vuoden ajan olemme istuneet Vammalaan menevään junaan, käyneet penkomassa vähän kirjavuoria ja toteuttaneet sitten liudan perinteitä. Vaikka luennot olisivat aina olleet mielenkiintoisia, ja tänä vuonna erityisesti, emme ole muistaakseni koskaan käyneet kuuntelemassa niitä. Rikos kannattaa -teema olisi kyllä ollut kiehtova ja ohjelma vaikutti lupaavalta, mutta koska tänä kyseisenä päivänä on aina mieletön helle, ei keskittyminen koskaan riitä moiseen penkillä nököttämiseen.


Jos nyt heittäytyisin tässä luovaksi, voisin väittää, että lukupiirimme kannalta tämän vuoden VaKi-päivien teemana olivat Perinteet (ja niiden rikkominen). Itsetiedostavasti kuittailimme tänä vuonna jatkuvasti siitä, mitkä jutut tapahtuvat joka kerta, mitä ei ole tapahtunut koskaan ennen, ja mistä pitäisi tulla uusia perinteitä. Varmaan olen itse kaikista tiukin perinteiden vaalija, sillä ystävänikin äityi sanomaan, että tahdon aina tehdä kaiken samalla tavalla. Myönnän tämän itsekin ja ihmettelin saman keskustelun aikana, missä nostalgiakuplassa olen oikein elänyt esimerkiksi Provinssirockin suhteen. Kymmenen vuotta putkeen siellä piti käydä, vaikka viitisen viimeisintä vuotta eivät olleet ollenkaan samanlaisia elämyksiä kuin suunnilleen viisi ensimmäistä. Ja kun vaihdoin Provinssin Sodankylään, tajusin olleeni jäärä, koska siellä oli paljon hauskempaa. Alkajaisiksi, en edes kuuntele musiikkia, mutta leffoja kyllä katson, ja mieluiten ilmaiseksi. (Tietysti tämä nyt päätyy siihen että olen Sodankylässä seuraavat kymmenen vuotta, mutta tulipahan edes kerran vaihdettua perinne toiseen.)


Jokavuotisia Vanhan kirjallisuuden päivät -perinteitä ovat mm. seuraavat:
  • Junassa meinaamme vahingossa jäädä Karkussa pois. (Ei tapahtunut enää tänä vuonna.)
  • Joka vuonna on kuumempaa kuin edellisenä vuonna.
  • Otan valokuvan aina samasta lämpömittarista, joka näyttää vimmattuja hellelukemia.
  • Keskustelemme pitkään ja useasti siitä, kuinka Sastamalassa paistaa aina aurinko ja miten sitä voisi hyödyntää.
  • Ostan kirjateltasta uuden tai uudemmat Nemit, jotka minulta puuttuvat.
  • Ystäväni ostaa läjän postimerkkejä Postin pisteeltä, koska hän on innokas postcrossaaja. (Tänä vuonna läjä oli tosin huomattavan pieni.)
  • Lähetämme läjän postikortteja, koska Vanhan kirjallisuuden päiviltä saa erikoisleiman. Lähetämme myös muille lukupiiriläisille, vaikka emme tiedä heidän osoitteitaan. Viime vuonna ”punaiset tiilitalot TTY:n lähellä” riitti viemään kortin perille.
  • Otamme Sylvään koulun pihalla aina samalla nurmiläntillä ryhmäkuvia juuri ennen lähtöä.
  • Aiomme aina mennä festaribussilla keskustaan, mutta päädymme moniaista syistä joka kerta kävelemään.
  • Otan sillalla valokuvan järvessä olevaan suihkulähteeseen muodostuvasta sateenkaaresta. (Ei tapahtunut tänä vuonna, sillä aurinko piileskeli juuri sillä hetkellä.)
  • Ystäväni ruikuttaa ja itkee, kiirehtii ja vinkuu, koska tahtoo Herra Hakkaraisen taloon.
  • Viime vuonna missasimme Hakkiksen, mutta ensimmäisenä ja tänä vuonna kiiruhdimme sinne juuri ennen sulkemisaikaa. Ystäväni kiertelee ja pohtii yli sulkemisajan ja ostaa jotain ihan pientä valittaen sitten kaiken hintavuutta.
  • Valitamme siitä, miten kaikki on mennyt kiinni aina kun pääsemme Sylvään koululta keskustaan. Ja tämä tapahtuu aina neljän maissa lauantaina. Tuskinpa Sastamala niin suuri turistirysä on että kannattaisi jättää tällainen tilaisuus käyttämättä. (Vanhan kirjallisuuden päivillä käy vuosittain noin 15 000 henkeä.) 1.7. avattiin uusi kirjallisuusmuseo Pukstaavi, mutta edes se ei tajunnut olla neljää pitempään auki Vanhan kirjallisuuden päivien aikaan!
  • Aiomme aina mennä Nalle Pubiin kaljalle, mutta jostain syystä emme koskaan ehdi.
  • Ennen lähtöä käymme rautatieaseman lähellä olevassa Siwassa ostamassa matkajuomia ja -eväitä.
  • Juomme virvokkeita lähes tyhjällä aseman pihalla ja yleensä palamme viimeistään siinä vaiheessa.
  • Käymme puskapissalla asema-alueella (aina vähintään yksi meistä).
  • Panikoimme siitä olemmeko oikealla raiteella, ja aina olemme.
  • Piristämme junamatkaa ottamalla valokuvia toisistamme ja laulamalla.
  • Siirrymme Koskenrantaan jatkoille, muita ystäviämme liittyy seuraan ja kaikki ovat äimistyneitä lämpömittarivalokuvastani.

Tänä vuonna syntyneitä mahdollisesti uusia perinteitä ovat mm. seuraavat:
  • Ostamme juuri sulkemaisillaan olevasta lakukojusta metrilakua ja toffeekarkkeja.
  • Käymme turkkilaisessa pizzeriassa syömässä.
  • Haemme Ärrältä kahvia.
  • Käymme uimassa. (Ihanan lämmintä.)
  • Menemme seiskan junalla kun aiemmin olemme menneet aina viiden junalla.
  • Ystäväni hurmaa kaikki miehet junassa, bussissa, Sastamalassa ja Tampereella.
  • Tampereella Koskenrannan ja baarin välissä syömme crepejä Keskustorilla ja fiilis on ihan kuin ulkomailla, koska myyjä on yhtä tyly kuin Ranskassa.

167. kulttuuriteko 3.7.2011
Lise Myhre: Nemi: Tulta ja tappuraa (2011)
Suom. Sanna Kailanto

Nyt tapahtuu kummia. Nemillä on poikaystävä! Ikisinkku sitoutumiskammoinen parisuhdevihaaja, joka löytää jokaisesta miehestä jotain vikaa, on aivan lääpällään. Anun poikaystävä pitää tätä kosmisena merkkinä laittaa kaikki rahansa likoon lempijoukkueensa puolesta, joka ei koskaan voita. Suuri, suuri käänne Nemin elämässä. Enpä olisi uskonut tätä päivää näkeväni. Nyt odotan suurella mielenkiinnolla, miten tarina kehittyy ja tuleeko Nemistä joskus vielä vaikka äiti. Ihanaa nähdä vuosien ajan tutun henkilöhahmon kehittyvän ja etenevän elämässään. Muuten albumissa on tällä kertaa aika paljon vitsejä, joita en tajua, ja sellaista ei ole tapahtunut ennen. Ehkä Myhren tyyli on murroksessa. Toivottavasti ei kuitenkaan liikaa, sillä Nemi on hyvä sellaisenaan. (Katso suurempi tunteenpurkaukseni tästä.)


Varmaan muuten rumin Nemi-kansi tähän mennessä.

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Parijako uusiksi

165. kulttuuriteko 1.7.2011
Nelinpeliä (Four Play) (2002)

Leffan takakansi lupaa ”purevaa komediaa ja puhuttelevaa parisuhdepohdintaa”. Edes Colin Firth ei kuitenkaan onnistunut pitämään mielenkiintoani yllä, vaan nukahdin taas. Elokuvan konsepti on lievästi vastenmielinen, eikä sen toteutus ole originelli muuten kuin omituisuudessaan.

Naimisissa olevat Carly ja Allen sekä heidän ystävänsä Fiona ja Ben puuhaavat kaikki saman Seinfeldin kaltaisen sitcomin kimpussa. Koska aviopari on jo vähän kyllästynyt toisiinsa, he yrittävät saada Fionan ja Benin lankeamaan kanssaan samaan avioliiton laimeuteen. Paritus onnistuukin ja hääkellot soivat. Kaiken aikaa Ben ja Carly kuitenkin himoitsevat salaa toisiaan. He järjestävät Allenin ja Fionan kaksin hotelliin saadakseen heidät pettämään ja hankkiakseen siten oikeuden omille puuhilleen. Tämäkin suunnitelma onnistuu, mutta Allenin ja Fionan nautinnollinen voihkinta saakin heidät menettämään mielenkiintonsa toisiaan kohtaan. Kun Ben on menettänyt vaimonsa toiselle, hän alkaa pakkomielteisesti himoita tätä. Carly taas haluaisi kai lähinnä jonkun maksamaan luottokorttilaskunsa. Allen ja Fiona sen sijaan vaikuttavat olevan onnellisia yhdessä, ainakin hetken.

Hämmentävää käyttäytymistä.


Yhteenveto kesäkuun jälkeen

Leffat: 88
Kirjat: 34
Sarjakuvat: 14
Näyttelyt: 9
Tv-sarjat: 5
Keikat: 5
Festarit, messut, tapahtumat: 4
Muut: 2 (Oscar-gaala ja Euroviisut)
Stand up: 1
Teatteri: 1
Audiokirjat: 1

Yhteensä 164.

perjantai 1. heinäkuuta 2011

Pari pakkolyhäriä

163. kulttuuriteko 30.6.2011
Elää, olla olemassa (2007)

Päätin katsoa vähän lyhytelorkuvia ottaakseni aikataulua kiinni, mutta ei näitä kyllä huvikseen katsele. Minkä ihmeen takia näiden pitää aina olla näin kokeellisia virityksiä?

Veera on alkoholistiperheen lapsi, joka valmistautuu lakkiaisiinsa. Sen lisäksi että isä on itsetuhoinen, on Veera vielä onnistunut valitsemaan samanlaisen poikaystävänkin. Lakkiaiset vietetään ja Veera lähtee patjan kanssa ajamaan kohti uutta, pakoon ahdistavaa perheilmapiiriä. Ihan jees, mutta leffa loppuu siihen mistä sen pitäisi alkaa.



164. kulttuuriteko 30.6.2011
Aina kunnollinen (2007)

Todella kokeellinen dokumentti, jonka aihekin jäi vähän hämärän peittoon. Taisi olla kyse avioerosta. Sekavia kotivideoita ja matemaattisia esimerkkejä höystettynä hammaslääkärin ohjeilla, tai jotain sinne päin. Niin tylsä että nukahdin keskellä, vaikka mittaa on vain 20 minuuttia.