sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Kyynelvirtoja kulttuurin äärellä

264. kulttuuriteko 8.12.2011
Kim Echlin: Kadonneet (2009)
Suom. Sirkka Aulanko

"Tulen koko ajan lähemmäksi sinua.
Kohta en jaksa enää. Tämän kaiken kertominen sattuu niin, että unohdan hengittää. Miten kaipaankaan sinun hellyyttäsi. Kolmekymmentä vuotta olen ollut uskollinen sanoille, jotka suovat minulle hitusen lohtua.
Kuolleita minun on miellytettävä kauemmin kuin eläviä. Näin sanoi Sofokles. Rakkaus on lempeä, kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Näin sanoi Paavali. Meistä tulee se mitä ajattelemme. Näin sanoi Buddha."
Ystäväni kertoi tätä kirjaa lukiessaan itkeä vollottaneensa, joten uskalsin tarttua siihen, vaikka aihe kuulostikin äärimmäisen epäkiinnostavalta. Jaksan harvemmin pakottautua lukemaan holokaustista, puhumattakaan sitten muista kansanmurhista, joita maailma on pullollaan. Kadonneet kertoo Pol Potin Kambodzassa tekemistä hirmutöistä, mutta tekee sen rakkaustarinan välityksellä niin kauniisti, että sitä melkeinpä huomaamattaan sivistyy.

Kanadalainen Anne Greves rakastuu 16-vuotiaana palavasti Sereyhyn, joka on Pol Potin hirmuvaltaa paossa ja haaveilee vielä kerran palaavansa kotimaahansa. Lopulta niin käykin, ja Annen sydän särkyy kun hän ei kymmeneen vuoteen kuule rakastetustaan sanaakaan. Sitten hän kuitenkin näkee Sereystä vilauksen tv-uutisissa ja matkustaa päätä pahkaa Kambodzaan etsimään tätä. Rakkaus roihahtaa uudelleen ja nuoripari alkaa rakentaa kotia ja yhteistä elämää kansanmurhan raunioille. Perheensä menettänyt Serey ei kuitenkaan kerro työskentelevänsä vastarintaliikkeen piikkiin, mikä saattaa hänet ja Annen hengenvaaraan. Mutta vaikka Anne näkee merkit, hän ei jaksa välittää, koska niin pitkän ajan jälkeen he saavat viimein olla yhdessä.

Kirjan kertoja on vanhukseksi ehtinyt Anne, ja kerronta on luonteeltaan sinämuotoista, kenties jopa apostrofista. Sinäkerronta on mielestäni ollut aina tehokas keino romantisoida kerrontaa. Kuin maailmassamme ei olisi muita kuin sinä, jolle tätä kirjoitan. Se tekee teoksesta ajoittain niin runollisen, että parhaita kohtia palaa lukemaan uudelleen ja uudelleen. Kun pääsin kirjan loppuun, jouduin heti aloittamaan sen alusta ja lukemaan koko ensimmäisen luvun uudelleen. Vaikuttava, kaunis ja surullinen kirja, mutta jostain syystä en vollottanut kertaakaan.

Kirjasta piti myös Satu, jolta varastin kansikuvan.



265. kulttuuriteko 9.12.2011(Huom! Sata jäljellä!)
Toinen nainen (Love and Other Impossible Pursuits) (2009)

Tämä oli lyhyen ajan sisään jo toinen katsomani leffa, jota tähdittää tällä hetkellä todella kuuma nimi (Natalie Portman), mutta josta kukaan ei ole kuullutkaan, ja joka All Good Thingsin tapaan meni Suomessa suoraan dvd:lle. Edes kirjaa, johon elokuva perustuu, ei ole suomennettu. Lisäksi kummastuttaa Scott Cohenin valinta miespäärooliin, sillä hän ei tunnettuudessa yllä ollenkaan Portmanin tasolle. Vai tiedättekö muka kuka Cohen on? No Gilmoren tyttöjen Max tietysti! (IMDb:n mukaan hänen tunnetuimmat roolinsa ovat olleet leffoissa Gia vuonna 1998, One Life to Live vuonna 1968, sekä pieni sivuosa ihanassa viime vuoden leffassa Love and Other Drugs.) Portmanin sijaan tämän leffan naispääosan piti alkujaan mennä Jennifer Lopezille, mutta onneksi niin ei tapahtunut. Portman nimittäin kannattelee koko elokuvaa yksin aivan mielettömillä näyttelijänlahjoillaan, jotka saavat paatuneimmankin kyynikon vetistelemään.

Sekä takakansi että IMDb:n kuvaus leffasta tuntuvat jotenkin vääriltä, mutta se on ymmärrettävää, koska elokuvan sisältöä on vaikea kiteyttää pieneen tilaan. Emilia ja Jack ovat naimisissa, Emilia on Jackin toinen vaimo, jota muut vaimot koululla paheksuvat. Jackilla on edellisestä avioliitostaan älykäs ja totinen poika, jonka kanssa Emilia yrittää parhain päin tulla toimeen. Ex-vaimo (Lisa Kudrow) on kontrolloiva ja raivoisa harppu, joka ei luonnollisesti siedä Emiliaa. Jackin ja exän avioliiton on lopulta rikkonut Emilian raskaus, joka muuttui iloisesta perhetapahtumasta tragediaksi kun tyttövauva kolmen päivän ikäisenä kuoli.

Tämä kaikki on siis periaatteessa tapahtunut ennen elokuvan alkua, joskin aiempiin tapahtumiin palataan takaumien muodossa. Elokuva itsessään koostuu lapsen kuolemasta selviytymisestä, uusperheen ongelmista (eli lähinnä Emilian ja Jackin pojan välisen vaikean suhteen käsittelystä) ja kaikkien murheiden keskellä sortuvasta avioliitosta. Ei siis mikään helppo saati sitten hyväntuulinen leffa.

Pohjattomasta surullisuudestaan huolimatta elokuva ei ole huonolla tavalla masentava (kuten All Good Things). Vaikka päähenkilöt kohtaavat kaikki mahdolliset haasteet, jotka perhettä voivat maailmassa uhata, heillä kuitenkin on eräänlainen perhe, jossa ilmenee eräänlaista rakkautta. Dvd:n kannessa oleva tagline, jota joku on varmasti miettinyt mahdollisesti jopa viisi sekuntia, on oikeastaan aika totta: "Rakkaus mahdollistaa kaiken".

Lupaan, ettet välty kyyneliltä!


Täytyy muuten huomauttaa, että leffan suomenkielinen nimi on aika surkea ja osoittaa, että sen keksijä on katsonut leffasta viisi ensimmäistä minuuttia. Ja lisäksi, jos joku (kuten minä) on viehättynyt videovuokraamossa tämän dvd:n kannesta ja miettinyt monesti leffan vuokraamista sen perusteella, täytyy kertoa, että tätä kauniin syksyistä kannessa esitettyä kohtausta ei tapahdu elokuvassa! 


Tosin kansi kyllä johdattelee katsojan oikeaan tunnelmaan, sillä sitä katsoessa ei voi välttyä siltä, että mieleen tulee Syksy New Yorkissa (2000), joka myös on pahimmanlaatuinen nyyhkyelokuva.

torstai 8. joulukuuta 2011

Seuramatkailu avartaa

Tällä kertaa vaikenemiseeni oli pätevä syy, sillä olen ollut lomamatkalla Pietarissa. Äitini osti minulle ja avopuolisolleni seuramatkan joululahjaksi, ja köröttelimme matkakohteeseen bussilla muiden turistien kanssa. Vaikka skippasimme balettiesityksen johon osa ryhmästä suuntasi, ehdimme tehdä paljon muuta kulttuuriksi luokiteltavaa. Voisinkin kirjoittaa siitä, ja voisin myös olettaa, että jotakuta saattaisi kiinnostaa, mutta koska en osaisi tarjota mitään tuoretta näkökulmaa näihin historiallisiin juttuihin, tahdon sen sijaan kertoa muista ihmisistä, jotka matkalle osallistuivat.

En nyt ihan heti osaa sanoa mistä se johtuu, mutta tuntui kuin olisi matkustellut sarjakuvahahmojen kanssa. Melkeinpä sanomattakin on selvää, että olimme retkueen nuorimmat jäsenet. Kenelläkään ei ollut edes lapsia mukana, mikä taas lienee yllättävää, koska minua raahattiin lapsena tällaisille matkoille jatkuvasti (tosin ei niillä koskaan tainnut juuri muita pentuja olla). Ehkä ihmisten siirtyessä "turistimoodiin" (turistithan ovat idiootteja, kuten kaikki tietävät, vaikka kotosalla me kaikki olemme ihan järkeviä tyyppejä), heissä alkavat korostua jotkut piirteet toisten painuessa taka-alalle. Tai ehkä se johtuu siitä, että heidät ängetään samaan bussiin lauman vieraita ihmisiä kanssa.

Karikatyyrimaisuutta tuntui vain voimistavan se, että missään vaiheessa ei suoritettu minkäänlaista esittelyä (Luojan kiitos). Koska emme tienneet kenenkään nimiä, jouduimme puhumaan kanssamatkustajista sellaisin termein kuin Itsekseenpuhuja, Se Toinen Isomahainen Mies, Hattumies ja Se Venäläinen Nainen. Kotiin päästyämme keskustelimme näistä tyypeistä tyyliin "Kuka oli sun lempihahmo? - Ehkä se Hattumies. - Joo, se oli kyllä hauska. Mut Se Venäläinen Nainen oli ehkä kaikkein mielenkiintoisin". Älkää käsittäkö väärin. Emme ole ilkeitä ihmisiä. Puhuimme matkatovereistamme ihan hyvässä hengessä. Jotenkin koko seuramatka vain oli meille niin vieras ja uusi maailma, että siitäkin pitäisi melkein ottaa kulttuuriteko! Esittelen tässä joitakin merkillepanemiani juttuja ja pari episodia matkalta. Jos joku pitää kirjaa vain kulttuuriteoistani, eikä halua lukea sattumuksia elävästä elämästä, selatkoon alas, siellä on lista reissun kulttuurikertymästä.

Itsekseenpuhuja

Tämä tyyppi, noin 60-70-vuotias yksin matkustava (mutta naimisissa oleva) mieshenkilö, otti minua menomatkalla todella paljon päähän. Hypätessämme bussin kyytiin Tampereella bussi oli vielä lähestulkoon tyhjä (suurin osa matkustajista tuli myöhemmin kyytiin). Päädyimme istumaan takapenkin läheisyyteen. Ensin panin vain merkille, asiasta ärtymättä, että tämä mies oli vallannut yksin takapenkin, istuen viisipenkkisen penkkirivin keskimmäisessä penkissä. Matkustimme Pietarin suuntaan yöllä ja suurin osa matkustajista nukkui. Muutaman tunnin päästä kun jalkani, selkäni, käteni, puolisoni ja pääni olivat huonossa asennossa nukkumisesta puutuneet, aloin ärtyä tähän mieshenkilöön. Hän ei nimittäin nukkunut. Ollenkaan. Valtasi yksin takapenkin, eikä nukkunut, ei edes leveillyt siinä, vaan istui keskimmäisessä penkissä selkä suorana ja tarkkana kuin kärppä, vieden siten turhaan viisi penkkiä, joilla olisin mukavasti voinut oikaista jalkani ja kuorsata. Eikä siinä vielä kaikki. Melko pian alkoi se itsekseenpuhuminen. Jossain vaiheessa keskellä yötä heräsin siihen, kun mies avasi keskustelun yleisesti koko bussillisen kanssa marmattaen siitä, että kaumpaa kyytiin tulleiden piti maksaa matkasta enemmän, vaikka joutuivat kärvistelemään pitempään bussissa. Alkuun kaikki tyypin lausahdukset kuulostivat yhtä negatiivisilta, mutta ensimmäisen yön jälkeen en enää kiinnittänyt siihen huomiota. Ehkä se johtui väsymyksestä. Joka tapauksessa tyyppi istui koko reissun ajan sillä samalla paikalla (niin kuin muuten kaikki muutkin, mikähän juttu sekin on?) ja laukoi sieltä kommentteja ei erityisesti kenellekään vaan vähän niin kuin kaikille, mutta kuitenkin kai lähinnä itselleen. Sitten kun joku kommentoi johonkin juttuun jotain, tyyppi jatkoi yleensä vain seuraavaan aiheeseen.

Hattumies

Koin suurta yhteenkuuluvuutta Hattumiehen kanssa, joka sai nimensä vasta matkan viime metreillä. Hän ja hänen naisystävänsä sekä avopuolisoni näet opettivat minulle, että parisuhteessa on aina se osapuoli joka haluaa pysyä ryhmän mukana, ja se joka lähtee vaeltelemaan yksinään. Meidän parisuhteessamme minä olen se vaeltelija, ja heidän parisuhteessaan se oli Hattumies. Vaeltelimme molemmat Venäläisen taiteen museossa omillamme, mistä seurasi ensin se, että avomieheni tuli luokseni sähisten "Ei saa lähteä omille teille, mää hain sua!". Seuraavaksi seurasi se, että Hattumiehen naisystävä sähisi Hattumiehelle (huomattavasti äänekkäämmin) jotain mikä alkoi sanoilla "Mä haluan tehdä tän pelin sulle nyt selväksi" ja jatkui siten, että nainen totesi muille seurueen miehille, että museo oli hyvä tapa testata kannattaako parisuhdetta ylipäänsä jatkaa. Loppu hyvin, kaikki hyvin: Hattumies vaelteli vielä jonkin aikaa, mutta tuli sitten naisen luo sanoen: "Ei siellä oikein mitään kiinnostavaa ollutkaan". Lopulta Hattumies sai nimensä Viipurin kauppahallissa, missä hän halusi lainata minulta rahat karvahattuun. Ja kunnia vaeltajille, sillä rahat olivat tililläni jo ennen kuin pääsin kotiin asti.

Ohipuhuminen

Tämä on omituinen ilmiö. Olen taipuvainen uskomaan, että ohipuhuminen on jokin keski-iässä päätään nostava piirre, sillä en muista koskaan törmänneeni siihen nuorten keskuudessa. Alkoholilla saattaa myös olla osuutta asiaan, sillä toinen yhtä räikeä tapaus sattui vuosi sitten firman pikkujouluissa, joissa istuin pöydässä kahden keski-ikäisen miehen kanssa. Uskonkin, että ohipuhuminen vaatii kolmannen, hiljaisen osapuolen, joka toimii ikään kuin korvina molempien jutuille siinä vaiheessa kun kaksi ihmistä puhuu toistensa ohi. Tässä tapauksessa takapenkin miehet (Itsekseenpuhuja ja Se Toinen Isomahainen Mies, sekä Se Jonka Vaimo Opiskelee Pietarissa) juopottelivat kaikki omista pulloistaan paluumatkalla ja juttelivat. Eli puhuivat toistensa ohi. En millään voi ymmärtää, miten ohipuhuminen voi olla viihdyttävämpää kuin oikeasti puhuminen, ja siksi luulenkin, että kyse on jälleen sukupolvien välisestä kuilusta. Siis: Itsekseenpuhuja ja Se Toinen Isomahainen olivat enimmäkseen äänessä, ja heidän välisellään penkkirivillä istuva Se Jonka Vaimo Opiskelee Pietarissa oli lähinnä hiljaa, mutta toimi siis korvina molempien jutuille. Tätä on aika vaikea selittää. Tajuatteko mitä tarkoitan? Siis juttu saattoi mennä esimerksi näin:

STIM: Mää en oo kolmeenkytä vuoteen koskenu joulukuuseen...
IP: Kyä eukko ny hämmästyy kun mää meen kotiin ja sanon että mää olin paletissa...
STIM: ... mutta kyllä mää nyt sanoin naapurille että saa tuada...
IP: ... mää voin näyttää lippua, mulla on todiste!
STIM: ... saa naapuri tuoda joulukuusen mulle jos välttämättä haluaa...
IP: ... en mää kyllä mitään tajunnu sen juanesta, täytyy oikein netistä kattoo kotona...
STIM: ... mutta itte en oo joulukuusiin koskenu...
IP: ... mikä sen nimi oli, joku joutsen...

Ei ole sillä välikappaleella siinä helppoa. 

Venäläisen naisen röökimatka

Tämä oli mielestäni ehkä koko matkan kohokohta, ja näistä tapahtumista voisi vetää vaikka minkälaisia filosofisia päätelmiä. Matkalla oli mukana yksin matkustava venäläinen nainen, jonka päämäärä oli ilmeisesti päästä vain käymään kotimaassaan, ja kenties tällainen matka tarjosi siihen järkevän vaihtoehdon. Nainen katosi Pietariin saavuttaessa eikä osallistunut mihinkään yhteisiin ohjelmanumeroihin, mutta ilmaantui mukaan paluumatkalle (ja vaikutti ehkä vähän itkettyneeltä). Menomatkalla hänessä ei ollut mitään huomiotaherättävää, eikä minkäänlaisia ongelmia ilmennyt. Paluumatkalla hänellä oli kuitenkin aivan käsittämättömän voimakas tarve polttaa tupakkaa koko ajan. Joka kerta kun pysähdyttiin (tullissa, taas tullissa, tax freessa ja kaikissa muodollisuuksissa joista en pysynyt kärryillä), nainen pisti röökiksi. Joka kerta kun joku jäi bussista pois, nainen ponkaisi laukkujen vapauttamisen ajaksi ulos tupakalle. Sen lisäksi hän kävi jo Venäjän puolella polttamassa bussin vessassa! Kuski veti mielettömän raivarin ja saarnasi mikrofoniin astmaatikoista jne. ja uhkasi heittää röökaajan pihalle jos sama toistuisi, ja sai raikuvat aplodit. Siitä, ja kaikista miljoonista pysähdyksistä huolimatta, nainen kävi vielä myöhemmin uudestaan tupakalla bussin vessassa. Tietenkään kuski ei oikeasti heittänyt häntä ulos, mutta piilotti vessan avaimen!

Okei, nainen oli kiinnostava hahmo, ja olisin utelias tietämään, mistä moinen röökinhimo syntyi meno- ja paluumatkan välillä. Vielä kiinnostavampaa oli kuitenkin ihmisten reaktio. Vakuutan, että jos nainen ei olisi käynyt vessassa tupakalla, kukaan ei olisi huomannut yhtään mitään ihmeellistä. Saarnaamalla mikkiin bussikuski teki kuitenkin asiasta julkisen ja naisesta koko turistiretkueen yhteistä riistaa. Vessaepisodin jälkeen ainakin koko takapenkin ympäristö tarkkaili naista herkeämättä, laski tämän tupakoita, aikavälejä tupakoiden välillä ja rahaa, joka sellaiseen tupakointiin palaa. Eikä tätä tehty mitenkään hienotunteisesti. Itsekseenpuhuja alkoi joka pysäkillä huokailla: "Taasko sitä muijaa pitää odottaa?", vaikka hän ei varmasti vienyt ylimääräistä aikaa polttaessaan samalla kun kuski purki poisjäävän matkalaisen laukkuja tavaratilasta, ja vaikka olimme koko matkan ajan kaksi tuntia edellä aikataulusta! Itsekseenpuhuja lietsoi koko takapenkin ympäristön tilaan, jossa ikä ja arvokkuus unohtuivat, ja yhä enemmän alkoi kuulua sellaisia kommentteja kuin "Jätä se kyydistä!". Aikuiset ihmiset! Vanhat ihmiset!

Kaiken huippu oli kuitenkin mielestäni se, kuinka tästäkin tapauksesta onnistuttiin tekemään kansallisuuskysymys. Edessäni oleva nainen totesi: "Suomalainen sentään uskoo kun kerran sanotaan". Olen aivan vakuuttunut siitä, että suomalainen nimenomaan ei uskoisi, vaan sisulla jatkaisi hamaan loppuun saakka. Järkevämpi kommentti tähän kuitenkin olisi se, että eihän sillä todellakaan ole mitään tekemistä kansallisuuden kanssa. Ja siis, tämä juttu voisi ehkä voittaa Vuoden 2011 ironisin hetki -palkinnon, koska äkkiä bussilastillinen "Venäjän ystäviä" kääntyi sitä ainoaa venäläistä vastaan, haluten syyttää kaikista tämän mahdollisista vioista synnyinmaata.

Yritin kuvitella mielessäni tilanteen, jossa pakonomainen tupakoinnin tarve olisi vallannut jonkun muun matkustajan. Tulin siihen päätelmään, että jos röökaaja olisi ollut esimerkiksi Hattumies, hänelle olisi varmaankin naureskeltu hyväntuulisesti. Miksi? Hattumies oli koko ajan hymyssä suin, veikeä, hauska heppu, jolla oli tyttöystävä mukana, joka osallistui kiertoajeluihin, jolla oli suomalainen passi ja uusi venäläinen karvahattu. Hattumies oli sanalla sanoen sellainen mies, jolle halusi lainata 30 euroa, vaikkei rahojen takaisinsaamiseksi ollut mitään järkiperäistä todistetta. Siis sellainen mies, jonka tupakanhimoakin olisi pidetty huvittavana.

Mitä venäläinen nainen siis teki väärin? Hän oli venäläinen, alkuperäisasukas, jonka varmaan pelättiin halveksivan turistilaumaamme. Hän matkusti yksin, vaikka suurin osa muusta porukasta tuli pareittain tai ainakin vaimo oli kotona odottamassa. Hän erkani ryhmästämme omille teilleen heti kun ehti, eikä jutellut kenenkään kanssa. Kukaan ei tiennyt hänestä mitään muuta kuin sen, että hän oli venäläinen ja nainen. Kahdella tavalla kakkosluokan kansalainen.

Opin tällä matkalla ihmisluonnosta ja seuramatkojen hengestä enemmän kuin Pietarista tai sen kulttuuritarjonnasta. Joka tapauksessa kulttuuriteoiksi kelpuutin seuraavat aktiviteetit:

261. kulttuuriteko 4.12.2011
Kaupunkikiertoajelu, Pietari, Venäjä

Koska se oli piinallisen pitkä ja venäläinen matkaopas kailotti mikrofoniin niin innokkaasti etten pystynyt edes nukkumaan. 

262. kulttuuriteko 4.12.2011
Venäläisen taiteen museo, Pietari, Venäjä


263. kulttuuriteko 4.12.2011
"Kirkko veren päällä", Pietari, Venäjä

Koska maksoin siitä kuusi euroa, sen täytyy olla kulttuuriteko.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Joulu se tulla jolkottaa (mutta tämä teksti ei kerro siitä)

258. kulttuuriteko 27.11.2011
All Good Things (2010)

Jos joku leffa on huono valinta firman pikkujoulujen jälkeiseksi illaksi niin se on kyllä tämä. Kauhean masentava alusta loppuun, vailla minkäänlaista ilon pilkahdustakaan, ja kaiken lisäksi perustuu vielä tositapahtumiin. Tällaiset leffat ovat minulle myös mysteerejä siinä mielessä, etten tajua, miten kaksi tämän hetken kuumaa näyttelijänimeä (Ryan Gosling ja Kirsten Dunst) keskellä menestyksensä huippua päätyy näyttelemään näin keskinkertaisessa jutussa, jota ei kukaan muista viikon päästä, ja joka menee Suomessa suoraan dvd:lle. En ymmärrä.

No niin, lähdettiinpä taas negatiivisesti liikkeelle. Eihän tämä leffa siis huono ole, mutta olosuhteisiin se oli täysin väärä. Lisäksi siinä ei ole mitään yllätyksellistä, jännittävää kutkutusta, vaan pelkästään masentavaa tunnelmaa.

David Marks on rikkaan kiinteistöimperiumin perijä, jonka isä painostaa tämän firmaansa töihin, jotta David voisi tarjota tuoreelle vaimolleen Katielle kaiken mitä tämä tarvitsee. Käy kuitenkin ilmi (ylläri), ettei raha ole se, mikä Katien tekisi onnelliseksi. Se, mitä tämä kaikista eniten haluaa, on Davidille kuitenkin mahdotonta. Suhde lähtee heti avioliiton alussa väärille raiteille kun Katie tekee Davidin vuoksi elämänsä suurimman uhrauksen. Eikä siinä vielä kaikki. David alkaa käyttäytyä yhä arvaamattomammin ja naapurit saavat todistaa useita äänekkäitä riitoja ja mustia silmiä. Kuitenkaan Katie ei pääse suhteesta irti, ja kun hän viimein yrittää, taloudellinen tilanne tekee sen mahdottomaksi. Lopulta Katie katoaa, eikä katsojalle jää epäselväksi, kuka sen on saanut aikaan.



259. kulttuuriteko 29.11.2011
Klikkaa mua (2011)

Voi, tämä loppui aivan liian pian! Johanna Vuoksenmaan syksyn kotimainen sarja keskittyi nettideittailun ympärille, mutta lopulta siitä muodostui vain kehys ja kaikki merkittävä tapahtui muualla.

Ella on nelikymppinen kahdesti eronnut kolmen lapsen äiti, joka alkaa kaivata elämäänsä parisuhdetta ja rekisteröityy nettideittipalveluun. (Olen pitkään jotenkin inhonnut Minttu Mustakalliota, mutta tähän sarjaan hän sopii niin loistavasti, että käänsin kelkkani täysin.) Jokainen sarjan jakso on nimetty jonkun miehen mukaan, jonka Ella tapaa. Suurin osa netistä löydetyistä miehistä on ihan mahdottomia tapauksia, ja enemmän alkaakin kyteä Ellan ja tämän työkaverin Eeron välillä - vaikka Eero on naimisissa ja yrittää vimmatusti puuhata lasta. Oman lisävärinsä touhuun tuovat Ellan ex-miehet, joista molempien kanssa Ellalla on lapsia, eikä hän niin ollen pääse kummastakaan eroon. Krista Kosonen tekee valtavan sympaattisen roolin ex-mies-Karin uutena tyttöystävänä (mutta Kristasta olenkin tykännyt aina).

Ellalla on trendikäs työpaikka sisustusohjelman juontajana ja kaksi läheistä ystävää, joita hän joutuu tukemaan aina silloin kun he eivät tue häntä syöttämällä suklaata ja juottamalla viiniä. Toinen on onnellisesti naimisissa, mutta elämän ainoa ilo vaikuttaa olevan alkoholi. Toinen taas on nelikymppisenäkin iloinen sinkkutyttö, jonka elämä keikahtaa nurin kun hän rakastuu palavasti naimisissa olevaan mieheen. Kaikkien naisten elämää seurataan omilla tahoillaan, mutta Ella on kuitenkin pääosassa.

Välillä Ellan elämää oli suorastaan ahdistavaa seurata, koska hänellä on jatkuvasti ihan uskomattoman kiire. Kun hän sitten viimein saa kalenteristaan varattua aikaa treffeille, menee yleensä viisi minuuttia ennen kuin lapset, exät tai ystävät tarvitsevat häntä ehdottomasti johonkin. Niinpä ei olekaan yllättävää, että vaikka Ella viimeisessä jaksossa tapaa ihan lupaavan miehen, hän joutuu toteamaan, ettei hänellä yksinkertaisesti ole aikaa rakastua.

Tykkäsin tästä sarjasta tosi paljon. Se eteni vauhdikkaasti eikä jäänyt junnaamaan tylsien ongelmien kimpussa. Keski-iän kynnyksellä tepastelevien naisten ongelmia kuvataan monipuolisesti ja lämpimästi, eikä niihin oteta moralisoiden kantaa. "Miespääosan" esittäjä on symppis, ja kaikkiin erilaisiin naisiin voi kiintyä eri tavoin. Ella on kyllä välillä aika ärsyttävä, mutta hänen uskollisuutensa ystävänä on verrattavissa Sinkkuelämää-porukkaan.



260. kulttuuriteko 2.12.2011
Claudie Gallay: Rakkaus on saari (2011)
Suom. Titia Schuurman

Tämä kirja on rakenteeltaan juuri sellainen mistä tykkään: paksu, mutta väljästi kirjoitettu ja luvut ovat lyhyitä. Kerronnan saati sitten tarinan tasolla se ei ole suosikkityyppiäni. Kerronta on jotenkin niin periranskalaista ettei se oikein uppoa. Tarinakin koostuu vanhoista kliseistä, erotiikasta ja aviorikoksesta, taiteesta ja tuskasta. Suuret tunteet yritetään esittää minimalistisessa muodossa niin että rivien välistä pitää lukea kaikki olennainen. Muoto kuitenkin rohkaisee nopeaan lukemiseen, eikä tue ajattelemaan pysähtymistä.

Helteisessä Avignonissa vietetään teatterifestivaalia, mutta siitä ei meinaa tulla mitään, koska teatteriporukka päättää lakkoilla juuri festareiden aikaan. Ohjaajat, näyttelijät, festivaaliyleisö ja lukija ovat tästä turhautuneita. Lakon sanoma ei missään vaiheessa tule selväksi, vaikka festivaali onkin ollut tulehtunut jo vuosia.

Kaunista entistä rakastettuaan vuosien jälkeen yhä odottava ohjaaja Odon palkitaan, kun rakastettu saapuu menestystä uhkuen näyttelemään Hiljaisia siltoja kaupunkiin. Odonin ohjaama näytelmä Punainen yö saadaan esitettyä pari kertaa lakkolaisista huolimatta, ja sitä on saapunut katsomaan vähintäänkin häiriintynyt Marie, kuolleen näytelmäkirjailijan sisar.

Vanha nainen, Isabelle, majoittaa taloonsa nuoruuden intoa hehkuvia näyttelijöitä ja taiteilijoita ja ihailee heitä, hänellä itsellään kun ei merkittäviä lahjoja ole millekään alalle.

Jeff, joka tekee jotain hanttihommia Odonille - vaikkei saa niitä koskaan tehtyä - haaveilee maksavansa velkansa exälleen, Odonin siskolle, ja lähtevänsä sitten haaveiden Michiganiin. Kun unelma on lähellä toteutua, iskee kuitenkin rimakauhu.

La Jogariksi nimensä muuttanut Mathilde ei voi olla Odonin kanssa samassa huoneessa haluamatta rakastella tämän kanssa, mutta ah ja voih, kuinka kaikki on vaikeaa, ja eih ja voih, jostain lukijalle käsittämättömästä syystä he eivät vaan voi olla yhdessä. Voih, traagista.

Julie, Odonin tytär, on näyttelijä, mutta ennen kaikkea rakastunut Damieniin. Vai kumpi on enemmän rakastunut? Jotain hirveitä ongelmia heilläkin on.

Lopussa on tarjolla pari yllätystä, vaikka kirja ei missään nimessä lunasta takakantensa lupauksia "tragediasta, jollaista tuskin kukaan osasi kuvitella". Kaikki on kuitenkin niin lakonisesti esitettyä, ettei henkilöiden kohtalosta jaksa oikein kiinnostua.

Lopulta tätäkin kirjaa voisi markkinoida sanoilla: "Tarina syyllisyydestä, kostosta ja anteeksiannosta". Haaaukotus.

Yhteenveto marraskuun jälkeen

Leffat: 124
Kirjat: 58
Sarjakuvat: 29
Näyttelyt: 9
Festarit, messut, tapahtumat: 7
Tv-sarjat: 11
Keikat: 8
Audiokirjat: 4
Muut: 4
Teatteri: 3
Stand up: 1
Levyt: 1

Yhteensä 259. Jäljellä 106.