sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Kapina ja sekasorto


Lauren Oliver: Pandemonium - Rakkaus on kapinaa (2012)
Suom. Marja Helanen

Spoilerivaroitus! Koska Pandemonium on toinen osa trilogiassa, jonka Delirium aloitti, spoilaa siitä kertominen vääjäämättä edeltäjänsä. Eteneminen omalla vastuulla.

Yritän nykyään kovasti vältellä kirjasarjoja, koska seuraavien osien odottelu on aina tuskallista ja siinä ajassa ehdin yleensä unohtaa edeltävän osan tapahtumat huolella. En myöskään kestä ajatusta siitä, että tarinan päätökseen saamiseen voisi mennä useita vuosia, ja siksi suosinkin sarjoja, joiden pituus on jo ennalta määrätty. Trilogian voin vielä jotenkin sietää. Havaitsin myös, että blogin pitämisestä voi olla konkreettista hyötyä siinä vaiheessa kun yrittää muistella, ketäs tässä sarjassa nyt seikkailikaan ja miksi halusinkaan lukea tämän jatko-osan.

Huomaan olleeni jokseenkin nihkeä Deliriumin suhteen, enkä osaa sanoa, onko Pandemonium todella parempi, vai olenko vain kiinnittänyt edellisen osan yhteydessä huomiota sen heikkouksiin. Joka tapauksessa suoriuduin tästä jatkosta huomattavasti nopeammin kuin ensimmäisestä osasta, enkä enää pitänyt päähenkilöä ääliömäisenä.

Lena onkin kokenut suuren muutoksen, joka sai alkunsa jo Deliriumin loppupuolella, jolloin tämä muuttui tyhmästä nynneröstä suorastaan supersankariksi. Sarjan ensimmäisen osan lopussa Lena ylittää "zombimaan" ja "Korven" toisistaan erottavan aidan ja menettää matkalla Alexin, syyn siihen, että rakkauden puolesta ylipäänsä kannattaa taistella. Paluuta ei kuitenkaan ole, Lenan identiteetti pyyhitään lopullisesti kadoksiin, kuten kaikille karkureille käy.
"'Voit tottua siihen nyt saman tien', hän sanoo hiljaa mutta kiivaasti. 'Kaikki, mitä sinä olit, entinen elämäsi, ihmiset, jotka tunsit... tomua.' Hän pudistaa päätään ja sanoo vähän napakammin: 'Mitään ennen ei ole. On vain nyt ja se, mikä koittaa seuraavaksi.'"
Korvessa Lenasta koulitaan kovis ja hänet otetaan mukaan undercover-operaatioon. Siinä missä Delirium keskittyi fiktiivisen maailmansa esittelyyn ja siihen, kuinka Lena alkaa nähdä ympäröivän yhteiskunnan mädännäisyyden rakastumisen myötä, Pandemoniumista ei puutu toimintaa ja mäiskettä. Supersankari-Lena lahtaa pahiksia tuntematta pienintäkään värähdystä ensimmäisenkään tapponsa yhteydessä.

Yhteiskunta osoittautuu monimutkaisemmaksi kuin ensi näkemältä vaikutti. Kahtiajako hyviksiin ja pahiksiin ei ole selviö, vaan "hyvikset" eli parantamattomatkin jakautuvat ainakin kolmeen eri leiriin: raadonsyöjiin, muotopuoliin metrotunneleissa eläviin rottaihmisiin ja järjestäytyneisiin hippianarkisteihin, jotka aikovat tosissaan saada aikaan vallankumouksen. Hyvisten ja pahisten rivit sekoittuvat entisestään kun nämä käyttävät toisiaan hyväkseen yhteisessä sodassa. Maailma ei ole mustavalkoinen ja Korpi on korruptoituneempi paikka kuin Lena osasi odottaa.

Lena soluttautuu DVA:n (Deliriasta Vapaa Amerikka) riveihin tietämättä oikeastaan miksi. Julkisesta mielenosoituksesta hänet kaapataan maan alle yhdessä DVA:n johtajan pojan Julianin kanssa. Julian edustaa kaikkea sitä, mitä Lena vihaa. Tämä aikoo marssia julkisesti parannettavaksi silläkin uhalla, että hän sairauden vuoksi todennäköisesti kuolee proseduuriin. DVA:n mottoihin kuuluu, että joskus yksilöitä täytyy uhrata suuremman hyvän puolesta - eikä rakkaudesta parannetussa maailmassa herätä edes kummastusta se, että isä näin uhraa poikansa. Itse asiassa fiktiivisen Amerikan "uskonto", tiedettä ja kristinuskoa yhdistelevä, rakkaudesta vapaa yleinen ohjenuora elämään, pitää sisällään tekstin, joka kiteyttää Julianin isän aikomukset:
"Pappi lukee Aabrahamin kirjaa. Tietenkin. Siinä Jumala käskee Aabrahamin tappaa oman poikansa Iisakin, kun Iisak sairastuu deliriaan. Ja Aabraham tottelee. Hän vie poikansa vuorelle ja iskee veitsen suoraan tämän rintaan. --- Tottele Jumalaa, turvallisuusmääräyksiä ja luonnonlakia, sitähän Aabrahamin kirja meille opettaa."
Ennen kuin Julian ehtii uhrautua, hänet siis kaapataan ja työnnetään pieneen huoneeseen Lenan kanssa. Samalla kun näennäisesti eri puolilla olevat nuoret taistelevat henkensä edestä, tyttöjen läsnäoloon tottumaton Julian tietysti sairastuu deliriaan, rakastuu Lenaan, ja käy pikavauhtia läpi sen kehityksen, jota Lenan osalta tahkottiin Deliriumissa satojen sivujen verran.

Pidin kirjasta ehkä juuri siksi, että sen maailma osoittautuu niin paljon monimutkaisemmaksi kuin ensimmäinen osa antoi ymmärtää. Kuvittelin, että Korvessa ihmiset eläisivät onnellisina kaikkeen rakkauteensa kietoutuneina, mutta arki onkin rankkaa, nälkä ja kylmyys jatkuvaa, kuolema on osa elämää ja kaiken lisäksi itsensä pelastaminen ei riitä Korven asukkaille: tavoitteena on saada koko Amerikka vapaaksi ajatuksesta, että rakkaus on tappava sairaus. Taistelu vaikuttaa yhä toivottomalta, mutta kirja tuo hyvin esiin sen, kuinka vastarinta on trilogian ensimmäisestä osasta laajentunut ja muuttunut näkyvämmäksi. Nyt kirjassa törmätään jopa anarkistisiin graffiteihin, kun Deliriumissa "invalidien", kapinallisten korpiasukkaiden, olemassaoloa ei edes julkisesti myönnetty.

Kirjan loppu ennakoi sotaa niin kansallisella kuin henkilökohtaisellakin tasolla ja jättää lukijan kovin ikävään mielentilaan, odottelemaan tuskissaan viimeisen osan suomentamista.

Delirium ilmestyi suunnilleen samaan aikaan kuin Ally Condien Tarkoitettu. Molemmissa kirjoissa rakkaus ja runous ovat pannassa ja elämä kuuluu elää yhteiskunnan valitseman puolison kanssa. Naispäähenkilöt alkavat kapinoida yleistä järjestystä vastaan ja niin edelleen. Myös Condien kirja on nyt saanut suomenkielisen jatko-osan, Rajalla. En ole vielä saanut sitä hyppysiini, mutta odotan sen lukemista mielenkiinnolla ja toivon, että trilogioiden yhteneväisyydet toisten osien myötä hälvenevät ja ne lähtevät jotenkin eri teille.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Tarina joka elää ikuisesti


Twilight - Aamunkoi: Osa 2
(The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 2) (2012)

Edwardin ja Bellan tarina on viimein saatettu loppuun - enemmän tai vähemmän kunnialla. On aika herätä leffahorroksesta. (Olen näemmä kirjoittanut kunnolla jostain elokuvasta viimeksi toukokuussa, joten nyt vähän jännittää miten tämä sujuu.)

Tällä kertaa en valmistautunut leffaan katsomalla kaikkia sitä edeltäviä osia, sillä viimevuotisesta Ao1:n ensi-illasta tuntuu olevan suunnilleen viikko - karmivaa. Vuosi sitten katsoin kaikki saagan osat putkeen ja osoittautui, etteivät ne toimi kovin hyvin omillaan, kun kirjasarjan lukemisesta oli jo kulunut niin paljon aikaa. En siis ollut valmiiksi virittäytynyt Twilight-taajuudelle mennessäni katsomaan saagan päätösosaa. Muistikuvani kirjasarjasta ovat jo hämärtyneet niin, etten osannut odottaa leffan jokaista juonenkäännettä, mikä oli varsin virkistävää. Elokuva nojaa edeltäjiensä tapaan kuitenkin hyvin vahvasti siihen uskomukseen, että sen katsojat ovat lukeneet kirjat. Asioihin viitataan ohimennen sivulauseessa, kun niitä on jo kirjoissa selitetty sivutolkulla. Sen vuoksi sympatiani ovat leffaan pakotettujen poikaystävien puolella.

Tultuani elokuvista kotiin luin ensi töikseni oman tekstini Twilightin feministisestä luennasta ja yllätyin siitä, miten hyvä se oli. Lukekaa siis tekin! Lukiessani Twilight-kirjoja en todellakaan mitenkään tietoisesti lukenut niitä feministisinä kannanottoina, eikä siinä suoraan sanottuna olisikaan mitään järkeä. Mutta vetoan edellämainitussa jutussa kirjoittamaani:
...feministisen kirjallisuuden kannalta on kuitenkin tärkeä Gayatri Spivakin herättämä kysymys: ”miksi lukea 'hyvin' (= uskollisesti), jos se tuottaa alistusta ja esteettistä apatiaa?” Väärinlukeminen saattaa emansipaation kannalta olla paljon hedelmällisempää, ja feministiseen kirjallisuudentutkimukseen onkin usein liitetty idea ”vastakarvaan” lukemisesta.
Varokaa kirjoittamista, sillä on valtavia supervoimia: aloitat jotain vitsinä ja sitä mukaa kun kirjoitat, alat uskoa siihen itsekin ja jatkossa näet kaiken oman tekstisi läpi!


Mielestäni Ao2:n alussa Bellan emansipoituminen on suorastaan käsin kosketeltavaa. Leffa alkaa suoraan kohtauksesta, johon Ao1 päättyi: Bella herää vampyyriksi muuttuneena. Kaikki hahmon kömpelyys ja nuhjuisuus on poissa, räpiköivästä ankanpoikasesta on kuoriutunut joutsen (Swan!), joka toteaa: "I was born to be a vampire." 

Bella vaikuttaa ensi kertaa olevan sinut itsensä ja ruumiinsa kanssa: peilistä takaisin katsoo häikäisevän kaunis ilmestys. Kaikkien aiempien Twilight-elokuvien ajan ollaan valmistauduttu tähän: Kristen Stewart on aiemmin puettu huppareihin ja meikattu mahdollisimman vähän, jotta kontrasti tämän uudelleensyntymässä olisi mahdollisimman suuri. Ao1:ssa nähtiin loistavaa maskeerausta kun Bella raskauden aikana riutui pelottavaksi luukasaksi. Jotain hienoa on onnistuttu tekemään myös Ao2:ssa. Bella vaikuttaa pitemmältä, hoikemmalta, vähemmän tuskaiselta ja jotenkin kontrastisemmalta versiolta itsestään. Hehkeää olemusta korostetaan uudenlaisilla vaatetusvalinnoilla: mekkoja, pitkiä saappaita ja kaikkiaan hyvin istuvia kuteita. Bella todellakin löytää ja hyväksyy naisellisuutensa vasta vampyyrina, i.e. avioliitossa ja lapsen synnyttämisen jälkeen. (Ainoa mille ei ole voitu mitään on Stewartin ääni. Kirjassa kuvataan, kuinka Bellan ääni on kuin pienten kellojen helinää vampyyriksi muuttumisen jälkeen, mutta Stewart raakkuu edelleen aika ajoin kuin varis.)


Ensi töikseen vampyyriksi synnyttyään Bella rutistaa Edwardin väkivaltaiseen syleilyyn osoittaen, että hän on nyt perheen vahvin. Tämä käy hyvin ilmi koko elokuvan ajan. Edward mukautuu rooliinsa hyvänä isänä ja muuttuu siten entistäkin nössömmäksi hahmoksi. Bellan vampyrisaation myötä voimistunut kyky toimia "kilpenä" tekee hänestä konkreettisesti perheen suojelijan ja Edward jää hämmästelemään ihmeellistä vaimoaan taka-alalle.


Valitettavasti kaikki Bellan ja Edwardin välinen seksuaalinen jännite, joka oikeastaan puhkesi kunnolla kukkaan vasta Ao1:ssa, vaikuttaa täysin kuolleen avioelämän myötä. Kirjasarjan viimeisen osan loppumattomasta himosta ei näy elokuvassa jälkeäkään.

Ohjaaja Bill Condon tavoittaa molemmissa Aamunkoi-osissa hyvin sen fiilistelyn, joka aiemmissa osissa on loistanut poissaolollaan. Ao1:ssa fiilisteltiin häitä, onnea, rakkautta ja seksiä. Edward ja Bella saivat viimein olla onnellisia, eivätkä pahikset uhanneet heidän onneaan. Ainoa uhka tuli sisältäpäin, kun Bella oli vampyyrilasta kantaessaan lähellä kuolemaa. Ao2:ssa puolestaan fiilistellään kiitettävästi vampyyrina olemista tuoreen vampyyrin näkökulmasta. (Bellan ensimmäinen metsästysreissu on tosin ehkä hieman kiusallista katseltavaa.) Fiilistelylle on tilaa näissä elokuvissa sen vuoksi, että Aamunkoi on alkujaan yksi kirja, joka on jaettu kahdeksi elokuvaksi. Sen vuoksi näissä elokuvissa tapahtuu vähemmän kuin aiemmissa elokuvissa, eikä Ao1:ssa tarvinnut haaskata ollenkaan aikaa esimerkiksi taisteluun.

Cullenien perheonni, joka pyörii nyt Edwardin ja Bellan jälkeläisen, Renesmeen ympärillä, katkeaa kuitenkin lyhyeen ja edessä on vääjäämätön lopputaistelu. Cullenit haalivat vampyyreja ympäri maailmaa todistajiksi sille, että Renesmee ei ole kuolematon lapsi. Kuolemattomien lasten luominen on vampyyrimaailmassa ehdottomasti kiellettyä ja siitä seuraa kuolemanrangaistus. Lapset, joita vampyyri on purrut, ovat samalla voimakkaita ja henkisesti kehittymättömiä ja voivat tuhota kokonaisen kylän hujauksessa saadessaan raivonpuuskan. Väärinkäsitys johtaa siihen, että Volturit vyöryvät Forksiin valtavana mustana massana aikeenaan listiä vihdoin kaikki Cullenit, joiden hyveellisyys ja elämäntapa on ärsyttänyt heitä läpi kaikkien Twilight-leffojen.

No, kirjoja lukemattakin voitte ehkä arvata, että tarinan loppu on siirappisen onnellinen. Elokuvasaagan lopetus lunastaa kaikki ne odotukset, joita tällaisen eeppisen tarinan lopetukselta voi odottaa, ja jopa ylittää ne.


Vastoinkäymiset voitettuaan Bella ja Edward istuvat jälleen niityllä, joka on aiemmista osista tuttu, jolla on kosittu, suudeltu, kimallettu ja melkein jouduttu tapetuksi. Niitty palauttaa välittömästi mieleen aiempien osien onnen hetket ja on siten ainoa oikea paikka päättää tämäkin elokuva. Niityllä Bella näyttää Edwardille uuden harjoittelemansa vampyyrikyvyn avulla heidän tarinansa pieninä katkelmina aiemmista leffoista. Tämä on se hetki kun tippa nousee väkisinkin linssiin. Hyvin lyhyt kohtaus palauttaa tehokkaasti katsojan mieliin sen matkan, jonka Edward ja Bella ovat kulkeneet, sen matkan, jonka Twilight-elokuvat ovat (lukuisten ohjaajien kautta) kulkeneet ja ennen kaikkea sen matkan, jonka katsoja itse on kulkenut ensimmäisen kirjan ja viimeisen elokuvan välillä.

Lopuksi Bella sanoo Edwardille ne niin moneen kertaan kirjallisuuden historiassa toistetut sanat: Kukaan ei ole koskaan rakastanut ketään niin kuin minä sinua. Nämä sanat ovat ehkä valhe, ehkä kuluneita, kliseisiä ja osoittavat kielellä ilmaisun rajoittuneisuutta, mutta Twilight-lukijoiden universumissa ne ovat kiistatta totta. Bellan sanomana niihin todellakin uskoo - ja yksinkertaissuudessaan ne palauttavat mieleen sen aivan ainutlaatuisen kokemuksen, joka Twilight-kirjojen lukeminen ensimmäistä kertaa oli.

Leffa palautuu lopulta konkreettisesti kirjoihin, sillä näkyviin tulee oletettavasti viimeisen romaanin viimeinen lause, minkä jälkeen sivut kääntyvät ja kirja sulkeutuu. Tämä kiintoisa viittaus puhutteli minua (enkä nyt edes yritä yleistää tätä koskemaan kaikkia katsojia) sanoin: "Hei, tämä oli kuitenkin vaan satua". Ja toisaalta: "Hei, voit palata alkuun koska tahansa. Kirjat ja elokuvat elävät ikuisesti."

Ja vielä ihan lopuksi ennen lopputekstejä näemme koko sen näyttelijäkavalkadin, joka on aiemmissa osissa esiintynyt. E-e-p-p-i-s-t-ä.

Totesin Aamunkoi osa 1:sta että se on aivan eri paria kaikkien aiempien Twilight-filmatisointien kanssa. Aamunkoi osa 2 puolestaan on ikään kuin samaa paria sekä edeltäjänsä että kaikkien aiempien osien kanssa. Se kunnioittaa Twilight-elokuvien perinnettä musiikillaan, synkeydellään, jylhillä maisemillaan ja lumen läsnöololla, sekä tietysti niittysiirapilla. Se kumartaa sekä aiemmille elokuville että kirjoille. Se on jotain suurempaa, kalliimpaa, eeppisempää. Se on kerrassaan pätevä päätös elokuvasaagalle.

Olen edellä arvioinut leffaa yli-ikäisenä fanina ja osana suurempaa kokonaisuutta, suhteessa lähdemateriaaliin ja leffasaagan aiempiin osiin. Jos haluatte lukea arvion siitä millainen Aamunkoi osa 2 on elokuvana, etsikää jokin kyynisempi lähde. Vaikka tämä.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Oksennus


Tunnen nyt äärimmäisen suurta tarvetta jakaa ajatuksiani, vaikka niitä onkin vaikea kiteyttää selkeäksi tekstiksi. Yritetään. Takana on jännittävä viikko yliopistolla ja edessä kauan odotettu Aamunkoi osa 2.

Olen tänä syksynä identifioinut itseni kirjallisuudenopiskelijaksi, koska onnistuin ryssimään kaikki informaatiotutkimuksen kurssit, ja olen siten saanut keskittyä täysillä rakastamaani sivuaineeseen. Sen sijaan että olisin joutunut miettimään mitään tylsiä asioita (lukuunottamatta kaupassakäyntiä), olen uppoutunut korviani myöten fiktiivisiin maailmoihin.

Kuulin lukuvuoden alussa jälleen erään version tunnetusta urbaanilegendasta, jonka mukaan jotkut tulevat kirjallisuutta opiskellessaan hulluksi. Toinen yleinen myytti on se, että kirjallisuutta opiskeltuaan ihminen ei voi enää lukea kirjoja naiivisti, nautinnon vuoksi, ja se vie lukemisesta kaiken ilon. En ole hetkeäkään uskonut, että joutuisin itse sellaiseen tilanteeseen, sillä kaikkien näiden vuosien jälkeen luen kaikkea edelleen viihteenä, ellei toisin käsketä. Kirjallisuuden teorioita lukiessani olen tänä syksynä kuitenkin tullut siihen päätelmään, että niiden opiskelu voi todella tehdä vähän hulluksi. Ihan täysjärkiseltä ei vaikuta touhu, joka keskittyy jonkin keksityn tutkimiseen ja omistautuu sille intohimoisesti, niin kuin sillä olisi maailmankaikkeuden kannalta jotain merkitystä. Epäonnistun jatkuvasti puolustautumaan aviomieheni hyökkäyksiä vastaan, kun tämä kyseenalaistaa kirjallisuudentutkimuksen tarkoituksen. Olenkin todennut, että ehkä se on vain jatkoa koko elämäni jatkuneelle todellisuuspakoilulle. Ja ehkä se on sitä kaikille alan sankareille. Se alkoi kirjoista ja elokuvista - ja se jatkuu niiden tutkimisena. Se tarjoaa täydellisen tekosyyn uppoutua kertomusten maailmoihin ja pohtia loputtomiin tapahtumien funktioita ja henkilöhahmojen motiiveja. Mahtavaa!

Mutta asiaan, jos sellaista nyt osoittautuu olevan. Osallistun parhaillaan suosikkiopettajani päiväkirja- ja kirjeromaaneja, sähköpostiromaaneja ja blogeja käsittelevälle kurssille. Eilen luennolla oli erityisesti puhetta päiväkirjan ja blogin kirjoittamisesta. Aihe on aina lähellä sydäntäni, ilmeisistä syistä.

Aloin kirjoittaa päiväkirjaa aktiivisesti teini-iässä kun kaikenlaiset tunnemyllerrykset olivat pahimmillaan. Silloin en yksinkertaisesti voinut olla kirjoittamatta. Täytin vihkon sivuja koulussa tunneilla ja liimailin niitä myöhemmin päiväkirjaani. Kai se oli jonkinlainen selviytymiskeino. Päiväkirjani olivat juuri sellaisia, jollaiseksi suosikkiopettajani kuvailee naisten kirjoittamia kirjeitä ja päiväkirjoja: kaikkien tunteiden oksentamista suoraan paperille. Opettaja esitti aiemmin, että jos kaikkien meidän naispuolisten opiskelijoiden teiniaikaiset päiväkirjat koottaisiin ja niistä luettaisiin pätkiä luokan edessä, emme pystyisi tunnistamaan sitä minkä olemme itse kirjoittaneet, koska kaikki olisivat niin samanlaisia. Palan halusta tietää onko tämä totta, sillä silloin kokemani tunteet vaikuttivat niin ainutlaatuisilta. Luultavasti asia jää kuitenkin ikuiseksi mysteeriksi.

Tällainen oksentamistyyppinen kirjoittaminen jatkui useita vuosia, mutta lopahti hiljalleen kun olin muuttanut pois kotoa parikymppisenä. Nykyään tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten kirjoita päiväkirjaa juuri koskaan. Asiat katoavat ikuisiksi ajoiksi jos en dokumentoi niitä. Tämä ajatus taas liittyy siihen, että taidan olla kerronnallistajan perikuva. Tunnen samaa syyllisyyttä siitä, etten jaksa enää aktiivisesti teettää valokuvia ja koostaa niistä järkevää jatkumoa valokuva-albumien muodossa. Tunnen monia ihmisiä, joilla ei ole päiväkirjan tai valokuva-albumin suhteen minkäänlaisia tarpeita. Luultavasti suurin osa tuntemistani henkilöistä on sellaisia. Ehkä heistä osa on episoodikkoja, henkilöitä, jotka muistavat irrallisia tapahtumia, mutta eivät koe mitään tarvetta kerronnallistaa sitä, miten ja miksi kaikki nuo hetket ovat johtaneet juuri tähän hetkeen, millaiseksi ne tekevät tämän hetken.

Joka tapauksessa olen vuosikausien ajan kehitellyt erilaisia teorioita siitä, miksi en enää jaksa kirjoittaa päiväkirjaa. Tällä hetkellä mieleeni tulee ensimmäisenä kirjoittamisen hitaus. Aina kun otan asiakseni kirjoittaa päiväkirjaa, huomaan että käteni on kipeä ja kaksi tuntia on kulunut, vaikka olen kirjoittanut vasta murto-osan siitä mitä olisin halunnut - ja kaiken lisäksi olen ajautunut ajatuksissani ihan hakoteille ja kirjoittanut jotain ihan muuta kuin olin suunnitellut.

Toiseksi olen havainnut, että kautta aikojen olen kirjoittanut päiväkirjaani aina kaikkein negatiivisimmat tuntemukseni, pahimmat ajatukseni ja syvimmät salaisuuteni. Vähäpuheisin olen ollut aina ollessani rakastunut ja onnellinen, monisanaisin ollessani juuri eronnut ja itsemurhan partaalla. Kesällä kirjoitin matkapäiväkirjaa häämatkallani ja huomasin nauttivani kirjoittamisesta hullun lailla. Olinkin siis keksivinäni uuden teorian. Jos kirjoittaisin päiväkirjaani positiivisia asioita ja kohtaisin maailman samalla lailla kuin matkoilla - niin että sillä on aina jotain uutta mielenkiintoista tarjottavaa, ehkä touhu ei tuntuisi aina niin likaiselta ja jättäisi jälkeensä pahan olon tunnetta. Yritin tätä. Ei toiminut. Kolmen kuukauden jälkeen en ole vieläkään onnistunut kirjoittamaan päiväkirjaani hääpäivästäni, joka kiistatta oli tähänastisen elämäni onnellisin päivä. Pääsin polttariraportin loppuun kaksi kuukautta sitten ja käteni oli niin väsynyt, etten jaksanut edetä häihin asti.

Hmm.

Nyt minulla on jälleen uusi teoria! Kuulin sen eilisellä luennolla. Suosikkiopettajani ja innokas kirjallisuudenopiskelija-päiväkirjankirjoittaja-naisryhmä päätyivät kaikki siihen yhteisymmärrykseen, että ihminen tuntee jonkinlaista häpeää kirjoittaessaan minä. Tuli myös mainituksi, että suomen kieli sallii minä-sanan välttelyä lähes loputtomuuksiin asti, kun sen voi sisällyttää verbiin: tulin, näin, voitin! Puhuttiin myös passiivin käytöstä minän välttelyn keinona: Tuli käytyä koulussa, tuli vedettyä kännit...

En muista, päädyttiinkö luennolla selittämään sitä, mistä tämä häpeä johtuu. Mieleeni johtui viikon takainen keskustelu ystävieni kanssa siitä, miksi kampaajalla on niin vaikea sanoa, mitä oikeasti haluaa, ja miksi on aivan mahdotonta sanoa, jos lopputulos ei miellytä. No ehkä tämä tosiaan on suomalainen piirre. Ehkä päiväkirjan kirjoittaminen on siksi niin vaikeaa, että koska sitä oletusarvoisesti kirjoitetaan vain itselle, siihen pitäisi voida kirjoittaa se, mitä oikeasti ajattelee ja mitä tahtoo elämältä. Ehkä nämäkin vaikeudet liittyvät todellisuuspakoiluun, eikä ihminen halua myöntää itselleen, jos elämässä ei kaikki ole täydellistä.

Mutta hei, ei siinä ole järkeä. Juurihan kerroin kirjoittaneeni kaikkein eniten onnettomina hetkinäni. Nykyään en avaa sanaista arkkuani edes silloin. Miksi sitten teininä? Oliko päiväkirjan kirjoittaminen todellakin välttämätön selviytymiskeino? Vai... onko ihminen teini-iässä vielä niin lähellä lapsuutta, ettei täydellinen itsetiedostavuus ja häpeä omasta itsestä ole vielä kehittynyt tarpeeksi?

Olen ehkä taipuvainen kallistumaan tämän teorian kannalle. Teini-iässä sitä todella ajattelee kokevansa jotain uniikkia, jotain mitä kukaan muu ei koskaan ole kokenut. Kun sitä kasvaa aikuiseksi ja menee opiskelemaan kirjallisuutta, joutuu lukemaan kirjeromaaneja, jotka ovat täynnä "kukaan ei ole koskaan kokenut tällaisia tuskia" -vuodatusta. Ja ylipäänsä, kun lukee kirjoja kirjojen perään, havaitsee hiljalleen, että kaikki maailman henkevät ajatukset, joita on pitänyt ominaan ja nerokkaina, on kirjoitettu maailmankirjallisuuteen. Kaikki. Siispä, mikä on päiväkirjan kirjoittamisen pointti? Voisin ihan hyvin koostaa päiväkirjani kopioista kirjojen sivuista. Ja tätähän tiedostamattani teinkin teininä, kun tapanani oli kirjoittaa päiväkirjaani biisinsanoja, jotka tuntuivat kertovan minusta, ja otteita kirjoista, joissa ilmaistiin tuntemukseni niin kauniisti kiteytettyinä.

Lisäksi päiväkirjan kirjoittamiseen liittyy lukemisen ongelma. Sitä kirjoitetaan toki itselle, mutta samalla täytyy tiedostaa, että joku mahdollisesti löytää ja lukee sen joskus. Ehkä häpeä syntyy tästä paradoksista. Mitä jos lapseni joskus löytää päiväkirjani, johon olen kirjoittanut kaikkein ilkeimmät ajatukseni ja pahimmat tekoni, onnettomimmat hetkeni? Ajatteleeko hän silloin, että olen elänyt kaksoiselämää ja ollut koko ajan onneton salaa?

Voin toisaalta riemukseni todeta, etten ole ollut moneen vuoteen kovinkaan onneton. Eikä päiväkirjatekstiä ole syntynyt. Rakastuin, muutin yhteen miehen kanssa, tapasin ihania ihmisiä, menin naimisiin, löysin tasapainon - jos sallitte naistenlehtimäisen ilmauksen - ja kun joku jälkipolven edustaja löytää päiväkirjani, hän näkee luultavasti raportin siivouksesta syntyneestä riidasta.

Kyllä, päiväkirjan kirjoittaminen on vaikeaa. Ehkä ainoa oikea tapa kirjoittaa sitä olisi kirjoittaa joka päivä jokin pieni tapahtuma, muisto, hetki.

Mutta hei, onneksi meillä on blogit! Joku eilisellä luennolla totesi, että blogissa minän kirjoittaminen on helpompaa. On vaikea ymmärtää miksi, mutta niin se todellakin vaikuttaisi olevan. Luulen, että tämä liittyy tarkempaan tietoisuuteen yleisöstä. En joudu spekuloimaan sitä, kuka ja milloin löytää blogini, vaan tiedostan, että se on vapaasti kenen tahansa löydettävissä. Tiedän, että ainakin parikymmentä ihmistä lukee tämän tekstin kun julkaisen sen. Tiedän, että muutama ystäväni lukee sen ja tiedän, että joukko tuntemattomia lukee sen. Varustaudun myös siihen, että on olemassa mahdollisuus, että äitini, opettajani, kanssaopiskelijani ja vihamieheni lukevat sen. Pohdin siis jatkuvasti sitä, millaisen kuvan itsestäni annan, enkä paljasta mitään tulenarkaa. Niinpä tulen rakentaneeksi itsestäni sellaista kuvaa, jonka haluan muille antaa - sen sijaan, että vain oksentaisin kaikki tunteeni ruudulle.


Eilisellä luennolla tutustuimme pikaisesti Kolmas pyörä -blogiin. Lueskelin sitä myöhään yöhön asti kiinnostuneena. Blogissa juuri täysi-ikään tullut tyttö kertoo anonyymisti suhteestaan vanhempaan, naimisissa olevaan mieheen. Vuoden aikana blogissa on käynyt lähes kolme miljoonaa lukijaa! Aihe vaikuttaa koskettavan suomalaisia syvästi. Tarina on niin kliseinen, ettei ketään kiinnostaisi lukea enää yhtään romaania aiheesta. Mies pettää, sanoo vaimolleen olevansa ylitöissä, uskottelee tyttöystävälle jättävänsä vaimon, tyttöystävä tuntee raivoa, epävarmuutta ja kaikenlaista sekavaa ja kuvittelee löytäneensä jotain ainutlaatuista, koska aikuinen mies on ihan eri asia kuin oman ikäiset pojat. Luin blogia vähän hämmentyneenä ja epäilin jopa, mahtaako se olla fiktiota. Kerronnassa tai tarinassa ei ole kerrassaan mitään omaperäistä, kaikki on tuttua fiktiivisistä ja todellisista uskottomuuskertomuksista. Blogista tekee mielenkiintoisen ainoastaan se, että se oletettavasti on totta. Päätin alkaa seurata blogia, sillä tuoreimmassa merkinnässä vihjataan, että mies aikoo piakkoin erota vaimostaan. Suhtaudun ajatukseen skeptisesti, mutta odotan mielenkiinnolla, miten tarinassa käy.

Blogin lukeminen herätti minussa itsensäpaljastelun tarpeen ja huomasin kaipaavani päiväkirjamaista blogia, johon voisin oksentaa ajatukseni. Näin viime yönä jälleen unta, joka toistuu eri muodoissa usein, ja josta en ole kertonut kenellekään. Sormeni olivat jo syyhyten näppäimillä perustamassa salaista sosiaalipornoblogia, mutta tulin viime hetkellä järkiini. En kestäisi blogin salailua ja sisimpäni avaamista täysin tuntemattomalle lukijajoukolle - etenkään kun mahdollisuutena olisi päätyä jonkun kirjallisuudenopiskelijajoukon analyysin kohteeksi. Ajattelin sen sijaan avata hieman sisintäni "tutulle", olemassaolevalle lukijajoukolleni. Niille, jotka urheasti sinnittelivät tekstin loppuun asti, voin nyt kertoa, että olen asettanut mietintämyssyn päähäni ja pyrin hiljalleen kehittämään tästä blogista jotain, mikä kertoisi hieman enemmän minusta. Aika näyttää, mihin päädyn.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Scifihaaste 6/12


Aikuisten science fiction
Ian McDonald: Kivi-paperi-sakset (1994)
Suom. Tero Norkola

Nyt se on virallisesti todistettu: aivoni eivät taivu tämänkaltaisten kirjojen ymmärtämiseen. Scifihaasteen suoritus jumittui kesällä pahasti kun yritin turhaan lukea Neurovelhoa. Luovutin suunnilleen sadan sivun kohdalla, koska lukeminen on aika tuskallista jos lukemastaan ei ymmärrä mitään. Tässä kirjassa on paljon samaa kuin Neurovelhossa. Molemmat vaikuttavat alkavan ihan kesken kaiken, eikä mitään selitetä kunnolla. Lukija ikään kuin temmataan vieraaseen maailmaan ja hylätään sinne yksin ihmettelemään.

Esipuheessa Ian McDonaldia tituleerataan maagisen scifin kehittäjäksi. Suomentaja kirjoittaa: "Maagiseen realismiin kuuluu ihmeellisten tapahtumien kuvaaminen aivan kuin ne olisivat jokapäiväisiä, arkisia asioita." Okei, maagisen realismin pystyn jotenkin sulattamaan. Kirjoitin vastikään järkyttävän pitkän esseen Jonathan Safran Foerin kirjasta Kaikki valaistuu ja se saattoi minut hulluuden partaalle. Sen lisäksi että siinä kikkaillaan loputtomuuksiin asti kerronnallisilla keinoilla ja kirjoittamisen aktilla itsellään, siinä on vahvasti läsnä juuri maaginen realismi. Henkilö voi esimerkiksi katsoa kaukoputkella naapuritaloon ja lukea siellä olevasta paperista oman tulevaisuutensa. Kaikki valaistuu -teoksella ja Ian McDonaldin teksteillä onkin eräs yhteinen nimittäjä, joka myös selviää tämän kirjan esipuheesta: Garbiel Garcia Marquesin Sadan vuoden yksinäisyys. Safran Foerilla se on selkeä interteksi, josta esiintyy jopa suoria keskustelunpätkiä Kaikki valaistuu -romaanissa.

Kun maagiseen realismiin vielä yhdistetään scifielementtejä, syntyy ilmeisesti jotain ihan liian vaikeaa. Siksi luokittelen tämänkaltaiset kirjat ilman muuta kovan scifin piiriin. Tärkein kriteeri kovalle scifille vaikuttaisi nimittäin olevan se, etten ymmärrä mitään lukemastani. Kivi-paperi-sakset ei kuitenkaan ole ihan yhtä paha kuin Neurovelho. Ensinnäkin kirja on niin lyhyt, että sen voi tarvittaessa väkisin sinnitellä läpi. Toiseksi, siinä vaikuttaa kulkevan kuin kaksi tarinaa rinnakkain: ymmärrettävä ja ei-ymmärrettävä. Aivoni lähtivät Teneriffalle siemailemaan pina coladaa aina kun havaitsivat ylivoimaisen vaikeaa tekstiä, mutta palasivat välittömästi takaisin havaitessaan jonkin sortin ymmärrettävää toimintaa, kuten dialogia tai ihmissuhdejuttuja.

Melkein kaikki juonenkäänteet valitettavasti sijoittuivat pina colada -jaksoihin, minkä vuoksi tarinasta oli vaikea pysyä kärryillä. Minulta meni ihan ohi, kuka on kenenkin palveluksessa, kuka on kuollut oikeasti ja kuka vertauskuvallisesti, kuka on pahis ja kuka hyvis, kuka on luonut mitä ja miksi päähenkilöllä on kaiken aikaa niin kurjaa. Sen vuoksi en viitsi laatia juonireferaattia. Uskon kuitenkin ymmärtäneeni suuret linjat. Sankari pystyy luopumaan pahuudesta itsessään, kukistamaan pahikset ja saa lopulta naisen.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Fifty Shades of Lame


E. L. James: 50 Shades: Sidottu (2012)
Suom. Riie Heikkilä

Törmäsin tähän paljon kohkattuun kirjasarjaan häämatkallani kun sitä myytiin joka ikisessä kirjakaupassa näyttävästi ja suuria määriä. Kirjojen kannet olivat mielestäni hienot ja osien nimet jotenkin vakuuttavia, niin että tulin jostain syystä kuvitelleeksi, että kyseessä oli jokin merkittävä moderni klassikkotrilogia, joka kannattaisi lukea. Totuus selvisi vasta kotimatkalla kun uutisointi Fifty Shades of Greysta oli kantautunut Iltasanomien nettisivuille suomennoksen myötä. Tuore aviomieheni luki innostuneena hypetystä siitä, kuinka kirjasarja saa kotirouvat kautta maailman kiimaisiksi ja vetosi haluuni olla kirjallisuuden kentällä ajan hermolla - pitäisihän minun siis lukea tämäkin.

Täytyy sanoa, ettei kiinnostanut yhtään. Mutta olen oppinut yhtä ja toista siitä, kuinka niin monen vuoden ajan käänsin sama ajatus mielessäni selkäni Twilightille - ja kuinkas sitten kävikään. Oltuani viikon ajan jälleen yliopistolla erinäisillä luennoilla kävi myös äärimmäisen selväksi, ettei tätä tapausta voi ohittaa olankohautuksella. Kirjoihin ehdittiin viitata huolestuttavan monta kertaa viikon aikana ja pian ensimmäinen osa ilmaantuikin Rakkaus kriisissä -kurssin lukulistalle. Siinä vaiheessa totesin saaneeni tarpeeksi hyvän tekosyyn lukea se ja tein varauksen kirjastoon. Sain odottaa kirjaa kauemmin kuin mitään varausta koskaan, mutta saatuani kirjan viimein käsiini olin pikemminkin tuskainen kuin innostunut. Voi mikä järkäle. Eikä vieläkään yhtään kiinnostanut.

Hyvä uutinen on se, että kuultuani niin paljon kirjan kaunokirjallisesta laadusta - eli siis pikemminkin laadun puutteesta - se yllätti minut positiivisesti. Olin juuri ennen Sidottua lukenut Suzannen päiväkirjan ja sen jälkeen mikä vain olisi vaikuttanut mestariteokselta. Ei kirjan kerronta mielestäni mitenkään erityisen kamalaa ole. Olen tosin nyt nähnyt useita katkelmia alkukielisestä teoksesta luennoilla ja päätellyt, että suomennos on luultavasti parempi kuin alkuperäinen. Kerta se on ensimmäinenkin.

Huono uutinen puolestaan on se, että kirja on kuolettavan tylsä, eikä sitä suoraan sanoen kannata lukea seksikohtausten takia. Kirjaston kirjassa sivun sata tienoilla oli veritahroja ja olenkin varma, että joku edellisistä lukijoista on siinä vaiheessa tehnyt itsemurhan. Kömpelö tyttö, rikas ja komea mies, kiihkoa, epäröintiä, vatvomista, mitään ei tapahdu. Juoni on suoraan Twilightista - mies varoittelee tyttöä, joka saa hengenahdistuskohtauksia tämän läheisyydessä eikä vain pysty pysyttelemään kaukana. Mies jopa pelastaa kömpelyksen polkupyörän alta. Tämän älyttömän tympeän ja nolon esileikin olisi mieluusti voinut tiivistää ainakin puoleen sivumäärään. Onkin melkein ymmärrettävää, että Iltasanomien nettisivuilla julkaistiin vastikään juttu, jossa kerrotaan mitkä sivut kirjasta kannattaa lukea. Kopioin sen kokonaisuudessaan alle. (Linkki juttuun tässä.)

Etkö jaksa lukea koko opusta? Ei haittaa. Poimimme sinulle kirjan parhaat palat.
Fifty Shades of Grey -menestyspokkarin kirjallisia saavutuksia
ei ole varsinaisesti ylistetty. Ja kukapa niistä olisi kiinnostunutkaan.

Arjen kiireiden helpottamiseksi listasimme lähes 600-sivuisen opuksen tärkeimmät sivut.

s. 131: Eroottinen värinä kestää näinkin pitkälle, ennen kuin alkaa tapahtua.
s. 157: Vinkkejä kylpyyn.
s. 222: Lämmittelyä kirjan pääteemaan.
s. 266: Tämä on tosin vain uni.
s. 302: Jos haluat vinkkejä miehen miellyttämiseen, lue tämä.
s. 314: Tätä on siis sadomasokismi.
s. 365, 375, 398, 415, 425, 486, 497 ja 545: Perussettiä.
s. 554: Pitkä loppuhuipennus.

"Jutun" on "kirjoittanut" Jenni Heiti.

S/M-harrastajat eivät tunnetusti pidä teoksen sadomasokismikohtauksia minään, eikä ihme. Jopa vanhan kunnon vaniljan ystävän silmiin ne vaikuttavat melko kesyiltä. Missään vaiheessa ei oikein tunnuta pääsevän kunnolla asiaan. Samalla tämä oli kuitenkin jonkinlainen helpotus. Anastasia on rikkaan ja komean Christianin tavatessaan kokematon neitsyt, joten pari aloittaa "peruskoulutuksella" ja siirtyy hyvin hitaasti kohti seksilelujen ja piiskaamisen maailmaa. Lukijakaan ei siis joudu aivan kylmiltään ruoskittavaksi, mikä on positiviista (tai jonkun mielestä ehkä negatiivista).

Alun superpitkän ja turhan jaarituksen jälkeen tarina pääsee kuitenkin jollain lailla vauhtiin ja viimeiset sata sivua (viidestäsadastakahdeksastakymmenestäviidestä) luin melkeinpä kiinnostuneena. Kun Anastasia ihanuudellaan saa Christianin hiljalleen pehmenemään ja yltymään jopa romanttiseksi, alkaa sivuilta huokua todellista läheisyyttä ja kiintymystä, mikä tekee seksikohtauksistakin mielenkiintoisempaa luettavaa.

Alkuun minua ärsytti todella paljon Anastasian tapa kuvailla sekä alitajuntansa että sisäinen jumalattarensa personifikoituina olentoina, joilla on oma tahto ja jopa omanlaisensa ulkonäkö (alitajunnalla esimerkiksi on kissamaiset silmälasit). Tämä epäilemättä onkin yksi teoksen kaunokirjallisista  kökköyksistä, mutta loppua kohti aloin jotenkin lämmetä tälle tyylille. Se luo Anastasian hahmoon hieman huumoria ja syvyyttä, jota hänestä muuten puuttuu. Poimin tähän muutaman netistä löytämäni sitaatin alkukielisestä teoksesta:
"My inner goddess is doing the merengue with some salsa moves."

"My inner goddess looks like someone snatched her ice cream."

"My subconscious purses her lips and mouths the word ‘ho.’ I ignore her. Sitting beside me, he gently pulls my sweatpants down again. ‘Up and down like whores’ drawers, my subconscious remarks bitterly. In my head, I tell her where to go."
Miellyttävimpiä kohtia lukea ovat kirjassa Anastasian ja Christianin sähköpostiviestit, joista myös pilkottaa usein huumori, eivätkä ne ole samanlaista "ooh, lääh" -kerrontaa kuin kirja muutoin. Niissä hahmot keskustelevat usein suorimmin suhteestaan ja ovat hauskoja ja leikkisiä.

Ei siis niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin. Täytyy kuitenkin todeta, ettei kirja herättänyt mielenkiintoani siinä määrin, että aikoisin lukea sitä seuraavat trilogian osat. Odotan, että Iltasanomat laatii niistä tiivistelmän.