sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Neiti etsivä ja mielisairaalan arvoitus


Seppo Jokinen: Koskinen ja pudotuspeli (1998)

Kolmannessa kirjassaan tähän saakka konstaapelina tunnettu Sakari Koskinen on ylennyt komisarioksi, jona hänet sittemmin ollaan dekkaripiireissä tultu suuressa mittakaavassa tuntemaan. Kirjassa saadaankin ensi kertaa vihiä Koskisen loputtomasta yllytyshulluudesta, joka tulee vielä monin tavoin ilmenemään tulevissa osissa. Komisarioksi Koskinen nääs kouluttautui vaimon puhuttua turhan ihailevaan sävyyn lankonsa ylennyksestä ja kunnianhimosta. Odottamatta komisarion virka on nyt auennut, kun paikkaa aiemmin pitänyt Risto Matias Rusinpää on siirtynyt muihin hommiin.

Komisariudessa on Koskisella jonkin verran hakemista niin töissä kuin yksityiselämässäkin. Kotona Raija perää palkankorotuksen perään ja vaatii itselleen autoa. Töissä taas alaiset tuntuvat ihmettelevän Koskisen sekaantumista työntekoon sen sijaan että tämä Rusinpään tavoin mittailisi käytäviä. Homma alkaa suoraan sanoen vaikuttaa aika tylsältä: paperihommat lisääntyvät ja kenttätyö vähenee ja alaiset sen kun pottuilevat ylennyksestä näreissään. Pekki on ylennyt Koskisen vanhaan virkaan ja toivoo puolestaan, ettei komisario sekaantuisi hänen ensimmäiseen isoon juttuunsa, vaan antaisi tämän selvittää sen itse. Koskinen on siis enemmän tai vähemmän epävarma siitä, miten työnsä jatkossa hoitaisi. Ulla Lundelin puolestaan kehittelee yhä vakavampaa alkoholiongelmaa.


Kirjan varsinainen juttu on Tammelantorin laidalla tapahtuneen pankkiryöstön selvittäminen. Juttu ei kuitenkaan ole erityisen mielenkiintoinen, koska tekijän pään sisään ja tämän motiiveihin päästään aika nopeasti. Tekijä selviää pian myös poliisille, jonka täytyy vain odotella riittävien todisteiden ilmaantumista saadakseen tämän nalkkiin.

Samaan aikaan pankkiryöstön rinnalle ilmaantuu kuitenkin toinenkin juttu, jota Koskista pyydetään selvittelemään. Koskisen vanha työkaveri Roine on päätynyt Pitkäniemen mielisairaalaan latautumaan ja tuntuu vakuuttuneen siitä, että mielisairaalassa riehuu sarjamurhaaja. Potilaita nimittäin alkaa kupsahdella nopeaan tahtiin täysin luonnollisilta vaikuttaviin sydänkohtauksiin. Koskinen epäileekin jo Roineen mielenterveyttä, sillä kummallistakos tuo, että kesähelteillä sairaaloissa kuolee väkeä. Varsinaisesti vailla parempaakaan tekemistä - koska perhe-elämä ei ilmeisesti ole Koskiselle kovin korkealla arvojärjestyksessä - hän alkaa kuitenkin tutkia juttua.

Kirjassa on vähän kummallinen lomailun tuntu. Koskinen ei tunnu tietävän miten toimia uudessa asemassaan ja ilmaantuu rikospaikoille popsimaan letkeästi herneitä ja astuu sitten Nokian poliisin varpaille, tätä kun ei mielisairaalan sydänkohtausaalto hetkauta. Tätä hommaa Koskinen tutkii vapaa-ajallaan epävirallisesti ja ilman valtuuksia. Pekin pyydettyä häntä pysymään pankkiryöstöstä sivussa hän tutkii sitäkin vain pikkiriikkisen, ikään kuin salaa. Koska Koskinen ei ole kummastaan jutusta varsinaisesti vastuussa, tulee tämän tutkimuksiin omituinen neitietsivämäinen vivahde ja tutkimusmenetelmät vaikuttavat suorastaan hupaisan amatöörisalapoliisimaisilta.


Suhde, joka ei varsinaisesti koskaan suhteeksi päässyt kehittymäänkään tutkintasihteeri Tarun kanssa alkaa vedellä viimeisiään, sillä poliisilaitokselle on palkattu uusi nuori poliisi, joka vaikuttaa tulevan tämän kanssa juttuun tavalla, joka riepoo Koskista. Valitettavasti samaan aikaan myös kotirintamalla näyttää huonolta, Raija kun epäilee kroonisesti Koskista uskottomuudesta, vaikka tämä tosiasiassa väijyy Pitkäniemen puskissa ja tapaa todistajia baarissa. Voisi ehkä sanoa, että poliisityöstä ei tämän kirjan perusteella kenties saa kaikkein realistisinta kuvaa.

Tällä kertaa ei kirjassa ollut erityisen tuttuja paikkoja. Tammelantori ei sijaitse keskustasta kaukana, muttei siellä varsinaisesti ole juuri syitä käydä, kun voi käydä Keskustorillakin. Koska kirjassa kuitenkin on nimenomaan kesäistä toritunnelmaa, valitsin tähän postaukseen kuvitukseksi  viikko sitten Keskustorilla järjestetyn peräkonttikirppiksen. Tamperelaiset ovat todellista tapahtumakansaa ja vaikuttaa siltä, että se jatkuva hälinän ja härdellin ajanjakso keskustassa on jälleen käynnistynyt. Kivaa! Pitkäniemen sairaalassa olen muuten vieraillut useampaan otteeseen, mutta sieltä minulla ei valitettavasti satu olemaan kuvia. Nyökkäyksenä naapurikunnallemme Nokialle, jonka alueella kyseinen sairaalakin sijaitsee, alla on viime kesänä nappaamani kuva aivan sen keskustassa sijaitsevasta kauniista puistoalueesta. Aah, kesä.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Tehtaan piipun varjossa


Seppo Jokinen: Koskinen ja raadonsyöjä (1997)

Toisessa nimikkodekkarissaan Sakari Koskinen joutuu selvittelemään paperitehtaan tiloissa tapahtunutta ATK-neron murhaa. Melkeinpä mielenkiintoisemmalta olisi vaikuttanut sivujuoneksi jäävä tapahtumasarja, jolla kirja alkaa lapsen kaappauksen merkeissä. Seppo Jokinen ei kuitenkaan olisi Seppo Jokinen, jollei rakentaisi koukuttavaa jännitysnäytelmää myös simppeliltä näyttävästä henkirikoksesta. Dekkarissa on kiehtovaa suljetun huoneen mysteerin tuntua, sillä epäiltyjen määrää (ainakin teoriassa) rajoittaa kulkukorttijärjestelmä, joka (ainakin periaatteessa) rekisteröi työntekijöiden sisääntuloajan ja lähtöajan. Kummasti porukalla vaikuttaakin olleen puuhaa työpaikallaan keskellä yötä. Motiiveja teolle ei kuitenkaan tahdo löytyä, sillä surmattu mies oli kaikin puolin mukava tyyppi, firmalle tärkeä ja suhteellisen tuore isä. Pala palalta mysteeri avautuu ja dekkarina kirja on mielestäni huomattavasti jännittävämpi kuin edeltäjänsä, Koskinen ja siimamies. Tekijää ja tämän motiivia pantataan melkein hamaan loppuun saakka.

Koskisen tilanne tutkintasihteeri Tarun kanssa on jo lähellä pariin otteeseen käydä kuumaksi, vaikka toisaalta Raija-vaimokin terveysintoilijan vartaloineen onnistuu vielä herättelemään Koskisessa piileviä eläimellisiä vaistoja. Rikos pitäisi saada nopeasti ratkaistua, jotteivät perheen hiihtolomasuunnitelmat menisi myttyyn ja Antti joutuisi kokemaan jälleen yhtä pettymystä isänsä vuoksi.


Kirjassa viljellään jonkin verran tietokoneisiin ja teknologiaan liittyvää sanastoa ja koska se on kirjoitettu melkein 20 vuotta sitten, voisi kuvitella, että se aiheuttaisi silloin tällöin edes hyväntahtoisia hörähdyksiä. Mielestäni tällaiset sudenkuopat on kuitenkin vältetty mainiosti ja kirjasta välittyy aidosti se, miten eri lailla 1990-luvun lopulla tietotekniikkaan suhtauduttiin verrattuna nykypäivään. Teknologinen determinismi vältetään kuitenkin hyvin ja tietokoneita käsitellään ikään kuin niiden olisi jo uskottu saavuttaneen täyden hyötykapasiteettinsa. On vaikea sanoa, miten paljon tietokonejutuista olisi ymmärtänyt jos olisi lukenut kirjan sen ilmestyessä, mutta nyt ainakin toimintamekanismit vaikuttavat suhteellisen ymmärrettäviltä ja osittain jopa tutuilta. Ainoastaan sitä en ihan ymmärtänyt, minkä takia firmassa on aamusta iltamyöhään työvuorossa tyyppi, joka printtaa jatkuvaa ketjulomaketta ja kärräilee sitä huoneesta toiseen. Sen sijaan vanhempien turhautumisen teinin täysin turhalta vaikuttavaan netissä roikkumiseen ja puhelinlaskun kasvattamiseen muistan omakohtaisesti elävästi.


Tällä kertaa ylläolevat Tampere-kuvat ovat Tammerkoskesta tyhjillään. Koski tyhjennetään silloin tällöin ja se kerää pohjalleen innokkaita tamperelaisia, jotka etsivät koskeen pudonneita aarteita (jopa metallinpaljastimia kuulemma käytetään). Viime syksynä satuin ensimmäistä kertaa paikalle näkemään kun koski oli tyhjä. Melko märältä tuo silti näytti, enkä siis lähtenyt aarrejahtiin, vaikka useampi tyyppi vaelteli silloinkin kosken pohjalla. Ensimmäisessä kuvassa näkyy myös Takon paperitehdas, jonka tulkitsen olevan tämän kirjan murhan tapahtumapaikkana.


Kirjassa piipahdetaan ohimennen myös Kustaa III -kapakassa, jolla on niin pitkä historia, että jopa minulle muuttolintuna sillä on ehtinyt olla pitkä historia. Vuosia sitten baari sijaitsi Kauppakadulla melkein Artturin vieressä ja muinoin siellä oli megalomaanisia opiskelija- ja S-etutarjouksia, kuten siideriä 1,5 eurolla (kreizii!) ja siellä tuli sen vuoksi istuttua usein. Kerran eräänä erityisen kosteana iltana join siellä viskiä Matti Nykäsen kanssa (true story!). Muutama vuosi sitten Kustaa katosi toviksi rakennuksen remontin ajaksi ja pulpahti sitten aika erilaisena paikkana esiin Kuninkaankadulle, vain kivenheiton päähän alkuperäisestä sijainnistaan. Nykyään siellä on mielestäni varsin erilaista porukkaa ja eri tunnelma kuin alkuperäisessä paikassaan, mikä on vain hyvä. Nykyään Kustaa edustaa minulle sivistyneitä arvoja - ja mikä parasta, sieltä saa viiniä kohtuulliseen opiskelijahintaan. Vaikka Kustaa III onkin nykyään lähinnä kasvoton S-ryhmän ravintola (josta saa myös ruokaa), on se käymisen arvoinen paikka, jos haluaa viikonloppunakin kuulla mitä seuralainen puhuu ja saada usein vilpittömän esimerkillistä asiakaspalvelua. (Tästäkään mainoksesta ei maksettu minulle.)

Seppo Jokinen kirjoittaa Koskinen ja raadonsyöjässä näin:
"Se oli 1700-luvun loppupuolta, kun Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa III eksyi eräällä monista metsästysretkistään kahta suurta järveä yhdistävälle koskelle. Kenties metsästysonni oli ollut tavallista parempi, koska hyväntuulinen kuningas päätti perustaa kosken partaalle kaupungin. Tamperelaiset muistelivat tuota tekoa hyvällä vielä parisataa vuotta myöhemminkin. Patsaita ei toki ollut pystytetty, mutta Kauppakadulta löytyi kakkosluokan kaljakuppila, jonka nimi oli Kustaa III."

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Susanne Bier: näytös neljä


Toinen mahdollisuus (En chance til) (2014)

Tämä ei millään muotoa ole jatkokertomus, mutta mikäli Susanne Bier kiinnostaa, kannattaa lukea myös näytökset yksi, kaksi ja kolme. Näiden lisäksi katselin muuten viime kesänä Bierin tuotannon luultavasti kevyimmän pätkän, Love is all you need, mutten saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä(kään). Tanskalainen Susanne Bier on ehdottoman suositeltava tuttavuus ja pidän häntä paremman puutteessa suosikkiohjaajanani. Nyt on kuitenkin todettava heti alkuun ihan suoraan, etten suosittele aloittamaan Bieriin tutustumista tästä elokuvasta.

Leffan keskiössä ovat tuoreet vanhemmat, Andreas (Nikolaj Coster-Waldau) ja Anna (Maria Bonnevie). Heidän perheonnensa kukoistaa ja kaikki on joulun alla idyllistä ja lämpöistä. Andreas, joka on poliisi, joutuu leffan alussa keikalle huumepariskunnan, Tristanin (Nikolaj Lie Kaas) ja Sannen (Lykke May Andersen) luo. Heillä on suunnilleen samanikäinen poikavauva kuin Andreasilla itsellään ja laiminlyödyn, omissa jätöksissään kierivän lapsen näkeminen järkyttää häntä. Hän haluaisi saada lapsen huostaanotetuksi, mutta byrokratia ei anna myöten, koska vauva on kaikesta huolimatta terve. Kontrasti kahden perheen välillä on jyrkkä. Aina kameran viipyillessä Tristanin ja Sannen luona katsojaa ahdistaa, kun taas Annan ja Andreasin luona oltaessa voi melkeinpä hengähtää helpotuksesta.

Leffan juonesta ei kannata kertoa liikoja, sillä sen teho riippuu paljolti siitä, ettei tiedä mitä on tulossa. Vaikka kyseessä ei ole varsinaisesti trilleri, onnistuu elokuva yllättämään ja shokeeraamaankin useampaan otteeseen. Elokuva on tehokas ja tuntuu välillä kairaavan suoraan sydämeen tavalla joka on kaikkea muuta kuin miellyttävä. Ällötyksiin ei silti sorruta.

Susanne Bier ohjaa yleensä elokuvia rankoista aiheista, mutta niin, ettei maailma kuitenkaan tunnu mustaakin mustemmalta paikalta. Lopussa viimeistään pilkahtaa aina toivo. Syy siihen, etten suosittele tutustumaan Bieriin tämän leffan kautta on se, että Toinen mahdollisuus on ehdottomasti raskain tämän elokuvista ja varmaankin synkin leffa, jonka olen pariin vuoteen nähnyt. Jossain vaiheessa elokuvaa mieleeni putkahti, että Jahti (2012) oli tähän verrattuna suorastaan hilpeä. (Huikea leffa ja suuri vääryys, että jäi ilman Oscaria.) Vertaus ei ole hatusta vedetty, sillä molemmat ovat tanskalaisten ex-dogmaryhmäläisten tuotantoa ja jotain samaa fiilistä niissä taatusti on.

Toinen mahdollisuus on Bierin luottokäsikirjoittajan, Anders Thomas Jensenin kynästä lähtöisin ja tiimin yhteistyö lienee vuosien saatossa hioutunut niin saumattomaksi, että pelottaisi melkein nähdä Bierin elokuva, joka ei olisi Jensenin käsikirjoittama. Kenties viime vuonna julkaistu Hollywood-tuotanto Serena, jossa näyttelevät hetken kuumimmat starat Jennifer Lawrence ja Bradley Cooper ja joka Suomessa hyppäsi suoraan dvd:lle, floppasikin juuri siksi, ettei Jensen ollut sitä kirjoittamassa.

Loppujen lopuksi tykkäsin kyllä Toisesta mahdollisuudesta, josta etäisesti tuli mieleen myös keskenkasvuisempi suomalainen serkkunsa Henkesi edestä. En vain kerta kaikkiaan odottanut Bieriltä näin synkeää leffaa ja lopun perinteisestä toivonpilkahduksesta huolimattakin siitä jäi jokseenkin raskas olo. Ajatuksiakaan se ei heti jättänyt rauhaan, vaan kävin elokuvaa mielessäni uudelleen läpi useamman päivän ajan. Ja tajusin muuten vasta tätä kirjoittaessani, mitä leffan nimi oikeastaan tarkoittaa.

maanantai 11. toukokuuta 2015

Koskisen debyyttiseikkailu


Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies (1996)

Suhteeni komisario Sakari Koskiseen alkoi viime kesänä. Olin kirjastossa kesätöissä ja hiljaisina hetkinä suoritin tiedonhakuja omiin tarpeisiini. Erään asiakkaan inspiroimana keksin alkaa etsiskellä äänikirjoja, joissa kappaleet olisivat mp3-muodossa, koska siinä muodossa ne siirtyvät nopeasti ja vaivattomasti koneelle ja sieltä iPodiin tai kännykkään. Harmillista kyllä valikoima ei ole suuri, eikä mp3-muotoa ole mitenkään systemaattisesti koodattu aineiston kuvailutietoihin. Niinpä etsintä oli melkoista salapoliisityötä ja löydökset mitä randomimpia.

Tulin kuunnelleeksi lenkeilläni Mustakaavun kanssa jos jonkinlaista jutustelua. Suurin osa valui toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta yhden asian huomasin (jälleen kerran): massat eivät ole väärässä. Samaan aikaan kun romantiikkahylly kirjastossa tyhjeni Anneli Kivelän Katajamäki-kirjojen kohdalta ja Seppo Jokisen Koskisia sai jatkuvasti kipaista varastosta lisää hyllyjen ammottaessa tyhjyyttään, huomasin itse tekeväni pitempiä ja pitempiä lenkkejä vain kuullakseni vielä vähän lisää niitä. Kun mp3-valikoima tuli vähän aikaa sitten pohjasakkaa myöten koluttua läpi, aloitin Jokisten kuuntelemisen uudestaan. Ja lopulta päätin, että haluan tietää tarinasta loputkin. Niinpä deittailen tänäkin kesänä komisario Koskista, nyt kirjojen sivuilta käsin.

Suurin osa kuuntelemistani äänikirjoista sijoittuu Jokisen tuotannon uudempaan päähän. Niinpä tuntui aika nurinkuriselta aloittaa sarjan lukeminen nyt ensimmäisestä kirjasta. Erot aiemman ja myöhemmän tuotannon välillä pistävät silmään, mutta on vaikea sanoa, millaisena tyyppinä Koskista pitäisin pelkästään Siimamiehen perusteella. Debyyttikirjassaan Koskinen polttaa tupakkaa kuin korsteeni, nappailee rennieitä kuin karkkia ja vaimostaan huolimatta kuumottelee aika estoitta väkivaltajaoksen sihteerin, punatukkaisen Tarun perään. Koskisen vaimo Raija on töissä kirjastossa, pariskunta asuu Hervannassa, he ovat olleet yhdessä parikymmentä vuotta ja heillä on 14-vuotias poika Antti. Koskinen on juuri täyttänyt neljäkymmentä ja alkaa jo kaljuuntua. Erityisen hauskaa mielestäni on, että Koskinen yrittää kotona rentoutua katsomalla telkkarista jotain poliisisarjaa ja syömällä voileipiä. Kiireisen hälytyksen tullessa hän kiroilee englanniksi ratissa.

Harvinaisen ikävä juttusarja saa alkunsa kun Hervannasta sillan alta löydetään siimalla kuristettu nuori tyttö. Samaan aikaan Koskista rassaa selvittämättä jäänyt kioskiryöstöjen sarja. Siimajuttu kuitenkin nousee ykköseksi tärkeysjärjestyksessä, sillä pian käy ilmi, että kyseessä on todellakin sarjamurhaaja, joka toimii pelottavan nopeasti ja vaikuttaa katoavan kuin tuhka tuuleen. Juttua selvittelevät Koskisen kanssa tämän lähimmät työkaverit, urheiluhullu Kaatio, kroonisesta äänihuulten tulehduksesta kärsivä pihisevä ja kähisevä Pekki, sekä alati unelias Ulla Lundelin, joka näyttää elovenatytöltä ja on aina valmiina kaljalle työpäivän päätteeksi.

Vaikka olen jo useamman tarinan kuunnellut, tässä oli mielestäni jotain aivan erityisen karmivaa. Tapahtumat sijoittuvat metsiin, niille perinteisille oikoreiteille, joita naiset pelkäävät, mutta silti käyttävät. Kuristustapa siimalla on tarpeeksi hullu ja erikoinen aiheuttaakseen kylmiä väreitä, eivätkä lopputulos ja tekijän motiivi huojenna mielialaa. Kirja ottaakin kautta rantain kantaa yhteiskunnan epäkohtiin, kuten dekkarit usein.

Lopuksi, muistatte varmaankin hassunhauskan vihjevisan, jossa oli vuonna 2013 tarkoitus arvata, missä kaupungissa majailin työharjoitteluani suorittamassa. Kyseessä oli siis synnyinkaupunkini, johon pieneksi toviksi palasin. Tällä kertaa en järjestä vihjevisaa, koska kaikille on jo ilmiselvää, että asun Sakari Koskisen kanssa Suomen parhaassa kaupungissa, Tampereella. Sen sijaan aion Koskisen seikkailujen yhteydessä esitellä Tamperetta, johon aikanaan palavasti rakastuin. Ensimmäisen kuvan kaivoin kännykän arkistosta. Mitään erityistä syytä sen ottamiselle ei liene ollut, mutta olen aina tykännyt pienestä tiilirakennusten reunustamasta aukiosta, jonka nimi on Kehräsaari. Se on kesäisin erityisen tunnelmallinen kun Gringos Locos levittää keskelle sitä värikkäin valoin koristellun terassinsa ja musiikki soi. Kehräsaaressa sijaitsee myös elokuvateatteri Niagara.

Kesä Koskisen kanssa


Kesällä 2015 luetaan kaikki Seppo Jokisen Koskinen-kirjat, Tampereella ku nääs ollaan ja dekkareita vissiin kuuluu lukea kesällä! Linkeistä pääsee blogipostauksiin, joissa dekkarien ohella esitellään kulloinkin pieni pala Tamperetta. Yllä oleva kuva on viime kesältä asfalttigraffitista Nokialla ja alempi kuva välähdys Tampereen Keskustorista yöbussin ikkunasta käsin. Ja joo, kesä alko ny!

Koskinen ja taikashow (1999) (kuunneltu äänikirjana)
Suurta pahaa (2004)
Hiirileikki (2006)
Kuolevaksi julistettu (2015)

torstai 7. toukokuuta 2015

Psykooseja


Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein (2014)

Mitä tekisit jos voittaisit lotossa? Katkeransuloinen ajatusleikki. Ostaisin tietysti asunnon, kesämökin, jahdin, tuhat mekkoa ja ehkä pari asuntoa lisää vuokratuloja poikimaan. Jatkaisinko töissä? Korjaan: jatkaisinko opiskelua, jotta voisin joskus päästä töihin? Mitä tekisin kaikki päivät jos en? Mitä tavoittelisin, jos voisin ostaa kaiken? Ja ennen kaikkea, miten lahjoisin ystäväni olemaan olematta kateellisia? Miten estäisin rahaa muuttamasta kaikkea? Valitettavasti haavekuva lottovoitosta muuttuu ongelmalliseksi aika nopeasti kun sitä ryhtyy lähemmin tarkastelemaan. Niin muuttuu myös lottovoittajan todellisuus Anna-Leena Härkösen uusimmassa kirjassa Kaikki oikein.

Keski-ikää lähentelevä Eevi päättää tapojensa vastaisesti lotota kun jaossa on jättipotti, seitsemän miljoonaa euroa. Kun voitto yllättäen osuukin kohdalle, mullistuu koko maailma sellaisena kuin Eevi sen tuntee. Mukisematta Eevi jakaa potin aviomiehensä Karin kanssa ja pariskunnan erimielisyydet alkavat melkein heti. Ystävät ja sukulaiset suhtautuvat voittoon mitä erinäisimmin tavoin: pitävät lottovoittoa vilpillä saatuna rahana, yrittävät pummata lainoja, olettavat että Eevi tarjoaa joka kerta ravintolassa... Tämän kaiken voisi ehkä kestää jos kotona odottaisi tuki ja turva, luotettava aviomies. Sen sijaan Eeviä alkaa odottaa kotona milloin minkäkinlainen vastaanotto - yleensä humalainen. Siitäkin huolimatta, ettei jokapäiväisen ryyppäämisen rahoittaminen yleensä ihan lottovoittoa vaadi, Kari saa ilmeisesti rahoilleen parasta vastinetta tekemällä sitä.

Karin juopottelua ja arvaamattomuutta lukuun ottamatta Eevi on aluksi onnensa kukkuloilla elettyään lapsuutensa pihien vanhempien armoilla ja aikuisikänsä aivan liian pienellä palkalla tarpeisiinsa nähden. Eevi alkaa ostella huvikseen, kaikkea, mitä vaan, nyt on hyvityksen aika! Hän matkustaa Thaimaahan, ostaa liiketilan ja haalii ohimennen mukaansa laukkuja ja minkkiturkiksia sieltä täältä. Samalla kun Eevi toteuttaa elinikäistä unelmaansa, voida ostaa kaiken mitä haluaa, häntä kalvaa jatkuvasti pelko siitä, että rahat jonain päivänä loppuvat. Sitä ehkäistäkseen hän antaa osan pankille sijoitettavaksi, mutta tuntee suurta epäluottamusta uskoessaan rahaa muiden huostaan. Lopulta hän jopa nostaa rahaa automaatilta piilottaakseen sitä kotiinsa, koska ei luota edes pankkiin täysin. Samalla Eevi on kuitenkin itse rahojensa pahin vihollinen ja tietää sen törsätessään holtittomasti ympäriinsä.

Takakannessa kuvataan pariskunnan joutuvan lottovoiton jälkeen rahapsykoosiin ja mielestäni se on varsin osuva kuvaus etenkin Eevin tilanteesta. Raha, jonka pitäisi tuoda elämään turvaa, tuokin siihen turvattomuutta, päämäärättömyyttä, epävarmuutta ja ongelmia. Eeviä ahdistaa, mutta silti hän ei missään nimessä luopuisi voitostaan.

Siitä huolimatta, että asiat kirjassa alkavat nopeasti vieriä päin mäntyä, kirja ei ole raskassoutuinen tai masentava. Päin vastoin, siitä joutuu melkein lukupsykoosiin. En ole lukenut Anna-Leena Härköseltä aiemmin romaaneja, mutta Kaikki oikein on tyyliltään yhtä vastaansanomaton kuin Härkösen kolumnikokoelmat. Kirjoitustyyli on jotenkin vaativa ja piiskaa lukemaan nopeammin, nopeammin, nopeammin! Välillä melkeinpä tajuaa pidättäneensä hengitystä monen sivun ajan.

Haluaisin muuten kuvitella, että hoitaisin tilanteen jotenkin paremmin jos voittaisin lotossa. Ehkä on kuitenkin hyvä, että muistan harvoin lotota.