Koskisen debyyttiseikkailu

Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies (1996)

Suhteeni komisario Sakari Koskiseen alkoi viime kesänä. Olin kirjastossa kesätöissä ja hiljaisina hetkinä suoritin tiedonhakuja omiin tarpeisiini. Erään asiakkaan inspiroimana keksin alkaa etsiskellä äänikirjoja, joissa kappaleet olisivat mp3-muodossa, koska siinä muodossa ne siirtyvät nopeasti ja vaivattomasti koneelle ja sieltä iPodiin tai kännykkään. Harmillista kyllä valikoima ei ole suuri, eikä mp3-muotoa ole mitenkään systemaattisesti koodattu aineiston kuvailutietoihin. Niinpä etsintä oli melkoista salapoliisityötä ja löydökset mitä randomimpia.

Tulin kuunnelleeksi lenkeilläni Mustakaavun kanssa jos jonkinlaista jutustelua. Suurin osa valui toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta yhden asian huomasin (jälleen kerran): massat eivät ole väärässä. Samaan aikaan kun romantiikkahylly kirjastossa tyhjeni Anneli Kivelän Katajamäki-kirjojen kohdalta ja Seppo Jokisen Koskisia sai jatkuvasti kipaista varastosta lisää hyllyjen ammottaessa tyhjyyttään, huomasin itse tekeväni pitempiä ja pitempiä lenkkejä vain kuullakseni vielä vähän lisää niitä. Kun mp3-valikoima tuli vähän aikaa sitten pohjasakkaa myöten koluttua läpi, aloitin Jokisten kuuntelemisen uudestaan. Ja lopulta päätin, että haluan tietää tarinasta loputkin. Niinpä deittailen tänäkin kesänä komisario Koskista, nyt kirjojen sivuilta käsin.

Suurin osa kuuntelemistani äänikirjoista sijoittuu Jokisen tuotannon uudempaan päähän. Niinpä tuntui aika nurinkuriselta aloittaa sarjan lukeminen nyt ensimmäisestä kirjasta. Erot aiemman ja myöhemmän tuotannon välillä pistävät silmään, mutta on vaikea sanoa, millaisena tyyppinä Koskista pitäisin pelkästään Siimamiehen perusteella. Debyyttikirjassaan Koskinen polttaa tupakkaa kuin korsteeni, nappailee rennieitä kuin karkkia ja vaimostaan huolimatta kuumottelee aika estoitta väkivaltajaoksen sihteerin, punatukkaisen Tarun perään. Koskisen vaimo Raija on töissä kirjastossa, pariskunta asuu Hervannassa, he ovat olleet yhdessä parikymmentä vuotta ja heillä on 14-vuotias poika Antti. Koskinen on juuri täyttänyt neljäkymmentä ja alkaa jo kaljuuntua. Erityisen hauskaa mielestäni on, että Koskinen yrittää kotona rentoutua katsomalla telkkarista jotain poliisisarjaa ja syömällä voileipiä. Kiireisen hälytyksen tullessa hän kiroilee englanniksi ratissa.

Harvinaisen ikävä juttusarja saa alkunsa kun Hervannasta sillan alta löydetään siimalla kuristettu nuori tyttö. Samaan aikaan Koskista rassaa selvittämättä jäänyt kioskiryöstöjen sarja. Siimajuttu kuitenkin nousee ykköseksi tärkeysjärjestyksessä, sillä pian käy ilmi, että kyseessä on todellakin sarjamurhaaja, joka toimii pelottavan nopeasti ja vaikuttaa katoavan kuin tuhka tuuleen. Juttua selvittelevät Koskisen kanssa tämän lähimmät työkaverit, urheiluhullu Kaatio, kroonisesta äänihuulten tulehduksesta kärsivä pihisevä ja kähisevä Pekki, sekä alati unelias Ulla Lundelin, joka näyttää elovenatytöltä ja on aina valmiina kaljalle työpäivän päätteeksi.

Vaikka olen jo useamman tarinan kuunnellut, tässä oli mielestäni jotain aivan erityisen karmivaa. Tapahtumat sijoittuvat metsiin, niille perinteisille oikoreiteille, joita naiset pelkäävät, mutta silti käyttävät. Kuristustapa siimalla on tarpeeksi hullu ja erikoinen aiheuttaakseen kylmiä väreitä, eivätkä lopputulos ja tekijän motiivi huojenna mielialaa. Kirja ottaakin kautta rantain kantaa yhteiskunnan epäkohtiin, kuten dekkarit usein.

Lopuksi, muistatte varmaankin hassunhauskan vihjevisan, jossa oli vuonna 2013 tarkoitus arvata, missä kaupungissa majailin työharjoitteluani suorittamassa. Kyseessä oli siis synnyinkaupunkini, johon pieneksi toviksi palasin. Tällä kertaa en järjestä vihjevisaa, koska kaikille on jo ilmiselvää, että asun Sakari Koskisen kanssa Suomen parhaassa kaupungissa, Tampereella. Sen sijaan aion Koskisen seikkailujen yhteydessä esitellä Tamperetta, johon aikanaan palavasti rakastuin. Ensimmäisen kuvan kaivoin kännykän arkistosta. Mitään erityistä syytä sen ottamiselle ei liene ollut, mutta olen aina tykännyt pienestä tiilirakennusten reunustamasta aukiosta, jonka nimi on Kehräsaari. Se on kesäisin erityisen tunnelmallinen kun Gringos Locos levittää keskelle sitä värikkäin valoin koristellun terassinsa ja musiikki soi. Kehräsaaressa sijaitsee myös elokuvateatteri Niagara.