"Kato ny tota kanttakin!"

James Patterson: Suzannen päiväkirja (2001)
Suom. Sirpa Meriläinen

En tiedä kumpi on blogeissa rasittavampaa, kritiikitön innostus vai avoin halveksunta jotain teosta kohtaan. Varoitan: nyt seuraa avointa halveksuntaa ja räkäistä naurua. Googlaamalla en löytänyt yhtään suomenkielistä blogimerkintää tästä kirjasta, mikä toivottavasti kielii siitä, että suurin osa ihmiskunnasta on siltä säästynyt. Katson kuitenkin aiheelliseksi varoittaa teitä tästä viattomasti kirjaston hyllyssä väijyvästä kammotuksesta. Tämä on kiistatta huonoin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Oikeasti. Jopa Pääministerin morsian on parempi, vaikka olisikin kaivannut ahkerampaa kustannustoimittajaa.

Mutta hei, kustannustoimittajahan meille löytyy tästä kirjasta! Kaikkein kliseisin chick lit -ammatti ikinä. Yllättävää ei liene sekään, että kustannustoimittajamme Katie on napannut komean ja kaikin puolin täydellisen Unelmien Poikamiehen työsuhde-etunaan. Ja mikä parasta, mies on rrrrrunoilija. Kuinka hurrrmaavaa. No niin, nyt täytyy tunnustaa, etten tiedä runoudesta mitään, enkä suoraan sanoen juuri pidä siitä. Suosikkirunoilijani on Arno Kotro, koska hän kirjoittaa selkokielellä kansan syville riveille (paitsi silloin kun käyttää ruotsinkielisiä sanoja, joita en ymmärrä, koska lakkasin niin ahkerasti kynsiäni peruskoulun ruotsintunneilla). Sanokaa siis te, ovatko nämä Mattin runossa esitetyt ajatukset ja säkeet uniikkia ajattelua ja/tai kieltä, joka voisi saada kustannustoimittajan ihmettelemään onneaan kun on löytänyt moisen kirjailijalahjakkuuden.

"Punainen parfyymipullo Niilin rannalta"?

Kustannustoimittaja-Katie on kuitenkin jotenkin päätynyt jätetyksi. Hurmaava mies on häipynyt selittämättömästi. Hetkeä myöhemmin Katie löytää oveltaan paketin, jonka sisällä on käsin kirjoitettu päiväkirja. Suzannen päiväkirja Nicholasille.

Katien hahmo ja "tarina" (jota ei liiemmin ole), ovat kirjassa pelkkä lavaste, joka mahdollistaa jokseenkin onnellisen lopun. Kirjan oikea tarina on Suzannen päiväkirja. Siitä käy ilmi, että Suzanne on Mattin vaimo ja hänen lapsensa äiti. Koko ikänsä lapsesta haaveillut Suzanne pursuaa onnea ja auvoisuutta saatuaan viimein Nicholasin kypsässä kolmenkymmenenviiden vuoden iässä. Hän alkaa kirjoittaa päiväkirjaa tallentaakseen siihen Nicholasin lapsuuden ja kaiken sen rakkauden, jonka keskellä tämä on saanut kasvaa.

Päiväkirja alkaa ajalta ennen Nicholasin syntymää. Suzanne on saanut sydänkohtauksen ja päättää hidastaa tahtia ennen kuin on liian myöhäistä. Suzanne opastaa Nicholasia ja lukijaa viiden pallon opetuksen avulla:

"Pallojen nimet ovat työ, perhe, terveys, ystävät ja mielenrauha. Ne kaikki on pidettävä ilmassa. Eräänä päivänä ymmärtää, että työ onkin kumipallo. Jos se putoaa, se kimmahtaa takaisin. Neljä muuta palloa - perhe, terveys, ystävät ja mielenrauha - ovat lasia. Jos joku niistä putoaa, se naarmuuntuu peruuttamattomasti ja lohkeaa, ehkä jopa särkyy kokonaan."

Siltä varalta että tämä tärkeä opetus menisi lukijalta ohi ensimmäisellä kerralla, se toistetaan kirjassa viitisenkymmentä kertaa.

Suzanne muuttaa Martha's Vineyardiin ja ryhtyy pitämään maalaislääkärin yksityispraktiikkaa. Kaikki naapurit ja potilaat rrrrakastavat häntä. Ja niin rakastaa Mattkin, jonka hän pian tapaa, ja kaikki rakastavat myös Mattia, koska Matt on niin hyvä ja komea. Suzanne tapaa pian tulevan anoppinsa, joka rakastaa häntä myös välittömästi ja hieman ou-doh-kos-ti kehuu samaan hengenvetoon poikansa takapuolta(!). Hyvä, tulevalla avioliitolla on kaikkien maailman ihmisten siunaus, joten hääkellot soivat. Pian syntyy Nicholas ja vasta sitten onni on täydellinen!

Siltä varalta, että joku vielä tänne asti päästyään olisi halukas lukemaan itse tämän kirjan, en kerro enempää. Lisäksi juoni on kertakaikkiaan niin ennalta-arvattava, että pystytte jo melko varmasti päättelemään, miten tässä käy. (Alla oleva kuva antaa viitteitä loppuratkaisusta, joten plärää ohi jos mielit kirjan lukea.)

Kirjan loppuun päästyäni halusin oksentaa. Hävettää tunnustaa, että luin kirjan reilun vuorokauden aikana. Puolustaudun kuitenkin niillä seikoilla, että A) kirja on hyvin lyhyt (265 sivua) ja suurella fontilla painettu, B) luvut ovat niin lyhyitä, että on aivan liian helppoa lukea "vielä yksi", C) halusin päästä kirjasta nopeasti eroon.

James Patterson on tunnettu jännityskirjoistaan ja Suzannen päiväkirja on siis häneltä uusi aluevaltaus. Wikipedia tietää, että kirja pitää sisällään omaelämäkerrallisia aineksia. Se tietysti tekee tarinasta entistäkin nyyhkyisämmän, mutta en silti hyväksy tapaa jolla kirja on kirjoitettu. Sen sivuilla suorastaan hehkuu neonvalokyltti: "Kirjoitettu viikossa!" ja mielestäni teos on törkeää romanttisten naislukijoiden aliarvioimista. Olen lukenut Pattersonilta aiemmin kaksi Naisten murhakerho -kirjaa ja kirjoitin ensimmäisestä: "Mielestäni kirja vaikuttaa nopeasti kirjoitetulta purkalta, johon on ympätty ystävyyttä, ymmärrystä, rakkautta, seksiä, viihdettä ja draamaa juuri naislukijoita ajatellen."

Jos se oli purkkaa, Suzannen päiväkirja on mauttomaksi jäystetty, ojanpohjalle sylkäisty, mudassa kierinyt ja kengänpohjaan tallautunut käytetty purkka!

Lopuksi tahdon huomauttaa, etten suinkaan paheksu romanttista naistenkirjallisuutta yleensä. Salainen paheeni on aina ollut Danielle Steel, enkä ole aina ollut täysin immuuni myöskään Nicholas "Siirappi" Sparksille. Kaikki tarvitsevat joskus ripauksen romantiikkaa vaikka väkisin ja se on ihan hyväksyttävää, terve tapa käsitellä tunteita jne. Mutta tämä kirja on ihan oikeasti huono oman genrensä edustaja.

Olen puhunut!

Julmaa hauskaa

David Nicholls: Kaikki peliin (2012)
Suom. Sauli Santikko

Vaistoan, että tämä kirja tulee katoamaan mielestäni salamannopeasti. Tunnen jo romaanidementian ensioireet, vaikka lopetin kirjan lukemisen vasta tänä aamuna. Niinpä yritän kirjoittaa tästä pikaisesti ennen illan päätapahtumaa, BB:tä.

Tapani mukaan olin epävarma siitä, onko blogisosiaalisesti hyväksyttyä olla tästä teoksesta sitä mieltä kuin olen, ja googlasin sen. Mari A:n kirjablogi oikeutti mielipiteeni heti, eikä minun siis tarvinnut käydä merta edempänä kalassa. Mari myös kiteyttää mielipiteeni, jota en olisi itse osannut edes muotoilla niin yksinkertaisesti: pidin kyllä kirjasta, mutta en sen päähenkilöstä. Brian on kirjallisuudenopiskelijana ihan uskomaton luuseri! Brian on joka ilta kännissä, joka päivä krapulassa, lintsaa käsitykseni mukaan jokaiselta luennolta, kirjoittaa surkeita esseitä ja nukahtaa aina kun yrittää lukea kirjaa. Brianilla on huono iho ja huono itsetunto, minkä vuoksi hänen pitää juoda hitosti viinaa, että uskaltautuu tekemään tyttöihin vaikutuksen tanssimuuveillaan. Ja vasta seuraavana päivänä morkkiksen kourissa Brian tajuaa, että taputtava yleisö olikin ironinen, ei ihailua täynnä.

Tietysti Brianin pitää rakastua yliopiston halutuimpaan tyttöön, Aliceen, joka on kuin jumalatar. Käsittämättömintä kirjassa onkin se, miten Alice ei kaikesta Brianista huokuvasta viinan ja luuserimarinadin lemusta huolimatta ole tälle täysin kylmä. Siksi kirja ehkä koukuttaakin. Alice pitää Briania otteessaan kuin kuminauhalla, välillä löysää ja välillä kiristää, vetää lähelle, päästää kauemmas. Kirjaa on pakko lukea, koska haluaa tietää miten tarinassa käy. Ja vaikka Brian onkin oman elämänsä antisankari ja pälli johon lukija ei koskisi pitkällä tikullakaan, hänelle on pakko toivoa vain hyvää. Siis naista, joka pelastaisi hänet omalta itseltään.

Viha ei ole se tunne, jota Brian herättää, vaan sääli. Ja voi sitä myötähäpeän määrää. Kirjan kannessa luvattu "Niin noloa. Niin totta. Niin hauskaa." kieltämättä on ihan hyvä kiteytys. Itselleni tuli kuitenkin suoraan sanoen paha mieli siitä, että aika ajoin minulla todellakin oli hauskaa. Brian-parka kulkee leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä, nöyryytyksiä jotka vain pahenevat ja lopussa huipentuvat uskomattoman tuskaiseksi ja ahdistavaksi lukukokemukseksi, ja sille on vain pakko nauraa, koska Nicholls on niin taitava.

En pitkästytä itseäni kertaamalla tähän kirjan juonta, sillä kuten Helsingin Sanomien arvostelussa todetaan: "Asetelma ei poikkea millään tavalla siitä Eiffelin korkuisesta pinosta nuortenkirjoja, joka ristiksemme on kirjoitettu." Mainittakoon, että Rebeccan hahmo ja hänen suhteensa Brianiin ovat kuin suoraan mistä tahansa Tuija Lehtisen nuortenkirjasta, jotka ovat mielestäni todella hyviä ja nautin niistä suuresti teini-iässä, mutta joissa on lähestulkoon kaikissa sama juoni.

Avioliittojuonen kuolema

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (2012)

Suom. Arto Schroderus

Tässäpä kirja, joka jo ensimmäisillä sivuillaan sai sormeni syyhyämään bloggaamisen kaipuusta - ja samalla sai kirjoista bloggaamisen tuntumaan niin kovin pintapuoliselta ja turhanpäiväiseltä touhulta. Kirja puhutteli pientä kirjallisuudenopiskelijan sieluani kosiskellen kertomuksilla college-elämästä ja alkuun varsin tiuhalla kirjallisuusviittausten tykityksellä. Löysin kirjasta itseni:

"Oli siis olemassa suuri joukko opiskelijoita, jotka olivat vain ajautuneet lukemaan kirjallisuutta pääaineenaan. Koska heidän vasen aivopuoliskonsa ei ollut kyllin hallitseva tieteeseen, koska historia oli liian kuivaa, filosofia liian vaikeaa, geologia liian öljypainotteista ja matematiikka liian matemaattista - koska he eivät olleet musikaalisia, taiteellisia, taloudellisesti motivoituneita tai oikeastaan niin kovin fiksuja, nämä ihmiset tavoittelivat yliopistollista tutkintoa tekemällä suurin piirtein samaa kuin olivat tehneet ensimmäisellä luokalla: he lukivat kertomuksia. Kirjallisuutta opiskelivat pääaineenaan ne, jotka eivät tienneet mitä olisivat opiskelleet pääaineenaan." (Naimapuuhia, 38.)

Haa! Vaikka en olekaan kirjallisuuden pääaineopiskelija, voin samaistua tähän täysin. Hain yliopistoon opiskelemaan informaatiotutkimusta, koska kuulin baarissa, että sinne on helppo päästä. Informaatiotutkimus (ja interaktiivinen media, joka myöhemmin lisättiin oppiaineen nimeen jotta se saataisiin vaikuttamaan vieläkin luotaantyöntävämmältä) osoittautui nopeasti kaikkea muuta kuin omaksi alakseni, ja niinpä aloin kasvattaa kirjallisuuden sivuaineopintojani. Aika ajoin löydän kirjallisuudenopiskelusta sen kaikkien kaipaaman tunteen, "tää on mun juttu", mutta Eugenidesin analyysi on silti riemastuttavan tarkkanäköinen. Totta kai "tää on mun juttu", koska teen sitä samaa kuin ensimmäisellä luokalla: luen kertomuksia. Tämänkin kirjan luin, koska se oli erään kurssin lukulistalla.

Naimapuuhia sijoittuu 1980-luvulle. On Madeleinen, Mitchellin ja Leonardin valmistujaispäivä. Ensimmäisenä lukijalle esitellään Madeleine, teoksen hallitsevin henkilöhahmo. Madeleine on se perinteinen romaanikirjallisuuden sankaritar, joka on saanut käsityksensä rakkaudesta lukemalla romaaneja. Madeleine on kiintynyt viktoriaanisen ajan romaaneihin, jotka vaikeuksien jälkeen huipentuvat avioliittoon. Tätä perinteistä kaavaa kutsutaan avioliittojuoneksi, joka on myös Naimapuuhien alkuperäinen nimi: The Marriage Plot. Heti alkuun teos esittää professori Saundersin suulla, että "romaanimuoto oli huipentunut avioliittojuoneen eikä ollut koskaan toipunut sen katoamisesta" (s. 39). Saundersin mukaan sukupuolten välinen tasa-arvo, avioero ja avioehto ovat tappaneet avioliittojuonen, mitätöineet avioliiton merkityksen ja siten myös romaanien merkityksen. "Mitä väliä sillä olisi, kenen kanssa Emma menee naimisiin, jos hän voisi myöhemmin hakea avioeroa?" (s. 39).

Totta! Vai onko? Koko teoksen tulkitseminen tämän teorian valossa vaatisi työkaluja, joiden käyttöä en täysin hallitse. Se on kuitenkin selvää, että ainakin itse pyrin alusta asti lukemaan tätäkin teosta avioliittojuonena. Madeleinen kirjan alussa särkynyt sydän aktivoi avioliittojuonen kehyksen ja luin kirjaa ensisijaisesti kiinnostuneena siitä, kenen kanssa tämä päätyy yhteen ja millä tavalla. Teos ei kuitenkaan tarjoa suoraviivaista suudelmasta avioon -kehityskertomusta, vaan osoittaa, miten tasa-arvo ja avioero eivät suinkaan ole tappaneet romaanimuotoa, vaan monimutkaistaneet avioliittojuonta entisestään ja tarjonneet loputtomasti uusia mahdollisuuksia.

Lisäksi väitän, että avioliittojuoni ei suinkaan edes ole kuollut. Kauniit ja rohkeat perustuu edelleen pitkälti sille, eikä avioliiton suomaa täyttymystä vähennä yhtään se, että avioliittoja on jo useampi kymmenen takana. Polttarittarissa Kirsten Dunstin henkilöhahmo, menestyvä ja itsevarma nykynainen tuntee olevansa täysi luuseri, koska häntä ei ole kosittu. Harlekiinikirjat huipentuvat avioliittoon. Moniakin monituisemmat tv-sarjat päättyvät siihen, että kausitolkulla toisiaan jallittaneet hahmot viimein päätyvät yhteen, niin kuin katsojat ovat koko ajan toivoneet käyvän. Kaikki romanttiset komediat perustuvat sille idealle. Edward ja Bella menevät naimisiin, eikä kukaan Twilight-sarjan luettuaan tietenkään ajattele, että "joo joo, kyllä ne vielä ottaa eron".

Madeleine on varsin perinteisessä tilanteessa (aika samanlaisessa kuin Bella). Hän on rakastunut Leonardiin, kuten kaikki muutkin tytöt collegessa. Leonard on viileä, seksikäs, älykäs ja kiehtovan monimutkainen, mikä tietysti lupaa hankaluuksia. Madeleinea ei karkota edes Leonardin maanis-depressiivisyys (eikä Bellaa se että Edward on kuollut). Tarjolla olisi kuitenkin järkevämpi vaihtoehto, maata Madeleinen jalkojen alla palvova Mitchell (ja Bellalle Jacob). Madeleine kuitenkin näkee Mitchellin vain ystävänä, eikä ole kiinnostunut tästä fyysisesti.

Mitchell pakenee Madeleine-kuumettaan valmistumisen jälkeen Intiaan ja kamppailee siellä uskonasioiden kimpussa. Leonard ja Madeleine käyvät taistoon maanis-depressiivisyyttä vastaan.

Naimapuuhia on äärimmäisen koukuttava teos, vaikka onkin vaikea sanoa miksi. (Ja vaikka inhoan kirjoja, joita ei ole jaettu inhimillisen pituisiin lukuihin.) Juonessa ei ole mitään kovin erikoista, päin vastoin. Eugenides kirjoittaa kuitenkin niin taitavasti, että kirjan maailmaan tempautuu auttamatta sisälle. Fokalisaatio vaihtelee Madeleinen, Mitchellin ja Leonardin kesken, ja aina kun näin käy, unohdin lukiessani muut päähenkilöt kokonaan, niin eläviä mielenmaisemia Eugenides luo.

Kirjan tunnelma, alkuasetelma ja jossain määrin sekä henkilöt että tapahtumatkin toivat mieleeni viime vuonna lukemani David Nichollsin Sinä päivänä. Pidin myös siitä paljon. Molemmissa kirjoissa kirjallisuudenopiskelijanaispäähenkilö esimerkiksi esittää melkein saman teorian siitä, kuinka ihmiset avioituvat kolmessa vaiheessa - mikä vain alleviivaa sitä, kuinka nuorten opiskelijoiden uniikit ajatukset aika harvoin ovat kovin uniikkeja. Vippilainahyllystä mukaani tarttui sopivasti Nichollsin tuore suomennos Kaikki peliin, jonka kimppuun käynkin seuraavaksi. Viivyn siis vielä tovin fiktiivisten kirjallisuudenopiskelijoiden parissa.

Hulluna kaikkea!

Jiihaa, haamumunkit ja leffaliput ovat taas täällä huomisesta alkaen! Hullut päivät, hullut hinnat ja hulluna ihmisiä, Dollyn donitsien hullun ihanaa tuoksua unohtamatta. Mainitsen tästä siksi, että aina Hullujen päivien kynnyksellä blogini löytää joukon ihmisiä, jotka epätoivoisesti etsivät netistä Hullujen päivien Finnkinon leffalippupaketin hintaa. Tällä kertaa se on sama kuin viimeksi: 74 euroa / 10 lippua. Muistin virkistykseksi muista keinoista luikahtaa elokuviin edullisesti: Näin luistelet leffateatterien riistohintojen ohi!

Olen viime aikoina ollut kiireinen niin koulujuttujen kuin hääkrääsän myymisenkin parissa, mikä on jälleen kerran näkynyt blogissani. Vastaan on kuitenkin tullut jos jonkinmoista kiinnostavaa kulttuurihässäkkää, jota referoin nyt lyhyesti.

Murhaloukku. Kuvaaja: Harri Hinkka

Hevijuuseri-korttini lähestyvä vanheneminen ajoi minut Tampereen teatteriin katsomaan Murhaloukkua. Näytelmä on Ira Levinin (Rosemaryn painajainen) kirjoittama ja perustuu pitkälti yllättäviin käänteisiin. Näytelmän päätyttyä yleisöä jopa pyydettiin ystävällisesti olemaan paljastamatta sen juonta. Eikä sen paljastamisessa juuri järkeä olisikaan, koska se kuulostaisi vastenmielisen sekavalta sopalta tiivistettynä. Yllättäviä käänteitä ja säikähdyksiä tosiaan piisasikin ja näytelmä on mielenkiintoisella tavalla metafiktiivinen. Vaikka sitä oli viihdyttävä katsoa, lopulta se jätti minut kuitenkin aika kylmäksi.

Ehkä ongelmana on se, että vuoden 1978 jälkeen, jolloin näytelmä on kirjoitettu, on kirjallisuuden ja elokuvien piirissä tapahtunut niin paljon, että lukijat ja katsojat osaavat jo odottaa yllätyksiä ja "lukea" metafiktiota ilman että se sekoittaa pään. Metafiktiota on kirjoitettu jo kauan ennen termin keksimistä (esimerkiksi Don Quijote 1600-luvulla), mutta itsetiedostavuudestaan tunnettuna postmodernina aikana se on lisääntynyt suorastaan räjähdysmäiseksi ja mielestäni siitä on tullut jopa trendi.

Elokuvissa metafiktio on yleistynyt vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Slashfilm.com esittää, että elokuva on astunut lähes huomaamatta uudelle aikakaudelle, metaelokuvan aikaan. Jutun alussa komeilee kuva Vampyyrien imussa -leffasta, joka parodioi Twilightia (ja joka kaikkien Twilight-leffoja nähneiden kannattaa katsoa, vaikka se on aika huono, sillä pääosan esittäjä Jenn Proske toistaa Kristen Stewartin maneereja aivan loistavasti). Slashfilm ei kuitenkaan nosta leffaa "uuden" metaelokuvan lippulaivaksi, vaan käy kattavasti läpi itsetiedostavan elokuvan historiaa ja toteaa:

"To some degree, self-awareness in film has almost become a necessity, since anybody who’s spent a significant portion of their lives watching movies and TV shows has already grown tired of the stories that most of them are telling."

Niinpä. Siis varmasti vuonna 1978 tämä näytelmä on ollut teatteriin tervetullutta vaihtelua. Huolestuttavaa onkin se, miten koko tämä meta-juttukin alkaa jo tuntua niin kuluneelta. Mitä seuraavaksi?

Jos tätä näytelmää ei pääse Tampereelle katsomaan, sen voi aina lainata kirjallisessa muodossa kirjastosta nimellä Murhaleikki tai katsoa siihen perustuvan leffan nimeltä Murhaleikki (Deathtrap).

Kävin myös ensimmäistä kertaa Tampereen Klubilla järjestettävissä Doc Lounge -illoissa, kun siellä esitettiin vuoden kuumin dokumenttitapaus The Imposter (2012).

The Imposter.

Dokumentti kertoo ranskalaisesta Frédéric Bourdinista, joka 1990-luvulla onnistui uskottelemaan texasilaisperheelle olevansa Nicholas Barclay, perheen kolme vuotta aiemmin kadonnut poika. Ideana tämä kuulosti vielä ihan mahdolliselta, vaikka onkin vaikea käsittää miksi kukaan tekisi sellaista. Tapauksen yksityiskohdat kuitenkin tekevät siitä äärimmäisen kummallisen. Ensinnäkin Bourdin oli tapahtumien aikaan 23-vuotias, kun taas Nicholas Barclay olisi tuolloin ollut kuudentoista. Toiseksi Bourdinilla oli tummat hiukset ja ruskeat silmät, kun taas Nicholasin hiukset olivat vaaleat ja silmät siniset. Hiukset Bourdin värjäsi vaaleiksi, muttei pystynyt peittämään tummaa parrankasvuaan täydellisesti. Silmien värin muutoksen selittämiseksi hän laati puoliscifistisen teorian, jonka mukaan väri oli hänen kaappaajiensa toimesta muutettu. Ja kaikki meni läpi. Bourdin onnistui huijaamaan itselleen Amerikan kansalaisuuden ja Nicholasin perhe otti hänet avosylin vastaan ja kotiinsa asumaan.

Dokumentissa Bourdin itse kertoo koko huijauksen kulun alusta loppuun. Hän on sympaattisen ja mukavan oloinen, mutta mikä tärkeintä, äärimmäisen vakuuttava ja lopulta suorastaan pelottava. Bourdinin lisäksi oman näkemyksensä tapahtumien kulusta kertovat Nicholasin äiti ja sisar, sekä tapauksen kanssa tekemisissä olleet viranomaiset.

Mikäli tapausta ei tunne - ja Suomessa sitä ei varmaankaan moni tunne tai ainakaan muista - tämä dokumentti tarjoaa myös mielenkiintoisia yllätyskäänteitä, eikä siitä kannatakaan kertoa enempää. Dokumentin rakenne ja trillerimäisyys toivat mieleeni sen taidokkuuden, jolla Anu Silfverbergin ja Hanna Nikkasen artikkeli Uskomaton murhenäytelmä Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä (7/2012) on kirjoitettu. Kyseessä on siis se Aito ja Alkuperäinen juttu Enkeli-Elisan tarinan epäilyttävyydestä ja se kannattaa lukea jos sen jostain käsiinsä löytää, sillä kyseessä on trilleri ja varsinainen journalistinen taidonnäyte.

Metafiktion kanssa olen viime aikoina viettänyt enemmänkin aikaa liittyen meneillään olevaan kirjallisuuden kurssiin. Valitsin lopputyöni aiheeksi Jonathan Safran Foerin kirjan Kaikki valaistuu (2002), joka on niin kiehtovasti pullollaan piilomerkityksiä ja pieniä tarinoita tarinoiden sisällä, että mieleni on saanut siitä suorastaan ähkyn. Olen aiemmin kirjoittanut kirjasta, että se on "samalla hullun hauska ja mielettömän syvällinen, että se teki minut surulliseksi ja iloiseksi, ja että olin hetken aikaa hukassa kun se loppui". Kaikessa höpsöydessään tämä määritelmä on edelleen varsin kuvaava, vaikka tällä kertaa luinkin kirjaa kirjallisuudentutkijan suurennuslasin kautta. Mestariteos, ehdottomasti! (Kenties palaan tähän kirjoitettuani sen lopputyön.)

Yliopistolla todellakin voi olla sivistävä vaikutus! Jouduin nimittäin lukemaan erästä toista kurssia varten varsinaisen klassikkoteoksen, Bram Stokerin Draculan (1897). Aloin itse asiassa lukea sitä vapaaehtoisesti, mikä teki minusta sille vastaanottavaisen. Myöhemmin siitä tuli pakollista, mutta onneksi olin jo valmiiksi vastaanottavainen. Taas kerran sain hämmästyä sitä, etteivät suinkaan kaikki ennen 1990-lukua kirjoitetut kirjat ole järjestään puisevia. Draculassa on sitä leppoisaa vanhan ajan tunnelmaa, hidasta liikkumista hevosvankkureilla, sähkeitä, tuumailua, illallisen jälkeisiä sikari- ja suunnittelusessioita... Oikeastaan kirja toi kierolla tavalla mieleeni Twilight-kirjat siinä mielessä, että lopputaisteluun valmistaudutaan niin huolella ja suunnitellen, että itse taistelu onkin sitten varsin nopeasti ohi.

Dracula koostuu kokoelmasta eri henkilöiden kirjoittamia aineistoja: päiväkirjoja, lehtileikkeitä ja kirjeitä. Kirja alkaa pitkällä katkelmalla asianajaja Jonathan Harkerin päiväkirjasta. Pahaa-aavistamaton Harker matkustaa Transylvaniaan kreivi Draculan linnaan järjestelläkseen tämän muuttoa Lontooseen. Kreivi on häntä kohtaan vieraanvarainen ja ystävällinen, mutta pian Harker huomaa olevansa linnassa vankina. Ja ettei kreivillä ole peilikuvaa. Eikä tämä koskaan syö. Ajalle ja tyylille tyypillisesti Harker ei ole varma, onko tulossa hulluksi, vai onko maailma hullumpi kuin hän tiesi.

Kirja jatkuu Harkerin morsiamen Minan ja tämän ystävän Lucyn kirjeenvaihdolla, jossa he keskustelevat pitkään ennen kaikkea miehistä. Myöhemmin mukaan tarinaan liittyvät Lucyn kolme kilpakosijaa, joista yksi isännöi paikallista hullujenhuonetta. Romaani koostuu taidokkaasti kasatusta palapelistä, sillä alkuun irrallisen oloiset tarinat yhdistyvät pian yhdeksi suureksi eepokseksi ja matkaksi kohti yhteistä päämäärää. Sympaattisin kirjan henkilöistä on tohtori Van Helsing, joka saapuu Amsterdamista saakka avaamaan tavallisten ihmisten silmät näkemään maailman yliluonnollisuuden ja pahuuden. Kauan Van Helsing saakin kaivella todisteita, sillä mukavuudenhaluista yläluokkaa ei hevin hetkauteta tutuista ja turvallisista käsityksistään.

Jarkko Laineen suomennos (2010) on mukaansatempaava ja kirjan yhteyteen on liitetty Laineen laaja kommentaari romaanin sisältämistä kulttuuriviittauksista, sanojen etymologiasta ja maantieteellisistä tosiasioista, sekä jälkipuhe Pieni johdatus vampyyrien maailmaan.

Rakkautta ja anarkiaa -festareilla näin Pablon (2012), dokumentin graafikosta joka mullisti leffojen alkutekstien maailman, Your Sister's Sisterin (2011), joka oli festaritarjontaan nähden melko perinteinen kolmiodraama, Laurence Anywaysin (2012), joka oli kaunis, herkkä ja kiinnostava ja ylitti kaikki tylsään traileriin perustuneet odotukseni, sekä koulukiusaamisdokumentti Bullyn (2011), joka oli ärsyttävä, tylsä ja sai minut uskomaan, että kaikilta amerikkalaisilta puuttuu jokin osanen aivoistaan.

Laurence Anyways.

Lisäksi kävin katsomassa Polttarittaret (Bachelorette) (2012), josta olin toiveikas ja ajattelin, että se jatkaa Bridesmaidsin (2011) aloittamaa naisten välisiin suhteisiin keskittyvän romanttisen komedian ideaa. Suhteita enemmän leffa keskittyy kuitenkin sekoiluun ja siihen iänikuiseen kysymykseen: miten voi olla mahdollista että se lukion läski lehmä pääsee naimisiin ennen prom queenia? Tyttöiästä ylikasvaneet bilehileet näyttäytyvät jokseenkin säälittävinä, mutta onneksi häähumusta löytyy jokaiselle jonkinlainen miespuolinen lohduttaja.

Voisin jatkaa tätä namedroppailua loputtomiin, mutta riittäköön tämä tällä erää. Palaan asiaan saatettuani loppuun pari lukemaani kirjaa.

Polttarittaret.