sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Kyynelvirtoja kulttuurin äärellä

264. kulttuuriteko 8.12.2011
Kim Echlin: Kadonneet (2009)
Suom. Sirkka Aulanko

"Tulen koko ajan lähemmäksi sinua.
Kohta en jaksa enää. Tämän kaiken kertominen sattuu niin, että unohdan hengittää. Miten kaipaankaan sinun hellyyttäsi. Kolmekymmentä vuotta olen ollut uskollinen sanoille, jotka suovat minulle hitusen lohtua.
Kuolleita minun on miellytettävä kauemmin kuin eläviä. Näin sanoi Sofokles. Rakkaus on lempeä, kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Näin sanoi Paavali. Meistä tulee se mitä ajattelemme. Näin sanoi Buddha."
Ystäväni kertoi tätä kirjaa lukiessaan itkeä vollottaneensa, joten uskalsin tarttua siihen, vaikka aihe kuulostikin äärimmäisen epäkiinnostavalta. Jaksan harvemmin pakottautua lukemaan holokaustista, puhumattakaan sitten muista kansanmurhista, joita maailma on pullollaan. Kadonneet kertoo Pol Potin Kambodzassa tekemistä hirmutöistä, mutta tekee sen rakkaustarinan välityksellä niin kauniisti, että sitä melkeinpä huomaamattaan sivistyy.

Kanadalainen Anne Greves rakastuu 16-vuotiaana palavasti Sereyhyn, joka on Pol Potin hirmuvaltaa paossa ja haaveilee vielä kerran palaavansa kotimaahansa. Lopulta niin käykin, ja Annen sydän särkyy kun hän ei kymmeneen vuoteen kuule rakastetustaan sanaakaan. Sitten hän kuitenkin näkee Sereystä vilauksen tv-uutisissa ja matkustaa päätä pahkaa Kambodzaan etsimään tätä. Rakkaus roihahtaa uudelleen ja nuoripari alkaa rakentaa kotia ja yhteistä elämää kansanmurhan raunioille. Perheensä menettänyt Serey ei kuitenkaan kerro työskentelevänsä vastarintaliikkeen piikkiin, mikä saattaa hänet ja Annen hengenvaaraan. Mutta vaikka Anne näkee merkit, hän ei jaksa välittää, koska niin pitkän ajan jälkeen he saavat viimein olla yhdessä.

Kirjan kertoja on vanhukseksi ehtinyt Anne, ja kerronta on luonteeltaan sinämuotoista, kenties jopa apostrofista. Sinäkerronta on mielestäni ollut aina tehokas keino romantisoida kerrontaa. Kuin maailmassamme ei olisi muita kuin sinä, jolle tätä kirjoitan. Se tekee teoksesta ajoittain niin runollisen, että parhaita kohtia palaa lukemaan uudelleen ja uudelleen. Kun pääsin kirjan loppuun, jouduin heti aloittamaan sen alusta ja lukemaan koko ensimmäisen luvun uudelleen. Vaikuttava, kaunis ja surullinen kirja, mutta jostain syystä en vollottanut kertaakaan.

Kirjasta piti myös Satu, jolta varastin kansikuvan.



265. kulttuuriteko 9.12.2011(Huom! Sata jäljellä!)
Toinen nainen (Love and Other Impossible Pursuits) (2009)

Tämä oli lyhyen ajan sisään jo toinen katsomani leffa, jota tähdittää tällä hetkellä todella kuuma nimi (Natalie Portman), mutta josta kukaan ei ole kuullutkaan, ja joka All Good Thingsin tapaan meni Suomessa suoraan dvd:lle. Edes kirjaa, johon elokuva perustuu, ei ole suomennettu. Lisäksi kummastuttaa Scott Cohenin valinta miespäärooliin, sillä hän ei tunnettuudessa yllä ollenkaan Portmanin tasolle. Vai tiedättekö muka kuka Cohen on? No Gilmoren tyttöjen Max tietysti! (IMDb:n mukaan hänen tunnetuimmat roolinsa ovat olleet leffoissa Gia vuonna 1998, One Life to Live vuonna 1968, sekä pieni sivuosa ihanassa viime vuoden leffassa Love and Other Drugs.) Portmanin sijaan tämän leffan naispääosan piti alkujaan mennä Jennifer Lopezille, mutta onneksi niin ei tapahtunut. Portman nimittäin kannattelee koko elokuvaa yksin aivan mielettömillä näyttelijänlahjoillaan, jotka saavat paatuneimmankin kyynikon vetistelemään.

Sekä takakansi että IMDb:n kuvaus leffasta tuntuvat jotenkin vääriltä, mutta se on ymmärrettävää, koska elokuvan sisältöä on vaikea kiteyttää pieneen tilaan. Emilia ja Jack ovat naimisissa, Emilia on Jackin toinen vaimo, jota muut vaimot koululla paheksuvat. Jackilla on edellisestä avioliitostaan älykäs ja totinen poika, jonka kanssa Emilia yrittää parhain päin tulla toimeen. Ex-vaimo (Lisa Kudrow) on kontrolloiva ja raivoisa harppu, joka ei luonnollisesti siedä Emiliaa. Jackin ja exän avioliiton on lopulta rikkonut Emilian raskaus, joka muuttui iloisesta perhetapahtumasta tragediaksi kun tyttövauva kolmen päivän ikäisenä kuoli.

Tämä kaikki on siis periaatteessa tapahtunut ennen elokuvan alkua, joskin aiempiin tapahtumiin palataan takaumien muodossa. Elokuva itsessään koostuu lapsen kuolemasta selviytymisestä, uusperheen ongelmista (eli lähinnä Emilian ja Jackin pojan välisen vaikean suhteen käsittelystä) ja kaikkien murheiden keskellä sortuvasta avioliitosta. Ei siis mikään helppo saati sitten hyväntuulinen leffa.

Pohjattomasta surullisuudestaan huolimatta elokuva ei ole huonolla tavalla masentava (kuten All Good Things). Vaikka päähenkilöt kohtaavat kaikki mahdolliset haasteet, jotka perhettä voivat maailmassa uhata, heillä kuitenkin on eräänlainen perhe, jossa ilmenee eräänlaista rakkautta. Dvd:n kannessa oleva tagline, jota joku on varmasti miettinyt mahdollisesti jopa viisi sekuntia, on oikeastaan aika totta: "Rakkaus mahdollistaa kaiken".

Lupaan, ettet välty kyyneliltä!


Täytyy muuten huomauttaa, että leffan suomenkielinen nimi on aika surkea ja osoittaa, että sen keksijä on katsonut leffasta viisi ensimmäistä minuuttia. Ja lisäksi, jos joku (kuten minä) on viehättynyt videovuokraamossa tämän dvd:n kannesta ja miettinyt monesti leffan vuokraamista sen perusteella, täytyy kertoa, että tätä kauniin syksyistä kannessa esitettyä kohtausta ei tapahdu elokuvassa! 


Tosin kansi kyllä johdattelee katsojan oikeaan tunnelmaan, sillä sitä katsoessa ei voi välttyä siltä, että mieleen tulee Syksy New Yorkissa (2000), joka myös on pahimmanlaatuinen nyyhkyelokuva.

torstai 8. joulukuuta 2011

Seuramatkailu avartaa

Tällä kertaa vaikenemiseeni oli pätevä syy, sillä olen ollut lomamatkalla Pietarissa. Äitini osti minulle ja avopuolisolleni seuramatkan joululahjaksi, ja köröttelimme matkakohteeseen bussilla muiden turistien kanssa. Vaikka skippasimme balettiesityksen johon osa ryhmästä suuntasi, ehdimme tehdä paljon muuta kulttuuriksi luokiteltavaa. Voisinkin kirjoittaa siitä, ja voisin myös olettaa, että jotakuta saattaisi kiinnostaa, mutta koska en osaisi tarjota mitään tuoretta näkökulmaa näihin historiallisiin juttuihin, tahdon sen sijaan kertoa muista ihmisistä, jotka matkalle osallistuivat.

En nyt ihan heti osaa sanoa mistä se johtuu, mutta tuntui kuin olisi matkustellut sarjakuvahahmojen kanssa. Melkeinpä sanomattakin on selvää, että olimme retkueen nuorimmat jäsenet. Kenelläkään ei ollut edes lapsia mukana, mikä taas lienee yllättävää, koska minua raahattiin lapsena tällaisille matkoille jatkuvasti (tosin ei niillä koskaan tainnut juuri muita pentuja olla). Ehkä ihmisten siirtyessä "turistimoodiin" (turistithan ovat idiootteja, kuten kaikki tietävät, vaikka kotosalla me kaikki olemme ihan järkeviä tyyppejä), heissä alkavat korostua jotkut piirteet toisten painuessa taka-alalle. Tai ehkä se johtuu siitä, että heidät ängetään samaan bussiin lauman vieraita ihmisiä kanssa.

Karikatyyrimaisuutta tuntui vain voimistavan se, että missään vaiheessa ei suoritettu minkäänlaista esittelyä (Luojan kiitos). Koska emme tienneet kenenkään nimiä, jouduimme puhumaan kanssamatkustajista sellaisin termein kuin Itsekseenpuhuja, Se Toinen Isomahainen Mies, Hattumies ja Se Venäläinen Nainen. Kotiin päästyämme keskustelimme näistä tyypeistä tyyliin "Kuka oli sun lempihahmo? - Ehkä se Hattumies. - Joo, se oli kyllä hauska. Mut Se Venäläinen Nainen oli ehkä kaikkein mielenkiintoisin". Älkää käsittäkö väärin. Emme ole ilkeitä ihmisiä. Puhuimme matkatovereistamme ihan hyvässä hengessä. Jotenkin koko seuramatka vain oli meille niin vieras ja uusi maailma, että siitäkin pitäisi melkein ottaa kulttuuriteko! Esittelen tässä joitakin merkillepanemiani juttuja ja pari episodia matkalta. Jos joku pitää kirjaa vain kulttuuriteoistani, eikä halua lukea sattumuksia elävästä elämästä, selatkoon alas, siellä on lista reissun kulttuurikertymästä.

Itsekseenpuhuja

Tämä tyyppi, noin 60-70-vuotias yksin matkustava (mutta naimisissa oleva) mieshenkilö, otti minua menomatkalla todella paljon päähän. Hypätessämme bussin kyytiin Tampereella bussi oli vielä lähestulkoon tyhjä (suurin osa matkustajista tuli myöhemmin kyytiin). Päädyimme istumaan takapenkin läheisyyteen. Ensin panin vain merkille, asiasta ärtymättä, että tämä mies oli vallannut yksin takapenkin, istuen viisipenkkisen penkkirivin keskimmäisessä penkissä. Matkustimme Pietarin suuntaan yöllä ja suurin osa matkustajista nukkui. Muutaman tunnin päästä kun jalkani, selkäni, käteni, puolisoni ja pääni olivat huonossa asennossa nukkumisesta puutuneet, aloin ärtyä tähän mieshenkilöön. Hän ei nimittäin nukkunut. Ollenkaan. Valtasi yksin takapenkin, eikä nukkunut, ei edes leveillyt siinä, vaan istui keskimmäisessä penkissä selkä suorana ja tarkkana kuin kärppä, vieden siten turhaan viisi penkkiä, joilla olisin mukavasti voinut oikaista jalkani ja kuorsata. Eikä siinä vielä kaikki. Melko pian alkoi se itsekseenpuhuminen. Jossain vaiheessa keskellä yötä heräsin siihen, kun mies avasi keskustelun yleisesti koko bussillisen kanssa marmattaen siitä, että kaumpaa kyytiin tulleiden piti maksaa matkasta enemmän, vaikka joutuivat kärvistelemään pitempään bussissa. Alkuun kaikki tyypin lausahdukset kuulostivat yhtä negatiivisilta, mutta ensimmäisen yön jälkeen en enää kiinnittänyt siihen huomiota. Ehkä se johtui väsymyksestä. Joka tapauksessa tyyppi istui koko reissun ajan sillä samalla paikalla (niin kuin muuten kaikki muutkin, mikähän juttu sekin on?) ja laukoi sieltä kommentteja ei erityisesti kenellekään vaan vähän niin kuin kaikille, mutta kuitenkin kai lähinnä itselleen. Sitten kun joku kommentoi johonkin juttuun jotain, tyyppi jatkoi yleensä vain seuraavaan aiheeseen.

Hattumies

Koin suurta yhteenkuuluvuutta Hattumiehen kanssa, joka sai nimensä vasta matkan viime metreillä. Hän ja hänen naisystävänsä sekä avopuolisoni näet opettivat minulle, että parisuhteessa on aina se osapuoli joka haluaa pysyä ryhmän mukana, ja se joka lähtee vaeltelemaan yksinään. Meidän parisuhteessamme minä olen se vaeltelija, ja heidän parisuhteessaan se oli Hattumies. Vaeltelimme molemmat Venäläisen taiteen museossa omillamme, mistä seurasi ensin se, että avomieheni tuli luokseni sähisten "Ei saa lähteä omille teille, mää hain sua!". Seuraavaksi seurasi se, että Hattumiehen naisystävä sähisi Hattumiehelle (huomattavasti äänekkäämmin) jotain mikä alkoi sanoilla "Mä haluan tehdä tän pelin sulle nyt selväksi" ja jatkui siten, että nainen totesi muille seurueen miehille, että museo oli hyvä tapa testata kannattaako parisuhdetta ylipäänsä jatkaa. Loppu hyvin, kaikki hyvin: Hattumies vaelteli vielä jonkin aikaa, mutta tuli sitten naisen luo sanoen: "Ei siellä oikein mitään kiinnostavaa ollutkaan". Lopulta Hattumies sai nimensä Viipurin kauppahallissa, missä hän halusi lainata minulta rahat karvahattuun. Ja kunnia vaeltajille, sillä rahat olivat tililläni jo ennen kuin pääsin kotiin asti.

Ohipuhuminen

Tämä on omituinen ilmiö. Olen taipuvainen uskomaan, että ohipuhuminen on jokin keski-iässä päätään nostava piirre, sillä en muista koskaan törmänneeni siihen nuorten keskuudessa. Alkoholilla saattaa myös olla osuutta asiaan, sillä toinen yhtä räikeä tapaus sattui vuosi sitten firman pikkujouluissa, joissa istuin pöydässä kahden keski-ikäisen miehen kanssa. Uskonkin, että ohipuhuminen vaatii kolmannen, hiljaisen osapuolen, joka toimii ikään kuin korvina molempien jutuille siinä vaiheessa kun kaksi ihmistä puhuu toistensa ohi. Tässä tapauksessa takapenkin miehet (Itsekseenpuhuja ja Se Toinen Isomahainen Mies, sekä Se Jonka Vaimo Opiskelee Pietarissa) juopottelivat kaikki omista pulloistaan paluumatkalla ja juttelivat. Eli puhuivat toistensa ohi. En millään voi ymmärtää, miten ohipuhuminen voi olla viihdyttävämpää kuin oikeasti puhuminen, ja siksi luulenkin, että kyse on jälleen sukupolvien välisestä kuilusta. Siis: Itsekseenpuhuja ja Se Toinen Isomahainen olivat enimmäkseen äänessä, ja heidän välisellään penkkirivillä istuva Se Jonka Vaimo Opiskelee Pietarissa oli lähinnä hiljaa, mutta toimi siis korvina molempien jutuille. Tätä on aika vaikea selittää. Tajuatteko mitä tarkoitan? Siis juttu saattoi mennä esimerksi näin:

STIM: Mää en oo kolmeenkytä vuoteen koskenu joulukuuseen...
IP: Kyä eukko ny hämmästyy kun mää meen kotiin ja sanon että mää olin paletissa...
STIM: ... mutta kyllä mää nyt sanoin naapurille että saa tuada...
IP: ... mää voin näyttää lippua, mulla on todiste!
STIM: ... saa naapuri tuoda joulukuusen mulle jos välttämättä haluaa...
IP: ... en mää kyllä mitään tajunnu sen juanesta, täytyy oikein netistä kattoo kotona...
STIM: ... mutta itte en oo joulukuusiin koskenu...
IP: ... mikä sen nimi oli, joku joutsen...

Ei ole sillä välikappaleella siinä helppoa. 

Venäläisen naisen röökimatka

Tämä oli mielestäni ehkä koko matkan kohokohta, ja näistä tapahtumista voisi vetää vaikka minkälaisia filosofisia päätelmiä. Matkalla oli mukana yksin matkustava venäläinen nainen, jonka päämäärä oli ilmeisesti päästä vain käymään kotimaassaan, ja kenties tällainen matka tarjosi siihen järkevän vaihtoehdon. Nainen katosi Pietariin saavuttaessa eikä osallistunut mihinkään yhteisiin ohjelmanumeroihin, mutta ilmaantui mukaan paluumatkalle (ja vaikutti ehkä vähän itkettyneeltä). Menomatkalla hänessä ei ollut mitään huomiotaherättävää, eikä minkäänlaisia ongelmia ilmennyt. Paluumatkalla hänellä oli kuitenkin aivan käsittämättömän voimakas tarve polttaa tupakkaa koko ajan. Joka kerta kun pysähdyttiin (tullissa, taas tullissa, tax freessa ja kaikissa muodollisuuksissa joista en pysynyt kärryillä), nainen pisti röökiksi. Joka kerta kun joku jäi bussista pois, nainen ponkaisi laukkujen vapauttamisen ajaksi ulos tupakalle. Sen lisäksi hän kävi jo Venäjän puolella polttamassa bussin vessassa! Kuski veti mielettömän raivarin ja saarnasi mikrofoniin astmaatikoista jne. ja uhkasi heittää röökaajan pihalle jos sama toistuisi, ja sai raikuvat aplodit. Siitä, ja kaikista miljoonista pysähdyksistä huolimatta, nainen kävi vielä myöhemmin uudestaan tupakalla bussin vessassa. Tietenkään kuski ei oikeasti heittänyt häntä ulos, mutta piilotti vessan avaimen!

Okei, nainen oli kiinnostava hahmo, ja olisin utelias tietämään, mistä moinen röökinhimo syntyi meno- ja paluumatkan välillä. Vielä kiinnostavampaa oli kuitenkin ihmisten reaktio. Vakuutan, että jos nainen ei olisi käynyt vessassa tupakalla, kukaan ei olisi huomannut yhtään mitään ihmeellistä. Saarnaamalla mikkiin bussikuski teki kuitenkin asiasta julkisen ja naisesta koko turistiretkueen yhteistä riistaa. Vessaepisodin jälkeen ainakin koko takapenkin ympäristö tarkkaili naista herkeämättä, laski tämän tupakoita, aikavälejä tupakoiden välillä ja rahaa, joka sellaiseen tupakointiin palaa. Eikä tätä tehty mitenkään hienotunteisesti. Itsekseenpuhuja alkoi joka pysäkillä huokailla: "Taasko sitä muijaa pitää odottaa?", vaikka hän ei varmasti vienyt ylimääräistä aikaa polttaessaan samalla kun kuski purki poisjäävän matkalaisen laukkuja tavaratilasta, ja vaikka olimme koko matkan ajan kaksi tuntia edellä aikataulusta! Itsekseenpuhuja lietsoi koko takapenkin ympäristön tilaan, jossa ikä ja arvokkuus unohtuivat, ja yhä enemmän alkoi kuulua sellaisia kommentteja kuin "Jätä se kyydistä!". Aikuiset ihmiset! Vanhat ihmiset!

Kaiken huippu oli kuitenkin mielestäni se, kuinka tästäkin tapauksesta onnistuttiin tekemään kansallisuuskysymys. Edessäni oleva nainen totesi: "Suomalainen sentään uskoo kun kerran sanotaan". Olen aivan vakuuttunut siitä, että suomalainen nimenomaan ei uskoisi, vaan sisulla jatkaisi hamaan loppuun saakka. Järkevämpi kommentti tähän kuitenkin olisi se, että eihän sillä todellakaan ole mitään tekemistä kansallisuuden kanssa. Ja siis, tämä juttu voisi ehkä voittaa Vuoden 2011 ironisin hetki -palkinnon, koska äkkiä bussilastillinen "Venäjän ystäviä" kääntyi sitä ainoaa venäläistä vastaan, haluten syyttää kaikista tämän mahdollisista vioista synnyinmaata.

Yritin kuvitella mielessäni tilanteen, jossa pakonomainen tupakoinnin tarve olisi vallannut jonkun muun matkustajan. Tulin siihen päätelmään, että jos röökaaja olisi ollut esimerkiksi Hattumies, hänelle olisi varmaankin naureskeltu hyväntuulisesti. Miksi? Hattumies oli koko ajan hymyssä suin, veikeä, hauska heppu, jolla oli tyttöystävä mukana, joka osallistui kiertoajeluihin, jolla oli suomalainen passi ja uusi venäläinen karvahattu. Hattumies oli sanalla sanoen sellainen mies, jolle halusi lainata 30 euroa, vaikkei rahojen takaisinsaamiseksi ollut mitään järkiperäistä todistetta. Siis sellainen mies, jonka tupakanhimoakin olisi pidetty huvittavana.

Mitä venäläinen nainen siis teki väärin? Hän oli venäläinen, alkuperäisasukas, jonka varmaan pelättiin halveksivan turistilaumaamme. Hän matkusti yksin, vaikka suurin osa muusta porukasta tuli pareittain tai ainakin vaimo oli kotona odottamassa. Hän erkani ryhmästämme omille teilleen heti kun ehti, eikä jutellut kenenkään kanssa. Kukaan ei tiennyt hänestä mitään muuta kuin sen, että hän oli venäläinen ja nainen. Kahdella tavalla kakkosluokan kansalainen.

Opin tällä matkalla ihmisluonnosta ja seuramatkojen hengestä enemmän kuin Pietarista tai sen kulttuuritarjonnasta. Joka tapauksessa kulttuuriteoiksi kelpuutin seuraavat aktiviteetit:

261. kulttuuriteko 4.12.2011
Kaupunkikiertoajelu, Pietari, Venäjä

Koska se oli piinallisen pitkä ja venäläinen matkaopas kailotti mikrofoniin niin innokkaasti etten pystynyt edes nukkumaan. 

262. kulttuuriteko 4.12.2011
Venäläisen taiteen museo, Pietari, Venäjä


263. kulttuuriteko 4.12.2011
"Kirkko veren päällä", Pietari, Venäjä

Koska maksoin siitä kuusi euroa, sen täytyy olla kulttuuriteko.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Joulu se tulla jolkottaa (mutta tämä teksti ei kerro siitä)

258. kulttuuriteko 27.11.2011
All Good Things (2010)

Jos joku leffa on huono valinta firman pikkujoulujen jälkeiseksi illaksi niin se on kyllä tämä. Kauhean masentava alusta loppuun, vailla minkäänlaista ilon pilkahdustakaan, ja kaiken lisäksi perustuu vielä tositapahtumiin. Tällaiset leffat ovat minulle myös mysteerejä siinä mielessä, etten tajua, miten kaksi tämän hetken kuumaa näyttelijänimeä (Ryan Gosling ja Kirsten Dunst) keskellä menestyksensä huippua päätyy näyttelemään näin keskinkertaisessa jutussa, jota ei kukaan muista viikon päästä, ja joka menee Suomessa suoraan dvd:lle. En ymmärrä.

No niin, lähdettiinpä taas negatiivisesti liikkeelle. Eihän tämä leffa siis huono ole, mutta olosuhteisiin se oli täysin väärä. Lisäksi siinä ei ole mitään yllätyksellistä, jännittävää kutkutusta, vaan pelkästään masentavaa tunnelmaa.

David Marks on rikkaan kiinteistöimperiumin perijä, jonka isä painostaa tämän firmaansa töihin, jotta David voisi tarjota tuoreelle vaimolleen Katielle kaiken mitä tämä tarvitsee. Käy kuitenkin ilmi (ylläri), ettei raha ole se, mikä Katien tekisi onnelliseksi. Se, mitä tämä kaikista eniten haluaa, on Davidille kuitenkin mahdotonta. Suhde lähtee heti avioliiton alussa väärille raiteille kun Katie tekee Davidin vuoksi elämänsä suurimman uhrauksen. Eikä siinä vielä kaikki. David alkaa käyttäytyä yhä arvaamattomammin ja naapurit saavat todistaa useita äänekkäitä riitoja ja mustia silmiä. Kuitenkaan Katie ei pääse suhteesta irti, ja kun hän viimein yrittää, taloudellinen tilanne tekee sen mahdottomaksi. Lopulta Katie katoaa, eikä katsojalle jää epäselväksi, kuka sen on saanut aikaan.



259. kulttuuriteko 29.11.2011
Klikkaa mua (2011)

Voi, tämä loppui aivan liian pian! Johanna Vuoksenmaan syksyn kotimainen sarja keskittyi nettideittailun ympärille, mutta lopulta siitä muodostui vain kehys ja kaikki merkittävä tapahtui muualla.

Ella on nelikymppinen kahdesti eronnut kolmen lapsen äiti, joka alkaa kaivata elämäänsä parisuhdetta ja rekisteröityy nettideittipalveluun. (Olen pitkään jotenkin inhonnut Minttu Mustakalliota, mutta tähän sarjaan hän sopii niin loistavasti, että käänsin kelkkani täysin.) Jokainen sarjan jakso on nimetty jonkun miehen mukaan, jonka Ella tapaa. Suurin osa netistä löydetyistä miehistä on ihan mahdottomia tapauksia, ja enemmän alkaakin kyteä Ellan ja tämän työkaverin Eeron välillä - vaikka Eero on naimisissa ja yrittää vimmatusti puuhata lasta. Oman lisävärinsä touhuun tuovat Ellan ex-miehet, joista molempien kanssa Ellalla on lapsia, eikä hän niin ollen pääse kummastakaan eroon. Krista Kosonen tekee valtavan sympaattisen roolin ex-mies-Karin uutena tyttöystävänä (mutta Kristasta olenkin tykännyt aina).

Ellalla on trendikäs työpaikka sisustusohjelman juontajana ja kaksi läheistä ystävää, joita hän joutuu tukemaan aina silloin kun he eivät tue häntä syöttämällä suklaata ja juottamalla viiniä. Toinen on onnellisesti naimisissa, mutta elämän ainoa ilo vaikuttaa olevan alkoholi. Toinen taas on nelikymppisenäkin iloinen sinkkutyttö, jonka elämä keikahtaa nurin kun hän rakastuu palavasti naimisissa olevaan mieheen. Kaikkien naisten elämää seurataan omilla tahoillaan, mutta Ella on kuitenkin pääosassa.

Välillä Ellan elämää oli suorastaan ahdistavaa seurata, koska hänellä on jatkuvasti ihan uskomattoman kiire. Kun hän sitten viimein saa kalenteristaan varattua aikaa treffeille, menee yleensä viisi minuuttia ennen kuin lapset, exät tai ystävät tarvitsevat häntä ehdottomasti johonkin. Niinpä ei olekaan yllättävää, että vaikka Ella viimeisessä jaksossa tapaa ihan lupaavan miehen, hän joutuu toteamaan, ettei hänellä yksinkertaisesti ole aikaa rakastua.

Tykkäsin tästä sarjasta tosi paljon. Se eteni vauhdikkaasti eikä jäänyt junnaamaan tylsien ongelmien kimpussa. Keski-iän kynnyksellä tepastelevien naisten ongelmia kuvataan monipuolisesti ja lämpimästi, eikä niihin oteta moralisoiden kantaa. "Miespääosan" esittäjä on symppis, ja kaikkiin erilaisiin naisiin voi kiintyä eri tavoin. Ella on kyllä välillä aika ärsyttävä, mutta hänen uskollisuutensa ystävänä on verrattavissa Sinkkuelämää-porukkaan.



260. kulttuuriteko 2.12.2011
Claudie Gallay: Rakkaus on saari (2011)
Suom. Titia Schuurman

Tämä kirja on rakenteeltaan juuri sellainen mistä tykkään: paksu, mutta väljästi kirjoitettu ja luvut ovat lyhyitä. Kerronnan saati sitten tarinan tasolla se ei ole suosikkityyppiäni. Kerronta on jotenkin niin periranskalaista ettei se oikein uppoa. Tarinakin koostuu vanhoista kliseistä, erotiikasta ja aviorikoksesta, taiteesta ja tuskasta. Suuret tunteet yritetään esittää minimalistisessa muodossa niin että rivien välistä pitää lukea kaikki olennainen. Muoto kuitenkin rohkaisee nopeaan lukemiseen, eikä tue ajattelemaan pysähtymistä.

Helteisessä Avignonissa vietetään teatterifestivaalia, mutta siitä ei meinaa tulla mitään, koska teatteriporukka päättää lakkoilla juuri festareiden aikaan. Ohjaajat, näyttelijät, festivaaliyleisö ja lukija ovat tästä turhautuneita. Lakon sanoma ei missään vaiheessa tule selväksi, vaikka festivaali onkin ollut tulehtunut jo vuosia.

Kaunista entistä rakastettuaan vuosien jälkeen yhä odottava ohjaaja Odon palkitaan, kun rakastettu saapuu menestystä uhkuen näyttelemään Hiljaisia siltoja kaupunkiin. Odonin ohjaama näytelmä Punainen yö saadaan esitettyä pari kertaa lakkolaisista huolimatta, ja sitä on saapunut katsomaan vähintäänkin häiriintynyt Marie, kuolleen näytelmäkirjailijan sisar.

Vanha nainen, Isabelle, majoittaa taloonsa nuoruuden intoa hehkuvia näyttelijöitä ja taiteilijoita ja ihailee heitä, hänellä itsellään kun ei merkittäviä lahjoja ole millekään alalle.

Jeff, joka tekee jotain hanttihommia Odonille - vaikkei saa niitä koskaan tehtyä - haaveilee maksavansa velkansa exälleen, Odonin siskolle, ja lähtevänsä sitten haaveiden Michiganiin. Kun unelma on lähellä toteutua, iskee kuitenkin rimakauhu.

La Jogariksi nimensä muuttanut Mathilde ei voi olla Odonin kanssa samassa huoneessa haluamatta rakastella tämän kanssa, mutta ah ja voih, kuinka kaikki on vaikeaa, ja eih ja voih, jostain lukijalle käsittämättömästä syystä he eivät vaan voi olla yhdessä. Voih, traagista.

Julie, Odonin tytär, on näyttelijä, mutta ennen kaikkea rakastunut Damieniin. Vai kumpi on enemmän rakastunut? Jotain hirveitä ongelmia heilläkin on.

Lopussa on tarjolla pari yllätystä, vaikka kirja ei missään nimessä lunasta takakantensa lupauksia "tragediasta, jollaista tuskin kukaan osasi kuvitella". Kaikki on kuitenkin niin lakonisesti esitettyä, ettei henkilöiden kohtalosta jaksa oikein kiinnostua.

Lopulta tätäkin kirjaa voisi markkinoida sanoilla: "Tarina syyllisyydestä, kostosta ja anteeksiannosta". Haaaukotus.

Yhteenveto marraskuun jälkeen

Leffat: 124
Kirjat: 58
Sarjakuvat: 29
Näyttelyt: 9
Festarit, messut, tapahtumat: 7
Tv-sarjat: 11
Keikat: 8
Audiokirjat: 4
Muut: 4
Teatteri: 3
Stand up: 1
Levyt: 1

Yhteensä 259. Jäljellä 106.

tiistai 29. marraskuuta 2011

Britteinsaarten sukusalaisuudet

256. ja 257. kulttuuriteot 11/2011
Cecelia Ahern: Mitä huominen tuo tullessaan (2010) ja
Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa (2010)

Takkusin kauan tuskissani aivan uskomattoman tylsän kirjan kimpussa ja lopulta luovutin. Siitä suosta ei kuitenkaan ollut muuta poispääsyä kuin lukea jokin hyväksi havaitun hömppäkirjailijan teos. Päädyin Aherniin, koska Mitä huominen tuo tullessaan oli lojunut jo jonkin aikaa yöpöydälläni tällaisten hätätilanteiden varalta. Ja kiitos Cecelian, pelastuin ja pääsin taas kiinni kirjan sivuun. Sitten olikin helppo tarttua pinossa seuraavaan, Hiljaisuus soi h-mollissa -teokseen.

Ymppäsin nämä kirjat nyt saman otsikon alle, koska satuin lukemaan ne peräjälkeen ja ehkä siksi bongasin niistä paljon yhtäläisyyksiä. Kirjojen julkaisuajankohta on sama, molempien tapahtumat sijoittuvat Britteinsaarille ja kummassakin päähenkilö on nuori tyttö, joka ei osaa pitää nenäänsä erossa aikuisten salaisuuksista. Molemmilla on lisäksi mielenterveysongelmien ja surun vuoksi täysin hyödytön äiti.

Ahernin kirjan sankaritar on 16-vuotias Tamara, jonka isä on yllättäen tehnyt itsemurhan ja jättänyt äidin ja tyttären kärvistelemään vararikkoon. Sen seurauksena he muuttavat sukulaisten luo irlantilaiseen tuppukylään, jossa ei ole mitään tekemistä, paitsi siis penkoa paikkoja ja salaisuuksia.

Strachan on tuore kuusikymppinen esikoiskirjailija, Ahernia varttuneempi mutta kirjailijana nuorempi tulokas. Hänen sankarittarensa on 12-vuotias walesilainen Gwenni, joka myös asuu tuppukylässä ja pääsee osingoille salaisuuksien verkosta kun kylässä murhataan mies ensimmäistä kertaa sen historiassa.

Molemmissa kirjoissa on tietty "yliluonnollinen" sävy, joskin Strachanilla se taitaa olla lähinnä symbolinen. Gwenni näet osaa lentää, mutta vain unissaan. Tamara taas löytää kirjastoautosta kirjan, joka on tyhjää täynnä - kunnes siihen äkkiä alkaa ilmestyä tulevia tapahtumia. Cecelia Ahern ponnahti maailmanmaineeseen kirjallaan P.S. Rakastan sinua, jonka jälkeen teokset ovat alkaneet sisältää yhä enemmän fantastisia elementtejä. Uusimmassa kirjassa tämä "huomisen kirja" on oikeastaan aika turha ja jää lopulta melko pienelle huomiolle. Samoin on Gwennin lentämisen laita, mutta kuten sanottua, sen merkitys taitaa piillä enemmän symboliikassa.

Molemmat tytöt saavat huomata, että salaisuuksien tonkiminen johtaa oman perheen kriisiytymiseen, molemmilla aika rankasti. Ahernin kirja loppuu kuitenkin aika kepeään ja toiveikkaaseen tunnelmaan, ainakin kun sitä vertaa Strachanin teoksen sydäntäsärkevän epätoivoiseen toivoon tarrautumiseen.

Ahernin salaisuudet ovat jännittävämpiä ja kirja tempaa mukaansa kuin dekkari, mutta Strachanin teoksen hienovireisyys on kaunokirjallisesti arvokkaampaa. Ahernin tarina, joka lopussa paljastuu, on nykyaikaan sijoittuvana oikeastaan täysin epärealistinen. Sen kuitenkin hyvittää jollain omituisella tavalla tapahtumaympäristö, joka tuntuu olevan ajasta ja paikasta irrallaan. Vanhan linnan rauniot kytkevät teoksen melkeinpä goottilais-romanttiseen perinteeseen, jonka puitteissa karmeat tapahtumat, hysteeriset, hullut, juonittelevat naiset ja monimutkaiset salaisuuksien verkostot vaikuttavat ihan luontevilta. Strachanin teos sijoittunee jonnekin lähimenneisyyteen, ja koska sen tapahtumapaikkana on sisäsiittoinen pikkukylä, sen salat ovat aikaan ja paikkaan nähden loogisia, mutta henkilökohtaisella tasolla ikäviä.

torstai 24. marraskuuta 2011

Twilight - feministinen luenta

Odotellessanne uusia kulttuuritekoja, saatte halutessanne kurkistaa luentopäiväkirjaan, jota olen muutaman päivän työstänyt. Koska Twilight on ollut viime aikoina muutenkin tapetilla, kirjoitin Feministisen kirjallisuuden klassikoita -luentopäiväkirjani loppuun osion, jossa sovellan feminististä lukutapaa Meyerin romaanisarjaan. Ajatus lähti oikeastaan liikkeelle ihan vitsinä, mutta kuten tästä vitsistä lopulta huomaamme, ihan mitä tahansa voi lukea feministisesti, jos vain niin päättää. En oleta, että tämä kiinnostaa lukijoitani, mutta koska tästä kirjasarjasta ei ole netissä tarjolla juuri lainkaan feministisiä luentoja (hmm, mistähän se johtuisi?), julkaisen omani kuitenkin tässä. (Jaa tahdon huomauttaa, että tämä on siis vain luentopäiväkirjani loppukevennys, 80 prosenttia siitä on kyllä tiukkaa asiaa!)

24.11.2011 Feministinen luenta: Sovellus
Stephenie Meyerin Twilight-saagaa ei ole suoraan sanottuna mitään järkeä lukea feministisesti, ja radikaalifeministit luultavasti polttavat kyseisiä kirjoja jossain roviolla. Kun Googleen laittaa hakusanoiksi ”twilight feminist reading”, ensimmäiset hakutulokset on otsikoitu näin: ”Anti-Feminism: Bella Swan and the Illusion of Choice”, ”Twilight: the franchise that ate feminism” ja ”A Feminist's Guide To Curing Yourself of Twilight-Mania”.
Kuten Lea Rojola artikkelissaan toteaa, sukupuolieron artikuloiminen tekstiin on mahdollista, vaikkei teksti itsessään siihen rohkaisisikaan. Yleisesti ottaen kirjallisuudentutkimuksen piirissä vallitsee Rojolan mukaan paradoksaalinen käsitys, että on olemassa ”oikeampia” tulkintoja, joihin teksti rohkaisee, mutta uusia tulkintoja rohkaistaan, ja jonkinlaisena klassikkouden ehtona pidetään sitä, että tekstille voidaan aina löytää uusia lukutapoja.
Twilight-saagassa Bella Swan rakastuu palavasti Edwardiin, joka on vampyyri. Koska Edward elää ikuisesti vanhenematta, Bellakin haluaa pian muuttua vampyyriksi. Edward vastustaa tätä viimeiseen asti, mutta joutuu lopulta taipumaan Bellan tahtoon. Kirjasarja on myös kolmiodraama, sillä Bellaan on rakastunut myös ihmissusi Jacob, joka pitää itseään luonnollisempana kumppanina ihmisnaiselle. Myöhemmin ilmenee, että Bella puolestaan on rakastunut sekä Edwardiin että Jacobiin. Bellan heikko ihmisyys ja taipumus hankkiutua ongelmiin pakottavat Jacobin ja Edwardin vastentahtoiseen yhteistyöhön suojellakseen Bellaa. Sarjan viimeisessä osassa Edward ja Bella menevät naimisiin, Bella tulee raskaaksi ja synnytyksen aikana hänestä tehdään vampyyri. Pakollisen lopputaistelun voitettuaan Bellan ja Edwardin pieni perhe kirmailee yhdessä peurojen perässä onnellisina, ikuisesti.
Ymmärrän, miksi tarinaa voi pitää taantumuksellisena antifeminismin ilmentymänä. Eräs varteenotettava lukutapa olisikin biografismiin perustuva tulkinta, joka ottaisi huomioon Stephenie Meyerin uskonnollisen taustan. Tästä näkökulmasta käsin sarjan eetoksen voisi nähdä suunnilleen näin: älä harrasta seksiä ennen avioliittoa, niin saat ikuisen elämän, jonka aikana saat kaiken mitä haluat ja senkin, mitä et vielä tiedä haluavasi.
Rojolan mukaan feministisen kirjallisuuden kannalta on kuitenkin tärkeä Gayatri Spivakin herättämä kysymys: ”miksi lukea 'hyvin' (= uskollisesti), jos se tuottaa alistusta ja esteettistä apatiaa?” Väärinlukeminen saattaa emansipaation kannalta olla paljon hedelmällisempää, ja feministiseen kirjallisuudentutkimukseen onkin usein liitetty idea ”vastakarvaan” lukemisesta.
Luetaanpa siis hieman toisin. Lähtökohtana sille, että Bella haluaa vampyyriksi, on pariskunnan ”ikäeron” lisäksi se, ettei Bella halua Edwardin suojelevan häntä. Joutuessaan valitsemaan Edwardin ja Jacobin välillä Bella näkee Jacobin kanssa menettämänsä mahdollisen maailman sielunsa silmin. Jacobin kanssa hänen ei tarvitsisi muuttua kylmäksi ja kovaksi vampyyriksi, vaan hän voisi säilyttää inhimillisyytensä. Hän näkee liudan lapsia ja punaruskean suden, joka aina suojelisi häntä, ja tuntee surua tuon elämän menettämisestä. Kuitenkin Bella valitsee Edwardin ja ”elämän”, jossa hän voi suojella itse itseään, turvautumatta miehiin.
Vampyyriyhteisön voi nähdä eräänlaisena sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumana. Vampyyrinaiset ovat fyysisesti yhtä vahvoja kuin miehet, eikä heitä taistelun tuoksinassa kohdella sen lempeämmin kuin miehiä. Tämän vuoksi vampyyrinaisten ei tarvitse elää jatkuvassa raiskauksen pelossa. He eivät myöskään voi tulla raskaaksi tai synnyttää, mikä Shulamith Firestonen mukaan on naisten alistamisen alkusyy. Tähän yhteisöön Bella siis haluaa mukaan. Bellan ja Edwardin (ihmisen ja vampyyrin) välinen suhde näyttäytyy puolestaan naisen ja miehen välisenä epätasa-arvoisena suhteena, jossa Edward edustaa patriarkaattia, joka viimeiseen asti vastustaa Bellan muuttamista vampyyriksi – siis miehensä kanssa tasa-arvoiseksi.
Vaikka Bella kuolaa sarjassa Edwardin perään äärimmäisen epäitsenäisesti ja vanhanajan rakkauskertomuksia mukaillen lähestulkoon pyörtyy aina kun näkee Edwardin, hän loppupeleissä osoittautuu kuitenkin itsenäiseksi, paikkansa tietäväksi naiseksi, joka ottaa mitä haluaa. Kirjasarjaa leimaa Bellan hyvin nykyaikainen halu harrastaa Edwardin kanssa seksiä. Koska Edward vampyyrina on niin paljon vahvempi kuin Bella, hän ei kuitenkaan uskalla ottaa riskiä, että satuttaisi ihmisnaistaan rakastelun tuoksinassa. Tämän voi lukea patriarkaatin haluna kontrolloida naisen seksuaalisuutta. Lopulta Edward alistaa Bellan lupautumaan vaimokseen, vaikka Bella (joka toisin kuin sata vuotta aiemmin syntynyt Edward, on nykyaikainen) vastustaa avioliittoa 18-vuotiaana. Lopulta Bella suostuu, koska se on hänelle ainoa tapa saada seksiä ja päästä tasa-arvoisen vampyyriyhteisön jäseneksi. Vaikka Bella siis joutuu alistumaan perinteiseen vaimon rooliin, hän tekee sen tietoisesti saavuttaakseen omat modernit päämääränsä.
Kun Bella kuherruskuukauden aikana tulee vahingossa raskaaksi, mitä vampyyrit eivät tienneet voivan tapahtua, Edward ja muut vampyyrit yrittävät jälleen kontrolloida Bellan ruumista ja seksuaalisuutta haluamalla tehdä tälle abortin. Bella, joka ei koskaan ole halunnut lapsia, tuntee kuitenkin heti syvää yhteyttä lapseen ja toimii jälleen päämäärätietoisesti valiten suojelijakseen sen ainoan vampyyrin, jonka tietää olevan lapsen edun puolella.
Kun Bellan ruumis ei sitten kestä voimakkaan puolivampyyrin syntymää, Edward joutuu pakon edessä tekemään Bellasta itselleen tasaveroisen kumppanin, siis vampyyrin, vaikka on sitä vastustanut viimeiseen saakka. Vanhoina hyvinä alistuksen aikoina syntynyt Edward joutuu tunnustamaan nykyajan muuttuneen naiseuden, ja rakkaus voittaa. Lopulta Edward hyväksyy tasa-arvon, ja kun Bella vielä saagan viimeisessä taistelussa antaa suuren panoksen pelastaakseen koko vampyyriyhteisön, onnellinen ikuisuus voi alkaa.
Mielestäni saagan hillitöntä suosiota nuorten naisten keskuudessa on erilaisten lukutapojen kannalta mielenkiintoista pohtia. Jos oletetaan, että nuoret lukevat sitä ensin esittämästäni näkökulmasta (odota avioliittoon niin saat ikuisen elämän), suosio on suoraan sanoen käsittämätön asia. Eihän tällainen eetos voi mitenkään upota nykyajan nuorisoon! Ja jos uppoaa, on siis oletettava, että suuri osa oman sukupolveni naispuolisista edustajista on perinteisten, antifeminististen arvojen kannalla ja haluaa ennen kaikkea päästä naimisiin. Toinen mahdollisuus on ajatella, että nuoret lukevat kuin lukevatkin sarjaa ”väärin” ja näkevät Bellassa piilevän feministisen esikuvan, jolle avioliitto vain sattuu olemaan paras väylä emansipaatioon.
Fanitaidetta - avioliiton avulla emansipaatioon!

Kauan odotettu, kauan sulateltu

254. kulttuuriteko 18.11.2011
Twilight - Aamunkoi: osa 1 (Breaking Dawn - Part 1) (2011)

Pahoittelen jälleen kerran pitkää vaikenemistani. Voin melkein valehtelematta sanoa olleeni kiinni luentopäiväkirjojen rustaamisessa (ja jatkossa olen vielä enemmän). Lisäksi tämän leffan sulattelu kesti odotettua kauemmin, enkä oikein vieläkään tiedä mitä siitä sanoisin. Ehkä se valkenee kirjoittaessa.

Luin tästä muutamia arvosteluja, joista eräs keskittyi Edwardin osoittamiseen homoksi, kun taas joku toinen vertaili elokuvaa ohjaaja Bill Condonin aiempaan tuotantoon. Yllättävää oli se, että onnistuin löytämään jopa yhden suomenkielisen neljän tähden arvion. Mikään näistä arvioista ei kuitenkaan ollut sitä mitä etsin - enkä tiedä mitä oikein etsin, koska en löytänyt sitä.

Mitään Twilight-elokuvaa on tuskin mielekästä verrata ohjaajansa aiempiin aikaansaannoksiin. Voi olla, että niissä kuuluu ohjaajan oma ääni, mutta tärkeää ja olennaista on se, miten hyvin niissä kuuluu Stephenie Meyerin ääni, ja miten hyvin ne sopeutuvat muiden Twilight-leffojen joukkoon.

Uutena juttuna Aamunkoi osa 1:ssa on se, että Meyer on toiminut sen tuottajana. Myös ohjaaja on uusi, mutta se ei sinänsä ole uutta, koska kaikilla leffoilla on tähän mennessä ollut eri ohjaaja (kakkososan ohjaa kuitenkin myös Condon). Käsikirjoittaja puolestaan on kautta sarjan ollut Melissa Rosenberg. Samaa leffassa on myös sen uskollisuus kirjalle, mikä tässä tosin kääntyy ehkä hieman elokuvaa vastaan. Muutama sellainen juttu, jotka ovat kirjassa uskottavia, koska niitä selitetään sivutolkulla, ovat muuttuneet elokuvassa ihan älyttömiksi ja tahattoman koomisiksi.

Aiempaan Twilight-leffatuotantoon verrattuna Ao1 on mielestäni aivan häkellyttävästi eri paria. Toisin kuin aiemmat sinisävyiset ja hämyiset elokuvat, tämä tapahtuu lähestulkoon kokonaan kirkkaassa päivänvalossa, mikä tekee siitä jo hyvin eri näköisen. Lisäksi tässä ollaan todella kummallisen paljon onnellisia, minkä Robert Pattinsonkin pani merkille Popcornin haastattelussa. Lisäksi tyhmät Volturit loistavat poissaolollaan lukuun ottamatta lopputekstien jälkeistä jatko-osaa ennakoivaa typerää pätkää. Tällä kertaa se pakollinen taistelu käydään ihmissusien ja vampyyrien välillä, mutta siitä sukeutuu maailman nössöin tappelu, koska Jacob pilaa sen alkuunsa.

Elokuvan ehdottomasti paras ansio on se, että Bella ja Edward vaikuttavat vihdoin ja viimein oikeasti rakastuneilta mennessään leffan alussa naimisiin ja viettäessään sitten kuherruskuukautta. Se vuosisadan rakkaustarina, jonka perään kuulutin aiemmin antaa viimein jotain viitteitä itsestään. Hurraa! Leffa jakautuu kahteen aika erilaiseen osaan, siihen ensimmäiseen onnelliseen, ja jälkimmäiseen, joka lainaa kuvastoaan kauhuelokuvista. Lopulta käteen jäi fiilis, että okei, no se kirjahan on tosi levoton, mitä muutakaan tältä leffalta olisi voinut odottaa..? Mutta se ei toimi ihan niin kuin pitäisi. Pelottaa jo kakkososa valmiiksi, sillä siinähän hommat vasta levottomaksi menevätkin.



Vielä pari plussaa ja miinusta päälle:

+ Maskeeraaja ansaitsisi kyllä Oscarin siitä, mitä on Kristen Stewart -paralle tehnyt Bellan riutuessa puolivampyyria odottaessaan! Stewart ei näytä lopulta enää ollenkaan itseltään, ja tämä saa tietysti toiveet kohoamaan sen suhteen, miten uskomattoman kaunis hänestä tulee sarjan viimeisessä osassa vampyyrina.

- Ehkä häiritsevin kohta leffassa on se, jossa ihmissusien leimautuminen täytyy viimein pakon edessä selittää kunnolla, ettei se vaikuttaisi pedofilialta. Seuraa nimittäin katkelma, jossa Jacobin silmissä vilisee kuvia ja hänen äänensä kertoo taustalla leimautumisesta, ikään kuin se olisi kertausta jostain aiemmasta elokuvasta. Mutta ei se ole! Sitä ei ole selitetty aiemmin ollenkaan ja jos en olisi lukenut kirjaa, olisi tästä kyllä jäänyt vähän creepy fiilis.

- Koko leffasarjan naurettavin susikohtaus nähdään tässä elokuvassa, kun ihmissudet palaveeraavat susien hahmossa keskustellen ajatustasolla ihmisäänillä samalla kun murisevat susiäänillä. Tuli mieleen sellaiset vanhat Disney-leffat kuin Kotia kohti.

+ Tämä elokuva on hauska ihan eri lailla kuin aiemmat (joissa on ehkä yksi vitsi per leffa: "I'm hotter than you"). Pitkän aikaa elokuvassa on kaikilla hyvä fiilis, häissä maljapuheet ovat kuin mistä tahansa hääkomediasta ja lopulta Bella vonkaamassa seksiä pikkuisissa alusvaatteissa on melko söpöä ja hupaisaa. (Vaikka olisin kyllä odottanut vielä vähän seksikkäämpiä hetaleita.)

+ Leffan loppukohtaus on aika tyylikäs ja hillitty, kun olin odottanut tuskaista vääntelehtimistä.

+ Bellan painajaisunipätkät miellyttivät minua jostain syystä myös, vaikka ne ovatkin Twilight-leffalle melko rankkoja.

- En ole koskaan löytänyt mitään järkevää perustelua kaikkien Twilight-leffojen Bellan voice-over -kerronnalle. Tässä se on jotenkin vielä härskimmin turha.

- Lopputekstit (en muuten edes yleensä pistä merkille tällaisia asioita) - ihan kummalliset! Ja se Volturi-pätkä suoraan sanoen ketutti.


Ja vielä kaksi huomiota:

- Tästä leffasta on todella vaikeaa löytää kuvia, koska netti pursuilee niin valtavia määriä fanitaidetta aiheeseen liittyen!

- Ennustan monia ja monia Twilight-teemaisia häitä tulevina vuosina!

255. kulttuuriteko 19.11.2011
The Ward (2011)

Tämä leffa jäi halloweenista yli ja tuli nyt sitten katsottua vastahakoisesti. Odotin oikeastaan jotain paljon pahempaa, mutta se olikin kaikin tavoin ihan ookoo. Idea tosin on jo melko käytetty, mutta toimii vieläkin yllättävän hyvin.

Kristen (Amber Heard) raahataan mielisairaalaan hänen poltettuaan talon, vaikkei muista miksi. Mielisairaalassa tyttöjä alkaa kadota ja Kristenille selviää, että sieltä kannattaisi selviytyä äkkiä ulos. That's it, mutta kuten sanottua, ihan toimiva. Yllättävän roolin leffassa tekee myös Meryl Streepin tytär Mamie Gummer. Amber Heardissa on jotain raikasta tv-elokuvamaista puhtautta ilman vuosien tuomaa kokemusta.

lauantai 19. marraskuuta 2011

Sadetanssin jämät

253. kulttuuriteko 16.11.2011
Vesterinen yhtyeineen @ Yo-talo, Tampere

Hmmm. Äh. Ööh. En siis tosiaan tiedä mitä keikoista pitäisi kirjoittaa. Tämä kyseinen tapahtuma oli Miessakit ry:n hyväntekeväisyyskonsertti ja paikalla vaikutti olevan enemmän porukkaa sen kuin varsinaisesti bändin vuoksi. Olinkin osallistujajoukon nuorimmasta päästä. Keikkapaikka oli Antti Tuiskun jälkeen mukavan tilava ja Yo-talon rakenne tuki kerrankin oikein lavalle näkemistä niin että koko keikan ajan saattoi rauhassa istuskella pöydässä.

En ole Vesteristä juuri kuunnellut muuten kuin vahingossa radiosta, koska en enää kuuntele mitään musiikkia, mutta jos jotain kuuntelisin, kuuntelisin sitä. Yhtyeessä on nimittäin "jämät" viimeisestä bändistä, jota aktiivisesti fanitin, Sadetanssista. Minulle ei koskaan selvinnyt, kuka Sadetanssin biisit teki, koska tekijöitä ei missään kansilehdykässä eritelty. Nopealla googlaamisella ei selvinnyt myöskään, kuka tekee Vesterisen biisit. On kuitenkin aivan pakko veikata, että biisinikkarina molemmissa bändeissä on toiminut joko basisti Markus Piha tai rumpali Teemu Jokinen, tai molemmat. Sadetanssi nimittäin kuuluu Vesterisen musiikista kuin Twilight-kirjat Twilight-leffoista: kyllä, niin vahvasti. Mutta ei se sama asia ole. Vesterinen on kuin Sadetanssin kypsempi isoveli, joka ottaa kantaa, muttei iske suoraan tunteisiin.

Ystäväpiirini osoitti yleisen tietämättömyytensä puhuessani bändistä ennen keikkaa, joten oletan, ettei kukaan muukaan tiedä mistä on kyse. Niinpä, lyhyt lista Vesterisen yhtyeineen saavutuksista:
  • Tunnetuimmat ja radiossa usein soitetut biisit: Mitä tapahtui Hokkasen Timolle?, Kukaan ei koskaan, Emmanuelle ja Kiljut riemusta. (Luultavasti noita muitakin sinkkubiisejä on renkutettu, mutta itse en muista kuulleeni niitä radiosta.)
  • Onnelliset - Leevi and the Leavingsin -cover, jonka Vesterinen ja Jonna Geagea esittävät, oli toinen Napapiirin sankarit -leffan tunnareista.
  • Isä-kappale oli Tappajan näköinen mies -sarjan tunnari.
  • Vuonna 2009 Vesterinen yhtyeineen oli Emma-gaalassa ehdolla vuoden tulokkaaksi, Jönköping vuoden albumiksi ja Kukaan ei koskaan vuoden biisiksi.



torstai 17. marraskuuta 2011

Twilight-maraton


250.- 252. kulttuuriteot 12.-13.11.2011
Twilight - Houkutus (Twilight) (2008) 
Twilight - Uusikuu (New Moon) (2009) 
Twilight - Epäilys (Eclipse) (2010)

Näitä leffoja ei kyllä pysty millään enää erottamaan toisistaan kun katsoo ne kaikki putkeen. Valmistauduin siis viime viikonloppuna jo hyvissä ajoin tämäniltaiseen (no teknisesti huomisen puolella alkavaan) Aamunkoi osa 1:n ensi-iltaan katsomalla kaikki sitä edeltävät leffat.

Kun viimeksi suunnilleen vuosi sitten katsoin kaikki nämä leffat, olin juuri lukenut kirjasarjan kokonaan. Mielestäni nämä elokuvat olivat kirjoille uskollisempia kuin mikään elokuva koskaan aiemmin. Asiaan saattoi vaikuttaa myös se, että tiesin jo kirjoja lukiessani, ketkä näyttelivät elokuvissa Edwardia ja Bellaa, enkä siksi joutunut kokemaan sitä pettymystä, että olisin kuvitellut henkilöt jotenkin ihan erilaisiksi.

Nyt kun kirjojen lukemisesta on kulunut jo niin paljon aikaa, että ne ovat hieman haalistuneet muistikuvina, ymmärsin, miksei näistä leffoista yleisesti ottaen pidetä (IMDB-pisteet: 5,4; 4,5; 4,8). Elokuvat ovat kyllä uskollisia kirjoille, mutta vain tapahtumille, eivät sille tunteelle joka niitä lukiessa syntyi. Tunnelma leffoissa on kyllä oikea ja pelottavat jylhät metsät ja musiikki tukevat sitä hienosti. Mutta kirjoissa olennaista on vuosisadan rakkaustarina, joka ei vaan näistä elokuvista välity kovin hyvin. Kaikki se, kuinka Bella meinaa pyörtyä joka kerta kun näkee ihanan Edwardin, miten piinaavan, raastavan kovasti hän haluaa sekstailla Edwardin kanssa, puuttuu leffoista. Elokuvien päähenkilöiden motiivit täytyy myös tietää jo etukäteen, jotta ne näyttäytyisivät ymmärrettävinä. Olenkin ihan varma, että jos olisin katsonut leffat lukematta kirjoja, olisin tuskin päässyt ensimmäistä pitemmälle. Tai no, ainakaan toista pitemmälle, koska ensimmäinen on itse asiassa selkein ja paras tähän mennessä.

Niinpä johtopäätökseni näistä elokuvista on se, että ne toimivat vain ja ainoastaan kirjojen tukena, lisämateriaalina Twilight-maailman rakentamisessa, eivät itsenäisinä elokuvina. (Tämä ei ehkä ole kenellekään yllätys, mutta onpahan jonkinlainen selitys.) Vai toimivatko? Jos joku tuntee jonkun, joka on rakastanut näitä elokuvia, mutta ei ole lukenut kirjoja, kertokaa ihmeessä. Odotan mielenkiinnolla!

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Antti Tuisku &. Mr. Darcy samalla viikolla

245. kulttuuriteko 10.11.2011
Anna Perho: Anna palaa - elä omaa elämääsi, älä muiden! (2011)

Jos erehdyt marisemaan ystävällesi liikaa ongelmistasi, jossain tapauksessa voi käydä niin, että hän lyö sinua elämäntaito-oppaalla päähän. (Kiitos, J. tästä sydäntäni lämmittävästä eleestä.) Jos taas mariset liikaa ystävälle, joka on omaksunut Anna Perhon opit, voi käydä niin, että ystävä on nopeasti entinen. Luvussa "Älä tuhlaa aikaasi ankeuttajiin" Perho näet kehottaa hankkiutumaan eroon ystävistä, joilta saa vähemmän kuin itse antaa.

Elämäntaito-oppaiden tarkoitus on muistuttaa ihmisiä kaikesta siitä, minkä he jo tietävät. Myös Paulo Coelhon Alkemisti kuuluu tähän kategoriaan. Kaikki me tiedämme, että hyvässä parisuhteessa ongelmat ratkaistaan keskustelemalla järkevästi, että hyvää seksiä saa kun kertoo kumppanille mitä haluaa, että laihtuminen tapahtuu kuluttamalla enemmän kuin syöt, että on turha roikkua ystävissä joista on vain vaivaa ja että lapsi pärjää kyllä hyvin kirpparihaalarillakin. Anna Perho on päättänyt muistuttaa lukijoitaan kaikilla elämän osa-alueilla vallitsevista itsestäänselvyyksistä. Samalla hän kertoo oman oikeaoppisen elämänsä tarinan. Koska kirjaan on tungettu niin paljon asiaa, asia on melko pintapuolista ja korostaa itsestäänselvyyksien laukomista vielä enemmän verrattuna yhteen elämän osa-alueeseen (esim. parisuhteeseen) keskittyviin elämäntaito-oppaisiin.

Kirjasta käy ilmi, että Perho on itse vannoutunut elämäntaito-oppaiden lukija. Moneen otteeseen hän kertoo jonkin ongelman tultua eteen lukeneensa aiheeseen paneutuvan teoksen. Ilmeisesti tämä kirja perustuukin enemmän kokemukseen elämäntaito-oppaista kuin elämästä. Teos on kirjoitettu räväkästi ja hauskasti sanaillen, joten sen lukeminen oli ihan viihdyttävää, vaikken mitään uutta oppinutkaan. Tai jotain sentään: rahaa ei kannata hautoa säästötilillä vaan sijoittaa johonkin matalan riskin rahastoon. Tästä pitäisi ottaa paremmin selvää.



246. kulttuuriteko 10.11.2011
Musta jää (2007)

Kaikkeen voi suhtautua kyynisesti, kuten yleensä myös teen, mutta jos rehellisiä ollaan, tämä leffa oli mielestäni ihan kelpo trilleri, etenkin suomalaiseksi sellaiseksi. Tykkään todella harvoista suomalaisista elokuvista, mutta myös Mustan jään ohjaajan Petri Kotwican edellinen elokuva Koti-ikävä kuuluu kotimaisiin suosikkeihini.

Leffan perustana on kolmiodraama ja väärinkäsitys. Saaralle selviää, että hänen miehensä on uskoton. Hän hankkiutuu miehen tyttöystävän Tuulin läheisyyteen ja luo itselleen kokonaan uuden identiteetin Cristana, josta tulee Tuulin uskottu. Crista suunnittelee monimutkaista kosto-operaatiota, joka ei tosin tunnu olevan ihan selvä edes hänelle itselleen. Asiat monimutkaistuvat kun naisten välille vaikuttaa syntyvän todellista molemminpuolista kiintymystä.

Leffassa on jatkuvasti piinaava trillerimäinen tunnelma, jota musiikki hienosti vahvistaa. Saara/Cristan häilyminen järjen ja psykoottisuuden rajamailla on kiehtovaa tasapainoilua. Jotain leffan tasosta kertoo myös se, että se pääsi ensimmäisenä suomalaisena elokuvana 18 vuoteen kilpailemaan Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnosta. Lisäksi leffasta tehtiin viime vuonna korealainen re-make Love, In Between. Ja pakko vielä mainita, että elokuvan tunnarin laulaa Hanna Pakarinen.


247. kulttuuriteko 12.11.2011
Kohtalokas ennustus (Life or Something Like It) (2002)

Satuin olemaan telkkarin ääressä eilen juuri kun tämä leffa alkoi ja jäin sitten möllöttämään sitä sivistyneemmän puuhan sijaan. Myönnetään, että missasin elokuvasta ehkä vartin käydessäni suihkussa, mutta en usko menettäneeni paljoa. Tässä vaiheessa ei ole varaa nirsoilla kulttuuriteoista.

Angelina Jolie (blondina) esittää tv-toimittajaa, jolle koditon profeetta ennustaa kuolemaa viikon päästä. Nainen päätyy kyseenalaistamaan pinnallisen elämänsä asia kerrallaan ja heittäytyy ihan hunningolle jättämällä sunnuntaina suihkun väliin, käyttämällä silmälaseja ja menemällä töihin kännissä. Kenkää saavat niin futaajasulhanen kuin kaikki naisen siihenastiset "arvot". Hyvin klassinen ja ennalta-arvattava tarina.


248. kulttuuriteko 12.11.2011
Antti Tuisku @ Amarillo, Tampere

Tämän vuoden keikkasaldo on kyllä vähintäänkin mielenkiintoinen. En ole koskaan omistanut Antti Tuiskun levyä ja suhteeni hänen musiikkiinsa on kasvanut inhosta sietämiseen ja lopulta siihen, että jotkut biisit kuulostavat ihan kivalta.

Edellinen yritykseni nähdä Antti Tuisku mielenkiinnosta kaatui joskus seitsemän vuotta sitten kuuteensataan miljardiin faniin, jotka olivat myös tulleet ilmaiskeikalle. Silloin saatoin nähdä ehkä vilauksen Antin hiuksista. Tällä kertaa oli mahdollista nähdä melkeinpä koko naama kun oikein korkkareilla varvistelin. Kuitenkin Amarillo oli ähkyyn asti täynnä ja tiskillä juoman saaminen kesti puolisen tuntia.

Vaikutelmani Antista oli suunnilleen se, että tyyppi on tehnyt täsmälleen samaa juttua kahdeksan vuotta, eikä edes merkittävästi rapistunut sinä aikana (vampyyriko?). Jotenkin kummasti se juttu vaan vieläkin sai porukan ihan fiiliksiin, mikä oli kyllä mukaansatempaavaa, mutta tuskastuttavan kuumaa. Ja kaikki biisit kuulostivat mielestäni ihan samalta, mutta siltähän se nyt aina kuulostaa jos ei ole tarkemmin perehtynyt asiaan. Tykkäsin Antin vilpittömän kuuloisista välispiikeistä ehkä enemmän kuin itse musiikista.


249. kulttuuriteko 13.11.2011
Lost in Austen (2008)

Alkaisi olla ehkä korkea aika lukea viimein se alkuperäisteksti kun olen niin Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisointien ja palimpsestien kyllästämä. Mutta toisaalta, tarina on kyllä tullut tutuksi näinkin.

Tässä minisarjassa Ylpeyden ja ennakkoluulon kaikkien aikojen suurin fani Amanda uppoutuu kirjaan niin, että löytää lopulta kylppäristään Elizabeth Bennetin, joka on tupsahtanut salaisesta toden ja fiktion välisestä ovesta nykyajan Lontooseen. Amanda puolestaan poistuu ovestaan fiktion puolelle ja pääsee Jane Austenin maailmaan, jota on niin kovasti ihaillut.



Nykynaisella riittää menneessä vientiä, sillä kaikki Austenin mieshahmot kuolaavat hänen peräänsä vuorotellen. Amandalla on kuitenkin suuri huoli siitä, että hän sotkee kirjan tapahtumia. Kuinka Elizabeth saadaan rakastumaan Darcyyn kun hän ei ole paikalla? Lopulta kirjan tapahtumat alkavat mennä niin perusteellisesti pieleen, että Amanda luovuttaa ja heittäytyy mukaan Austenin maailman ihmissuhdekuvioihin. Ja viimein joku sanoo Darcylle suorat sanat siitä miten tyly tyyppi tämä on! Pienenä en koskaan tajunnut Darcyn viehätystä, koska hän vaikutti aina tosi ylimieliseltä ilkiöltä. Toinen suosikkikohtani oli se, jossa Amanda yllyttää Darcyn lampeen toistaakseen sen märkä paita -kohtauksen, jonka äärellä Bridget Joneskin kuolaa Colin Firthille. Jemima Rooperin Amanda on vastustamaton sähläri, joka lopulta päätyy toteuttamaan Austenin maailmassa enemmänkin Emman hahmoa.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Naakka huus: "Ei milloinkaan!"

244. kulttuuriteko 8.11.2011
Stefan Nyman: Anna online (2008)
Suom. Laura Beck

Sorruin taas hetkeksi lusmuiluun, mutta ei se mitään, hihastani löytyy ässiä joiden avulla 121 kulttuuritekoa 52 päivässä ei tee tiukkaakaan. (Huom. sarkasmi.)

Äitini suositteli tätä kirjaa jo useampia vuosia sitten ja ehkä vuosi sitten löysin sen kierrätyshyllystä. Nyt viimein myös luin sen!

En tunne kauhuromaanin traditiota erityisen hyvin, sillä voisin sanoa löytäneeni kauhuhyllyn kirjastostakin vasta tänä vuonna. Anna online soittelee kuitenkin sen verran kelloja, että voisin veikata sen olevan aika uskollinen traditiolle. Tosin se on kummitustarinana moderni, minkä voi jo nimestä päätellä. Kirja ottaa kautta rantain kantaa siihen, miten koneen välityksellä keskustellessamme emme voi koskaan todella tietää, kenen kanssa keskustelemme. Internetin vaaroista on kirjoitettu useita kirjoja ja kuvattu vielä useampia elokuvia. 1990-luvulla niitä pulpahteli ihan hulluna esiin, mutta nyt trendi on viimein laantunut ja olemme tottuneet kauhistuttavaan virtuaalinykyisyyteemme. (Vaikka vielähän näitä Trustin kaltaisia leffoja tehdään välillä.) Siihen nähden Anna online onkin ilmestynyt aika myöhään. Ja siitä huomaa myös sen, miten nopeasti nettitrendit vaihtuvat. Anna ja Samuel juttelevat vielä mesessä, mikä tuntuu minulle niin kaukaiselta jutulta, että koko mesen ajatteleminenkin heittää mielikuvani takaisin teiniaikojen hämyisiin iltoihin, joina ruinasin äidiltä vielä viittä minuuttia netissä.



Hyvää vauhtia alkoholisoitumassa oleva Samuel (ilmeisesti opiskelija, joka ei kuitenkaan kertaakaan kirjassa opiskele) tapaa Annan, joka on kaunis ja ihana. Samoihin aikoihin Samuelin ystävä Pentti alkaa nähdä niin kammottavia unia, ettei pysty enää lopulta ollenkaan nukkumaan. Jotenkin unet vaikuttavat liittyvän Samueliin, mutta eihän niistä mitään tolkkua ota, ainakaan väsyneillä aivoilla. Samuel taas saa huomata, että Anna on mesessä online ja jopa juttelee (sekavia), vaikka ei fyysisesti olekaan tietokoneen ääressä. Samuli ahdistuu ihan hirveästi ja sen sijaan että yrittäisi keskustella asioista järkevästi, hän ryyppää ja ryyppää yhä enemmän vaan. Anna on muuten ihan normaali, eikä tajua miesten ongelmien syytä, mutta hänen kylpyhuoneensa lamppu poksahtelee jatkuvasti itsestään rikki, eikä hän jostain syystä halua nähdä itseään peilistä.

Klassisen kauhutarinan tuntu syntyy ainakin painajaisunista, rappioelämästä ja pelottavista naakoista, jotka alkavat käyttäytyä yhä epänormaalimmin mitä pitemmälle kirjassa edetään. Kaikki nämä eivät saa mitään kirkasta selitystä lopussa, vaan asiat jätetään levälleen kuin kettujen eväät ja lukija saa päättää, miten haluaa kaiken tulkita.

Suosikkijuttuni kaikessa naurettavuudessaan kirjassa on se, kuinka Samuel tulkitsee Messengerin shakkinappulahahmoja yhä uudelleen aina tilanteen mukaan. Ensin hän näkee niiden symboloivan sitä, kuinka ihminen on vain pelinappula jossain suuremmassa suunnitelmassa. Sitten hän tulkitsee niiden pyörimisen soidintanssina ja lopulta taisteluna elämästä ja kuolemasta.

Koukuttava kirja ja jännittävä tarina, mutta loppu on vähän hutaistun oloinen.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Pää täynnä räkää ja muita koottuja selityksiä

Köh köh. Arvoisat lukijani. Vietin viikonlopun sohvan ja sängyn välillä vuorotellen ja syysflunssaa potien. Kulttuuritekoja pääsi luonnollisesti kerääntymään kiitettävästi, mutta tietokone vältteli räkäistä olemustani piileskellen jossakin. Tänään osoitin loputtoman urheuteni raahautumalla luennolle, ja tästä läppärini ilmeisesti vakuuttui ja päätti tehdä jälleen kanssani yhteistyötä. Koskapa rästejä on näin päässyt kerääntymään, lienee viisainta ottaa taas käyttöön viiden virkkeen rajoitus ja syöksyä kohti uusia haasteita. Tiiviisti siis.

236. kulttuuriteko 3.11.2011
Kaarina Goldberg: Senni ja Safira: Vanhu(u)s ei tule yksin (2010)

Onkohan tässä 2010-luvulla havaittavissa jonkinlainen sarjakuvatrendi vanhusten kuvaamisessa? Senni ja Safira ovat kaksi ikäneitoa, toinen leski ja toinen ikisinkku, jotka toilailevat paljolti "vanhusfiktiolle" tyypilliseen tapaan. Anni Nykäsen Mummoon verrattuna parivaljakko on leppoisampi ja iloluontoisempi, johtuen ehkä siitäkin, että naiset pitävät tiiviisti yhtä, ja jaettu vanhuus saa joskus heidän henkisen ikänsäkin melkein puolittumaan. Mummosta tuli muuten mieleeni, että kuulin eräänä päivänä bussissa jonkun huutavan: "Istukaa nyt niin jaksatte vanhana seistä!". Tunsin joutuneeni keskelle sarjakuvaa, sillä eihän kukaan nyt oikeasti voi vakavissaan sanoa sellaista, eihän?



237. kulttuuriteko 3.11.2011
Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus (2010)

Viime aikojen mummoiluteema sai vielä vähän jatkoa tässä sarjiksessa, joka perustuu Niemensivun isoäidin elämään. Albumi on kauttaaltaan kivan näköinen, mutta vähän turhan lyhyt. Tällainen tarina vaatisi muutaman sata sivua tullakseen kerrotuksi kaikkine tunnevivahteineen. Siitä huolimatta tästä jäi surullinen fiilis.


238. kulttuuriteko 4.11.2011
JP Ahonen: Villimpi Pohjola (2007)

Tässä sarjakuvassa kuvataan edistyneiden opiskelijoiden elämää krapuloineen, gradupaineineen ja ihmissuhdekuvioineen. Se on siis kuin suoraan minulle suunnattu, paitsi että oikeasti en ole ollut osa opiskelijaporukkaa lukion jälkeen, eikä gradusta kannata haaveilla noin viiteen vuoteen, vaikka sen nykyisten ohjeistusten mukaan pitäisi olla valmis ensi vuonna. Ystäväni sanoi muistaakseni, ettei erottanut tämän sarjiksen hahmoja toisistaan, ja se pitää kyllä täysin paikkansa. Mutta enimmäkseen sillä ei ole väliä.



239. kulttuuriteko 5.11.2011
Adventureland (2009)

Tämä aivan ihana elokuva yksinään pelasti viikonloppuni nenäliinavuoren uumenissa. Vaikka kesätyö huvipuistossa ei ole kenenkään siellä työskentelevän nuoren mielestä hohdokas, sellaisena se kuitenkin tässä leffassa näyttäytyy. Romansseja syttyy ja sammuu kun vapaa-ajalla poltellaan pilveä ja ryypätään huvilaitteiden pyörteissä. Keskiössä on Jamesin (Jesse Eisenberg) ja Emilyn (Bell... Kristen Stewart) rakkaustarina, joka on yhtä mutkikas kuin koko teini-ikä, mutta sitäkin suloisempi. Ryan Reynoldsista huolimatta haluaisin muuttaa tähän elokuvaan asumaan.



240. kulttuuriteko 6.11.2011
Big Love (kaudet 1 ja 2) (2006-)

Älkää nyt syyttäkö huijauksesta, vaikka en koko sarjaa katsonutkaan. Olisin kyllä katsonut, mutta koska kirjasto on täynnä rajoitteita, olisin joutunut joko maksamaan tai rikkomaan tekijänoikeuslakia hankkiakseni sitä lisää. On kyllä muuten ihan uskomattoman tylsä sarja, en olisi kestänyt neulomatta ensimmäistä jaksoa pitemmälle. Moniavioisten mormonien uskonnollinen vakaumus menee ihan yli hilseen kun sitä ei missään vaiheessa kunnolla selitetä. Vaikuttaa pikemminkin siltä, että kyseisen uskonnollisen suuntauksen ainoa pointti on moniavioisuus. Kolmen vaimon ja yhden aviomiehen perhe-elämä menettää hohdokkuutensa noin toisen jakson tienoilla, jonka jälkeen joka ikinen asia puhuu sen puolesta, ettei kukaan vaimoista todellakaan nauti järjestelystä. Ja kuitenkin he joutuvat jatkuvasti puolustelemaan sitä ulkomaailmalle. Billin bisneskuviot valtaavat sarjassa kohtuuttomasti aikaa, eivätkä ole tippaakaan kiinnostavia. Samoin "Yhteisö", josta Bill on ensimmäisen vaimonsa kanssa karannut, on mielettömän tylsä ja amishmaisuudessaan ihan pälli juttu. Poikkeuksellisen perheen arjen kulku on sarjan mielenkiintoisin, mutta valitettavasti vähimmälle huomiolle jäävä aspekti. (Hups, kirjoitin yli viisi virkettä.)



241. kulttuuriteko 6.11.2011
Jälkilämpö (2009)

Paavo Westerbergin käsikirjoittama ja ohjaama trilogia on kaikkiaan hyvin samankaltainen kuin hänen aiemmin käsikirjoittamansa sarja Irtiottoja. Suomalaista surkeutta suorimmillaan. Vaikka mahtuuhan mukaan pari onnellistakin hetkeä. Kai. Tykkäsin Irtiotoista aikanaan hirveästi, mutta ehkä katsoin tätä nyt väärässä mielentilassa kun en niin kovin innostunut moisesta masentelusta.



242. kulttuuriteko 6.11.2011
You Will Meet a Tall Dark Stranger (2010)

Muistaakseni Katja Kallio kirjoittaa Elokuvamuistissa, että melkein kaikki Woody Allenin elokuvat ovat uusittuja versioita hänen aiemmista elokuvistaan. En ole Woody Allen -asiantuntija, mutta mielestäni tässä oli jotain kovin tuttua. Osaltaan se toi mieleeni Sisäkuvia, osaltaan jotain mitä en osaa määritellä. Tai ehkä tuttuus johtuu vain siitä kärsivästä ja väärinymmärretystä kirjailijahahmosta, joka on Allenin elokuville niin tyypillinen. Hauska, leppoisa, tykkäsin tästä paljon enemmän kuin uusimmasta aikamatkailuhässäkästä.



243. kulttuuriteko 6.11.2011
Niccolò Ammaniti: Juhla alkakoon (2011)

Parnassossa tätä haukuttiin, mutta koska Parnassoon arvosteltavaksi pääseminen ylipäänsä edellyttää kirjalta tiettyä tasoa, en ottanut sitä vakavasti. Toisaalta vältin tämän kirjan moneen otteeseen kirjastossa, koska sen aihe ei yksinkertaisesti vaikuttanut kiinnostavalta. Kun viimein aloin lukea sitä, Ammanitin ammattimainen kerronta tempaisi mukaansa ja innostuin, mutta loppua kohti koko juttu lässähti täysin. Italialainen mafioso järjestää suuren luokan vippibileet vastikään ostamassaan puistossa, mutta juhlissa kaikki menee täysin pieleen, eikä siihen edes ole syynä itsemurhaiskua suunnitteleva saatananpalvojien ryhmä, vaan katakombeista kömpivät neuvostoliittolaiset. Pinnallinen ja outo kirja. Sen sijaan suosittelen lämpimästi Ammanitin edellistä suomennettua teosta, Taivaan ja maan väliltä.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Etelän tuulia ja hulluja naima-aikeita

Aargh! En kestä tätä painetta. Pakko harppoa nopeasti ja hyökätä uusien kulttuuritekojen kimppuun.

231. kulttuuriteko 31.10.2011
Jari Peltonen: La Table (2011)

La Table on ravintola, jossa asiakas ei koskaan ole oikeassa - siis taatusti ranskalainen ravintola. Kyseessä ei ole varsinaisesti sarjakuva, vaan pikemminkin sarja pilakuvia, joihin liittyy vähän tekstiä. Tällainen ilmaisumuoto ei ehkä ole kaikkein parhaimmillaan kun niitä kuvia katselee parisataa putkeen, mutta ihan hauska kirja kuitenkin.

232. kulttuuriteko 1.11.2011
Francis, Dugmore & Rico: Madam & Eve (2005)

Olen kerran tavannut eteläafrikkalaisen pariskunnan. Lisäksi olen nähnyt Johannesburgiin sijoittuvan kammottavan elokuvan District 9. Siinä kaikki mitä tiesin Etelä-Afrikasta. (Sori, olen aina ollut maantiedossa ja bilsassa vähän blondi.) Tämän sarjakuvan myötä tiedän nyt, että Nelson Mandela oli Etelä-Afrikan presidentti ja että Etelä-Afrikan valkoihoisten keskuudessa on yleistä pitää mustia kotiapulaisia.

Madam ja Eve kertoo valkoisesta emännästä ja mustasta kotiapulaisesta, joka keksii jatkuvasti uusia keinoja luistaa töistä, hilata palkkaa ylöspäin ja järjestää pieniä jekkuja madamelle. Sarjakuvassa on niin vahva poliittinen vivahde, että kaikkea en ymmärtänyt. Eniten tykkäsin metafiktiivisistä katkelmista, esimerkiksi siitä jossa rosvot varastavat sarjakuvan ja aikovat myydä sen, ja siitä, jossa madam ja Eve huomaavat, että sarjakuvan seinät ovat hauraita ja livahtavat siitä ulos - vain löytääkseen ulkopuolelta madamen äidin tupakalla.



233. kulttuuriteko 1.11.2011
Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto (2010)

Hehee. Enpä muista koskaan nauraneeni näin paljon pieruhuumorille. Vaikka oikeastaan tässä on hauskaa se, miten loputtoman hauskaa pieruhuumori on sarjiksessa seikkailevien eläinten mielestä. Ilves ja kärppä ovat metsän lyömätön parivaljakko, joka repii riemua sieltä mistä sitä saa. Usein kesyt aitauksissa asuvat elukat toimivat heidän viihteenään, niitä kun on niin kiva kiusata. Joskus sekään ei riitä, vaan välillä ilves antaa kärpällekin ympäri korvia ihan vaan siksi, että se on niin hauskaa. Luonto on kamala, sananmukaisesti. (Ja täällä sille sitten naureskellaan norsunluutornista, hähää.) Sarjikseen voi muuten tutustua myös netissä.


234. kulttuuriteko 2.11.2011
An Education (2009)

Aika hyvä, aika hyvä. Vaikka tässä ei mitään maata mullistavaa tapahdukaan, leffassa on koko ajan jotenkin piinaava tunnelma. Tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun alkuun ja 16-vuotias koulutyttö tekee huimasti töitä päästäkseen Oxfordin yliopistoon. Kun kuvaan ilmestyy vanhempi mies joka näyttää hänelle aikuisten maailman, yökerhot ja Pariisin, alkaa tytön mielessä kyteä ajatus, onko koulutus sittenkään tärkeää jos kerran voisi päästä naimisiin.

Itse kuulun siihen sukupolveen tai muuten vaan ihmisryhmään, jolle tällainen ajatus on vähän käsittämätön. Miksei voisi tehdä molempia? Mutta toisaalta, nykyään naisen on melkein pakko tehdä molemmat. Kuka mies enää tänä päivänä suostuisi noin vain elättämään kouluttamattoman vaimonsa? Ja toisaalta taas, ei tämä ajatus ole nykynaisellekaan ihan vieras, koska suomalainen yhteiskunta mahdollistaa aika hyvin kotiäitiyden. Melkoisen monet entiset luokkakaverini (nimeltämainitsemattomasta sadantuhannen asukkaan kaupungista) menivät sen kummempia kouluja käymättä naimisiin ja pyöräyttivät muutamia mukuloita (ja Facebook-kuvista päätellen lihoivat kymmeniä kiloja). Kun heidän lapsensa ovat jo koulussa, minä olen edelleen koulussa ja taistelen yhteiskunnan ristipaineessa, jossa on kiire valmistua, mutta valmistumisen jälkeen kukaan ei palkkaa, koska hankkiutuisin kuitenkin vaan heti äitiyslomalle. Huutakaa vaan tasa-arvostanne, mutta niin kauan kuin miehet eivät voi synnyttää, näin se vaan on.



235. kulttuuriteko 2.11.2011

Ja vuoden tyhjäpäisimmän elokuvan palkinto menee...  
Tättädädäädädää... 
elokuvalle:

Sinun numerosi? - Kuinka monta on liian paljon? (What's Your Number?) (2011)

Ally (Anna Faris... siis kuka?) huomaa siskonsa häiden alla sekstanneensa yhdeksäntoista miehen kanssa. Mahdollisuudet päästä naimisiin heikkenevät kuulemma huomattavasti jos naisella on ollut enemmän kuin 20 sänkykumppania, joten Ally julistaa menevänsä naimisiin numero 20:n kanssa - ja päätyy heti julistuksensa jälkeen punkkaan karmean ex-pomonsa kanssa. Eipä siis auta muu kuin yrittää uudelleen niitä yhdeksäätoista exää - jospa joku olisi kehittynyt edukseen. Naapurin naistenmies Colin (Chris Evans... woot, kuka? Aaa, Kapteeni Amerikka) on hyvä jäljittämään ihmisiä, joten vastineeksi siitä, että antaa Colinin piileskellä naisilta asunnossaan Ally saa oman yksityisetsivän. Koska Colinilla piisaa välteltäviä naisia, hän alkaa viettää melko paljon aikaa Allyn asunnossa. Ja nyt ette kyllä varmaan arvaa mitä tapahtuu...

Vaikka juoni on kuin mistä tahansa muusta romanttisesta komediasta, voin vannoa ja vakuuttaa, että tämä on vielä hölmömpi kuin ne kaikki muut. Mutta kyllä se ihan viihteestä kävi.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Yhteenveto lokakuun jälkeen

Leffat: 112
Kirjat: 53
Sarjakuvat: 24
Näyttelyt: 9
Festarit, messut, tapahtumat: 7
Tv-sarjat: 7
Keikat: 6
Audiokirjat: 4
Muut: 4
Teatteri: 3
Stand up: 1
Levyt: 1

Yhteensä 231. Jäljellä 134.

maanantai 31. lokakuuta 2011

Halloween All Night Long Film Festival 2011


Vuosittainen Halloween-elokuvakatselmuksemme järjestettiin tänä vuonna toista kertaa ja elokuvat olivat mahdollisesti vielä huonompia tai ainakin tilanteeseen sopimattomampia kuin viime vuonna. Hyviä kauhuleffoja on hirrrrvittävän (böö!) vaikea löytää, paitsi sellaisia, jotka kaikki ovat nähneet. Saa vinkata ensi vuoden varalle.

227. kulttuuriteko 29.10.2011
Rubber (2010)

Avomieheni näki paljon vaivaa löytääkseen parempia leffoja kuin viime vuonna, mutta ensimmäinen meni kyllä metsään ja pahasti. Kauhusta ei tässä ole tietoakaan, mitä nyt telepaattisia voimia omaava autonrengas räjäyttelee ihmisiltä päitä kattoon. Lisäksi leffassa on outo metafiktiivinen ulottuvuus kun leffan katsojat saavat seurata yleisöä, joka katselee tapahtumia kiikarilla. Vähän yli hilseen meni.


228. kulttuuriteko 30.10.2011
Ystävät hämärän jälkeen (Let Me In) (2010)

Muuten tämä oli varmasti illan paras elokuva, mutta ei kyllä ollenkaan pelottava. Aistin yleisössä hermostunutta liikehdintää loppua kohti ja omasta mielestänikin tämä tuntui aika pitkältä, etenkin kun juuri kirjan luettuani tiesin kuinka se loppuu. Kaikki ei tokikaan tapahdu leffassa samoin kuin kirjassa, ja koska kirjassa on kuutisensataa sivua, karkea arvioni olisi, että elokuvassa on noin 30 prosenttia kirjan sisällöstä.

Syy siihen, että katsoimme tämän "turhan jenkkiversion" emmekä sitä ruotsalaista "mestariteosta", oli se, että ystäväni oli jo nähnyt sen ja halusi vertailla sitä tähän. Olen kyllä vannoutunut amerikkalaisen elokuvan ystävä ja katson oikeastaan aika harvoin muualta tulevia leffoja (paitsi tietämättäni). Kun olin lukenut (ruotsalaisen) Ystävät hämärän jälkeen -kirjan juuri viikkoa aiemmin, huomasin kuitenkin heti tämän filmatisoinnin amerikkalaisuuden sanan varsinaisessa merkityksessä, ja se teki katselukokemuksesta hyvin outouttavan.

Leffassa on enimmän osan ajasta tunnelmallinen valaistus ja kaunis musiikki. Se on rakkaudella tehty ja lapsinäyttelijät ovat symppiksiä, mutta Halloween-iltaan se oli liian kesy. Tykkäsin tästä kuitenkin sen verran, että jos ruotsalainen versio todellakin on vielä parempi, se on myös aivan pakko katsoa.


229. kulttuuriteko 30.10.2011
Insidious (2010)

Kahden ei-pelottavan elokuvan jälkeen yleisö alkoi takoa lattiaa ja huutaa "Kauhua! Kauhua!". Monimutkaisen äänestysprosessin jälkeen päädyimme tähän Saw-ohjaajan uuteen tuotokseen. Se olikin ihan hyvä valinta, sillä mielestäni se oli illan pelottavin elokuva olematta samalla ihan hirveän hölmö. Leffassa on melkein loppuun asti mukavan leppoisaa draamaelokuvan tuntua, vaikka se lopulta meneekin Lasaruslapsi-touhuksi.

Juoni kuulostaa aika perinteiseltä. Perhe on juuri muuttanut uuteen kotiin kun yksi lapsista vajoaa yllättäen koomaan ilman mitään syytä. Samaan aikaan kotona työskentelevä äiti alkaa kuulla ääniä ja nähdä aaveita. Vaimo saa miehensä suostumaan uuteen muuttoon, mutta heti kättelyssä käy ilmi, ettei kummittelu ollutkaan talosta kiinni. Vaimo palkkaa paikalle jonkinlaisen meedion ja tämän hassut apulaiset, ja niin alkaa taistelu räyhähenkiä vastaan.

Vaikka kyseessä onkin hyvin klassinen tarina, se onnistui viihdyttämään hyvin ja myös pelottelemaan (ainakin minua) ilman ala-arvoista säikyttelymatskua. Ja leffassa näkyy myös pesukarhupehmolelu!


230. kulttuuriteko 30.10.2011
Evil Dead (1981)

En ehkä voi koskaan antaa anteeksi ystävälleni, joka toi tämän elokuvan mukanaan. Puoli tuntia meni, mutta sen jälkeen katsoin leffan silmät kiinni, välillä raottaen toista. Voin kertoa, että äänistä saattoi päätellä ihan tarpeeksi. En pelännyt, mutta tämän kaltaisen kauhuleffakuvaston katseleminen vain alkaa kuvottaa minua.

Akateemista kirjallisuudentutkimusta

226. kulttuuriteko 29.10.2011
FL Maria Mäkelän väitöstilaisuus, Tampereen yliopisto
Uskoton mieli ja tekstuaaliset petokset. Kirjallisen tajunnankuvauksen konventiot narratologisena haasteena (2011)

Olen ollut lukuisilla Maria Mäkelän pitämillä kirjallisuuden kursseilla ja olen jo parin vuoden ajan joutunut kuulemaan hänen väitöskirjansa aiheista. Koska Mäkelä on innostuneisuudessaan käsittämättömän innostava opettaja, olin ihan tempautunut väitöskirjan mukaan jo ennen kuin sitä oli edes painettu. Mäkelän takia luin jopa pari vuotta sitten Monica Lewinskyn elämäkerran! Ja miten se liittyi mihinkään? Siten, että Mäkelän väitöskirja tarkastelee uskottomuuskertomuksia kaunokirjallisuudessa. Ja vaikka Clinton-Lewinsky-skandaali ei ehkä ole innoittanut monia kaunokirjallisia teoksia, mielenkiintoista on se, miten sitä on Mäkelän mukaan luettu kuin kaunokirjallisuutta. Esimerkiksi syyttäjä Kenneth Starrin kirjoittama raportti (siis lakiteksti) Clinton-tutkimuksista julkaistiin pokkarina ja sitä myytiin huimia määriä. Ihmiset siis lukivat sitä viihteenä. (Katsokaa vaikka, Amazonista sitä saa!) Toinen kiintoisa tapaus on Tom Simonin toimittama Poetry Under Oath, jonka myös luin pari vuotta sitten tilattuani sen Amazonista. Siihen on koottu katkelmia Clintonin ja Lewinskyn todistuksista oikeudessa ja rivitetty lausunnot uudelleen niin että niistä on muodostunut - no, melkeinpä runoutta.

Tämän fiktioksi muuntuneen todellisuuden lisäksi Mäkelä käsittelee väikkärissään mm. Rouva Bovarya, joka on ilmeisesti ollut kaiken alku ja juuri, sekä Kate Chopinin Heräämistä. Väitöskirjan voi lukea vaikka kokonaan täältä, jos kiinnostusta löytyy. Itse en aio analysoida sen sisältöä tässä nyt enempää, koska en ole lukenut sitä (vielä).

Muutama sana itse tilaisuudesta. En ole koskaan aiemmin ollut väitöstilaisuudessa, vaikka suvussani onkin yksi tohtori. Pelkäsin että paikalla olisi vain pynttäytyneitä perheenjäseniä, mutta onneksi muitakin rähjäisiä opiskelijoita oli raahautunut paikalle, eikä takarivissä neulominen vaikuttanut epäkunnioittavalta. Itse asiassa suurehko luentosali oli ihan täynnä. Väittelijä ja vastaväittäjä ynnä muut tilaisuuteen kuuluvat jehut olivat pukeutuneet mustiin ja kun he astelivat sisään juhlallisessa kulkueessa, kaikki nousivat seisomaan kuin oikeussalissa. Melkein odotin kuulevani kohta Maamme-laulun tai jonkin yliopistosalaseuran salaisen rituaalilaulun, mutta onneksi sellaista ei sentään kuulunut.

Aluksi Mäkelä esitteli tutkimusaiheensa muutaman esimerkin avulla melko lyhyesti ja virallisesti. Se oli ihan mielenkiintoista, vaikka olinkin kuullut kaiken jo aiemmin. Sitten alkoi "vastaväittäminen", joka ei valitettavasti ollut kiihkeää pampulla päähän lyömistä, vaan vastaväittäjä Lea Rojola pikemminkin kyseli kysymyksiä, joihin Mäkelä sitten vastaili. Kysymykset olivat supertympeitä ja liittyivät enemmän kirjan muotoon ja rakenteeseen kuin sen sisältöön, josta olisi ollut kiinnostavaa kuulla. Istuin tilaisuudessa yli kaksi tuntia ja neuloin kokonaisen villasukan (no lasten sukan, mutta kuitenkin) ja sitten en enää kestänyt, koska loppua ei vaikuttanut olevan näkyvissä. Luultavasti siis missasin kaikista parhaimman osan. Ihan varmasti lopuksi oli ilotulitus ja kuohuviiniä kaikille.

Rene Magritte: Lovers