108. kulttuuriteko 1.5.2011
Sisäkuvia (Interiors) (1978)
En ole koskaan oikein tajunnut Woody Allenia, enkä voi sanoa että olisin ohjaajan suhteen mikään ekspertti. Tämä leffa kuitenkin poikkesi mielestäni niistä, jotka olen aiemmin nähnyt. Kyseessä lieneekin vähemmän tunnettu elokuva, sillä kukaan ystävistäni ei vaikuttanut siitä koskaan kuulleen, itsestäni puhumattakaan. Jotenkin Allenille ominainen kummallinen huumori tuntui loistavan poissaolollaan ja päällimmäinen vire leffassa oli masentava.
Even mies sanoo haluavansa ottaa etäisyyttä ja kokeilla asumuseroa. Ihan niin kuin tilanne ei olisi muuten tarpeeksi ikävä, Eve on vuosikaudet kärsinyt mielenterveysongelmista. Parin aikuiset tyttäret Joey ja Renata pyrkivät parhaansa mukaan piristämään entisestäänkin masentunutta äitiään, mutta eivät ole keinoista samaa mieltä. Joey on huolissaan siitä, että Renata tuntuu rohkaisemalla herättävän äidissä turhia toiveita. Välillä myös aloitteleva näytteelijäsisar käy kylässä ja vaikuttaa liian optimistiselta hänkin. Joey tuntuu angstissaan olevan kaikkein todennäköisin ehdokas perimään äitinsä mielenterveyshäiriöt.
Samalla kun Joey kokee olevansa ainoa, joka tekee oikein, hänen oma elämänsä junnaa paikallaan. Ilmeisesti hän haluaisi olla taiteilija, mutta ei oikein tiedä millä alalla, tai piisaako lahjakkuutta ylipäänsä luoviin ammatteihin. Renata-sisko taas on ylistetty runoilija ja tämän aviomies, jonka kirjaa vain haukutaan, ottaa urapaineita ja himoitsee näyttelijäsisarta, joka re-makessa olisi varmaankin joku pumpattu silikoniblondi.
Kaikilla siis menee enemmän tai vähemmän huonosti. Rankkojen vappujuhlintojen vuoksi torkuin vähän leffan loppupuolella, joten lopetus jäi ehkä mieleeni surrealistisempana kuin olikaan.
109. kulttuuriteko 1.5.2011
The Jane Austen Book Club (2007)
Edellä mainittujen vappujuhlien vuoksi siivouspäivän teemaan olisi sopinut joku ihmisen eläimellisyyttä syväluotaavasti käsittelevä elokuva, mutta koska olin liian laiska poistumaan kotoa, päivää määrittivät nämä kaksi elokuvaa. (Edellinen oli kirjastosta lainattu, tämä tuli Nelosen leffaputkessa.)
Ihan ensiksi täytyy tietysti sanoa, että tämä elokuva herätti minussa vastustamattoman halun lukea Jane Austenia (ja pakkosyöttää sitä myös lukupiirilleni). Mahdollisesti elokuvan näyttäminen telkkarissa vaikutti muihin ihmisiin samalla lailla, koska kun menin tänään kirjastoon, hyllyssä ei ollut yhden yhtä Austenia. Omassa hyllyssäni sen sijaan on kaksi, mutta minulla on usein ylitsepääsemätön ongelma omien kirjojen lukemisessa. Koska kirjastosta on aina lainassa vino pino hyviä kirjoja, omaan tarttuminen viivästyy aina. Senhän voi lukea koska tahansa. Ei siis kannattaisi koskaan ostaa kirjoja, jotka haluaa oikeasti lukea. Lupailin Austenin lukemista jo Bridget Jonesien jälkeen, mutta se jäi. Lupaan lunastaa lupaukseni vielä tämän kulttuurivuoden aikana!
Leffa oli aika samanlainen kuin Elizabeth Noblen kirja Lukupiiri (Karen Joy Fowlerin Jane Austen Book Clubia en ole lukenut - ja voiko olla totta ettei sitä muka ole suomennettu?) ja vastasi odotuksiani. Viisi naista perustaa lukupiirin lähinnä yhden piristämiseksi, koska tämän aviomies on juuri lähtenyt toisen naisen matkaan. Yksi naisista on siis sureva eronnut, yksi pettämistä harkitseva ja nuupahtaneessa liitossa, yksi pitää enemmän koirien kuin miesten seurasta, yksi on seikkailunhaluinen lesbo ja yksi on ollut jo viidesti naimisissa, mutta haaveilee vielä yhdestä avioliitosta. Lisäksi mukaan kutsutaan yksi mies, jota yritetään parittaa juuri eronneen kanssa. Mies tuokin lukupiiriin ihan tuoreen näkökulman vertaamalla Austenia Imperiumin vastaiskuun. Mutta kuka hänet saa?
Leffa oli oikein viihdyttävä ja piti edellistä paremmin hereillä, mutta sen loppu on uskomattoman imelä ja epäuskottava (koska miehet eivät missään todellisuudessa voi olla niin kiinnostuneita Jane Austenista). Jopa tämä hattarahöttö kuitenkin liukui mukavasti alas Daim-kakun mukana. Ja näin on taas uusi kulttuurikuukausi saatu käyntiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti