Mediakonvergenssi on aika jännä juttu, ja vaikka kirjoitin siitä joskus esseen ja kiinnitän siihen siksi paljon huomiota arkielämässä, en aio piinata teitä tieteellisillä yksityiskohdilla. Eräs konkreettinen esimerkki siitä putkahti kuitenkin tänään postiluukustani. Avomieheni tilasi juuri Helsingin Sanomat, ja tänään sen kylkiäisenä tuli Ilona-lehti. Ilonahan on Iltalehden sivutuote, jonka voi ostaa sen seuraksi eurolla. Kaiken lisäksi Ilonan kannessa komeili vielä lärpäke, joka kehotti tilaamaan Aamulehden! Tämä siis tarkoittaa luultavasti sitä, että sama taho omistaa kaikki nämä lehdet. (Itse asiassa Alma Media omistaa Aamulehden ja Iltalehden, mutta Hesarin omistaa Sanoma Oyj, mutta joku kytköshän tässä täytyy silti olla.) Suomessa mediakonvergenssi ilmenee useimmiten juuri omistuksen keskittymisenä muutamalle suurelle taholle. Samassa omistuksessa olevat lehdet ja verkkosivut jakavat usein juttuja keskenään. (Esimerkiksi Aamulehden Valo-liitteen ja Etelä-Suomen Sanomien tv-ohjelmaosuudet ovat keskenään samat.) Siksi kannattaa olla tarkkana esimerkiksi leffa-arvosteluja lukiessa. Mielipiteiden kirjohan niissä kapenee kun sama juttu julkaistaan monessa eri lehdessä.
Mutta asiaan siis. Tämä on niin mielenkiintoinen juttu, että minun on pakko saada jakaa se. Ole luonani aina (Never let me go) saa Suomen ensi-iltansa ylihuomenna. Olen tähän mennessä lukenut suomalaisista lehdistä pelkästään ylistäviä neljän ja viiden tähden arvioita, ja leffa muuten on todella ihana (16. kulttuuriteko), samoin kirja (33. kulttuuriteko). Ilonan kriitikko Tuomas Riskala on kuitenkin täysin eri mieltä. (Avomiehessäni kritiikki herätti suuttumusta, mutta minussa lähinnä huvitusta. Eihän väärässä oleville voi kuin nauraa.) Riskala kirjoittaa mm. näin:
"Tulevaisuuden ihmiskloonit märehtivät kohtaloaan omaan surumielisyyteensä tikahtuvassa dystopiassa."Ja näin:
"Kerronnaltaan lakoninen ja peittelevä teos on muuttunut käsikirjoittaja Alex Garlandin ja ohjaaja Mark Romanekin käsissä itsetarkoitukselliseksi vetistelyksi. Klooninuorten kohtalon lohduttomuudella paukutetaan katsojaa päähän heti alusta lähtien. Hienovaraisuus loistaa poissaolollaan, kun jokainen hetki vain viestittää, kuinka tuhoon tuomittuja kaikki ovat."Ja näin:
"Tunnelma on tunkkainen ja ahdistunut, toki osin tarkoituksellisestikin. Toisiinsa rakastuvien nuorten välinen triangelidraama ei myöskään kosketa. Asetelma on jo lähtökohdiltaan kiusallisen kliseinen, mutta epäonnistuu lisäksi jäykällä dramatisoinnilla. Mulligan, Garfield ja Knightley on ohjattu näyttämään läpi elokuvan niin teatraalisen kohtalokkailta, ettei tunteiden todellisuutta pääse rakentumaan."Älkää uskoko tätä. Katsokaa leffa ja lukekaa kirja! Riskala on varmasti katkera mies, joka on suuttunut elokuvalle, joka sai hänet kyynelehtimään. Vastapainoksi lainaan itseäni, koska olen ainakin tämän blogin luotettavin kriitikko. Tämä sitaatti koskee kirjaa, mutta pätee yhtä hyvin elokuvaankin:
"En tiedä, kuinka alkaisin kuvailla tätä kirjaa ilman imeliä ylisanoja. Se on kaunis, herkkä, hienovireinen, surumielinen, kaihoisa, lämmin ja jopa toiveikas. Se on rakkaustarina, koulutarina ja tarina ihmiskunnan pimeästä puolesta. Se käsittelee kysymyksiä, joihin kukaan ei halua vastauksia, olematta kuitenkaan missään vaiheessa liian synkeä."
Ja sitten päivän kulttuuritekoon.
112. kulttuuriteko 4.5.2011
Vettä elefanteille (Water for Elephants) (2011)
Voi, taidan olla ihastunut Robert Pattinsoniin (siis sen sijaan, että olisin ihastunut vain Edwardiin). Twilight-leffoista megajulkkikseksi singahtanut tähti näyttelee loistavasti muutakin kuin vampyyria. Pattinsonin ja Reese Witherspoonin yhteenpelaamista on ilo katsella ja molemmat ovat kerrassaan ihania.
En tiennyt tästä leffasta oikein mitään muuta kuin sen, että se sijoittuu sirkukseen. Kaikki tapahtumat tulivat siis yllätyksenä, mikä on toisaalta paras tapa katsoa elokuvaa. Toisaalta se kuitenkin saa leffan usein tuntumaan pitkältä. Niin tässäkin tapauksessa.
Nuori Jacob menettää yllättäen vanhempansa, kotinsa ja kaiken mitä hänellä on elämässä ollut. Hän hyppää ensimmäiseen junaan, joka ajaa ohi aloittaakseen uuden elämän jossakin. Juna osoittautuu sirkusjunaksi ja ensin Jacob päätyy luomaan lantaa sen eläinvaunussa. Kun sirkuksen johtaja saa selville, että Jacob on viittä vaille eläinlääkäri, hänet ylennetään parempiin hommiin. Johtaja on hyvin ilkeä ja pelottava mies, ja tottakai Jacobin pitää mennä rakastumaan juuri tämän vaimoon.
Enempää en kerro, koska asetelma on niin perinteinen. Aika ajoin leffa on hieman pitkästyttävä, mutta sirkuksessa on taikaa ja elokuvan musiikki on varsin toimiva. Ihan viime hetkillä tulee paradoksaalinen tunne siitä, että koko sirkuksen maailma on niin erilainen kuin se jonka tunnen, että voisin yhtä hyvin katsella dokumenttia siitä. Siis maailma on niin epätodellinen, että se on melkeinpä todellinen. Samanlainen tunne voisi syntyä holokaustidokumenttia katsellessa.
En oikein tiedä vielä, mille kannalle kallistun tämän leffan suhteen, mutta ainakin siinä on paljon hyviä ominaisuuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti