Cecelia Ahern: Mitä huominen tuo tullessaan (2010) ja
Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa (2010)
Takkusin kauan tuskissani aivan uskomattoman tylsän kirjan kimpussa ja lopulta luovutin. Siitä suosta ei kuitenkaan ollut muuta poispääsyä kuin lukea jokin hyväksi havaitun hömppäkirjailijan teos. Päädyin Aherniin, koska Mitä huominen tuo tullessaan oli lojunut jo jonkin aikaa yöpöydälläni tällaisten hätätilanteiden varalta. Ja kiitos Cecelian, pelastuin ja pääsin taas kiinni kirjan sivuun. Sitten olikin helppo tarttua pinossa seuraavaan, Hiljaisuus soi h-mollissa -teokseen.
Ymppäsin nämä kirjat nyt saman otsikon alle, koska satuin lukemaan ne peräjälkeen ja ehkä siksi bongasin niistä paljon yhtäläisyyksiä. Kirjojen julkaisuajankohta on sama, molempien tapahtumat sijoittuvat Britteinsaarille ja kummassakin päähenkilö on nuori tyttö, joka ei osaa pitää nenäänsä erossa aikuisten salaisuuksista. Molemmilla on lisäksi mielenterveysongelmien ja surun vuoksi täysin hyödytön äiti.
Ahernin kirjan sankaritar on 16-vuotias Tamara, jonka isä on yllättäen tehnyt itsemurhan ja jättänyt äidin ja tyttären kärvistelemään vararikkoon. Sen seurauksena he muuttavat sukulaisten luo irlantilaiseen tuppukylään, jossa ei ole mitään tekemistä, paitsi siis penkoa paikkoja ja salaisuuksia.
Strachan on tuore kuusikymppinen esikoiskirjailija, Ahernia varttuneempi mutta kirjailijana nuorempi tulokas. Hänen sankarittarensa on 12-vuotias walesilainen Gwenni, joka myös asuu tuppukylässä ja pääsee osingoille salaisuuksien verkosta kun kylässä murhataan mies ensimmäistä kertaa sen historiassa.
Molemmissa kirjoissa on tietty "yliluonnollinen" sävy, joskin Strachanilla se taitaa olla lähinnä symbolinen. Gwenni näet osaa lentää, mutta vain unissaan. Tamara taas löytää kirjastoautosta kirjan, joka on tyhjää täynnä - kunnes siihen äkkiä alkaa ilmestyä tulevia tapahtumia. Cecelia Ahern ponnahti maailmanmaineeseen kirjallaan P.S. Rakastan sinua, jonka jälkeen teokset ovat alkaneet sisältää yhä enemmän fantastisia elementtejä. Uusimmassa kirjassa tämä "huomisen kirja" on oikeastaan aika turha ja jää lopulta melko pienelle huomiolle. Samoin on Gwennin lentämisen laita, mutta kuten sanottua, sen merkitys taitaa piillä enemmän symboliikassa.
Molemmat tytöt saavat huomata, että salaisuuksien tonkiminen johtaa oman perheen kriisiytymiseen, molemmilla aika rankasti. Ahernin kirja loppuu kuitenkin aika kepeään ja toiveikkaaseen tunnelmaan, ainakin kun sitä vertaa Strachanin teoksen sydäntäsärkevän epätoivoiseen toivoon tarrautumiseen.
Ahernin salaisuudet ovat jännittävämpiä ja kirja tempaa mukaansa kuin dekkari, mutta Strachanin teoksen hienovireisyys on kaunokirjallisesti arvokkaampaa. Ahernin tarina, joka lopussa paljastuu, on nykyaikaan sijoittuvana oikeastaan täysin epärealistinen. Sen kuitenkin hyvittää jollain omituisella tavalla tapahtumaympäristö, joka tuntuu olevan ajasta ja paikasta irrallaan. Vanhan linnan rauniot kytkevät teoksen melkeinpä goottilais-romanttiseen perinteeseen, jonka puitteissa karmeat tapahtumat, hysteeriset, hullut, juonittelevat naiset ja monimutkaiset salaisuuksien verkostot vaikuttavat ihan luontevilta. Strachanin teos sijoittunee jonnekin lähimenneisyyteen, ja koska sen tapahtumapaikkana on sisäsiittoinen pikkukylä, sen salat ovat aikaan ja paikkaan nähden loogisia, mutta henkilökohtaisella tasolla ikäviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti