Kaikki alkoi matosta

137. kulttuuriteko 31.5.2011
The Big Lebowski (1998)

Coenin veljesten leffat (Barton Fink, A Serious Man, Voi veljet, missä lienet) saavat minut yleensä repimään hiuksiani ja ähkimään tuskissani. Kulttimaineeseen noussut The Big Lebowski on kummallinen kuten ne muutkin, eikä täysin ymmärrettävissä, mutta kuitenkin siedettävä ja jopa ihan viihdyttävä. Tunnelmaltaan ja kohellustasoltaan se muistuttaa aika paljon kymmenen vuotta myöhemmin tehtyä Burn After Readingia.

Elokuvan juonen selittäminen tuntuu vähän vaikealta. Keskiössä on kuitenkin hahmo nimeltä Jeff Lebowski (Jeff Bridges), joka haluaa tulla kutsutuksi The Dudeksi. Dude on työtön ja harrastaa pilvenpolton ja valkovenäläisten ohella keilaamista kavereidensa kanssa. Leffan alussa Duden kotiin tunkeutuu kaksi miestä vaatimaan rahoja, uittamaan Duden päätä vessanpöntössä ja pissaamaan Duden matolle. Dude ei tiedä yhtään mistä rahoista on kyse, mutta matto (joka oli sisustuksen kulmakivi) jää riepomaan niin paljon, että uuden saamiseksi Dude ryhtyy toimeen. Hän päättelee, että miesten täytyi etsiä miljonääriä, jolla on sama nimi kuin Dudella. Koska tunkeilijoiden oli siis tarkoitus pissiä toisen Lebowskin matolle, Dude päättelee, että tämän velvollisuus on korvata matto.

Tästä alkaa seikkailu, jota on mahdotonta ja tarpeetonta selittää. Monenmoista kohellusta ja erikoisia tyyppejä sattuu Duden tielle. Loppuratkaisun ehdin jo unohtaa. Dialogi on kullanarvoista ja parasta leffassa on se, että sen huumoria ymmärtää sellainenkin, jonka aivot eivät Coen-taajuuksille taivu.

Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa

136. kulttuuriteko 29.5.2011
Postia pappi Jaakobille (2009)

Siltä varalta, että seuraava teksti vaikuttaa jotenkin kummalliselta, sanottakoon että en kirjoittanut sitä blogia vaan erästä luentopäiväkirjaa varten. Kävimme kyseisen luentosarjan aikana katsomassa tämän leffan Niagarassa ja siitä piti kirjoittaa jotain luentopäiväkirjaan. Tämä tapahtui syyskuussa ja koska en silloin älynnyt kirjoittaa mitään, jouduin katsomaan leffan tänään uudestaan. Ja uskokaa huviksenne, kyseessä ei ole sellainen elokuva jonka haluaisi katsoa uudelleen ja uudelleen, saati kirjoittaa siitä kahteen kertaan. Niinpä saatte vain leikellyn version luentopäiväkirjaräpellyksestäni. (Ja huh, nyt tämä kettujen opiskelu on oikeasti hetkeksi ohi!)

Klaus Härön ohjaama suomalainen Oscar-ehdokas on niin raastava, että itku meinaa tulla. On muuten erikoista, että amerikkalaisista elokuvista Oscar-ehdokkaiksi harvoin valikoituvat ne kaikkein masentavimmat elokuvat. Syvällisyyttä pitää olla, mutta plussaa on jos lopuksi jää käteen hyvä mieli. Esimerkiksi Kuninkaan puhe oli melko tyypillinen parhaan elokuvan Oscarin voittaja. Kuitenkin ulkomaisten elokuvien kategoriassa vaikuttavat aina kilpailevan maailman masentavimmat elokuvat, hyvänä esimerkkinä viime vuoden ehdokas Biutiful. Tässä mielessä Postia pappi Jaakobille on aika perinteinen Oscar-ehdokas ja ennen kaikkea hyvin suomalainen elokuva.

Elinkautisvanki Leila armahdetaan ja koska hänellä ei ole paikkaa minne mennä, hänet järjestetään töihin sokean pappi Jaakobin avustajaksi. Leilan tehtäviin kuuluu lukea ääneen Jaakobille saapuneita kirjeitä, etupäässä esirukouspyyntöjä, ja auttaa vastaamaan niihin. Leila ei kummemmin työstä perusta ja nakkaa osan liiallisesta kirjetulvasta kaivoon. Mutta kun tulva tyrehtyy, Jaakob masentuu, eikä Leila kestä sitä. Jaakob oivaltaa, ettei hän ole olemassa ihmisiä varten, vaan ihmiset häntä varten.

Elokuvan loppua voisi kai luonnehtia elämän kiertokulun mukaiseksi, ympyrän sulkeutumiseksi ja jopa jollain tapaa toiveikkaaksi. Silti, käteen ei päällimmäiseksi jää hyvä mieli.

Älkääkä nyt menkö väittämään, että sanoin tätä leffaa huonoksi! Hyvähän se on. En vaan kertakaikkiaan kestä näin masentavia elokuvia, ainakaan kahdesti!

Hukassa

135. kulttuuriteko 29.5.2011
Viisi päivää (Five Days) (2007)

Varmaankin vähän tuntemattomampi kirjastolöytö taas tähän väliin. Tämä BBC:n ja HBO:n yhteistuotanto on viisiosainen minisarja, joka keskittyy erään katoamistapauksen tutkinnassa käänteentekeviin viiteen päivään. (Ei siis viiteen ensimmäiseen, vaan niihin, joiden aikana tutkinnassa saavutetaan läpimurtoja.) Sarja kuulostaa ihan tositapahtumiin perustuvalta jutulta, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Käsikirjoittaja Gwyneth Hughes kuitenkin kertoo DVD:llä olevassa ekstrassa ottaneensa tarinaan mallia muutamasta tosielämän tapauksesta.

Sarja kertoo englantilaisesta perheenäidistä Leannesta, joka katoaa kahden lapsensa kanssa autosta levähdyspaikalta. Kaipaamaan jäävät musta aviomies ja teini-ikäinen tytär äidin edellisestä avioliitosta. Aviomiehen ihonväri oli oleellista mainita, koska poliisin täytyy harkita erityisen tarkkaan aviomiehen epäilemistä välttääkseen rasismisyytökset.

Sarja valottaa erityisen hyvin sitä, kuinka monen ihmisen elämään katoamistapaus vaikuttaa. Menneisyyden erheet kaivetaan esiin ja käännetään kaikkia vastaan kun joudutaan pohtimaan Leannen kohtaloa. Leannen vanhemmat ja lopulta myös heidän välisensä jännitteet ovat sarjan kiinnostavimpia elementtejä. Mies joka tunnustaa murhan, jota ei ole tehnyt, sekä nainen, joka tuppautuu aviomiehen avuksi lievittääkseen omia lapsuustraumojaan, ovat tapauksen erikoisempia lieveilmiöitä.

Myös tapauksen kimpussa painiskelevien poliisien ja muun henkilökunnan yksityiselämään päästään kurkistamaan jonkin verran. Sarja ei siis ole perinteinen poliisitutkintajännäri vaan keskiössä ovat ihmisten väliset suhteet ja perheen kärsimys. Ja kaiken epätoivon keskelläkin elämän on jatkuttava.

Sarja on ilmeisesti ollut jonkin sortin menestys, koska sille tehtiin myöhemmin kaksiosainen spin-off, joka kertoo enemmän tapausta tutkivista poliiseista. Lisäksi sarjalle ohjattiin jatko-osa nimeltä Five Days II, jossa tutkitaan uutta tapausta. Mielenkiintoinen sarja, ja erityiskiitos tunnelmallisesta ja jännittävästä musiikista.

Neekeripojat hississä

134. kulttuuriteko 28.5.2011
Devil (2010)

Leffa perustuu kansantarinaan "Devil's meeting", joka myös mainitaan elokuvassa. Tarinan mukaan paholainen ottaa välillä ihmishahmon ja kerää sitten ihmisiä paikalle kiduttaakseen heitä ennen kuin tappaa heidät. Tällä kertaa paholainen valitsee kohtaamispaikaksi hissin, joka jostain mystisestä syystä menee jumiin ja jämähtää kerrosten välille. Hississä on viisi ihmistä, joista pikkuhiljaa paljastuu asioita, joiden vuoksi heidät on tapaamiseen "kutsuttu".

Rakennuksen valvontatyöläiset ja perheensä menettänyt, alkoholisoitunut ja sittemmin raitistunut poliisi katselevat hissiin valvontakameran välityksellä. Sähköt reistailevat ja aina kun hetkeksi pimenee, tapahtuu kummia. Epäilyt alkavat kalvaa hissimatkustajia - kuka on pahis? Kaikki kääntyvät toisiaan vastaan.

Ihan jännä elokuva, mutta en tykännyt siitä, että koko tarina kerrottiin heti alussa. Niinpä katsojallekaan ei jää muuta tehtävää kuin arvailla, kuka se on, kuka se on? Ja niin kuin Agatha Christien Kymmenessä pienessä neekeripojassa sitä on lähes mahdotonta arvata. Dialogista on sanottava, että se on aika ajoin todella surkeaa.

Todellinen löytö

133. kulttuuriteko 25.5.2011
Harvoin tarjolla (2008)

Tämäpä olikin varsinainen harvoin tarjolla oleva löytö! Kaksitoistaosainen kotimainen sarja kertoo fiktiivisestä Lyytinmäen asuinalueesta Helsingissä ja pureutuu niin moniin kysymyksiin, etten tiedä mistä aloittaa. Lyytinmäki on kesäparatiisi, humanistien ja kulttuurin parissa työskentelevien ihmisten idylli. Kun alueelle muuttaa lapsineen uusi asukas Kari Urpola (Kari-Pekka Toivonen), joka sattumoisin on lääkäri, siis kulttuurityöläisten seassa poikkeava, Lyytinmäen arki vierähtää radaltaan.

Alueelle puuhaillaan jonkinlaista vammaisten asuntolaa, jota paradoksaalisesti vammaisia kammoava lääkäri Urpola nousee ensi töikseen äänekkäästi vastustamaan. Ensin kaikki humanistit torjuvat vastustuksen sanomalla, ettei me tollaseen rasismiin lähdetä mukaan. Pian kuitenkin yhdelle jos toisellekin ilmaantuu itsekkäitä syitä allekirjoittaa Urpolan adressi. Vammaisten hoivapaikka joutuu perääntymään, mutta pian asukkaille selviää, että naapuriin voi olla tulossa jotain paljon pahempaa. Esimerkiksi moskeija.

Ensimmäinen jakso ei ihan vakuuttanut, sillä kaikki hahmot vaikuttivat ärsyttäviltä karikatyyreilta ja lähiöelämän raadollisuus paljastui jo kesän alun grillijuhlissa, joissa kaatuiltiin grillin päälle ja lääpittiin kilpaa naapuruston nuorinta rouvaa (Elena Leeve). Kummallista kyllä, hahmojen karikatyyrimäisyys ei lainkaan vähene sarjan kuluessa, mutta jotenkin tarinasta tulee kaikessa absurdiudessaan melkein uskottava. Siis, tällaisia ihmisiähän varmasti on olemassa.

Meininki Lyytinmäessä on todellakin uskomattoman absurdia ja juonenkäänteet ovat välilllä kuin Täydellisistä naisista, välillä taas suoraan Kauniista ja rohkeista. Urpolan väsymätön taistelu oman ja perheensä onnen eteen taas tuo väistämättä mieleen Kari Hotakaisen Juoksuhaudantien.

Eräs sarjan mielenkiintoisimmista tapauksista on läheisellä "roskaväen" alueella Mosalassa asuva yh-äiti (Wanda Dubiel), jonka suurimpana unelmana vaikuttaisi olevan Lyytinmäessä asuminen. Hän yrittääkin kiipiä alueen asukkaaksi milloin kenenkin miehen reittä pitkin.

Sarja käsittelee kaiken naurettavan kohelluksen ohella vaikeitakin teemoja, kuten perheen äidin alkoholismia ja uusperheen vaikeuksia. Loppupuolella ainakin osa hahmoista kasvaa todellisen ihmisen mittoihin ja miltei uskottaviksi persooniksi.

Lisäksi on vielä mainittava, että sarjan musiikki teki minuun lähtemättömän vaikutuksen ja nivoutui täydellisesti sarjan tapahtumiin. (Etenkin ihana Matleena Kuusniemi laulaa ihanasti aivan ihanan kappaleen, ihanaa.) Sarjaa oli myös mukavaa katsella, koska siitä välittyi suomalaisen kesän tunnelma parhaimmillaan, siitä huolimatta että välillä satoi.

Suosittelen lämpimästi tätä, mikäli aikaa tuntuu olevan liikaa käsissä, tai jos kaipaa kotimaista neulomisviihdettä. Koukuttaa!

Taivas varjele mikä jytky!

132. kulttuuriteko 23.5.2011
Leijonien kultajuhlakiertue @ Keskustori, Tampere

No niin, voin kuvitella, miten Sinä lukija siellä tuhahtelet tälle kulttuurielämykselle. Mietin pienen hetken verran, voisiko voittoisan lätkäfinaalin katsomisen laskea kulttuuriteoksi, mutten onnistunut uskottelemaan itsellenikään, että se olisi sellainen ollut. Kulttuuri-sana on toki monimerkityksinen, enkä suinkaan aio väheksyä tämän merkkipaalun tavoittamisen merkitystä nimenomaan suomalaiselle kulttuurille. Tässä blogissa nyt on kuitenkin keskitytty sellaisiin kulttuurin muotoihin, joiden voidaan karkeasti katsoa edustavan eri puolta kuin jääkiekon ja muiden testosteronipitoisten lajien. Niinpä lätkämatsin katsominen ei mielestäni ole varsinainen kulttuuriteko, mutta Keskustorin kultajuhlaan osallistuminen oli, koska siellä esiintyi joukko tamperelaisia muusikkoja.

En koe tästä tapahtumasta kirjoittamista kuitenkaan kovin mielenkiintoiseksi, joten kerron siitä vain lyhyesti. Paikalla oli 30 000 ihmistä, Keskustorin läpi puskeminen kesti nelisenkymmentä minuuttia, Taivas varjele, Ihanaa leijonat ihanaa ja Poika saunoo kajahtelivat useasti ja kovaan ääneen. Lisäksi laulettiin Sami Hintsasen johdolla Den glider in ja Me ollaan sankareita kaikki, johon myös jellonat yhtyivät (joskin heidän mikrofoninsa taisi olla pois päältä enimmän osan ajasta).

Ennen ja jälkeen kun leijonamiehet saapuivat lavalle ihasteltaviksi Pojan kanssa, esiintyivät Pate Mustajärvi, Dave Lindholm, Uniklubin Jussi (joka lauloi covereita, mikä oli vähän tylsää) ja Lovex. Juhla torilla päättyi Jonne Aaronin ja hänen veljensä Ville Liimataisen (Flinchistä tuttu) johdolla laulettuun Maamme-lauluun.

Eikä tästä nyt sen enempää. Ollaan kaikki iloisia siitä, että ruotsalaiset saivat jäädä rannalle ruikuttamaan, mutta siirrytäänpä pikkuhiljaa elämässä eteenpäin ja aletaan tehdä urakalla kulttuuritekoja.

Kuva: Saara Tunturi, Aamulehti

Museoiden yössä

Kulttuuriteot 128.-131. 20.5.2011
Museoiden yö @ Tampere

Museoiden yö oli osa kansainvälistä La Nuit des Musées / Lange Nacht der Museen -tapahtumaa. Suurin osa Tampereen museoista oli avoinna kahteentoista asti yöllä ja ohjelmassa oli myös yleisöopastuksia, työpajoja ja musiikkiesityksiä. Museoiden välillä liikennöi vuoden 1957 TKL:n turistibussi ja sillä ajelu olikin ehkä illan suurin hupi. Hauskaa oli myös itse oleskelu museoissa niin poikkeukselliseen aikaan. Tunnelma oli erilainen ja jotenkin sitä katseli kaikkea eri silmin kun tuli kierrettyä useampi kohde samana iltana. Valitettavasti aloitimme kierroksen ilmeisesti liian myöhään, koska ehdimme vain neljään museoon. Vapriikissa tuhraantui aikaa pari tuntia, koska se oli niin paljon suurempi kuin osasin odottaa. Muut museot juoksimmekin sitten aika nopeasti läpi.

128. Vapriikki

Aivan valtava museokompleksi pitää sisällään Suomen ja erityisesti Pirkaanmaan luontoon keskittyvän luonnontieteellisen museon, jääkiekkomuseon, kenkämuseon, Tampereen historiaa käsittelevän museon ja vaihtuvia näyttelyitä. Vapriikissa pääsin silittämään supikoiran turkkia, ratsastamaan aikuisille sopivalla keinuhevosella, sukeltamaan Tammerkoskeen, istumaan vanhassa bussissa historiallisen pirkanmaalaisen lentokoneen alapuolella, punnitsemaan itseni eläinvaa'alla (olen karhunpentu) ja voittamaan ystäväni pöytäjääkiekossa. Varsin kokonaisvaltainen kokemus siis. Lelunäyttelyssä ja jääkiekkomuseossa olisin viettänyt mielelläni enemmänkin aikaa. Jääkiekkomuseo ei ollut vielä lainkaan uuden kulttuuriperintömme tasalla, mutta onneksi siellä pääsi sentään fiilistelemään vuoden 1995 maailmanmestaruusottelua. Alakerrassa on tällä hetkellä näyttely Lady Ostapeckin vintagevaatteista ja muotokuvista. Ei millään pahalla, mutta se oli vähän haukotuttava.

Luonnontieteellisessä museossa oli mielenkiintoisia pikku dioraamoja.

129. Lenin-museo: Moni-ilmeinen Lenin

Tampereen Lenin-museo oli ensimmäinen Neuvostoliiton ulkopuolinen Lenin-museo avatessaan ovensa vuonna 1946 Leninin kuolinpäivän muistoksi. Museo sijaitsee samassa salissa jossa Lenin ja Stalin tapasivat ensimmäisen kerran vuonna 1905 salaisessa kokouksessa.

"Lenin-museon kesänäyttelyssä on esillä Lenin-taidetta ja esineistöä omista kokoelmista. Näyttely kuvastaa Leninin henkilökuvan moni-ilmeisyyttä. Lenin on ollut erityisesti neuvostoliittolaisten huipputaiteilijoiden kuvituksen lempihahmo, mutta myös suomalaiset taiteilijat ovat tehneet taideteoksia Leninistä" (Museon sivuilta.)

Menimme Lenin-museoon kipin kapin Vapriikista, koska Museoiden yö -esitteessä lupailtiin näytteillä olevan sokerisia Leninejä ja sen kunniaksi tarjolla olevan makeita maistiaisia. Molemmat olivat pieni pettymys, sillä sokeriset Leninin rintakuvat olivat pieniä ja litteitä, eivät ollenkaan ihmisen kokoisia sokeriveistoksia jotka olin kuvitellut. Tarjolla olevat makeat maistiaiset olivat pieni purkillinen venäläisiä karkkeja varustettuna opasteella: "Ajattele toveria. Ota vain yksi."

Tunnelman takia museossa kannatti kuitenkin käydä. Museokauppa oli pullollaan Lenin- ja Che-krääsää ja Neuvostoliitto-fanikamaa. Näyttelyssä oli kymmenittäin eri taiteilijoiden näkemyksiä Leninistä. Museossa (joka on aika pieni ja hyvin intiimin oloinen) tuli niin outo tunne, että ulos päästyämme minun piti oikein varmistaa ystävältäni, että "eiks Lenin ollu vähän niinku... pahis?". Mielenkiintoinen näkökulma historiaan, jonka oppitunneilla lakkasin yleensä kynsiäni ja kirjoitin runoja.

130. Muumilaakso: Tanssiva muumilaakso

Muumit ovat ihania! Rakastan muumeja! Olen siis varsinainen tavis ja erittäin isänmaallinen yksilö. Muumit jakavat aikuisten mielipiteitä voimakkaasti. En ymmärrä syytä tähän, sillä minut muumit ovat kasvattaneet. Pienenä kuuntelin muumikirjoja äänikirjoina, katsoin Muumilaakson tarinoita telkkarista ja sitten nauhalta, yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Pelasimme muumilautapeliä ja kesällä kävimme usein Naantalin Muumimaailmassa ja joskus Tampereellakin Muumilaaksossa. Silloin kun en viettänyt aikaa muumitaiteen parissa tai piirrellen muumeja, olin Pikku Myy. Hän onkin varmasti ollut minulle ensimmäinen voimakkaan naishahmon malli. Nyt, aikuisena(?), luen yhä edelleen muumikirjoja, kuuntelen niitä äänikirjoina, katson aikaisina kouluaamuina muumeja telkkarista, juon kahvini muumimukista ja ystäväni ostelevat minulle muumituotteita lahjaksi. Ja edelleen haaveilen mäenlaskusta hopeatarjottimella ja siitä että joku päivä autio teatteri vielä ajelehtii tielleni.

Muumilaaksossa oli esillä lähinnä muumikirjoihin tehtyjä kuvituskuvia, jotka olivat pieniä ja söpöjä ja herättivät ehkä muistoja enemmän kuin taiteellisia ooh-elämyksiä. Mukana on myös Tove Janssonin elämänkumppanin Tuulikki Pietilän (Tuu-tikin esikuvan) taiteilemia asetelmia. Niitä oli hauska katsella, sillä tunnistin melkein kaikista asetelmista niitä kuvaavan tilanteen heti tekstiä lukematta. Kaikki muumien seikkailut ovat syöpyneet syvälle mieleeni. Ihana pieni museo muumitunnelmointiin.

Tanssiva Muumilaakso -näyttelyä kuvaillaan museon sivuilla näin: "Muumilaaksossa siis tanssitaan. Muumit tanssivat, heidän ystävänsä tanssivat, jopa luonto tanssii ja tanssittaa Muumilaakson asukkaita. Välillä tanssiaskelia säestää musiikki – Muumipappa soittaa haitaria tai Nuuskamuikkunen huuliharppua, ehkäpä joku viheltää – toisinaan kuva itse tanssii rytmisin viivoin. On kuin tanssi olisi kirjoitettu ja piirretty punaiseksi langaksi muumitarinoihin. Se ei ole ihme, sillä Tove Jansson, muumien luoja, taiteilija ja kirjailija, rakasti itse tanssia."

131. Tampereen taidemuseo: Onko totta? - Tampereen taidemuseon 80-vuotisjuhlanäyttely


Näyttelyyn oli koottu taidetta eri vuosikymmeniltä yhdistävänä tekijänä vilja. Historiasta kerrottiin seinällä olevissa teksteissä, jotka Johanna Sinisalo on kirjoittanut. Osa seinäteksteistä on kuitenkin keksitty ja alakerrassa kerrotaankin jo tulevaisuuden tapahtumista, 2030-luvun ruokasodista ja siitä kuinka Tampereen taidemuseo tyhjennettiin teoksista ja sinne menosta tuli nuorten kapinallisten initiaatioriitti, mutta kuinka kaikki museoon menneet eivät koskaan sieltä palanneet. Näyttely olisi ansainnut vähän enemmänkin huomiota, mutta ehdimme olla siellä ennen sulkemisaikaa vain parikymmentä minuuttia. Niinpä kokemus jäi vähän pintapuoliseksi.

"Taideteosta tulkitaan usein helposti sen luomisajankohdan heijastumana: millaisia ovat olleet silloiset ismit ja trendit, millainen taideilmapiiri, millainen historiallinen konteksti. Mutta entäpä jos taideteos asetetaankin täysin fiktiiviseen yhteyteen, muuttuuko teoksen subjektiivinen kokeminen silloin?" (Johanna Sinisalo museon sivuilla.)

Lisää verta, kiitos

127. kulttuuriteko 20.5.2011
Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa (2002)
Suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo

Sookie Stackhouse ja verenimijät ovat tällä kertaa vauhdissa lähinnä Dallasissa. Sookien vampyyripoikaystävä Bill on tehnyt diilin Sookien lainailusta ajatustenlukutarpeisiin ympäri maailmaa ja niinpä Sookieta taas viedään. Dallasilainen vampyyri on kadonnut ja Sookie kuuntelee silminnäkijöiden ajatuksia, jotka johtavat hänet Auringon Seurakunnan jäljille. Auringon Seurakunta vihaa vampyyreja ja pitää heitä syntisinä paholaisen ruumiillistumina ja järjestää tapahtumia, joissa vampyyrit kävelytetään aurinkoon kärventymään näytteenä Jumalan voimasta. Matkalla Sookie tapaa lisää muodonmuuttajia ja kotikonnuilla vihaisen mainadin, ja saa taas kyseenalaistaa taruolentojen tarumaisuuden. Mainadi on melko pelottava tapaus, mutta kaikkein kammottavimpina kirjassa näyttäytyvät vampyyreja vihaavat uskikset.

Kotikonnuilla Bon Tempsissä Sookien työkaverin murha mutkistaa pikkukylän ihmissuhteita ja paljastaa asukkaista piirteitä, joista Sookie ei olisi välttämättä halunnut tietää. Kaiken tämän myllerryksen keskellä Billin ja Sookien parisuhde olisi kriisissä, jos heillä olisi aikaa pysähtyä ajattelemaan sitä. Aina kun rauhallinen rakonen löytyy he harrastavat mieluummin seksiä, ja tässä suhteessa sarjan toinen kirja onkin rikkaampi kuin ensimmäinen. Ehkä siitä tai ehkä jostain muusta syystä lämpenin tälle kakkososalle vielä enemmän ja nyt odotan oikein innolla, että pääsen lukemaan kolmatta. Myös True Blood -kuume alkaa pikkuhiljaa kohota.

Novellistiikan Grand Old Lady

126. kulttuuriteko 19.5.2011
Alice Munro: Liian paljon onnea (2009)
suom. Kristiina Rikman

Minun piti kirjoittaa kirjallisuusessee tämän novellikokoelman ensimmäisestä novellista Ulottuvuuksia, joten kun törmäsin kirjaan vippilainapöydällä, ajattelin lukea koko opuksen "samalla vaivalla" (eihän siitä tullutkaan kuin kolmisensataa sivua lisää luettavaa). Olen ollut aina huono lukemaan novellikokoelmia, sillä ne on ihan liian helppo jättää kesken, mistä syystä ne aina myös jäävät kesken. Tämä kirja oli kuitenkin poikkeus ja koska olen viime aikoina kamppaillut jonkinlaisia lukuhaluttomuusongelmia vastaan, lyhyet tarinat olivat lohdullisia ja helppoja välipaloja. Pääsin kirjan lähestulkoon loppuun viikossa, joka on vippilainan laina-aika, mutta viimeisen novellin takia jouduin lainaamaan sen kaikkiaan viiteen kertaan. Kamppailin siis kokoelman niminovellin kanssa neljä viikkoa! Olen aika onnellinen, että sain sen viimein äsken loppuun. Se oli jostain syystä mielestäni todella tylsä.

Melkein kaikki muut novellit ovat kuitenkin hyviä ja innostuin niistä niin että lainasin jo Munron aiemman novellikokoelman ennen kuin pääsin tämän loppuun.

Kirjan ensimmäinen novelli Ulottuvuuksia on ehkä kokoelman paras. Voi tietysti olla, että se on mielestäni paras siksi, että ruodin sitä tiheällä kammalla läpi erään viikon ajan ja muut novellit luin vähemmän ajatuksella. Novellit ovat usein aika kummallisia, koska pituus rajoittaa niiden ilmaisua. Samoin lyhytelokuvat ovat usein tosi omituisia ja molemmista jää aina ensin käteen "häh"-elämys. Kun analysoin Ulottuvuuksia-novellia jouduin kuitenkin taas toteamaan, miten helposti tekstistä saa irti vaikka mitä, kun vaan jotenkin naksauttaa aivoistaan päälle jonkun "syvälukemisen". Miksei sitä sitten lue kaikkea aina niin että se olisi päällä? Suurin syy siihen kai on se, että lukemista usein käytetään rentoutumiskeinona sen sijaan että luettaisiin sana sanalta kaikki ne merkitykset ja symbolit, jotka tekstiin on kirjoitettu. Suurin osa kirjan novelleista kuitenkin toimii ihan hyvin myös rentoutuskeinona. Vaikka Munron novellit kenties kuuluvat niihin, joita pitäisi tarkastella enemmän kielen ja kerronnan tasoilla kuin juonen ja tarinan tasoilla, myös tarinat itsessään ovat mielenkiintoisia.

Ulottuvuuksia-novellissa nuori nainen, Doree, matkustaa vankimielisairaalaan tapaamaan miestään, joka on tappanut pariskunnan kolme lasta. Kerronta hyppelehtii ajasta, paikasta ja tilanteesta toiseen jäljitellen traumatisoituneen henkilön tunteiden sekamelskaa. Mies, Lloyd, kirjoittaa Doreelle kirjeessä nähneensä lapset toisessa ulottuvuudessa, jossa he "eivät näy muistavan mitään pahaa". Doree ymmärtää, että hänen terapeuttinsa pitäisi ajatusta vaarallisena, mutta löytää kuvitelmasta outoa lohtua, jollaista kukaan muu ei ole pystynyt tarjoamaan.

Miten meidän tulisi elää -novellissa nainen saa lukea omasta menneisyydestään entisen oppilaansa kirjoittamasta kirjasta, mutta kun hän menee tapaamaan kirjailijaa, kohtaaminen on enemmän kuin outo.

Wenlock Edgessä nuori opiskelija päätyy erikoiselle illalliselle taloon, jossa hänen jo ovella käsketään riisua kaikki vaatteet. Kokemus piinaa tyttöä jälkeenpäin, koska hän antaa kaiken tapahtua häpeäntunteesta huolimatta.

Onka-loita-novellissa perhe on piknikillä ja poika putoaa onkaloon, josta isä hänet pelastaa. Poika joutuu olemaan puoli vuotta poissa koulusta murtuneiden jalkojen takia ja lähentyy tänä aikana äitinsä kanssa. Kasvettuaan aikuiseksi poika katoaa ja hänestä kuullaan vain postikortilla noin kerran viidessä vuodessa. Äiti ikävöi poikaa ja lopulta saakin tavata hänet. Tämä novelli muistuttaa minua Ian McEwanin tuotannosta, jossa usein jokin mitättömältä vaikuttava pieni tapahtuma tai päätös muuttaa koko tulevaisuuden suunnan. Novellissa on ilmeisesti kyse siitä, kuinka onkaloon putoaminen muuttaa pojan tulevaisuuden ja saa tämän ymmärtämään jotain, mitä tämä ei muuten ymmärtäisi. Minulle tämä yhtälö ei kuitenkaan oikein auennut ja tämä kuuluukin ehkä niihin tarinoihin, jotka pitäisi lukea kahteen kertaan tai ainakin kunnolla ajatuksen kanssa.

Vapaat radikaalit kertoo leskestä, jonka ovikelloa soittaa juuri koko perheensä surmannut mies. Nainen pelastaa henkensä keksimällä tarinan, jossa on tappanut miehensä rakastajattaren. Tarina on osittain totta ja asetelma on ihan mielenkiintoinen. Tämänkin novellin lukeminen vaatii kuitenkin vähän enemmän vaivannäköä.

Punanaaman päähenkilön kasvoja koristaa suuri punainen syntymämerkki. Naapurin tyttö haluaa olla ihan niin kuin hän ja maalaa toisen puolen naamastaan punaiseksi. Poika ottaa tämän loukkauksena ja kantelee äidilleen, joka raivostuu. Toinen aika mcewanilainen novelli.

Aikamoisia naisia -novellissa nuori tyttö toimii syöpään kuolemaisillaan olevan miehen avustajana ja saa todistaa talon naisten erikoista valtapeliä.

Lasten leikkiä -novellissa kuolemaisillaan oleva nainen katuu syntejään ja ottaa yhteyttä toiseen naiseen, jonka kanssa he tekivät jotain karmeaa lapsuuden kesäleirillä.

Metsässä puunhakkaaja kuulee huolestuttavan huhun ja kertoo tästä masentuneelle vaimolleen. Vaimo saa asian pähkäilemisestä uutta virtaa.

Liian paljon onnea kertoo todellisesta henkilöstä, matemaatikosta ja kirjailijasta Sofja Kovalevskajasta. Tarina rajoittuu hänen viimeisiin päiviinsä, joiden aikana hän käy takaumien avulla läpi menneisyyttään. Tämä oli siis mielestäni ihan uskomattoman tylsä ja kamalan pitkä novelli.

Blogspotilla vaikuttaa tänään olevan ylitsepääsemättömiä esteitä kuvien lisäämisen kanssa, joten valitettavasti en pysty laittamaan tähän kuvaa kirjan kauniista ja värikkäästä kannesta.

Boyfriend out of town!

124. kulttuuriteko 16.5.2011
Evening (2007)

Avomieheni reissasi viikon alusta kolmeksi päiväksi Tukholmaan ja minulla piti kiirettä saada tehtyä kaikkea sitä, mitä pitää tehdä kun saa olla ihan yksin. Harmillista kyllä työni (ja muiden työt) rajoitti tätä vapautta jonkin verran. Maanantaina sain kuitenkin iltavuoron jälkeen katsottua tämän elokuvan, joka on kaikkea muuta kuin kenenkään miespuolisen kanssa katsottava leffa.

Ann (Vanessa Redgrave ja Claire Danes) makaa kuolinvuoteellaan ja hourii käsittämättömiä samalla kun tyttäret Nina (Toni Collette) ja Constance (Natasha Richardson) yrittävät saada sanomasta tolkkua ja jatkaa omaa elämäänsä. Ann hokee nimeä Harris ja etenkin Ninaa äidin mystinen menneisyys vetää puoleensa. Muistoissaan Ann palaa ystävänsä Lilan (Meryl Streep ja Mamie Gummer) hääiltaan, jonka aikana sattui ja tapahtui yhtä sun toista. Kuolinvuoteellaankin hän vatvoo vain tekemiään virheitä, vaikka tarinan opetus kaiketi on, että ainoa virhe jonka elämässä voi tehdä, on takertua menneeseen.

Leffa oli kiehtova ja toi minulle mieleen samanaikaisesti kaksi Richard Masonin kirjaa. (Masonilla ei ole mitään tekemistä elokuvan kanssa, mutta tarinat ovat hyvin samanlaiset niin juoniltaan kuin tunnelmiltaan.) Pidin aivan erityisesti Masonin kirjoista Meren huoneissa ja Muistojen huoneet (jotka eivät samankaltaisista nimistään huolimatta liity mitenkään toisiinsa). Evening oli minulle kuin noiden kahden kirjan taidokas yhdistelmä. Meren huoneissa -kirjan alussa vanha mies kertoo juuri tappaneensa vaimonsa ja istuu sitten alas kirjoittamaan siihen johtaneita tapahtumia paperille. Nuoruus on täynnä samankaltaisia kummallisia ihmissuhdekiemuroita kuin Annin ja Harrisin nuoruus tässä leffassa. Muistojen huoneet -kirja taas kuvaa taitavasti vanhan naisen pikkuhiljaa etenevää dementiaa ja harhoja joita se aiheuttaa. Suosittelen molempia lämpimästi.


77. kulttuuriteko 20.3.2011 (uusinta 17.5.2011)
Bridget Jones - Elämäni sinkkuna (Bridget Jones's Diary) (2001)

Seuraavana iltana meillä olikin sitten ystävieni kanssa pyjamabileet ja jatkoimme tyttöelokuvien viitoittamalla polulla katsellen molemmat Bridget Jonesit. Koska katsoin ensimmäisen jo kerran tänä vuonna, en tietenkään nappaa siitä kulttuuritekoa enää. Alkuperäisen tekstin voi lukea tästä.

125. kulttuuriteko 18.5.2011
Bridget Jones: Elämä jatkuu (Bridget Jones: The Edge of Reason) (2004)

Tajusin järkytyksekseni, että olin aiemmin unohtanut BJ-putkestani tämän jatko-osaleffan. Luultavasti siksi, ettei sitä ollut koskaan paikalla FilmTownissa, mistä yritin viikon ajan turhaan tuolloin vuokrata ensimmäistä leffaa. Nyt voin kuitenkin vihdoin ylpeydekseni kertoa, että molemmat elokuvat löytyvät punaisesta Benno-dvd-tornistani (joita tarvitsisin pikaisesti pari lisää).

Jatko-osa noudattelee pääpiirteittäin kirjan juonta, mutta paljon on jätetty pois ja paljon myös lisätty. Siksi leffa katsominen oli aidosti yllättävää kirjan jälkeen, vaikka olinkin nähnyt elokuvan joskus kauan sitten. (Tällaisten hömppäleffojen tapahtumat eivät vaan kertakaikkiaan jää mieleen kovin voimakkaasti.)

Bridget ja Mark Darcy ovat alussa onnellisesti yhdessä, harrastavat seksiä pari kertaa päivässä ja kirmailevat Sound of Musicin tapaan niityillä - ainakin Bridgetin mielikuvissa. Kun Mark vie Bridgetin hienoille lakimiespäivällisille avecinaan, kaikki menee kuitenkin pieleen. Markin ystävät ovat tönkköjä tylsimyksiä ja Bridget sopii kuvaan niin huonosti, että molemmat alkavat miettiä suhteen toimivuutta toiseen kertaan. Sitten Bridgetin pomo lähettää hänet Thaimaahan kuvaamaan matkailuohjelmaa exänsä Daniel Cleaverin kanssa. Eksoottisissa olosuhteissa Danielin sänky alkaa jälleen houkutella Bridgetiä puoleensa.

Paluumatkalla Sharonin lomaromanssin antama hedelmällisyysmalja päätyy Bridgetin laukkuun ja siitähän lentokentän huumekoira innostuu. Pian Bridget viettääkin aikaa kymmenien thai-tyttöjen kanssa samassa sellissä odotellen kymmenen vuoden vankilatuomion täytäntöönpanoa. Mutta herra Darcy kirmaa valkealla hevosellaan paikalle ja pelastaa tilanteen. Jos on sellainen tunari kuin Bridget, on erittäin kätevää saada lakimies rakastumaan itseensä.

Molemmissa BJ-elokuvissa Bridget on vielä paljon sekopäisempi koheltaja kuin siinä mielikuvassa, jonka kirjoista saa. Renee Zellweger tekee ihan loistavaa roolityötä, sillä tätä homssuista hahmoa on vaikea yhdistää tosielämän vaaleaan kaunottareen. Toinen ystävistäni kommentoi jatkuvasti sitä, kuinka mielipuoliselta Bridget parisuhteessaan vaikuttaa. Ja totta, tätä kohellusta täysin ymmärtääkseen pitäisi varmaan olla itse 33-vuotias ja edelleen sinkku. Toisaalta Bridgetin epäluuloisuutta ja maanisuutta selittää vähän aiempi suhde Danielin kanssa, joka osoittautui melkoiseksi lieroksi.

Bridgetin ystävät ovat molemmissa leffoissa äärimmäisen rasittavia ja heistä vaikuttaa olevan pelkkää harmia. Bridget itsekin toteaa, että ensin he yrittävät kaikki nämä vuodet saada hänet parisuhteeseen ja sitten kun hänellä vihdoin on mies, he tekevät kaikkensa saadakseen hänet jättämään tämän. Tarinan opetus lienee, ettei koskaan kannata kuunnella ystävien parisuhdeneuvoja, vaan löytää ratkaisut itse parisuhteen sisältä. Parisuhdeoppaiden rooli Bridgetin ja Markin tarinassa jäi vähäisemmälle huomiolle kuin kirjassa, mikä oli harmi.

Kevyempi kulttuuripläjäys

123. kulttuuriteko 15.5.2011
James Patterson: Kuka kuolee ensin? (2001)
suom. Tero Valkonen

Harvoinpa meillä on lukupiirissä tarjolla näin helppolukuisia kirjoja. Saa nähdä, millainen kirjallisuuskeskustelu tästä torstaina sukeutuu. En ole koskaan oikein pitänyt suurinta osaa dekkareista minään korkeakirjallisuutena, eikä tämä kirja sitä todellakaan ole. Mutta mikä tärkeintä, kirja sai pitkästä aikaa aikaan kauan kaivatun lukemisflow'n, jonka seurauksena vietin perjantaina noin kahdeksan tuntia putkeen nenä kiinni kirjassa. (Huom. Teksti ei sisällä varsinaisia spoilereita, jotka pilaisivat dekkarin lukukokemuksen.)

Naisten murhakerho -sarjan ensimmäinen osa esittelee lukijalle ensin Lindsay Boxerin, joka on San Fransiscon poliisilaitoksen ylitarkastaja. Kirjan alussa hän heiluu terassillaan epätoivoisena ase ohimollaan ja sitten aletaan avata tapahtumia, jotka ovat johtaneet hänet siihen pisteeseen. Lindsay saa selvitettäväkseen vastavihityn avioparin murhan ja parikseen komean Chris Raleighin, joka haluaa Lindsaysta muutakin kuin kollegan. Samaan aikaan Lindsay saa kuulla taistelevansa tappavaa sairautta vastaan. Ja pian tapetaan toinen vastavihitty pariskunta. Ja sitten kolmas.

Lindsay pähkäilee murhia yhdessä kuolinsyyntutkijaystävänsä Clairen kanssa ja joutuu pian tekemään diilin liian tunkeilevan toimittajan Cindyn kanssa - ja huomaa heti pitävänsä tästä. Kun murhat etenevät siihen pisteeseen, että syyttäjä astuu kuvaan, naisten murhakerho saa jäsenekseen vielä piinkovan syyttäjän Jillin. Margaritojen ääressä naiset yhdistelevät tiedonmurusiaan ja Lindsay saa kokouksista inspiraatiota murhien selvittämiseen. Pakostakin asetelmasta tulee mieleen, että kirjasarjasta varmasti pitävät Mystery Club -sarjan aikuisiksi kasvaneet lukijat.

Mielestäni kirja vaikuttaa nopeasti kirjoitetulta purkalta, johon on ympätty ystävyyttä, ymmärrystä, rakkautta, seksiä, viihdettä ja draamaa juuri naislukijoita ajatellen. Myös itse rikos on varsin naisiin vetoava, sillä murhien karmeudesta huolimatta naislukijan ajatukset harhautuvat vaaleanpunaisiin kuvitelmiin omista prinsessahäistä.

Wikipedian mukaan "kauhukirjailija Stephen King on tuominnut Pattersonin kirjoittamat kirjat ja kuvannut niitä 'halvoiksi trillereiksi' ja yhdessä haastattelussa kutsui tätä 'hirveäksi kirjailijaksi'". Sain ihan saman vaikutelman, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että kirja on mukaansatempaava. Jotenkin koko naisten välinen ystävyys vaikuttaa kuitenkin koko ajan kököltä, juuri siltä, millaista mies ehkä kuvittelee sen olevan, kun ei voi ymmärtää sen moniaita vivahteita. Se, kuinka naiset kirjassa kertovat jatkuvasti toisilleen, kuinka paljon toisiaan rakastavat, vaikuttaa keskenkasvuisten touhulta eikä ollenkaan realistiselta. Rakkaudentunnustukset kuuluvat parisuhteisiin, ystävät luottavat toistensa tunteisiin sanomattakin. En yllättyisi jos Patterson olisi kirjoittanut sarjan myöhempiin osiin pyjamabileet, joissa naiset leikkivät tyynysotaa alusvaatteisillaan.

Kirjan loppupuolella käänteitä on vähän liikaa. Sehän nyt on selvä dekkareissa, että ensimmäinen pidätetty ei koskaan ole se oikea murhaaja, mutta sitten käännetään kaikki vielä ainakin viisi kertaa päälaelleen, niin että viikon päästä en varmasti enää muista, miten koko juttu meni. Mutta kaikesta huolimatta kirja oli mukavaa vaihtelua lukupiirin usein puiseviin kirjavalintoihin. Ja jos joskus kaipaan ajatukset nopeasti muualle vievää aivot narikkaan -kirjaa, luen varmasti Naisten murhakerhon toisen osan.

Come on boys, come on girls!

122. kulttuuriteko 14.5.2011
Eurovision Song Contest 2011 -finaali

Tiedän, Euroviisuja ei ole alkuperäisessä määrittelymerkinnässäni määritelty kulttuuriteoksi, mutta päättelin, että se on kulttuurisesti merkittävä tapahtuma ja kuuluu samaan kategoriaan kuin Oscar-gaala. En yleensä katso Euroviisufinaalia kokonaisuudessaan samasta syystä kuin välttelen pubivisoja: se on liian masentavaa. Pubivisat saavat minut tuntemaan itseni tyhmäksi ja Euroviisut synnyttävät vihastusta, raivoa ja tunteen, että koko muu maailma on tyhmä ja Suomi aliarvostettu! Oikeastaan tarkoitukseni olikin katsoa vain Paradise Oskarin esitys, joka oli ensimmäisenä, mutta jäinkin koukkuun ja katsoin koko lähetyksen. Ja se oli ihan hauskaa - ainakin pistelaskuun asti. Useimmat biisit olivat oikeasti jammaavia ja saivat hyvälle tuulelle. Toiset taas olivat ihan selvästi tylsiä ja poissa pelistä. Muutama esitys oli ihan varma voittajaehdokas. Mutta. 

Euroviisujen voittajan arvaaminen on osoittautunut aivan mahdottomaksi tehtäväksi, paljon haastavammaksi kuin Oscar-voittajien ennustaminen. Pistelaskun aikana sitä jaksaa aina yllättyä siitä, että ai niin, nämä olivatkin paras kaveri -kisat. Vähän niin kuin ala-asteella kun valittiin luokan puheenjohtajaa tai mitä tahansa toimihenkilöä. Luokan suosituin (tyttö) sai aina viran, oli kyse mistä tahansa asiasta, vaikka kaikkihan tietävät, että luokan suosituin tyttö on aina maailman pahin bitch. Oscar-palkintojenkin jaon yhteydessä on aina kuiskuteltu, että raati äänestää parhaiden näyttelijöiden pystejä kavereilleen, joilta se vielä puuttuu. Sandra Bullockin saamaa Oscaria kaiketi pidetään yleisesti todisteena tästä kaverivehkeilystä. Tämän vuoden Oscarit ennustin kuitenkin melko hyvin, eikä vastaavaa ketkuilua mielestäni ollut havaittavissa. Suurin osa Oscareista meni oikeaan osoitteeseen.

Se tässä nyt kuitenkin jäi vaivaamaan, että miksi kaikki rakastavat Ruotsia, mutta kukaan ei noteraa Suomea? Ruotsin biisihän oli ihan groovaava, mutta voi kuinka tyhjänpäiväinen. Itse asiassa se oli niin tyhjänpäiväinen, että sen oli pakko olla jopa itseironinen. Paradise Oskarin biisi oli oikeasti hyvä, mistä olin aidosti yllättynyt, ja "luomu" esitys olisi voinut pompata mukavasti esiin joltain muulta kuin aloituspaikalta.

Paradise Oskar lauloi maapallon puolesta.

Muita suosikkejani olivat mm. Tanskan, Serbian ja Ranskan edustajat. Voittajan show oli melkeinpä liian imelä, mutta ihan hyvä biisihän sekin oli. Varsin harmillista oli se, ettei Israelin Dana International selvinnyt mukaan finaaliin, sillä vuoden 1998 voittajaviisu Diva on ehkä kaikkien aikojen paras euroviisu.

No, kaiken kaikkiaan mukana oli monta hienoa esitystä, mutta julistan Tampereen bubblin' under -viisujen voittajaksi Tanskan A Friend In Londonin kappaleellaan New Tomorrow. Kuuntele!

Azerbaijanilainen romantiikka voitti.

Ikkuna toiseen todellisuuteen

121. kulttuuriteko 14.5.2011
Ps. Kuva ois kiva - TAMKin lopputyönäyttely @ TR1, Tampere

Tällaiset tapahtumat kuuluvat kyllä ehdottomasti opiskelijuuden etuihin. Euron pulittaminen tuntemattomien suuruuksien kokeellisista räpellyksistä ei tee pahaa, mutta viiden euron hinnalla harkitsisin ainakin kahdesti - ja päätyisin luultavasti ostamaan kaljaa. Mitenkään kritisoimatta tätä tai mitään muutakaan näyttelyä, harvoin saan taidenäyttelyistä sellaisia elämyksiä, joista kannattaisi pulittaa enemmän kuin pari euroa. Kuten joskus aiemmin totesin, taidekäsitykseni vastaa suunnilleen viisivuotiaan makua. Jos se on värikäs, tykkään siitä. Jos se on hienosti maalattu tai miellyttää esteettisesti silmää, se on hieno. Jos siinä on käytetty paljon pinkkiä, tykkään siitä paljon. Mark Rothkon neliöistä tulin vihaiseksi, mutta Marc Chagallin väritykityksestä iloiseksi.

Tämä näyttely pitää sisällään monenlaisia töitä. On videotykkitaideteoksia, "elokuvia", poikkitaiteellisia projekteja, tilataideteoksia, maalauksia, valokuvia ja eri tekniikoiden yhdistelmiä. Näyttely on valitettavan suppea ja töistä kerrotaan melko vähän. Näyttelystä koostettua kuvateosta selailemalla saakin melkein enemmän irti kuin itse näyttelystä. Ehkä eniten pidin työstä, jonka tekijä oli neulonut kymmenittäin vauvan töppösiä ja ripustellut niitä ympäriinsä kattoon. Kuvassa oleva teos kuuluu Karoliina Paapan Die Cut -sarjaan, jossa kiiltokuvia on yhdistelty asetelmallisiin muotokuviin. Kuvien lähtökohtana on ollut dioraama, ikkuna toiseen todellisuuteen. Pidin tästä sarjasta myös, lähinnä juuri värikkyyden ja sommitelmallisuuden vuoksi. Näitä teoksia voisin mielelläni katsella asuntoni seinällä.

Pikkujulmat tarinat

120. kulttuuriteko 13.5.2011
Grönroos & Rantio: Kaikki pienet julmat tarinat (2003) 

Tähän sarjakuva-albumiin on koottu kolme aiemmin ilmestynyttä Pieniä julmia tarinoita -albumia ja kymmenen ennen julkaisematonta strippiä. Olen sarjakuvien suhteen vähän noviisi, enkä tiedä mitä kannattaisi lukea, joten seikkailen aina kirjaston sarjisosastolla täysin sattumanvaraisesti ja poimin sieltä sitä mikä näyttää kiinnostavalta. Tämä sarjakuva on jo ehkä vähän vanhentunutta kamaa sarjispiireissä, enkä tiedä mahtaako se olla kovin "hip" nuorempien lukijoiden mielestä, mutta juuri tällainen huumori puree minuun kuin häkä. (Miksi muuten sanotaan niin, ei kai häkä oikeasti pure?)

Sarjakuva käsittelee arkielämän tilanteita, jollaisiin me kaikki joskus joudumme, pureutuen inhorealistisesti ihmissuhteisiin. Perhe on pahin -sanonta pätee tämän sarjakuvan tapahtumiin, sillä suurinta julmuutta koetaan usein juuri perheiden sisällä. Tyypillisiä tässä kokoelmassa ovat stripit joissa lapsi haluaa jotain ja joutuu pyytämään useita kertoja ja lopulta huutamaan ennen kuin kukaan huomaa häntä - ja sitten hänelle sanotaan, että pitää pyytää nätisti, tuolla tavalla et ainakaan saa mitään. Aikuisten kiire ja joskus omalaatuiset kasvatusmenetelmät kaatuvat aina lasten niskaan, jotka sitten kenties aikuisina piirtävät tällaisia sarjakuvia. Parisuhteiden julmuus tulee myös usein esiin. Tarinat toimivat kerrottuina juttuina usein yhtä hyvin kuin kuvasarjan kanssa ja ehkä juuri siksi pidin näistä stripeistä niin paljon: pääpaino on sanoissa, ei kuvissa.

Klikkaa kuvaa niin se suurenee.

Kliseiset kesäkuukaudet vailla sadetta

119. kulttuuriteko 11.5.2011
Elokuu (2011)

Mistä johtuu, että tulen melkein aina kotimaisista elokuvista pahalle tuulelle? Leffat eivät välttämättä ole läheskään aina huonoja, mutta jotenkin kaikki touhu niissä vaikuttaisi aina järkevämmältä jos touhaajat olisivat vaikka Natalie Portman ja Jake Gyllenhaal. Suomessakin on tietysti muutama loistava näyttelijä, jotka onkin jo kierrätetty puhki, mutta nämäkin nobodyt jotka näyttelevät Elokuun pääosia tekevät leffasta jotenkin niin tavallisen. Tavallisen siinä mielessä, että tarina on niin tavallinen ja henkilöt ovat niin tavallisia... Siis miksi kukaan haluaisi istua katselemassa tällaista tavistelua leffateatterissa kun ulkona paahtaa täysi helle ja siellä voisi itse olla rakastumassa ja grillaantumassa? (No minä, koska pakoilen siitepölyä sisätiloissa, mutta seuranani olikin vain neljä muuta katsojaa.)

Lähtökohtaisesti minua ärsytti tämän leffan asetelma, jossa Aku on juuri saanut ylioppilaslakin ja kesätyön ja vanhemmatkin lähtevät kuukaudeksi reissuun pois jaloista pyörimästä. Tyttöystävä kaikkoaa niinikään reilaamaan ja Akulle jää luksuslukaali täysin omaan käyttöön. Ou jee! Mutta ei, tottakai poika menee tästä kaikesta vapaudesta ihan sekaisin, ei kestä enää, ahdistuu ja on pakko päästä mahdollisimman kauas pois! (Siis mikä ihana rauha olisi yksin lekotella kuukauden päivät, syödä mitä huvittaa, siivota kun huvittaa, bilettää kun huvittaa ja makoilla muu aika vaan lukemassa kirjoja.)

Leffan alussa veisataan lakkiaispäivänä sitä Gaudeamus igitur -biisiä, jonka sanoja en koskaan omiin lakkiaisiini oppinut, ja screenillä näkyvät sen sanat suomennettuina. Se meni jotenkin näin: "bailataan nyt nuorena, sillä kun nuoruuden ilot ja vanhuuden vaivat ovat ohi, kaikki me joudutaan multiin". Aku ottaa biisin ihan kirjaimellisesti ja raahaa juhannuksena yökerhosta kotiin tytön joka on aiemmin esitellyt hänelle alushousujaan bussissa. Pahaksi onneksi Aku sammuu ennen kuin ehtii tositoimiin ja joutuukin sitten pitkälle ajelulle halki Suomen ennen kuin paratiisin ovet aukenevat. Leffasta tulee roadmovie kun Juli ja Aku ajelevat ympäriinsä vailla parempaakaan tekemistä.


Ja nyt jos joku oikeasti aikoo mennä katsomaan leffan eikä ole vielä lukenut siitä yhtään arvostelua, kannattaa lopettaa lukeminen nyt. Spoiler alert!

En tykännyt:

• Akun karikatyyrisesta pappa betalar -suomenruotsalaisen -roolista, josta hän sitten haluaakin taistella irti. Harmi vaan että kapinallisuus toteutuu papan visaa vinguttamalla.
• Julin karikatyyrisesta "huonompi ihminen" -roolista, jonka syy ei mitenkään selviä, mutta Juli jaksaa kritisoida Akun kultalusikka suussa syntymistä katkerasti moneen otteeseen.
• Siitä ettei kesän aikana kertaakaan sada. Täysin epäuskottavaa.
• Lopusta, joka ratkeaa niin että Juli katoaa sanaakaan sanomatta eikä Aku siis joudu todella edes tekemään itse päätöstä naisten välillä.
• Siitä helskutin loppuratkaisusta, jossa Aku tunnustaa kaiken tyttökaverilleen, Juli häviää kuvasta ja tyttöystävä antaa anteeksi. Argh! Epäuskottavaa! Kun päähenkilöt ovat 18-vuotiaita, ei siihen ikään mennessä ole millään muotoa voinut kehittyä niin pitkäaikaista, sitoutunutta ja kaiken kestävää parisuhdetta, että se voisi selvitä siitä, että poikaystävä on pettänyt tyttöä koko kesän ajan.
• Ja vielä siitä lopusta, että kun kerran se alkuperäinen tyttöystävä esitetään koko ajan vain tylsänä, ikävystyttävänä ja ilkeänä, miksei Aku sitten pidä Julista kiinni? Argh!

Tykkäsin:

• Musiikista (Joel Melasniemi).
• Sekstailukohtauksesta mökillä luonnon helmassa. Kaunis ja herkkä ja silti toi mieleen jotenkin positiivisesti Antichristin.
• Alun alushousujen vilauttelusta. Kaikesta päätellen Oskari Sipola osaa luoda eroottisia kohtauksia.
• Kummastakin leffan kahdesta vitsistä.

Leffassa on toisaalta samaa fiilistä kuin Jos rakastat -elokuvassa (60. kulttuuriteko) ja toisaalta paljon samaa kuin Niin lähellä, niin kaukana -lyhärissä (94. kulttuuriteko). Kaikissa kolmessa hehkutetaan Suomen kesää ja ollaan nuoria ja erittäin epävarmoja ja sekaisin. Elokuun kunniaksi on sanottava, että se on näistä kolmesta kirkkaasti paras. Ja leffa on ohjaajan oppilastyö TaiKiin, joten ehkä hänestä vielä hyvä tulee.

Elämäkertavahinko, osa 2

118. kulttuuriteko 10.5.2011
Anne Wiazemsky: Nuori tyttö (2010) 
suom. Sari Hongell

En jaksa edes alkaa setviä sitä vyyhtiä, joka johti tämän kirjan lukemiseen. En mitenkään halua olla negatiivinen kirjaa kohtaan, mutta harvoinpa sitä tulee mieleen lukea täysin tuntemattoman ihmisen elämäkerta. Takakansi onnistui kuitenkin peittelemään elämäkerrallisuutta niin etten täysin ymmärtänyt mihin ryhdyin, ja kirjastokin oli sitä paitsi laittanut kirjan ihan väärään luokkaan. (En edes tiedä missä elämäkertaosasto fyysisesti sijaitsee, niin harvoin tositarinoihin tartun.) Niinpä koin kirjaa lukiessani vähän samanlaisen kokemuksen kuin viimeksi kun luin vahingossa elämäkerran Rakkaudessa erottamattomat (97. kulttuuriteko) ja havahduin lukevani oikeista kokemuksista luettuani jo jonkin aikaa. Molemmat kirjat ovat kuitenkin lyhyitä, joten päätin lopettaa minkä olin aloittanutkin.

No olihan tämä kokemus. Kirja ei ole mitenkään huono ja se kulkee melko lailla samoja polkuja kuin muut lukemani ranskalaiset kirjat. Tunteet, aistit, kosketukset ja maailman kauneus ovat keskiössä. Nuori Anne bongataan näyttelemään Robert Bressonin elokuvassa Balthazar (1966). Tuona kesänä, jona elokuvaa filmataan, Anne kasvaa aikuiseksi, löytää seksin ja kaikki maailman riemut. Elämä on hänestä upeaa ja hän muistelee kesää niin lämpimästi, että lukija voi kuvitella itsensä kuvausryhmän mukaan. Robert Bresson on omapäinen, temperamenttinen ja omintakeinen ohjaaja, jonka metodina on pitää pääosan näyttelijäänsä lähes vankina, mikä johtaa siihen, että hän rakastuu aina kulloinkin kyseessä olevaan henkilöön. Anne on niin nuori, että hämmentyy kaikesta tästä, mutta kesän aikana hän kasvaa ymmärtämään ja rakastamaan Bressonia omalla tavallaan. Häivähdys tulevasta pilkahtaa loppupuolella kun niinikään nuori, pelokas ja epävarma Jean-Luc Godard tulee vierailemaan kuvauspaikalle. Anne ei kiinnitä tähän paljonkaan huomiota, mutta myöhemmin hän meni ohjaajan kanssa naimisiin ja näytteli hänen elokuvissaan.

Näyttelijänuransa jälkeen Wiazemsky on kirjoittanut useita kirjoja. Ehkä olisi aiheellista tutustua ensin niihin muihin, jos ei satu olemaan erityisesti Balhazarin tai Annen näyttelijäntyön fani. Täytyy sanoa, että nyt kun tunnen tietäväni kyseisen elokuvan teosta kaiken, kiinnostaisi myös nähdä se.

Niin, ja onhan siinä muuten puolensa, että kirjaa lukiessaan voi googlata miltä sen henkilöt näyttävät!

Wiazemsky Balthazar-elokuvassa.

Retroa kuin Reinot

117. kulttuuriteko 10.5.2011
Samaa sukua, eri maata (1998-2000) 

Tulipa taas katsottua yksi suomalainen retrosarja alusta loppuun. Pari kaulahuivia ja muutamat villasukat syntyivät Samiksien myötävaikutuksella. Viimeiset viitisentoista jaksoa katselin kuitenkin lähestulkoon putkeen neulomatta, koska kärsin siitepölystä niin paljon, etten jaksanut muuta. Sarja tempasi varsin tehokkaasti mukaansa, enkä muistanut juuri mitään, vaikka olettaisin nähneeni sen ainakin kahteen kertaan aiemmin. Jotenkin elävästi oli mieleeni painunut kuva Iriksestä pistelemässä reikiä kondomeihin, mutta muu oli kadonnut nostalgia-avaruuteen.

Sarja kertoo Kilapan perheestä, Marja-Liisasta, Eskosta ja heidän kahdesta aikuisesta pojastaan Villestä ja Hessusta sekä näiden vaimoista. Voisi kuvitella, ettei näin pienestä piiristä saisi revittyä draaman aineksia 52 jaksoon ja siksi mukana onkin Kuvaviesti-niminen kuvatoimisto, joka valokuvaaja Hessun kautta kytkeytyy Kilapan perheeseen. Marja-Liisa ja Esko pyörittävät korukauppaa nimeltä Kultakuume, ja se jos mikä vaikuttaa tylsältä. Lopulta he tajuavat sen itsekin ja myyvät bisneksen.

Ekalla kaudella Marja-Liisa haluaa mennä iltalukioon ja aloittaa Eskon kanssa vapaan suhteen, mistä Esko on 30 avioliittovuoden jälkeen murtunut. Hessun vaimo Titti yrittää menestyä mallina ja Villen vaimo Anne laulajana. Kilapan veljeksillä on uskottomuusongelmia läpi sarjan ja Anne rääkyy uskomattoman paljon. Vikalla kaudella Eskon menneisyydestä putkahtaa naapuriin salaisuus, josta hän ei itsekään tiennyt, ja Marja-Liisa rääkyy vielä enemmän kuin Anne. Leea Klemola tekee kolmannesta kaudesta aivan loistavan ja Laura Malmivaara ja Sinikka Sokka tekevät koko ajan laadukasta näyttelijäntyötä. Kaikkiin perheenjäseniin ehtii vilpittömästi kiintyä ja heille on surullista jättää jäähyväiset. Onneksi viimeisessä jaksossa kaikki ovat keskenään sovussa ja samppanja virtaa.

Samaa sukua, eri maata on aika saippuainen verrattuna esimerkiksi Metsoloihin (20. kulttuuriteko), mutta ei niin saippuainen kuin Salkkarit, jossa kaikki asuvat vuorotellen kaikissa asunnoissa, ovat vuorotellen samoissa työpaikoissa ja vuorotellen naimisissa keskenään samalla kun vuorotellen pettävät kaikkien kanssa. Sarjaa on ollut käsikirjoittamassa mm. Finlandia-voittaja Johanna Sinisalo, joten jokin laadun tae sillä kiistämättä on. Ja siitä huolimatta, ettei sarja ole vielä tarpeeksi vanha ollakseen oikeasti vintagea, se ei vaikuttanut mitenkään häiritsevästi vanhentuneelta. En muista, että esimerkiksi kännyköitä olisi esitelty silmiinpistävän brassailevasti, mikä olisi luonnollisesti vaikuttanut koomiselta nykypäivänä.

Olen tässä viime aikoina melkein hykerrellyt kun kaikki vanhat lapsuussuosikit alkavat pikkuhiljaa olla saatavilla dvd-muodossa. Vähän aikaa sitten mainostettiin Ihmeidentekijät-boksia telkkarissa (se oli se Salkkareiden edeltäjä, muistaakseni jopa samalla ohjelmapaikalla esitetty) ja Vihreän kullan maa ja Puhtaat valkeat lakanat odottelevat jo kaupan hyllyssä ottajaansa. Ehkä täytyy kuitenkin säästellä niitä syksyyn kun alkaa neulominen taas maistua paremmin.

Scifiä, aikamatkailua ja magiaa

Perjantaina skarppasin ja katsoin kolme leffaa, mutta eilen sain niistä vain nimet kirjoitettua. Tänään, kuten perinteisesti äitienpäivän tienoilla, pääni on niin täynnä räkää, että hyvä jos pari harmaata aivosolua siellä liikahtelee. Kirjoitan siis ihan lyhyesti perjantain leffoista ja painun sitten nenäliinakasan kanssa sohvalle.


114. kulttuuriteko 6.5.2011
Ihmisen pojat (Children of Men) (2006)

Torstaina oli taas sen verran kultturelli ilta lukupiirin kanssa, että olin perjantaina aika väsynyt ja jouduin keskeyttämään tämän ekan leffan kolme kertaa nukkuakseni päikkärit. Vika ei siis missään nimessä ollut elokuvassa, mutta keskittymiseni kärsi näistä katkoista melkoisesti. En siis oikein osaa antaa tästä mitään tyhjentävää mielipidettä. Kyseessä on kuitenkin dystopia vuodesta 2027, jolloin maailmaan ei ole 18 vuoteen syntynyt lapsia. Eräs nainen on kuitenkin kuin ihmeen kaupalla tullut raskaaksi ja Clive Owen ja Julianne Moore yrittävät suojella häntä kaikin voimin. Maahanmuuttokysymykset ovat pinnalla, valtio jakaa itsemurhapakkauksia kansalaisille ja meno on enemmän kuin toivotonta.

115. kulttuuriteko 6.5.2011
Rakkauden kohtalo (Another Day) (2001)

Shannen Dohertylla on tässä tv-leffassa vähän samanlaisia ongelmia kuin Sandra Bullockilla Pahassa aavistuksessa (Premonition, 2007). Nuori nainen joutuu melkein hukkuessaan takaisin menneisyyteen - tai sitten näkee alussa tulevaisuuteen, miten asian nyt haluaakin nähdä. Hän yrittää pelastaa miehensä kuolemalta ja kaikki pitävät häntä hulluna. Hauskana sattumana on se, että sekä tässä että Pahassa aavistuksessa näyttelee Nip/Tuck-mies Julian McMahon. Ihan toimiva, joskin ennalta-arvattava ja vähän junnaava tv-leffa. Se kieltämättä ärsytti suunnattomasti, että puolivälin jälkeen toistetaan jatkuvasti takaumia tapahtumista, jotka koko ajan mukana pysynyt katsoja kyllä vielä muistaa leffan alkupuolelta. Ja leffan sanoma on mitä kliseisin: mennyttä et voi muuttaa, mutta tulevaisuuden voit. Carpe diem. (Ps. Doherty hengaa melkein koko leffan läpi ilman rintsikoita.)

116. kulttuuriteko 7.5.2011
The Prestige (2006)

Erittäin viihdyttävä ja hyvin otteessaan pitävä elokuva, vaikka olikin jo illan kolmas. Olin loppuun vähän pettynyt, koska olin odottanut jotain vielä mullistavampaa, mutta kieltämättä se saa aivot hieman solmuun ja juttua miettii vielä pari päivää myöhemminkin. Kaksi taikuria kilpailee toisiaan vastaan koko ikänsä ja peli menee nopeasti likaiseksi, mikä on aika ajoin melko hauskaa. Lopulta toinen taikuri turvautuu tieteeseen luodakseen jotain ennennäkemätöntä ja panee peliin jopa oman henkensä.

Suositut hakusanat ja ilottomat huorat

Koska off topic -jutuistani näyttää tulleen tapa, jatketaan vielä hetki samalla linjalla (päivän kulttuuriteko alempana). Pystyn seuraamaan blogini hallintapaneelista sitä, millaisia hakusanoja Googleen kirjoittamalla ihmiset päätyvät lukemaan blogiani. Harmillista kyllä, usein haut ovat sellaisia, joihin blogini ei vastaa. Siispä päätin nyt vastata muutamiin tiedontarpeisiinne. Olkaa hyvät.

Hyvä lukupiirikirja: Riippuu lukupiirin luonteesta, mutta esimerkiksi Magnus Millsin Ei mitään uutta idän pikajunasta (58. kulttuuriteko) ja W. Somerset Maughamin Näyttelijätär (101. kulttuuriteko) ovat olleet erityisen toimivia omassa lukupiirissämme.

Renate Dorresteinin Lainaa vain: Hyvä kirja, kannattaa lukea, mutta Kivisydän on vielä parempi. Oma arvioni kirjasta löytyy tästä.

Koskenranta: Teinien suosima dokailupuistikko Tammerkosken rannalla.

Kaikki Nanna-sarjakuvan Nannan lesbouteen liittyvät tiedustelut: Henkilökohtaisesti tulkitsen asian niin, että kyllä Nanna ja Ritu ovat lesboja. Sitä ei eksplikoida selvästi, mutta useassa ruudussa parin välillä leijuu sydämiä ilmassa siihen malliin, että teoriaa voidaan pitää ihan pätevänä. Mutta tekeekö tämä Ritusta eläimiinsekaantujan?

"Rippijuhlat tyttö ei halua mekkoa lesbo": Se, että tyttö ei halua rippijuhliin mekkoa, ei automaattisesti tarkoita, että hän olisi lesbo. Luultavasti tyttö ei halua mekkoa siksi, että sinä haluat hänen laittavan mekon. Sellaista se teini-ikä on.

"Tyttöystäväni yllätti minut katsomasta pornoa": Ihan totta, en tajua miten tälläkin haulla voi päätyä blogiini! En voi valitettavasti auttaa, mutta parisuhteen julma ohjenuora on tämä: Älä tee sellaista, mitä kumppanisi ei halua sinun tekevän. (Tai yritä saada hänen päänsä kääntymään.)

"Tissien nimitykset": Erittäin suosittu hakusana. Näitähän riittää: hinkit, munkit, daisarit, bosat, buubsit (käytetty mm. Salkkareissa), utareet, pulleat purjeet, tissit, tisut, rinnat, rintavarustus, kannut, melonit, läpyskät...

Ja sitten taas asiaan.

113. kulttuuriteko 5.5.2011
Gabriel García Márquez: Muistojeni ilottomat huorat (2004)
suom. Matti Brotherus

Kirjoittaessani vähän aikaa sitten kirjallisuusesseetä sain tietää, että suomentajan nimi täytyy tekijänoikeussyistä mainita kun viitataan suomennettuun teokseen. Niinpä yritän muistaa merkitä sen jatkossa, sillä tekijänoikeus on tärkeä juttu, joka takaa taiteilijalle elannon. Tekijänoikeuspäivää vietettiin juuri ennen Vappua.

Eräs lukupiirimme jäsenistä tapaa aina valita tietynlaisia kirjoja: tylsiä, vaikeita, sellaisia joita ei saa mistään, ei-fiktiivisiä tai muuten niin kamalia, ettei hän usein edes itse pääse niitä loppuun. Pidättelemme aina henkeä kauhistuneina hänen valintavuorollaan. Tällä kertaa hänen valintansa oli tämä kyseinen kirja, ja valinta oli sikäli onnistunut, että kirjassa on vain sata sivua. Jos tässä kirjassa olisi ollut esimerkiksi kolmesataa sivua, en olisi luultavasti päässyt loppuun. Ehdin tämän sadan sivun aikana nukahtaa sänkyyn ainakin viidesti ja välillä oli aika hankalaa pysyä perässä. Tapahtumia ei hirveän paljon ollut, ja juuri siksi oli vaikea hahmottaa, mikä kirjan ydinsanoma mahtaa olla.

Kirja kertoo 90 vuotta täyttävästä lehtikolumnistista, joka syntymäpäivänsä aattona varaa paikallisesta bordellista nuoren neitsyen. Tyttö kuitenkin vain nukkuu ja mies tyytyy katselemaan ja koskettelemaan tätä. Pian näistä tapaamisista tulee tapa, ja aina tyttö nukkuu. Kerran tämä mumisee unissaan jotain rahvaanomaisella äänellä, mistä mies saa varmistuksen, että pitää tästä kaikkein eniten nukkuvana. Mies on ollut koko ikänsä bordellin kanta-asiakas, eikä ole tullut koskaan menneeksi naimisiin, koska ei koskaan ajatellut, että olisi jo kiire. Tähän nukkuvaan tyttöön hän rakastuu ensi kerran elämässään.

Ei herättänyt suuria tunteita puolesta tai vastaan, mutta ei kieltämättä ainakaan palavaa halua lukea kirjailijan muuta tuotantoa.

Treffeillä Robertin ja Reesen kanssa

Kerronpa päivän off topic -juttuni heti alkuun, ettei kukaan spoilereita pelkäävä missaa sitä lopusta. (En muuten aio spoilata, mutta joillakuilla tuntuu olevan hyvin matala sietokynnys sen suhteen.)

Mediakonvergenssi on aika jännä juttu, ja vaikka kirjoitin siitä joskus esseen ja kiinnitän siihen siksi paljon huomiota arkielämässä, en aio piinata teitä tieteellisillä yksityiskohdilla. Eräs konkreettinen esimerkki siitä putkahti kuitenkin tänään postiluukustani. Avomieheni tilasi juuri Helsingin Sanomat, ja tänään sen kylkiäisenä tuli Ilona-lehti. Ilonahan on Iltalehden sivutuote, jonka voi ostaa sen seuraksi eurolla. Kaiken lisäksi Ilonan kannessa komeili vielä lärpäke, joka kehotti tilaamaan Aamulehden! Tämä siis tarkoittaa luultavasti sitä, että sama taho omistaa kaikki nämä lehdet. (Itse asiassa Alma Media omistaa Aamulehden ja Iltalehden, mutta Hesarin omistaa Sanoma Oyj, mutta joku kytköshän tässä täytyy silti olla.) Suomessa mediakonvergenssi ilmenee useimmiten juuri omistuksen keskittymisenä muutamalle suurelle taholle. Samassa omistuksessa olevat lehdet ja verkkosivut jakavat usein juttuja keskenään. (Esimerkiksi Aamulehden Valo-liitteen ja Etelä-Suomen Sanomien tv-ohjelmaosuudet ovat keskenään samat.) Siksi kannattaa olla tarkkana esimerkiksi leffa-arvosteluja lukiessa. Mielipiteiden kirjohan niissä kapenee kun sama juttu julkaistaan monessa eri lehdessä.

Mutta asiaan siis. Tämä on niin mielenkiintoinen juttu, että minun on pakko saada jakaa se. Ole luonani aina (Never let me go) saa Suomen ensi-iltansa ylihuomenna. Olen tähän mennessä lukenut suomalaisista lehdistä pelkästään ylistäviä neljän ja viiden tähden arvioita, ja leffa muuten on todella ihana (16. kulttuuriteko), samoin kirja (33. kulttuuriteko). Ilonan kriitikko Tuomas Riskala on kuitenkin täysin eri mieltä. (Avomiehessäni kritiikki herätti suuttumusta, mutta minussa lähinnä huvitusta. Eihän väärässä oleville voi kuin nauraa.) Riskala kirjoittaa mm. näin:

"Tulevaisuuden ihmiskloonit märehtivät kohtaloaan omaan surumielisyyteensä tikahtuvassa dystopiassa."

Ja näin:

"Kerronnaltaan lakoninen ja peittelevä teos on muuttunut käsikirjoittaja Alex Garlandin ja ohjaaja Mark Romanekin käsissä itsetarkoitukselliseksi vetistelyksi. Klooninuorten kohtalon lohduttomuudella paukutetaan katsojaa päähän heti alusta lähtien. Hienovaraisuus loistaa poissaolollaan, kun jokainen hetki vain viestittää, kuinka tuhoon tuomittuja kaikki ovat."

Ja näin:

"Tunnelma on tunkkainen ja ahdistunut, toki osin tarkoituksellisestikin. Toisiinsa rakastuvien nuorten välinen triangelidraama ei myöskään kosketa. Asetelma on jo lähtökohdiltaan kiusallisen kliseinen, mutta epäonnistuu lisäksi jäykällä dramatisoinnilla. Mulligan, Garfield ja Knightley on ohjattu näyttämään läpi elokuvan niin teatraalisen kohtalokkailta, ettei tunteiden todellisuutta pääse rakentumaan."

Älkää uskoko tätä. Katsokaa leffa ja lukekaa kirja! Riskala on varmasti katkera mies, joka on suuttunut elokuvalle, joka sai hänet kyynelehtimään. Vastapainoksi lainaan itseäni, koska olen ainakin tämän blogin luotettavin kriitikko. Tämä sitaatti koskee kirjaa, mutta pätee yhtä hyvin elokuvaankin:

"En tiedä, kuinka alkaisin kuvailla tätä kirjaa ilman imeliä ylisanoja. Se on kaunis, herkkä, hienovireinen, surumielinen, kaihoisa, lämmin ja jopa toiveikas. Se on rakkaustarina, koulutarina ja tarina ihmiskunnan pimeästä puolesta. Se käsittelee kysymyksiä, joihin kukaan ei halua vastauksia, olematta kuitenkaan missään vaiheessa liian synkeä."

Ja sitten päivän kulttuuritekoon.

112. kulttuuriteko 4.5.2011
Vettä elefanteille (Water for Elephants) (2011)

Voi, taidan olla ihastunut Robert Pattinsoniin (siis sen sijaan, että olisin ihastunut vain Edwardiin). Twilight-leffoista megajulkkikseksi singahtanut tähti näyttelee loistavasti muutakin kuin vampyyria. Pattinsonin ja Reese Witherspoonin yhteenpelaamista on ilo katsella ja molemmat ovat kerrassaan ihania.

En tiennyt tästä leffasta oikein mitään muuta kuin sen, että se sijoittuu sirkukseen. Kaikki tapahtumat tulivat siis yllätyksenä, mikä on toisaalta paras tapa katsoa elokuvaa. Toisaalta se kuitenkin saa leffan usein tuntumaan pitkältä. Niin tässäkin tapauksessa.

Nuori Jacob menettää yllättäen vanhempansa, kotinsa ja kaiken mitä hänellä on elämässä ollut. Hän hyppää ensimmäiseen junaan, joka ajaa ohi aloittaakseen uuden elämän jossakin. Juna osoittautuu sirkusjunaksi ja ensin Jacob päätyy luomaan lantaa sen eläinvaunussa. Kun sirkuksen johtaja saa selville, että Jacob on viittä vaille eläinlääkäri, hänet ylennetään parempiin hommiin. Johtaja on hyvin ilkeä ja pelottava mies, ja tottakai Jacobin pitää mennä rakastumaan juuri tämän vaimoon.

Enempää en kerro, koska asetelma on niin perinteinen. Aika ajoin leffa on hieman pitkästyttävä, mutta sirkuksessa on taikaa ja elokuvan musiikki on varsin toimiva. Ihan viime hetkillä tulee paradoksaalinen tunne siitä, että koko sirkuksen maailma on niin erilainen kuin se jonka tunnen, että voisin yhtä hyvin katsella dokumenttia siitä. Siis maailma on niin epätodellinen, että se on melkeinpä todellinen. Samanlainen tunne voisi syntyä holokaustidokumenttia katsellessa.

En oikein tiedä vielä, mille kannalle kallistun tämän leffan suhteen, mutta ainakin siinä on paljon hyviä ominaisuuksia.

Pari lyhäriä ja uutinen Meyerin faneille

110. kulttuuriteko 2.5.2011
Have a Nice Weekend (2009)

Bongasinpa eilen, että ykköseltä tulee maanantai-iltaisin suomalaisia lyhytelokuvia oikein kaksin kappalein ja tartuin tilaisuuteen korjata hieman näännyttävää kulttuurivajaustani. Ja turha yrittää syyttää huijauksesta, sillä määrittelin ihan ensimmäisessä merkinnässäni, että lyhytelokuvat ovat myös kulttuuritekoja. Täytyy tässä myös huomauttaa, että käytän aika monia kymmeniä tunteja tv-sarjojen katseluun. Jos tavoitteena on 365 kulttuuritekoa 365 päivän aikana, oletuksena lienee ajatus, että yksi kulttuuriteko on mahdollista suorittaa yhden päivän aikana. Kokonaisten sarjojen katselu ei kuitenkaan sitä ole, joten lyhärit ovat ihan hyvä keino kompensoida tätä mahdottomuutta.

Suomalaiset lyhytelokuvat ovat usein mielestäni aika kummallisia. Etenkin ihan muutaman minuutin mittaiset, joiden ilmaisua aika rajoittaa rankasti. Tämänkin leffan katselu vaati "paratekstuaalista" informaatiota, sillä kuuluttaja selvensi, että elokuva kertoo työhyvinvoinnin tärkeydestä. Tämä ajatus olisi ollut aika vaikea kaivaa esiin tästä elokuvasta, jossa kaksi päiväkodin työntekijää täysin ennalta-arvaamatta mutapainii yhdessä ennen viikonlopun viettoon siirtymistä. Hmm.

111. kulttuuriteko 2.5.2011
Lilli (2007) 

Tämä olikin jo hieman ymmärrettävämpi tarina. Lilli on kokeellinen dokumentti nuoresta tytöstä, joka käytti huumeita, löysi huumeiden avulla itsensä, haaveili enemmästä määrästä huumeita ja kaikesta päätellen lopulta kuoli huumeisiin. Ennen sitä hän kertoi kaiken päiväkirjalleen. Voice-over-kerrontana katsoja kuulee otteita päiväkirjoista samalla kun vaihtuvat kuvat ja rauhallinen musiikki hypnotisoivat häntä pikkuhiljaa. Ihan mielenkiintoinen, mutta aika pintapuoliseksi jäävä kuvaus. En muuten tiennyt, että kukaan muu kuin Sherlock Holmes käyttää ihan oikeasti oopiumia.

Molemmat lyhärit ovat katsottavissa YLE Areenassa vielä kuusi päivää, ja ensi maanantaina on siis luvassa lisää.

Ja sitten ihan off topic -juttu, johon törmäsin äsken surffatessani IMDB:ssä: Stephenie Meyerin kirjasta Vieras (The Host) filmataan elokuva, ja sen pääosan esittäjäksi on varmistunut Saoirse Ronan (Oma taivas, Sovitus). Toivottavasti tyttöparan ura ei lähde tästä käänteestä kovin huonoon suuntaan. Kirja nimittäin palkittiin vuonna 2008 Delete Key -palkinnolla, joka myönnetään vuosittain huonoimmaksi valitulle kirjalle täällä. Kirjoitin kirjasta 19. helmikuuta ja totesin, ettei Meyerin kirjailijanurasta varmaan olisi tullut mitään, jos Vieras olisi ollut hänen esikoisteoksensa. Koska Twilight-kirjat ovat vetäviä kuin teollisuusimurit, mutta leffat useimpien halveksimia, voisin kuvitella, että näin flopanneesta kirjasta ei saada edes niin hyvää leffaa kuin edellämainituista. (Mielestäni Twilight-leffoja parjataan ihan turhaan, sillä ne ovat käsittämättömän uskollisia kirjoille ja pidän niistä kovasti. Ymmärrän kuitenkin muutkin näkökannat.) Jään odottamaan mielenkiinnolla. Linkki uutisjuttuun tässä. Leffan pitäisi valmistua ensi vuonna.

Työn päivän leffalaiskottelu

108. kulttuuriteko 1.5.2011

Sisäkuvia (Interiors) (1978)

En ole koskaan oikein tajunnut Woody Allenia, enkä voi sanoa että olisin ohjaajan suhteen mikään ekspertti. Tämä leffa kuitenkin poikkesi mielestäni niistä, jotka olen aiemmin nähnyt. Kyseessä lieneekin vähemmän tunnettu elokuva, sillä kukaan ystävistäni ei vaikuttanut siitä koskaan kuulleen, itsestäni puhumattakaan. Jotenkin Allenille ominainen kummallinen huumori tuntui loistavan poissaolollaan ja päällimmäinen vire leffassa oli masentava.

Even mies sanoo haluavansa ottaa etäisyyttä ja kokeilla asumuseroa. Ihan niin kuin tilanne ei olisi muuten tarpeeksi ikävä, Eve on vuosikaudet kärsinyt mielenterveysongelmista. Parin aikuiset tyttäret Joey ja Renata pyrkivät parhaansa mukaan piristämään entisestäänkin masentunutta äitiään, mutta eivät ole keinoista samaa mieltä. Joey on huolissaan siitä, että Renata tuntuu rohkaisemalla herättävän äidissä turhia toiveita. Välillä myös aloitteleva näytteelijäsisar käy kylässä ja vaikuttaa liian optimistiselta hänkin. Joey tuntuu angstissaan olevan kaikkein todennäköisin ehdokas perimään äitinsä mielenterveyshäiriöt.

Samalla kun Joey kokee olevansa ainoa, joka tekee oikein, hänen oma elämänsä junnaa paikallaan. Ilmeisesti hän haluaisi olla taiteilija, mutta ei oikein tiedä millä alalla, tai piisaako lahjakkuutta ylipäänsä luoviin ammatteihin. Renata-sisko taas on ylistetty runoilija ja tämän aviomies, jonka kirjaa vain haukutaan, ottaa urapaineita ja himoitsee näyttelijäsisarta, joka re-makessa olisi varmaankin joku pumpattu silikoniblondi.

Kaikilla siis menee enemmän tai vähemmän huonosti. Rankkojen vappujuhlintojen vuoksi torkuin vähän leffan loppupuolella, joten lopetus jäi ehkä mieleeni surrealistisempana kuin olikaan.

109. kulttuuriteko 1.5.2011

The Jane Austen Book Club (2007)

Edellä mainittujen vappujuhlien vuoksi siivouspäivän teemaan olisi sopinut joku ihmisen eläimellisyyttä syväluotaavasti käsittelevä elokuva, mutta koska olin liian laiska poistumaan kotoa, päivää määrittivät nämä kaksi elokuvaa. (Edellinen oli kirjastosta lainattu, tämä tuli Nelosen leffaputkessa.)

Ihan ensiksi täytyy tietysti sanoa, että tämä elokuva herätti minussa vastustamattoman halun lukea Jane Austenia (ja pakkosyöttää sitä myös lukupiirilleni). Mahdollisesti elokuvan näyttäminen telkkarissa vaikutti muihin ihmisiin samalla lailla, koska kun menin tänään kirjastoon, hyllyssä ei ollut yhden yhtä Austenia. Omassa hyllyssäni sen sijaan on kaksi, mutta minulla on usein ylitsepääsemätön ongelma omien kirjojen lukemisessa. Koska kirjastosta on aina lainassa vino pino hyviä kirjoja, omaan tarttuminen viivästyy aina. Senhän voi lukea koska tahansa. Ei siis kannattaisi koskaan ostaa kirjoja, jotka haluaa oikeasti lukea. Lupailin Austenin lukemista jo Bridget Jonesien jälkeen, mutta se jäi. Lupaan lunastaa lupaukseni vielä tämän kulttuurivuoden aikana!

Leffa oli aika samanlainen kuin Elizabeth Noblen kirja Lukupiiri (Karen Joy Fowlerin Jane Austen Book Clubia en ole lukenut - ja voiko olla totta ettei sitä muka ole suomennettu?) ja vastasi odotuksiani. Viisi naista perustaa lukupiirin lähinnä yhden piristämiseksi, koska tämän aviomies on juuri lähtenyt toisen naisen matkaan. Yksi naisista on siis sureva eronnut, yksi pettämistä harkitseva ja nuupahtaneessa liitossa, yksi pitää enemmän koirien kuin miesten seurasta, yksi on seikkailunhaluinen lesbo ja yksi on ollut jo viidesti naimisissa, mutta haaveilee vielä yhdestä avioliitosta. Lisäksi mukaan kutsutaan yksi mies, jota yritetään parittaa juuri eronneen kanssa. Mies tuokin lukupiiriin ihan tuoreen näkökulman vertaamalla Austenia Imperiumin vastaiskuun. Mutta kuka hänet saa?

Leffa oli oikein viihdyttävä ja piti edellistä paremmin hereillä, mutta sen loppu on uskomattoman imelä ja epäuskottava (koska miehet eivät missään todellisuudessa voi olla niin kiinnostuneita Jane Austenista). Jopa tämä hattarahöttö kuitenkin liukui mukavasti alas Daim-kakun mukana. Ja näin on taas uusi kulttuurikuukausi saatu käyntiin.

Yhteenveto huhtikuun jälkeen

Leffat: 57
Kirjat: 22
Sarjakuvat: 12
Taidenäyttelyt: 4
Keikat: 4
Festarit/messut: 3 (Tampere Film Festival laskettu leffoihin)
Tv-sarjat: 2
Stand up: 1
Muut: 1 (Oscar-gaala)

Joku tässä nyt selkeästi  on mennyt vikaan, koska näiden summa on 106 ja pitäisi olla 107. No suuntaa-antava arvio kuitenkin. Täytyypä joskus tarkistaa missä vika. 120 pitäisi olla kasassa, eli perässä hiihdetään yhä enemmän.