Olen palannut kotiin. Nyt seuraa armotonta omenoiden soseamista ja mehustamista, sekä melkoisen kulttuurisavotan läpi rämpimistä.
188. kulttuuriteko 28.8.2011
Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani (1847)
Suom. Kaarina Ruohtula
Joka kesä minulla vaikuttaisi olevan projektina jokin kirja, jota luen koko kesän ajan ihmetellen, eikö se koskaan lopu. Tämä oli kesän 2011 kirja. Ei niin että se olisi missään nimessä ollut tylsä, mutta välillä jouduin lukemaan muita kirjoja ja sitten tämän tiiliskiven pariin palaaminen alkoi jo tuntua hyvin vaikealta – vaikka lopulta jumiuduin kohtaan, jossa minulla oli enää noin sata sivua jäljellä. Päällimmäinen fiilis, jonka kirja jätti jälkeensä, oli siis helpotus sen loppumisesta.
Olen rakastanut Jane Eyren tarinaa pienestä asti, jolloin muistan useasti nähneeni jonkun/joitain siihen perustuvia elokuvia. Elokuva, jota ei varmaan ole olemassa sellaisenaan muualla kuin mielikuvituksessani, oli karmaisevan jännittävä, synkkä ja lopulta yltiöromanttinen – eli kaikkea sitä, mikä riitti tekemään pieneen tyttöön lähtemättömän vaikutuksen.
Romaani on ajalleen tyypillisesti kolmiosainen, kuten myös Jane Austenin Neito vanhassa linnassa (1817). Ensimmäisessä osassa kuvataan Janen lapsuutta kovan kurin alaisena koululaitoksessa. Toisessa osassa Jane on nuori nainen, joka halajaa nähdä maailmaa, ja lähtee siksi kotiopettajattareksi mystisen ja kiehtovan herra Rochesterin ottotyttärelle. Kolmannessa osassa Jane harhailee sydän särkyneenä ympäriinsä lähdettyään Rochesterin taloudesta, kunnes asiat alkavat pian järjestyä ja kunnes hän lopulta palaa rakkaansa käsivarsille.
Toinen osa edustaa romaanissa goottilaista fiktiota, ja sitä luullakseni on painotettu eniten elokuva-adaptaatioissa. Kun kuuntelin äänikirjana Austenin Neitoa vanhassa linnassa, mietin näiden tarinoiden samankaltaisuutta, ja sitä, kuinka Austenin teos melkein vaikuttaa parodioivan tätä goottilaisen fiktion aspektia kirjallisuudessa. Kirjan päähenkilö Katherine on lukenut liikaa kirjoja, ja alkaa siksi kuvitella, että hänen ystäviensä isä piilottelee talossa vaimoaan, jonka jostain syystä väittää olevan kuollut. Kuten varmaan huomasitte, Austen kuitenkin kirjoitti kirjansa ennen Brontëa. Siispä täytyy todeta, että Austen oli aikaansa edellä vieläkin enemmän kuin kuvittelin. (Katso mitä kirjoitin Austenista.)
Kotiopettajattaren romaani on kirjana yhtä romanttinen kuin elokuvina, enkä joutunut pettymään siihen. Yllätyin sen nykyaikaisuudesta, Janen itsenäisyydestä ja teoksen älyllisestä huumorista. Se on kaikkiaan hieno ajankuva, joskin luontokuvauksia lukiessani meinasin aina nukahtaa. Siinä on paljon sellaista, mistä nykynaisetkin voisivat ottaa oppia. Feministi saa olla, mutta nöyryydellä pääsee parhaiten eteenpäin.
Kirjan teemoja ovat moraali, uskonto ja usko, luokkayhteiskunta, sukupuolien väliset erot ja valta-asettelut, rakkaus, intohimo ja feminismi, sovitus ja anteeksianto sekä kodin ja perheen etsintä. Romaani pohtii siis todella laajasti elämän suuria kysymyksiä naisnäkökulmasta käsin.
Suomenkielisessä painoksessa oli valitettavan paljon painovirheitä, mutta muuten suomennos on ilmeisen onnistunut, koska kieli ei ollut esteenä kirjan lukemiselle, ei kalskahtanut vanhahtavalle, eikä ollut vaikeaa ymmärtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti