Kirjallisuudellisuudesta

193. kulttuuriteko 10.9.2011

Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina (2010)

Suom. Kaijamari Sivill

Jännä juttu muuten, että lyhyitä kirjoja lukiessa se, että jäljellä on parikymmentä sivua, tuntuu ihan samalta kuin jos 800-sivuisesta kirjasta olisi jäljellä 150 sivua. Olenkin huomannut, ettei minun kannata lainata lyhyitä kirjoja ajatellen: ”Haa, tuonpa lukaisen nopeasti”. Kirjan lukee nopeasti jos se on hyvä, ja sillä selvä. Yleensä kaiken lisäksi paksut kirjat ovat mielestäni parempia, koska niiden maailmat antavat itsestään enemmän informaatiota ja niihin on helpompi luiskahtaa sisään.

Tämä on siis lyhyt kirja, ja kuten lyhyet kirjat yleensä, tämäkin jätti minut vähän kylmäksi. Varmaan sen taustalla on kaikenlaisia kaunokirjallisia hienouksia, jotka jäivät minulta huomaamatta. Tykkään kuitenkin jos kirjassa tapahtuu jotain muutakin kuin se, mikä jo takakannessa kerrotaan. Ymmärrän, että olennaista tässä kirjassa onkin se, miten tarina kerrotaan, mutta siitä huolimatta en laske tätä kirjallisuushistorian merkkipaaluksi.

”Blondattu yksinhuoltaja” Teena Maguire joukkoraiskataan keskellä öistä puistoa tämän tyttären läsnäollessa. Yhteisö leimaa naisen valehtelijaksi ja huoraksi ja uskoo mieluummin naapurinpoikien version tarinasta. Nuori poliisi John Dromoor päättää ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja kostaa.

Okei, kirjassa on ainakin kaksi mielenkiintoista seikkaa, joista voisi halutessaan kirjoittaa vaikka analyyseja. Ensinnäkin kirjan kertoja. Kuka hän on? Teoksessa käytetään romaaneille aika epätyypillistä sinäkertojaa. Se on aika kiintoisa ja vähän etäännyttävä ratkaisu. Tavallaan kertomusta fokalisoi Teenan tytär Bethie. Kertoja kuitenkin puhuttelee juuri häntä sanalla ”sinä”, ja muita tarinan henkilöitä sanalla ”hän”. On ihan mielenkiintoista spekuloida, onko kertoja ehkä joku yhteisön jäsen, jonka kautta tapahtumat värittyvät. Vai onko kyseessä ”kaikkitietävä” kertoja? Miksi kertoja kohdistaa sanansa Bethielle? Tulkitsen asian lopulta niin, että kertoja on itse Bethie, joka syystä tai toisesta ottaa itseensä etäisyyttä sinäkerronnan avulla. Ja niitä syitä ja perusteluja olisi ihan mielenkiintoista penkoa esseen muodossa.

Toinen mielenkiintoinen seikka liittyy Dromoorin motiiviin.

”Olisin ehkä tykännyt siitä liikaa. Tappamisesta.” (Kosto, 13)

Dromoor esitellään kylmänä tyyppinä, joka pitää aseista ja kunnioituksesta, jota aseen näkeminen ihmisissä herättää. Persianlahden sodassa mies on hukannut sielunsa.

”Ensi alkuun hän oli ikävöinyt sitä. Sitten se oli unohtunut.” (Kosto, 14)

Dromoorin persoonaa ja henkilöhistoriaa lukiessa mieleeni nousivat Robert D. Haren Ilman omaatuntoa -kirjan opetukset. Vaikuttaa melkein siltä kuin Dromoor käyttäisi joukkoraiskausta ja oikeuden toteutumista vain tekosyynä tappamiseen. Mutta muunkinlaiset tulkinnat ovat mahdollisia. Kirjan nimi voi viitata siihen, että sovinnaisuutensa suojissa Dromoorilla ehkä onkin tunteita Teenaa tai Bethietä kohtaan. Tai sitten nimi viittaa yleiseen lähimmäisenrakkauteen. Tai sitten se on ironinen. Mutta miten?

No, nyt alan itse asiassa oivaltaa, että kirjassa olisi varsin paljon pohdittavaa, eikä sille ehkä riitä yksi lukukerta. Tosi outo juttu muuten, miten usein vasta sen jälkeen kun olen kirjoittanut jostain, tiedän mitä mieltä siitä olin.

EDIT: Kirjoitin tämän tekstin jo pari viikkoa sitten, mutta sain juuri kirjallisuuden luennolla muistutuksen siitä, että "ei se mitä kerrotaan, vaan miten kerrotaan" on formalistinen lukutapa. Haa, luultavasti on siis olemassa muitakin lukutapoja.