Moni kirja tekee minut surulliseksi, koska tykkään lukea vakavia aiheita käsitteleviä teoksia. Jodi Picoultin Yhdeksäntoista minuuttia sai minut kuitenkin suorastaan murtumaan ja itkin ämpärillisiä sitä lukiessani. Tietysti tämä johtui osaltaan siitä, että luin kirjan Jokelan ja Kauhajoen tapahtumien jälkimainingeissa prosessoiden samalla koko sitä nuoren naisen maailmantuskaa, jonka nuo tapahtumat herättivät. Olin päättänyt jo etukäteen, etten varmasti ala tuntea sympatiaa fiktiivistäkään kouluammuskelijaa kohtaan. Pieleen meni ja rankasti. Kirjan Peteriä kiusataan esikoulun ensimmäisestä päivästä lähtien, joka päivä, koko kouluaika, enenevissä määrin, eikä hänellä ole yhtään lohtua tuovaa ystävää. Lopulta jatkuva nokkiminen saa Peterin psykoosinkaltaiseen tilaan, jossa hän marssii koululleen ammuskelemaan oppilaita.
Kirjassa on monia sivujuonia ja tapahtumat vaikuttavat usean Sterlingin kaupungin asukkaan elämään. Peterin lapsuudenystävän Josien elämä mullistuu ammuskelun myötä, ja hän joutuu miettimään omaa vastuutaan tapahtumien kulussa. Josien äiti taas toimii tuomarina ammuskelujutun oikeudenkäynnissä, ja äidin ja tyttären välit joutuvat monestakin syystä koetukselle.
Lukukokemus oli niin rankka, etten ole vielä kolmenkaan vuoden jälkeen tullut lukeneeksi kirjaa uudestaan, vaikka se on sairaan hyvä, juuri sellainen kirja, joka tekee mieli aloittaa alusta heti kun on päässyt sen loppuun.
(Tämä kirjahaaste herättää muuten hillittömän halun lukea 30 kirjaa uudestaan, heti.)
Mutta surulliseksi se minut teki. Ihmisten uskomaton pahuus, joka niin taitavasti on tässä kuvattu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti