Come on boys, come on girls!

122. kulttuuriteko 14.5.2011
Eurovision Song Contest 2011 -finaali

Tiedän, Euroviisuja ei ole alkuperäisessä määrittelymerkinnässäni määritelty kulttuuriteoksi, mutta päättelin, että se on kulttuurisesti merkittävä tapahtuma ja kuuluu samaan kategoriaan kuin Oscar-gaala. En yleensä katso Euroviisufinaalia kokonaisuudessaan samasta syystä kuin välttelen pubivisoja: se on liian masentavaa. Pubivisat saavat minut tuntemaan itseni tyhmäksi ja Euroviisut synnyttävät vihastusta, raivoa ja tunteen, että koko muu maailma on tyhmä ja Suomi aliarvostettu! Oikeastaan tarkoitukseni olikin katsoa vain Paradise Oskarin esitys, joka oli ensimmäisenä, mutta jäinkin koukkuun ja katsoin koko lähetyksen. Ja se oli ihan hauskaa - ainakin pistelaskuun asti. Useimmat biisit olivat oikeasti jammaavia ja saivat hyvälle tuulelle. Toiset taas olivat ihan selvästi tylsiä ja poissa pelistä. Muutama esitys oli ihan varma voittajaehdokas. Mutta. 

Euroviisujen voittajan arvaaminen on osoittautunut aivan mahdottomaksi tehtäväksi, paljon haastavammaksi kuin Oscar-voittajien ennustaminen. Pistelaskun aikana sitä jaksaa aina yllättyä siitä, että ai niin, nämä olivatkin paras kaveri -kisat. Vähän niin kuin ala-asteella kun valittiin luokan puheenjohtajaa tai mitä tahansa toimihenkilöä. Luokan suosituin (tyttö) sai aina viran, oli kyse mistä tahansa asiasta, vaikka kaikkihan tietävät, että luokan suosituin tyttö on aina maailman pahin bitch. Oscar-palkintojenkin jaon yhteydessä on aina kuiskuteltu, että raati äänestää parhaiden näyttelijöiden pystejä kavereilleen, joilta se vielä puuttuu. Sandra Bullockin saamaa Oscaria kaiketi pidetään yleisesti todisteena tästä kaverivehkeilystä. Tämän vuoden Oscarit ennustin kuitenkin melko hyvin, eikä vastaavaa ketkuilua mielestäni ollut havaittavissa. Suurin osa Oscareista meni oikeaan osoitteeseen.

Se tässä nyt kuitenkin jäi vaivaamaan, että miksi kaikki rakastavat Ruotsia, mutta kukaan ei noteraa Suomea? Ruotsin biisihän oli ihan groovaava, mutta voi kuinka tyhjänpäiväinen. Itse asiassa se oli niin tyhjänpäiväinen, että sen oli pakko olla jopa itseironinen. Paradise Oskarin biisi oli oikeasti hyvä, mistä olin aidosti yllättynyt, ja "luomu" esitys olisi voinut pompata mukavasti esiin joltain muulta kuin aloituspaikalta.

Paradise Oskar lauloi maapallon puolesta.

Muita suosikkejani olivat mm. Tanskan, Serbian ja Ranskan edustajat. Voittajan show oli melkeinpä liian imelä, mutta ihan hyvä biisihän sekin oli. Varsin harmillista oli se, ettei Israelin Dana International selvinnyt mukaan finaaliin, sillä vuoden 1998 voittajaviisu Diva on ehkä kaikkien aikojen paras euroviisu.

No, kaiken kaikkiaan mukana oli monta hienoa esitystä, mutta julistan Tampereen bubblin' under -viisujen voittajaksi Tanskan A Friend In Londonin kappaleellaan New Tomorrow. Kuuntele!

Azerbaijanilainen romantiikka voitti.

Ikkuna toiseen todellisuuteen

121. kulttuuriteko 14.5.2011
Ps. Kuva ois kiva - TAMKin lopputyönäyttely @ TR1, Tampere

Tällaiset tapahtumat kuuluvat kyllä ehdottomasti opiskelijuuden etuihin. Euron pulittaminen tuntemattomien suuruuksien kokeellisista räpellyksistä ei tee pahaa, mutta viiden euron hinnalla harkitsisin ainakin kahdesti - ja päätyisin luultavasti ostamaan kaljaa. Mitenkään kritisoimatta tätä tai mitään muutakaan näyttelyä, harvoin saan taidenäyttelyistä sellaisia elämyksiä, joista kannattaisi pulittaa enemmän kuin pari euroa. Kuten joskus aiemmin totesin, taidekäsitykseni vastaa suunnilleen viisivuotiaan makua. Jos se on värikäs, tykkään siitä. Jos se on hienosti maalattu tai miellyttää esteettisesti silmää, se on hieno. Jos siinä on käytetty paljon pinkkiä, tykkään siitä paljon. Mark Rothkon neliöistä tulin vihaiseksi, mutta Marc Chagallin väritykityksestä iloiseksi.

Tämä näyttely pitää sisällään monenlaisia töitä. On videotykkitaideteoksia, "elokuvia", poikkitaiteellisia projekteja, tilataideteoksia, maalauksia, valokuvia ja eri tekniikoiden yhdistelmiä. Näyttely on valitettavan suppea ja töistä kerrotaan melko vähän. Näyttelystä koostettua kuvateosta selailemalla saakin melkein enemmän irti kuin itse näyttelystä. Ehkä eniten pidin työstä, jonka tekijä oli neulonut kymmenittäin vauvan töppösiä ja ripustellut niitä ympäriinsä kattoon. Kuvassa oleva teos kuuluu Karoliina Paapan Die Cut -sarjaan, jossa kiiltokuvia on yhdistelty asetelmallisiin muotokuviin. Kuvien lähtökohtana on ollut dioraama, ikkuna toiseen todellisuuteen. Pidin tästä sarjasta myös, lähinnä juuri värikkyyden ja sommitelmallisuuden vuoksi. Näitä teoksia voisin mielelläni katsella asuntoni seinällä.

Pikkujulmat tarinat

120. kulttuuriteko 13.5.2011
Grönroos & Rantio: Kaikki pienet julmat tarinat (2003) 

Tähän sarjakuva-albumiin on koottu kolme aiemmin ilmestynyttä Pieniä julmia tarinoita -albumia ja kymmenen ennen julkaisematonta strippiä. Olen sarjakuvien suhteen vähän noviisi, enkä tiedä mitä kannattaisi lukea, joten seikkailen aina kirjaston sarjisosastolla täysin sattumanvaraisesti ja poimin sieltä sitä mikä näyttää kiinnostavalta. Tämä sarjakuva on jo ehkä vähän vanhentunutta kamaa sarjispiireissä, enkä tiedä mahtaako se olla kovin "hip" nuorempien lukijoiden mielestä, mutta juuri tällainen huumori puree minuun kuin häkä. (Miksi muuten sanotaan niin, ei kai häkä oikeasti pure?)

Sarjakuva käsittelee arkielämän tilanteita, jollaisiin me kaikki joskus joudumme, pureutuen inhorealistisesti ihmissuhteisiin. Perhe on pahin -sanonta pätee tämän sarjakuvan tapahtumiin, sillä suurinta julmuutta koetaan usein juuri perheiden sisällä. Tyypillisiä tässä kokoelmassa ovat stripit joissa lapsi haluaa jotain ja joutuu pyytämään useita kertoja ja lopulta huutamaan ennen kuin kukaan huomaa häntä - ja sitten hänelle sanotaan, että pitää pyytää nätisti, tuolla tavalla et ainakaan saa mitään. Aikuisten kiire ja joskus omalaatuiset kasvatusmenetelmät kaatuvat aina lasten niskaan, jotka sitten kenties aikuisina piirtävät tällaisia sarjakuvia. Parisuhteiden julmuus tulee myös usein esiin. Tarinat toimivat kerrottuina juttuina usein yhtä hyvin kuin kuvasarjan kanssa ja ehkä juuri siksi pidin näistä stripeistä niin paljon: pääpaino on sanoissa, ei kuvissa.

Klikkaa kuvaa niin se suurenee.

Kliseiset kesäkuukaudet vailla sadetta

119. kulttuuriteko 11.5.2011
Elokuu (2011)

Mistä johtuu, että tulen melkein aina kotimaisista elokuvista pahalle tuulelle? Leffat eivät välttämättä ole läheskään aina huonoja, mutta jotenkin kaikki touhu niissä vaikuttaisi aina järkevämmältä jos touhaajat olisivat vaikka Natalie Portman ja Jake Gyllenhaal. Suomessakin on tietysti muutama loistava näyttelijä, jotka onkin jo kierrätetty puhki, mutta nämäkin nobodyt jotka näyttelevät Elokuun pääosia tekevät leffasta jotenkin niin tavallisen. Tavallisen siinä mielessä, että tarina on niin tavallinen ja henkilöt ovat niin tavallisia... Siis miksi kukaan haluaisi istua katselemassa tällaista tavistelua leffateatterissa kun ulkona paahtaa täysi helle ja siellä voisi itse olla rakastumassa ja grillaantumassa? (No minä, koska pakoilen siitepölyä sisätiloissa, mutta seuranani olikin vain neljä muuta katsojaa.)

Lähtökohtaisesti minua ärsytti tämän leffan asetelma, jossa Aku on juuri saanut ylioppilaslakin ja kesätyön ja vanhemmatkin lähtevät kuukaudeksi reissuun pois jaloista pyörimästä. Tyttöystävä kaikkoaa niinikään reilaamaan ja Akulle jää luksuslukaali täysin omaan käyttöön. Ou jee! Mutta ei, tottakai poika menee tästä kaikesta vapaudesta ihan sekaisin, ei kestä enää, ahdistuu ja on pakko päästä mahdollisimman kauas pois! (Siis mikä ihana rauha olisi yksin lekotella kuukauden päivät, syödä mitä huvittaa, siivota kun huvittaa, bilettää kun huvittaa ja makoilla muu aika vaan lukemassa kirjoja.)

Leffan alussa veisataan lakkiaispäivänä sitä Gaudeamus igitur -biisiä, jonka sanoja en koskaan omiin lakkiaisiini oppinut, ja screenillä näkyvät sen sanat suomennettuina. Se meni jotenkin näin: "bailataan nyt nuorena, sillä kun nuoruuden ilot ja vanhuuden vaivat ovat ohi, kaikki me joudutaan multiin". Aku ottaa biisin ihan kirjaimellisesti ja raahaa juhannuksena yökerhosta kotiin tytön joka on aiemmin esitellyt hänelle alushousujaan bussissa. Pahaksi onneksi Aku sammuu ennen kuin ehtii tositoimiin ja joutuukin sitten pitkälle ajelulle halki Suomen ennen kuin paratiisin ovet aukenevat. Leffasta tulee roadmovie kun Juli ja Aku ajelevat ympäriinsä vailla parempaakaan tekemistä.


Ja nyt jos joku oikeasti aikoo mennä katsomaan leffan eikä ole vielä lukenut siitä yhtään arvostelua, kannattaa lopettaa lukeminen nyt. Spoiler alert!

En tykännyt:

• Akun karikatyyrisesta pappa betalar -suomenruotsalaisen -roolista, josta hän sitten haluaakin taistella irti. Harmi vaan että kapinallisuus toteutuu papan visaa vinguttamalla.
• Julin karikatyyrisesta "huonompi ihminen" -roolista, jonka syy ei mitenkään selviä, mutta Juli jaksaa kritisoida Akun kultalusikka suussa syntymistä katkerasti moneen otteeseen.
• Siitä ettei kesän aikana kertaakaan sada. Täysin epäuskottavaa.
• Lopusta, joka ratkeaa niin että Juli katoaa sanaakaan sanomatta eikä Aku siis joudu todella edes tekemään itse päätöstä naisten välillä.
• Siitä helskutin loppuratkaisusta, jossa Aku tunnustaa kaiken tyttökaverilleen, Juli häviää kuvasta ja tyttöystävä antaa anteeksi. Argh! Epäuskottavaa! Kun päähenkilöt ovat 18-vuotiaita, ei siihen ikään mennessä ole millään muotoa voinut kehittyä niin pitkäaikaista, sitoutunutta ja kaiken kestävää parisuhdetta, että se voisi selvitä siitä, että poikaystävä on pettänyt tyttöä koko kesän ajan.
• Ja vielä siitä lopusta, että kun kerran se alkuperäinen tyttöystävä esitetään koko ajan vain tylsänä, ikävystyttävänä ja ilkeänä, miksei Aku sitten pidä Julista kiinni? Argh!

Tykkäsin:

• Musiikista (Joel Melasniemi).
• Sekstailukohtauksesta mökillä luonnon helmassa. Kaunis ja herkkä ja silti toi mieleen jotenkin positiivisesti Antichristin.
• Alun alushousujen vilauttelusta. Kaikesta päätellen Oskari Sipola osaa luoda eroottisia kohtauksia.
• Kummastakin leffan kahdesta vitsistä.

Leffassa on toisaalta samaa fiilistä kuin Jos rakastat -elokuvassa (60. kulttuuriteko) ja toisaalta paljon samaa kuin Niin lähellä, niin kaukana -lyhärissä (94. kulttuuriteko). Kaikissa kolmessa hehkutetaan Suomen kesää ja ollaan nuoria ja erittäin epävarmoja ja sekaisin. Elokuun kunniaksi on sanottava, että se on näistä kolmesta kirkkaasti paras. Ja leffa on ohjaajan oppilastyö TaiKiin, joten ehkä hänestä vielä hyvä tulee.

Elämäkertavahinko, osa 2

118. kulttuuriteko 10.5.2011
Anne Wiazemsky: Nuori tyttö (2010) 
suom. Sari Hongell

En jaksa edes alkaa setviä sitä vyyhtiä, joka johti tämän kirjan lukemiseen. En mitenkään halua olla negatiivinen kirjaa kohtaan, mutta harvoinpa sitä tulee mieleen lukea täysin tuntemattoman ihmisen elämäkerta. Takakansi onnistui kuitenkin peittelemään elämäkerrallisuutta niin etten täysin ymmärtänyt mihin ryhdyin, ja kirjastokin oli sitä paitsi laittanut kirjan ihan väärään luokkaan. (En edes tiedä missä elämäkertaosasto fyysisesti sijaitsee, niin harvoin tositarinoihin tartun.) Niinpä koin kirjaa lukiessani vähän samanlaisen kokemuksen kuin viimeksi kun luin vahingossa elämäkerran Rakkaudessa erottamattomat (97. kulttuuriteko) ja havahduin lukevani oikeista kokemuksista luettuani jo jonkin aikaa. Molemmat kirjat ovat kuitenkin lyhyitä, joten päätin lopettaa minkä olin aloittanutkin.

No olihan tämä kokemus. Kirja ei ole mitenkään huono ja se kulkee melko lailla samoja polkuja kuin muut lukemani ranskalaiset kirjat. Tunteet, aistit, kosketukset ja maailman kauneus ovat keskiössä. Nuori Anne bongataan näyttelemään Robert Bressonin elokuvassa Balthazar (1966). Tuona kesänä, jona elokuvaa filmataan, Anne kasvaa aikuiseksi, löytää seksin ja kaikki maailman riemut. Elämä on hänestä upeaa ja hän muistelee kesää niin lämpimästi, että lukija voi kuvitella itsensä kuvausryhmän mukaan. Robert Bresson on omapäinen, temperamenttinen ja omintakeinen ohjaaja, jonka metodina on pitää pääosan näyttelijäänsä lähes vankina, mikä johtaa siihen, että hän rakastuu aina kulloinkin kyseessä olevaan henkilöön. Anne on niin nuori, että hämmentyy kaikesta tästä, mutta kesän aikana hän kasvaa ymmärtämään ja rakastamaan Bressonia omalla tavallaan. Häivähdys tulevasta pilkahtaa loppupuolella kun niinikään nuori, pelokas ja epävarma Jean-Luc Godard tulee vierailemaan kuvauspaikalle. Anne ei kiinnitä tähän paljonkaan huomiota, mutta myöhemmin hän meni ohjaajan kanssa naimisiin ja näytteli hänen elokuvissaan.

Näyttelijänuransa jälkeen Wiazemsky on kirjoittanut useita kirjoja. Ehkä olisi aiheellista tutustua ensin niihin muihin, jos ei satu olemaan erityisesti Balhazarin tai Annen näyttelijäntyön fani. Täytyy sanoa, että nyt kun tunnen tietäväni kyseisen elokuvan teosta kaiken, kiinnostaisi myös nähdä se.

Niin, ja onhan siinä muuten puolensa, että kirjaa lukiessaan voi googlata miltä sen henkilöt näyttävät!

Wiazemsky Balthazar-elokuvassa.

Retroa kuin Reinot

117. kulttuuriteko 10.5.2011
Samaa sukua, eri maata (1998-2000) 

Tulipa taas katsottua yksi suomalainen retrosarja alusta loppuun. Pari kaulahuivia ja muutamat villasukat syntyivät Samiksien myötävaikutuksella. Viimeiset viitisentoista jaksoa katselin kuitenkin lähestulkoon putkeen neulomatta, koska kärsin siitepölystä niin paljon, etten jaksanut muuta. Sarja tempasi varsin tehokkaasti mukaansa, enkä muistanut juuri mitään, vaikka olettaisin nähneeni sen ainakin kahteen kertaan aiemmin. Jotenkin elävästi oli mieleeni painunut kuva Iriksestä pistelemässä reikiä kondomeihin, mutta muu oli kadonnut nostalgia-avaruuteen.

Sarja kertoo Kilapan perheestä, Marja-Liisasta, Eskosta ja heidän kahdesta aikuisesta pojastaan Villestä ja Hessusta sekä näiden vaimoista. Voisi kuvitella, ettei näin pienestä piiristä saisi revittyä draaman aineksia 52 jaksoon ja siksi mukana onkin Kuvaviesti-niminen kuvatoimisto, joka valokuvaaja Hessun kautta kytkeytyy Kilapan perheeseen. Marja-Liisa ja Esko pyörittävät korukauppaa nimeltä Kultakuume, ja se jos mikä vaikuttaa tylsältä. Lopulta he tajuavat sen itsekin ja myyvät bisneksen.

Ekalla kaudella Marja-Liisa haluaa mennä iltalukioon ja aloittaa Eskon kanssa vapaan suhteen, mistä Esko on 30 avioliittovuoden jälkeen murtunut. Hessun vaimo Titti yrittää menestyä mallina ja Villen vaimo Anne laulajana. Kilapan veljeksillä on uskottomuusongelmia läpi sarjan ja Anne rääkyy uskomattoman paljon. Vikalla kaudella Eskon menneisyydestä putkahtaa naapuriin salaisuus, josta hän ei itsekään tiennyt, ja Marja-Liisa rääkyy vielä enemmän kuin Anne. Leea Klemola tekee kolmannesta kaudesta aivan loistavan ja Laura Malmivaara ja Sinikka Sokka tekevät koko ajan laadukasta näyttelijäntyötä. Kaikkiin perheenjäseniin ehtii vilpittömästi kiintyä ja heille on surullista jättää jäähyväiset. Onneksi viimeisessä jaksossa kaikki ovat keskenään sovussa ja samppanja virtaa.

Samaa sukua, eri maata on aika saippuainen verrattuna esimerkiksi Metsoloihin (20. kulttuuriteko), mutta ei niin saippuainen kuin Salkkarit, jossa kaikki asuvat vuorotellen kaikissa asunnoissa, ovat vuorotellen samoissa työpaikoissa ja vuorotellen naimisissa keskenään samalla kun vuorotellen pettävät kaikkien kanssa. Sarjaa on ollut käsikirjoittamassa mm. Finlandia-voittaja Johanna Sinisalo, joten jokin laadun tae sillä kiistämättä on. Ja siitä huolimatta, ettei sarja ole vielä tarpeeksi vanha ollakseen oikeasti vintagea, se ei vaikuttanut mitenkään häiritsevästi vanhentuneelta. En muista, että esimerkiksi kännyköitä olisi esitelty silmiinpistävän brassailevasti, mikä olisi luonnollisesti vaikuttanut koomiselta nykypäivänä.

Olen tässä viime aikoina melkein hykerrellyt kun kaikki vanhat lapsuussuosikit alkavat pikkuhiljaa olla saatavilla dvd-muodossa. Vähän aikaa sitten mainostettiin Ihmeidentekijät-boksia telkkarissa (se oli se Salkkareiden edeltäjä, muistaakseni jopa samalla ohjelmapaikalla esitetty) ja Vihreän kullan maa ja Puhtaat valkeat lakanat odottelevat jo kaupan hyllyssä ottajaansa. Ehkä täytyy kuitenkin säästellä niitä syksyyn kun alkaa neulominen taas maistua paremmin.

Scifiä, aikamatkailua ja magiaa

Perjantaina skarppasin ja katsoin kolme leffaa, mutta eilen sain niistä vain nimet kirjoitettua. Tänään, kuten perinteisesti äitienpäivän tienoilla, pääni on niin täynnä räkää, että hyvä jos pari harmaata aivosolua siellä liikahtelee. Kirjoitan siis ihan lyhyesti perjantain leffoista ja painun sitten nenäliinakasan kanssa sohvalle.


114. kulttuuriteko 6.5.2011
Ihmisen pojat (Children of Men) (2006)

Torstaina oli taas sen verran kultturelli ilta lukupiirin kanssa, että olin perjantaina aika väsynyt ja jouduin keskeyttämään tämän ekan leffan kolme kertaa nukkuakseni päikkärit. Vika ei siis missään nimessä ollut elokuvassa, mutta keskittymiseni kärsi näistä katkoista melkoisesti. En siis oikein osaa antaa tästä mitään tyhjentävää mielipidettä. Kyseessä on kuitenkin dystopia vuodesta 2027, jolloin maailmaan ei ole 18 vuoteen syntynyt lapsia. Eräs nainen on kuitenkin kuin ihmeen kaupalla tullut raskaaksi ja Clive Owen ja Julianne Moore yrittävät suojella häntä kaikin voimin. Maahanmuuttokysymykset ovat pinnalla, valtio jakaa itsemurhapakkauksia kansalaisille ja meno on enemmän kuin toivotonta.

115. kulttuuriteko 6.5.2011
Rakkauden kohtalo (Another Day) (2001)

Shannen Dohertylla on tässä tv-leffassa vähän samanlaisia ongelmia kuin Sandra Bullockilla Pahassa aavistuksessa (Premonition, 2007). Nuori nainen joutuu melkein hukkuessaan takaisin menneisyyteen - tai sitten näkee alussa tulevaisuuteen, miten asian nyt haluaakin nähdä. Hän yrittää pelastaa miehensä kuolemalta ja kaikki pitävät häntä hulluna. Hauskana sattumana on se, että sekä tässä että Pahassa aavistuksessa näyttelee Nip/Tuck-mies Julian McMahon. Ihan toimiva, joskin ennalta-arvattava ja vähän junnaava tv-leffa. Se kieltämättä ärsytti suunnattomasti, että puolivälin jälkeen toistetaan jatkuvasti takaumia tapahtumista, jotka koko ajan mukana pysynyt katsoja kyllä vielä muistaa leffan alkupuolelta. Ja leffan sanoma on mitä kliseisin: mennyttä et voi muuttaa, mutta tulevaisuuden voit. Carpe diem. (Ps. Doherty hengaa melkein koko leffan läpi ilman rintsikoita.)

116. kulttuuriteko 7.5.2011
The Prestige (2006)

Erittäin viihdyttävä ja hyvin otteessaan pitävä elokuva, vaikka olikin jo illan kolmas. Olin loppuun vähän pettynyt, koska olin odottanut jotain vielä mullistavampaa, mutta kieltämättä se saa aivot hieman solmuun ja juttua miettii vielä pari päivää myöhemminkin. Kaksi taikuria kilpailee toisiaan vastaan koko ikänsä ja peli menee nopeasti likaiseksi, mikä on aika ajoin melko hauskaa. Lopulta toinen taikuri turvautuu tieteeseen luodakseen jotain ennennäkemätöntä ja panee peliin jopa oman henkensä.

Suositut hakusanat ja ilottomat huorat

Koska off topic -jutuistani näyttää tulleen tapa, jatketaan vielä hetki samalla linjalla (päivän kulttuuriteko alempana). Pystyn seuraamaan blogini hallintapaneelista sitä, millaisia hakusanoja Googleen kirjoittamalla ihmiset päätyvät lukemaan blogiani. Harmillista kyllä, usein haut ovat sellaisia, joihin blogini ei vastaa. Siispä päätin nyt vastata muutamiin tiedontarpeisiinne. Olkaa hyvät.

Hyvä lukupiirikirja: Riippuu lukupiirin luonteesta, mutta esimerkiksi Magnus Millsin Ei mitään uutta idän pikajunasta (58. kulttuuriteko) ja W. Somerset Maughamin Näyttelijätär (101. kulttuuriteko) ovat olleet erityisen toimivia omassa lukupiirissämme.

Renate Dorresteinin Lainaa vain: Hyvä kirja, kannattaa lukea, mutta Kivisydän on vielä parempi. Oma arvioni kirjasta löytyy tästä.

Koskenranta: Teinien suosima dokailupuistikko Tammerkosken rannalla.

Kaikki Nanna-sarjakuvan Nannan lesbouteen liittyvät tiedustelut: Henkilökohtaisesti tulkitsen asian niin, että kyllä Nanna ja Ritu ovat lesboja. Sitä ei eksplikoida selvästi, mutta useassa ruudussa parin välillä leijuu sydämiä ilmassa siihen malliin, että teoriaa voidaan pitää ihan pätevänä. Mutta tekeekö tämä Ritusta eläimiinsekaantujan?

"Rippijuhlat tyttö ei halua mekkoa lesbo": Se, että tyttö ei halua rippijuhliin mekkoa, ei automaattisesti tarkoita, että hän olisi lesbo. Luultavasti tyttö ei halua mekkoa siksi, että sinä haluat hänen laittavan mekon. Sellaista se teini-ikä on.

"Tyttöystäväni yllätti minut katsomasta pornoa": Ihan totta, en tajua miten tälläkin haulla voi päätyä blogiini! En voi valitettavasti auttaa, mutta parisuhteen julma ohjenuora on tämä: Älä tee sellaista, mitä kumppanisi ei halua sinun tekevän. (Tai yritä saada hänen päänsä kääntymään.)

"Tissien nimitykset": Erittäin suosittu hakusana. Näitähän riittää: hinkit, munkit, daisarit, bosat, buubsit (käytetty mm. Salkkareissa), utareet, pulleat purjeet, tissit, tisut, rinnat, rintavarustus, kannut, melonit, läpyskät...

Ja sitten taas asiaan.

113. kulttuuriteko 5.5.2011
Gabriel García Márquez: Muistojeni ilottomat huorat (2004)
suom. Matti Brotherus

Kirjoittaessani vähän aikaa sitten kirjallisuusesseetä sain tietää, että suomentajan nimi täytyy tekijänoikeussyistä mainita kun viitataan suomennettuun teokseen. Niinpä yritän muistaa merkitä sen jatkossa, sillä tekijänoikeus on tärkeä juttu, joka takaa taiteilijalle elannon. Tekijänoikeuspäivää vietettiin juuri ennen Vappua.

Eräs lukupiirimme jäsenistä tapaa aina valita tietynlaisia kirjoja: tylsiä, vaikeita, sellaisia joita ei saa mistään, ei-fiktiivisiä tai muuten niin kamalia, ettei hän usein edes itse pääse niitä loppuun. Pidättelemme aina henkeä kauhistuneina hänen valintavuorollaan. Tällä kertaa hänen valintansa oli tämä kyseinen kirja, ja valinta oli sikäli onnistunut, että kirjassa on vain sata sivua. Jos tässä kirjassa olisi ollut esimerkiksi kolmesataa sivua, en olisi luultavasti päässyt loppuun. Ehdin tämän sadan sivun aikana nukahtaa sänkyyn ainakin viidesti ja välillä oli aika hankalaa pysyä perässä. Tapahtumia ei hirveän paljon ollut, ja juuri siksi oli vaikea hahmottaa, mikä kirjan ydinsanoma mahtaa olla.

Kirja kertoo 90 vuotta täyttävästä lehtikolumnistista, joka syntymäpäivänsä aattona varaa paikallisesta bordellista nuoren neitsyen. Tyttö kuitenkin vain nukkuu ja mies tyytyy katselemaan ja koskettelemaan tätä. Pian näistä tapaamisista tulee tapa, ja aina tyttö nukkuu. Kerran tämä mumisee unissaan jotain rahvaanomaisella äänellä, mistä mies saa varmistuksen, että pitää tästä kaikkein eniten nukkuvana. Mies on ollut koko ikänsä bordellin kanta-asiakas, eikä ole tullut koskaan menneeksi naimisiin, koska ei koskaan ajatellut, että olisi jo kiire. Tähän nukkuvaan tyttöön hän rakastuu ensi kerran elämässään.

Ei herättänyt suuria tunteita puolesta tai vastaan, mutta ei kieltämättä ainakaan palavaa halua lukea kirjailijan muuta tuotantoa.

Treffeillä Robertin ja Reesen kanssa

Kerronpa päivän off topic -juttuni heti alkuun, ettei kukaan spoilereita pelkäävä missaa sitä lopusta. (En muuten aio spoilata, mutta joillakuilla tuntuu olevan hyvin matala sietokynnys sen suhteen.)

Mediakonvergenssi on aika jännä juttu, ja vaikka kirjoitin siitä joskus esseen ja kiinnitän siihen siksi paljon huomiota arkielämässä, en aio piinata teitä tieteellisillä yksityiskohdilla. Eräs konkreettinen esimerkki siitä putkahti kuitenkin tänään postiluukustani. Avomieheni tilasi juuri Helsingin Sanomat, ja tänään sen kylkiäisenä tuli Ilona-lehti. Ilonahan on Iltalehden sivutuote, jonka voi ostaa sen seuraksi eurolla. Kaiken lisäksi Ilonan kannessa komeili vielä lärpäke, joka kehotti tilaamaan Aamulehden! Tämä siis tarkoittaa luultavasti sitä, että sama taho omistaa kaikki nämä lehdet. (Itse asiassa Alma Media omistaa Aamulehden ja Iltalehden, mutta Hesarin omistaa Sanoma Oyj, mutta joku kytköshän tässä täytyy silti olla.) Suomessa mediakonvergenssi ilmenee useimmiten juuri omistuksen keskittymisenä muutamalle suurelle taholle. Samassa omistuksessa olevat lehdet ja verkkosivut jakavat usein juttuja keskenään. (Esimerkiksi Aamulehden Valo-liitteen ja Etelä-Suomen Sanomien tv-ohjelmaosuudet ovat keskenään samat.) Siksi kannattaa olla tarkkana esimerkiksi leffa-arvosteluja lukiessa. Mielipiteiden kirjohan niissä kapenee kun sama juttu julkaistaan monessa eri lehdessä.

Mutta asiaan siis. Tämä on niin mielenkiintoinen juttu, että minun on pakko saada jakaa se. Ole luonani aina (Never let me go) saa Suomen ensi-iltansa ylihuomenna. Olen tähän mennessä lukenut suomalaisista lehdistä pelkästään ylistäviä neljän ja viiden tähden arvioita, ja leffa muuten on todella ihana (16. kulttuuriteko), samoin kirja (33. kulttuuriteko). Ilonan kriitikko Tuomas Riskala on kuitenkin täysin eri mieltä. (Avomiehessäni kritiikki herätti suuttumusta, mutta minussa lähinnä huvitusta. Eihän väärässä oleville voi kuin nauraa.) Riskala kirjoittaa mm. näin:

"Tulevaisuuden ihmiskloonit märehtivät kohtaloaan omaan surumielisyyteensä tikahtuvassa dystopiassa."

Ja näin:

"Kerronnaltaan lakoninen ja peittelevä teos on muuttunut käsikirjoittaja Alex Garlandin ja ohjaaja Mark Romanekin käsissä itsetarkoitukselliseksi vetistelyksi. Klooninuorten kohtalon lohduttomuudella paukutetaan katsojaa päähän heti alusta lähtien. Hienovaraisuus loistaa poissaolollaan, kun jokainen hetki vain viestittää, kuinka tuhoon tuomittuja kaikki ovat."

Ja näin:

"Tunnelma on tunkkainen ja ahdistunut, toki osin tarkoituksellisestikin. Toisiinsa rakastuvien nuorten välinen triangelidraama ei myöskään kosketa. Asetelma on jo lähtökohdiltaan kiusallisen kliseinen, mutta epäonnistuu lisäksi jäykällä dramatisoinnilla. Mulligan, Garfield ja Knightley on ohjattu näyttämään läpi elokuvan niin teatraalisen kohtalokkailta, ettei tunteiden todellisuutta pääse rakentumaan."

Älkää uskoko tätä. Katsokaa leffa ja lukekaa kirja! Riskala on varmasti katkera mies, joka on suuttunut elokuvalle, joka sai hänet kyynelehtimään. Vastapainoksi lainaan itseäni, koska olen ainakin tämän blogin luotettavin kriitikko. Tämä sitaatti koskee kirjaa, mutta pätee yhtä hyvin elokuvaankin:

"En tiedä, kuinka alkaisin kuvailla tätä kirjaa ilman imeliä ylisanoja. Se on kaunis, herkkä, hienovireinen, surumielinen, kaihoisa, lämmin ja jopa toiveikas. Se on rakkaustarina, koulutarina ja tarina ihmiskunnan pimeästä puolesta. Se käsittelee kysymyksiä, joihin kukaan ei halua vastauksia, olematta kuitenkaan missään vaiheessa liian synkeä."

Ja sitten päivän kulttuuritekoon.

112. kulttuuriteko 4.5.2011
Vettä elefanteille (Water for Elephants) (2011)

Voi, taidan olla ihastunut Robert Pattinsoniin (siis sen sijaan, että olisin ihastunut vain Edwardiin). Twilight-leffoista megajulkkikseksi singahtanut tähti näyttelee loistavasti muutakin kuin vampyyria. Pattinsonin ja Reese Witherspoonin yhteenpelaamista on ilo katsella ja molemmat ovat kerrassaan ihania.

En tiennyt tästä leffasta oikein mitään muuta kuin sen, että se sijoittuu sirkukseen. Kaikki tapahtumat tulivat siis yllätyksenä, mikä on toisaalta paras tapa katsoa elokuvaa. Toisaalta se kuitenkin saa leffan usein tuntumaan pitkältä. Niin tässäkin tapauksessa.

Nuori Jacob menettää yllättäen vanhempansa, kotinsa ja kaiken mitä hänellä on elämässä ollut. Hän hyppää ensimmäiseen junaan, joka ajaa ohi aloittaakseen uuden elämän jossakin. Juna osoittautuu sirkusjunaksi ja ensin Jacob päätyy luomaan lantaa sen eläinvaunussa. Kun sirkuksen johtaja saa selville, että Jacob on viittä vaille eläinlääkäri, hänet ylennetään parempiin hommiin. Johtaja on hyvin ilkeä ja pelottava mies, ja tottakai Jacobin pitää mennä rakastumaan juuri tämän vaimoon.

Enempää en kerro, koska asetelma on niin perinteinen. Aika ajoin leffa on hieman pitkästyttävä, mutta sirkuksessa on taikaa ja elokuvan musiikki on varsin toimiva. Ihan viime hetkillä tulee paradoksaalinen tunne siitä, että koko sirkuksen maailma on niin erilainen kuin se jonka tunnen, että voisin yhtä hyvin katsella dokumenttia siitä. Siis maailma on niin epätodellinen, että se on melkeinpä todellinen. Samanlainen tunne voisi syntyä holokaustidokumenttia katsellessa.

En oikein tiedä vielä, mille kannalle kallistun tämän leffan suhteen, mutta ainakin siinä on paljon hyviä ominaisuuksia.

Pari lyhäriä ja uutinen Meyerin faneille

110. kulttuuriteko 2.5.2011
Have a Nice Weekend (2009)

Bongasinpa eilen, että ykköseltä tulee maanantai-iltaisin suomalaisia lyhytelokuvia oikein kaksin kappalein ja tartuin tilaisuuteen korjata hieman näännyttävää kulttuurivajaustani. Ja turha yrittää syyttää huijauksesta, sillä määrittelin ihan ensimmäisessä merkinnässäni, että lyhytelokuvat ovat myös kulttuuritekoja. Täytyy tässä myös huomauttaa, että käytän aika monia kymmeniä tunteja tv-sarjojen katseluun. Jos tavoitteena on 365 kulttuuritekoa 365 päivän aikana, oletuksena lienee ajatus, että yksi kulttuuriteko on mahdollista suorittaa yhden päivän aikana. Kokonaisten sarjojen katselu ei kuitenkaan sitä ole, joten lyhärit ovat ihan hyvä keino kompensoida tätä mahdottomuutta.

Suomalaiset lyhytelokuvat ovat usein mielestäni aika kummallisia. Etenkin ihan muutaman minuutin mittaiset, joiden ilmaisua aika rajoittaa rankasti. Tämänkin leffan katselu vaati "paratekstuaalista" informaatiota, sillä kuuluttaja selvensi, että elokuva kertoo työhyvinvoinnin tärkeydestä. Tämä ajatus olisi ollut aika vaikea kaivaa esiin tästä elokuvasta, jossa kaksi päiväkodin työntekijää täysin ennalta-arvaamatta mutapainii yhdessä ennen viikonlopun viettoon siirtymistä. Hmm.

111. kulttuuriteko 2.5.2011
Lilli (2007) 

Tämä olikin jo hieman ymmärrettävämpi tarina. Lilli on kokeellinen dokumentti nuoresta tytöstä, joka käytti huumeita, löysi huumeiden avulla itsensä, haaveili enemmästä määrästä huumeita ja kaikesta päätellen lopulta kuoli huumeisiin. Ennen sitä hän kertoi kaiken päiväkirjalleen. Voice-over-kerrontana katsoja kuulee otteita päiväkirjoista samalla kun vaihtuvat kuvat ja rauhallinen musiikki hypnotisoivat häntä pikkuhiljaa. Ihan mielenkiintoinen, mutta aika pintapuoliseksi jäävä kuvaus. En muuten tiennyt, että kukaan muu kuin Sherlock Holmes käyttää ihan oikeasti oopiumia.

Molemmat lyhärit ovat katsottavissa YLE Areenassa vielä kuusi päivää, ja ensi maanantaina on siis luvassa lisää.

Ja sitten ihan off topic -juttu, johon törmäsin äsken surffatessani IMDB:ssä: Stephenie Meyerin kirjasta Vieras (The Host) filmataan elokuva, ja sen pääosan esittäjäksi on varmistunut Saoirse Ronan (Oma taivas, Sovitus). Toivottavasti tyttöparan ura ei lähde tästä käänteestä kovin huonoon suuntaan. Kirja nimittäin palkittiin vuonna 2008 Delete Key -palkinnolla, joka myönnetään vuosittain huonoimmaksi valitulle kirjalle täällä. Kirjoitin kirjasta 19. helmikuuta ja totesin, ettei Meyerin kirjailijanurasta varmaan olisi tullut mitään, jos Vieras olisi ollut hänen esikoisteoksensa. Koska Twilight-kirjat ovat vetäviä kuin teollisuusimurit, mutta leffat useimpien halveksimia, voisin kuvitella, että näin flopanneesta kirjasta ei saada edes niin hyvää leffaa kuin edellämainituista. (Mielestäni Twilight-leffoja parjataan ihan turhaan, sillä ne ovat käsittämättömän uskollisia kirjoille ja pidän niistä kovasti. Ymmärrän kuitenkin muutkin näkökannat.) Jään odottamaan mielenkiinnolla. Linkki uutisjuttuun tässä. Leffan pitäisi valmistua ensi vuonna.

Työn päivän leffalaiskottelu

108. kulttuuriteko 1.5.2011

Sisäkuvia (Interiors) (1978)

En ole koskaan oikein tajunnut Woody Allenia, enkä voi sanoa että olisin ohjaajan suhteen mikään ekspertti. Tämä leffa kuitenkin poikkesi mielestäni niistä, jotka olen aiemmin nähnyt. Kyseessä lieneekin vähemmän tunnettu elokuva, sillä kukaan ystävistäni ei vaikuttanut siitä koskaan kuulleen, itsestäni puhumattakaan. Jotenkin Allenille ominainen kummallinen huumori tuntui loistavan poissaolollaan ja päällimmäinen vire leffassa oli masentava.

Even mies sanoo haluavansa ottaa etäisyyttä ja kokeilla asumuseroa. Ihan niin kuin tilanne ei olisi muuten tarpeeksi ikävä, Eve on vuosikaudet kärsinyt mielenterveysongelmista. Parin aikuiset tyttäret Joey ja Renata pyrkivät parhaansa mukaan piristämään entisestäänkin masentunutta äitiään, mutta eivät ole keinoista samaa mieltä. Joey on huolissaan siitä, että Renata tuntuu rohkaisemalla herättävän äidissä turhia toiveita. Välillä myös aloitteleva näytteelijäsisar käy kylässä ja vaikuttaa liian optimistiselta hänkin. Joey tuntuu angstissaan olevan kaikkein todennäköisin ehdokas perimään äitinsä mielenterveyshäiriöt.

Samalla kun Joey kokee olevansa ainoa, joka tekee oikein, hänen oma elämänsä junnaa paikallaan. Ilmeisesti hän haluaisi olla taiteilija, mutta ei oikein tiedä millä alalla, tai piisaako lahjakkuutta ylipäänsä luoviin ammatteihin. Renata-sisko taas on ylistetty runoilija ja tämän aviomies, jonka kirjaa vain haukutaan, ottaa urapaineita ja himoitsee näyttelijäsisarta, joka re-makessa olisi varmaankin joku pumpattu silikoniblondi.

Kaikilla siis menee enemmän tai vähemmän huonosti. Rankkojen vappujuhlintojen vuoksi torkuin vähän leffan loppupuolella, joten lopetus jäi ehkä mieleeni surrealistisempana kuin olikaan.

109. kulttuuriteko 1.5.2011

The Jane Austen Book Club (2007)

Edellä mainittujen vappujuhlien vuoksi siivouspäivän teemaan olisi sopinut joku ihmisen eläimellisyyttä syväluotaavasti käsittelevä elokuva, mutta koska olin liian laiska poistumaan kotoa, päivää määrittivät nämä kaksi elokuvaa. (Edellinen oli kirjastosta lainattu, tämä tuli Nelosen leffaputkessa.)

Ihan ensiksi täytyy tietysti sanoa, että tämä elokuva herätti minussa vastustamattoman halun lukea Jane Austenia (ja pakkosyöttää sitä myös lukupiirilleni). Mahdollisesti elokuvan näyttäminen telkkarissa vaikutti muihin ihmisiin samalla lailla, koska kun menin tänään kirjastoon, hyllyssä ei ollut yhden yhtä Austenia. Omassa hyllyssäni sen sijaan on kaksi, mutta minulla on usein ylitsepääsemätön ongelma omien kirjojen lukemisessa. Koska kirjastosta on aina lainassa vino pino hyviä kirjoja, omaan tarttuminen viivästyy aina. Senhän voi lukea koska tahansa. Ei siis kannattaisi koskaan ostaa kirjoja, jotka haluaa oikeasti lukea. Lupailin Austenin lukemista jo Bridget Jonesien jälkeen, mutta se jäi. Lupaan lunastaa lupaukseni vielä tämän kulttuurivuoden aikana!

Leffa oli aika samanlainen kuin Elizabeth Noblen kirja Lukupiiri (Karen Joy Fowlerin Jane Austen Book Clubia en ole lukenut - ja voiko olla totta ettei sitä muka ole suomennettu?) ja vastasi odotuksiani. Viisi naista perustaa lukupiirin lähinnä yhden piristämiseksi, koska tämän aviomies on juuri lähtenyt toisen naisen matkaan. Yksi naisista on siis sureva eronnut, yksi pettämistä harkitseva ja nuupahtaneessa liitossa, yksi pitää enemmän koirien kuin miesten seurasta, yksi on seikkailunhaluinen lesbo ja yksi on ollut jo viidesti naimisissa, mutta haaveilee vielä yhdestä avioliitosta. Lisäksi mukaan kutsutaan yksi mies, jota yritetään parittaa juuri eronneen kanssa. Mies tuokin lukupiiriin ihan tuoreen näkökulman vertaamalla Austenia Imperiumin vastaiskuun. Mutta kuka hänet saa?

Leffa oli oikein viihdyttävä ja piti edellistä paremmin hereillä, mutta sen loppu on uskomattoman imelä ja epäuskottava (koska miehet eivät missään todellisuudessa voi olla niin kiinnostuneita Jane Austenista). Jopa tämä hattarahöttö kuitenkin liukui mukavasti alas Daim-kakun mukana. Ja näin on taas uusi kulttuurikuukausi saatu käyntiin.

Yhteenveto huhtikuun jälkeen

Leffat: 57
Kirjat: 22
Sarjakuvat: 12
Taidenäyttelyt: 4
Keikat: 4
Festarit/messut: 3 (Tampere Film Festival laskettu leffoihin)
Tv-sarjat: 2
Stand up: 1
Muut: 1 (Oscar-gaala)

Joku tässä nyt selkeästi  on mennyt vikaan, koska näiden summa on 106 ja pitäisi olla 107. No suuntaa-antava arvio kuitenkin. Täytyypä joskus tarkistaa missä vika. 120 pitäisi olla kasassa, eli perässä hiihdetään yhä enemmän.

Viimeinen nuortenkirjasarjani

107. kulttuuriteko 28.4.2011
Salla Simukka: Ylivalotus (2011)

Ylivalotus on Tapio ja Moona -sarjan viides osa. Luulen, että tämä on viimeinen suomalainen nuortenkirjasarja, jota luen tällä lailla. Viitisen vuotta sitten kun sarjan ensimmäinen osa ilmestyi, tunsin itseni jo hieman liian vanhaksi tähän maailmaan, jonka päähenkilöt olivat tuolloin 15- ja 17-vuotiaat. Sarja ei ole missään vaiheessa ollut mielestäni erityisen nerokas tai jännittävä, mutta päätin nyt lukea sen kuitenkin loppuun, koska kirjat ovat niin lyhyitä, ettei niihin paljon aikaa tuhraannu. Koko sarjan alkuidea on siis se, että 15-vuotias Tapio ystävystyy kaksi vuotta vanhemman Moonan kanssa protuleirillä. No onhan se vähän epätavallista. Tapiosta ja Moonasta tulee sielunsisarukset ja näissä viidessä kirjassa on seurattu heidän vaiheitaan yläasteella ja lukiossa. Itse ystävyyden puiminen on kuitenkin jäänyt välillä aika vähiin ja toisinaan - kuten tässä kirjassa - Simukka tyytyy vain kuvaamaan kahden ihmisen erillisiä elämiä, jotka pari kertaa ehkä yhdistyvät kahvikupposen ääressä. Muistaakseni osassa kirjoja tarinaa on kerrottu vuorotellen molempien näkökulmista. Tämän kirjan on kuitenkin Moona kaapannut täysin ja ystävyys Tapioon on pelkkä sivujuonne.

Merkittävä vika tässä sarjassa on se, että sitä on julkaistu kirja vuodessa -tahdilla viiden vuoden ajan, mutta sen henkilöiden elämä on on mennyt viiden osan aikana vain vuoden eteenpäin. Ongelmallista on myös se, ettei mikään kirjoista ole ollut niin mieleenpainuva, että edellisestä olisi muistanut jotain uuden ilmestyessä. Ehkä pitää lukea kaikki osat putkeen sitten kun ne ovat ilmestyneet.

Tässä kirjassa juoni on aika monisyinen. Moona on ihastunut Leoon, joka varmaankin pitäisi muistaa aiemmista kirjoista. Moonan kaveri Maija, joka on ollut Venäjällä vapaaehtoistyössä, palaa takaisin Suomeen ja on löytänyt uskon. Uskonasioita vatvotaan sitten samalla lailla kuin ihmissuhteitakin. Koin jotenkin aika epäkiinnostavana nuoren ateistitytön ylimalkaiset vatvonnat aiheesta, johon ei kukaan koskaan voi saada varmaa vastausta. Ehkä tämä ulottuvuus avautuu paremmin sen ikäisille lukijoille, jolle kirja on suunnattu.

Toisaalta välillä herää kysymys, kenelle tämä sarja oikein on suunnattu. Siinä ei ole sitä nuortenkirjojen vaatimaa tenhoa, ja se seikka, että päähenkilöt eivät kasva samaa tahtia kuin lukijat, tipauttaa varmasti monet matkasta jo parin osan jälkeen. Simukka kirjoittaa ehkä vähän tätimäisesti, vaikka onkin nuori nainen. Kaikki se raikkaus, joka näkyi hänen esikoisteoksessaan Kun enkelit katsovat muualle on kadoksissa. Sen jatko-osa Minuuttivalssi on muuten myös ihan loistava.

Simukka on tamperelainen kirjailija ja mielestäni tässä kirjassa yritettiin tuoda Tampereen maisemia esiin enemmän kuin ennen. Sekin kuitenkin tuntuu vähän väkinäiseltä ja käytössä ovat vain perinteiset kliseet kuten Pyynikin näkötorni munkkikahveineen ja Koskenranta.

Ja vielä yksi marmatuksen aihe. Jo toisessa luvussa ilmenee aika paha "klaffivirhe" kun mainitaan Moonan ihastuksen Leon päässeen juuri opiskelemaan taidehistoriaa Tampereen yliopistoon. Ensinnäkään taidehistoriaa ei ole voinut koskaan omana yliopistoaikanani opiskella pääaineopiskelijana. Toiseksi taidehistorian opetus lopetettiin kokonaan vuosi tai pari sitten, mitä olen katkerasti kiroillut siitä asti. Tätä kohtaa lukiessa tuli ihan sellainen fiilis, että voi voi kun Leo-parkaa on nyt huijattu! Mielenkiintoista on nähdä, kuinka Simukka pelastaa tilanteen sarjan seuraavassa osassa.

Mutta ei niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin. Simukan kieli nimittäin on paikka paikoin jopa runollista. Esimerkiksi ensimmäisen luvun aloitus on mielestäni vallan mainio:

"Porras. Toinen porras. Portaat. Lisää portaita, joista tuli portaikko. Portaiden alapäässä peilejä ja aula, joista tuli peiliaula. Riveissä koukkuja ja nauloja, joista tuli naulakko. Ihmisiä ja ihmisten välejä, niistä välikkö. Joistakin oppilaista muodostui oppilaskunta, kaikista opettajista opettajakunta, henkilöistä henkilökunta, muutamista keskenään kahvia kupeista hörppivistä kuppikunta, ihmisistä ihmiskunta, sohvan vallanneilla oli oma valtakunta, jokaisella sisällään oma sisikunta."

Pääsiäisen kulttuurirysäys

102. ja 104. kulttuuriteko 23.4.2011 ja 24.4.2011
Kummisetä II (The Godfather II) (1974) ja Kummisetä III (The Godfather III) (1990)

Tein taas sen virheen, että katsoin kolmosen ennen kuin kirjoitin kakkosesta, joten nyt en enää kunnolla osaa sanoa, mitä kakkosessa tapahtui. Meininki oli kuitenkin yhtä paatunutta ja melkeinpä paatuneempaa kuin ykkösessä niin että kummisedän vaimokin sai tarpeekseen ja lopussa oli taas verilöyly. Samalla kun seurataan Michaelin organisoimaa joukkomurhaa, nähdään takaumina menneestä kuinka alkuperäisestä, ensimmäisen osan kummisedästä tuli kummisetä. Leffa oli mielestäni tylsempi kuin ykkönen ja kestikin tosi kauan. Vastapainona kolmoselle, kakkosesta kuitenkin vielä jotenkuten ymmärsi, mitä siinä tapahtui.

Robert De Niro on nuori Vito Corleone.

Mutta kolmonen se vasta sekava onkin. Jos pitäisi selittää sen juoni jollekin, en osaisi sanoa mitään. Miljoonasti ihmisiä, suurin osa italialaisia, jotka kaikki vehkeilevät toisiaan vastaan ja joita on vaikea erottaa toisistaan. Siitä, kuka vehkeilee ketäkin vastaan, ei ole mitenkään mahdollista pysyä kärryillä, koska italiaanot sanovat jollekin vehkeilevänsä jotain toista vastaan, mutta se saattaa aina olla vehkeilyä sitä vastaan, jolle puhutaan. Alusta asti olin ihan pihalla. Kummisetä haluaa sijoittaa johonkin laillisesti (miksi nyt, kaikkien vuosien jälkeen?) ja mukana hälsää arkkipiispoja, juutalaisia ja paavi, joka lopulta salamurhataan (miksi?). Kummisedän aikuinen poika ei halua lakimieheksi eikä mafiosoksi vaan oopperalaulajaksi, mutta tytär Mary (Sofia Coppola) johtaa innokkaasti Vito Corleonen säätiötä, joka jakelee miljoonia ympäriinsä (miksi?). Kaikki Michaelin (kummisedän) toiminnan motiivit jäävät hämärän peittoon. Lisäksi mukana häärää ykkösosassa siitetty ja täysin puskista putkahtava veljenpoika (Andy Garcia nuorena ja komeana), joka haluaa tappaa kaikki (miksi?) ja ilmeisesti haikailee kummisedäksi kummisedän paikalle. Hän rakastuu serkkuunsa Maryyn, mutta tämän romanttisen vivahteenkin pilasi Gilmoren tytöt, koska tiesin koko ajan, kuinka juttu päättyy.

Suuri osa leffan tapahtumista sijoittuu Sisiliaan, mafian kotikonnuille, jossa Michaelia riivaa hänen menneisyytensä. Ensimmäinen ja toinen osa kyynistivät minut siinä määrin, etten uskonut hetkeäkään katumuksen aitouteen ja kyyneliin, joita Michael synnintunnustuksensa yhteydessä vuodattaa. Pikkuhiljaa laillisille poluille pyrkimistä en ymmärtänyt alkuunkaan, enkä uskonut kenenkään tunteiden aitouteen ja olin koko ajan ihan varma, että veljenpoika haluaa listiä koko perheen.

Johtopäätös: tykkäsin ykkösestä eniten, eikä loppu trilogiasta lunastanut sen antamia lupauksia. Kakkososa oli muuten pitkään IMDB:ssä korkeammalla kuin ykkönen ja Scream 2:ssa mainitaan sen olevan parempi kuin ensimmäinen. Nyt ensimmäinen osa on kuitenkin ansaitusti kirinyt toisen ohi IMDB:ssä 0.2 pisteen erotuksella.

Sofia Coppola.

103. kulttuuriteko 24.4.2011
Subodh Guptan näyttely @ Sara Hildénin taidemuseo, Tampere


Kummisetien välissä poikkesin aivan toisenlaiselle polulle, intialaisen nykytaiteen puolelle. Subodh Gupta on viehtynyt kiiltäviin pintoihin ja kuvaa niitä niin tilataideteoksissaan kuin maalauksissaan. Intialaiset teräksiset astiat ovat usein keskiössä ja tyhjinä muistuttavat ihmisiä siitä, miten moni intialainen joutuu näkemään nälkää. Maalaukset olivat hienoja ja metallipinnat kiiltelivät kuin valokuvissa. Mielenkiintoisia olivat myös epätarkoiksi maalatut teokset, jotka toivat mieleen mikroskoopin läpi katsomisen ennen tarkennusta. Video, jolla Gupta pesee itseään mudasta, mutta nauha eteneekin lopusta alkuun ja sen seurauksena Guptasta tulee suihkun myötä likaisempi, oli ihan jännä. Eniten tykkäsin ehkä liikkuvasta sushilinjastosta, jonka katsominen läheltä oli huimaava kokemus. Sain näyttelystä enemmän irti lukemalla tekstejä, joissa teoksista kerrottiin, kuin katselemalla itse teoksia. Hopeinen auto tai kultaiset polkupyörät joiden sarvissa roikkuu maitotonkkia eivät sellaisenaan sanoneet minulle mitään, mutta taustaan tutustuminen raotti hieman salaisuuksien verhoa.

Hautominen. Metalliastioista koostuvia munia.

105. kulttuuriteko 25.4.2011
The Rite (2011)


Tuotin avomiehelleni suuren pettymyksen suhtautumisellani Kummisetiin, ja olin varma että joudun jatkamaan samalla linjalla katsottuamme tämän elokuvan. Kaikeksi onneksi hän oli kuitenkin siihen yhtä pettynyt kuin minä.

On varmasti olemassa jokin ihmisryhmä, joka jaksaa katsoa loputtomasti näitä riivauselokuvia. Minä en kuitenkaan kuulu siihen ryhmään ja olen sitä mieltä, että kaikki Manaajan jälkeen tehdyt ovat turhia (etenkin sen jatko-osat). Riivauselokuvien genreen The Rite ei tuo kerrassaan mitään uutta, mutta Anthony Hopkinsin ja Colin O'Donoghuen hahmot ovat sen verran mielenkiintoisia, ettei leffan katsominen nyt suorastaan tuskallistakaan ole.

Nuori Michael pakenee hautausurakoitsijan uraa pappiskouluun ja oltuaan siellä neljä vuotta, hän päättää ennen lopullisen valan antamista lopettaa opinnot kesken ateisminsa vuoksi. Vastaava opettaja kuitenkin näkee Michaelin potentiaalin ja suostuttelee tämän parin kuukauden manaajakurssille Roomaan. Paradoksaalisesti papit pyrkivät saamaan Michaelin uskomaan ensin paholaiseen, jotta tämä siten löytäisi uskonsa Jumalaan. Michael kyseenalaistaa kurssin opit ja on halukas niputtamaan riivaustapaukset mielenterveysongelmien joukkoon. Tällöin opettaja ohjaa hänet hieman epätavallisempia metodeja suosivan manaajan puheille ja Michael pääsee seuraamaan tämän työtä käytännössä. Sitten taas puhutaan kieliä demonisilla äänillä ja loput nyt voi melkeinpä arvata.

106. kulttuuriteko 26.4.2011
Charlaine Harris: Veren voima (2001) 

Luettuani koko Twilight-saagan päätin vakaasti, etten säntää päätä pahkaa mukaan koko vampyyribisnekseen, jota olen vuosikausia halveksinut niiden muutamien surkeiden teinivampyyrielokuvien vuoksi. En voinut kuitenkaan vastustaa kiusausta kun löysin tämän Sookie Stackhouse -sarjan ensimmäisen osan kirjaston vippilainojen joukosta. Ainahan sitä kannattaa tehdä vähän vertailevaa tutkimusta, eikö? Monet täysissä järjissään olevat ystäväni tiiraavat True Bloodia (joka perustuu näihin kirjoihin) silmät kiiluen ja sanovat, että tämä on se paras, aito ja ainoa oikea vampyyrijuttu.

No, kirja oli ihan viihdyttävä ja onnistui tempaamaan mukaansa. Nautin monista pienistä hauskoista yksityiskohdista ja etenkin kohdista, joissa ajatustenlukija Sookie kuuntelee muiden ajatuksia. Miettikääpä, millaista olisi harrastaa seksiä kun kuulisi koko ajan mitä kumppani ajattelee. Ensimmäisellä sivulla saapuu kuitenkin pelastus: vampyyri astuu baariin, jossa Sookie on töissä, eikä hän pysty lukemaan tämän ajatuksia. Maailma on Billin seurassa ihanan hiljainen ja rauhallinen. Rakkaustarinana ainakaan tämä ensimmäinen osa ei vedä vertoja Twilightille, mutta en usko, että rakkaustarinan onkaan tarkoitus olla tässä pääosassa.

Pikkukaupungissa käy kuhina kun joku raiskaa ja kuristaa naisia, jotka ovat vampyyreihin mieltyneitä. Toisin kuin Twilight-sarjassa, tässä sarjassa vampyyrit elävät julkisesti ihmisten seassa ja heille on omia baareja, hotelleja ja jopa faneja, jotka haluavat tulla purruiksi. Suurin osa juo synteettistä verta ravinnokseen, mutta joskus sattuu vahinkoja, kun jonkun tekee mieli aitoa tavaraa.

Tykkäsin erityisen paljon kohdasta, jossa on selitetty mielenkiintoisella tavalla jatkuvat näköhavainnot eräästä jo kauan kuolleena olleesta laulajasta. Nimeä ei varsinaisesti sanota suoraan, mutta vihjaukset ovat niin selviä, että tyhmempikin tajuaa asian. (Kuulemma kyseinen hahmo ei ole mukana True Bloodissa, eikä ihme.)

Kirjan loppua lähestyessäni koko Twilight-juttu alkoi haiskahtaa. Olisiko muka mahdollista, että Stephenie Meyer ei olisi lukenut tätä kirjaa ennen kuin rustasi omansa? Kirjoissa on hämmästyttävän paljon samaa, vaikka vampyyrien tavat eroavatkin toisistaan. Meyerin vampyyrit eivät esimerkiksi koskaan nuku ja suurin osa perinteistä (hopea, valkosipuli, pyhä vesi, krusifiksi, vaarna, auringossa kärventyminen) on silkkaa satua. Harrisin vampyyrit taas nukkuvat päivät arkuissaan auringolta piilossa, savuavat siitä kohtaa joka koskettaa hopeaa, ja tapetaan syöksemällä vaarna sydämeen.

Niin tai näin, kirja oli ihan jees, mutta en suoranaisesti hingu päästä lukemaan jatkoa.

Yhden naisen show

101. kulttuuriteko 23.4.2011
W. Somerset Maugham: Näyttelijätär (1937)

Valitsin tämän kirjan omalla vuorollani lukupiirissä luettavaksi, lähinnä koska noin viittätoista ensimmäistä yritystäni ei ollut kirjastossa tarpeeksi useita kappaleita paikalla. Olin ostanut kirjan joskus parilla eurolla Kirjatorilta, koska tykkäsin leffasta (Being Julia, 2004), jonka kävin katsomassa tuoreeltaan leffateatterissa. Vaikka elokuva oli siis todellakin mielestäni loistava, oletin kuitenkin, että kirja olisi tappavan tylsä, lähinnä sen kirjoitusajankohdan vuoksi. Sain kuitenkin tehdä täyskäännöksen heti ensimmäisillä sivuilla, sillä tarina tempaisi heti mukaansa ja ihastuin Juliaan välittömästi myös kirjallisena hahmona.

Annette Bening Julia Lambertina elokuvassa Being Julia.

Kirja kertoo Julia Lambertista, joka vuonna 1938 on Lontoon ja koko Englannin suurin näyttelijätär. Alussa Julia istahtaa lattialle katselemaan vanhoja valokuvia ja niiden myötä lukija pääsee seuraamaan takaumaa, joka kertoo hänen ja hänen miehensä Michaelin suhteen ensiaskelista. Michael on "Englannin kaunein mies", mutta ei kaksinen näyttelijä, joten avioitumisen jälkeen Michael perustaa oman teatterin palvelemaan Julian uraa. Juliasta tulee suuri tähti ja Michael valvoo tiukasti tämän jokaista suupalaa niin että vielä keski-ikäisenäkin Julia voi esittää nuorten tyttöjen rooleja luontevasti. Heti kirjan alussa Julia tapaakin huomattavasti nuoremman miehen, josta tulee hänen rakastajansa. Julia ei kuitenkaan vaikuta miltään puumanaiselta, vaan ikään kuin ajautuu vahingossa suhteeseen. Hän on kuitenkin välittömästi tilanteen tasalla ja ammentaa käyttäytymisohjeita rooleista joita on näytellyt. Kun nuori rakastaja sitten rakastuu itse kunnialliseen tyttöön, Julia kostaa - mutta tekee sen niin hienovireisesti, että kohde kärsii, muttei tajua sitä kostoksi.

Vuosi elämästä -elokuvassa (96. kulttuuriteko) Tomin ja Gerrin parisuhdeonni vaatii yleisön ollakseen olemassa, eivätkä katsojat näe, millaista heidän elämänsä oikeasti on silloin kun yleisöä ei ole paikalla. Näyttelijättäressä sama ajatus on viety vielä pitemmälle. Teatterista on tullut Julian todellisuus ja hän näyttelee jopa perheenjäsenilleen aina jotakin roolia. Lukija näkee usein sulkeissa sen, mitä Julia todella ajattelee, ja joutuu monesti kummastelemaan, miksi tämä sanoo jotain niin paljon ajatuksistaan poikkeavaa. Julia on taitava juonittelija ja osaa näytellä kaikki omalle puolelleen ja kääntää jokaisen tilanteen edukseen. Hauskin on ehkä kohta, jossa hän on tulkinnut näytelmätekstiä "väärin" ja lirkuttelee sitten vihaisen näytelmäkirjailijan uskomaan, että juuri niin hän oli sen tarkoittanutkin. Julian aikuinen poika pohtii, millainen hänen äitinsä mahtaa oikeasti olla, vai onko häntä edes olemassa. Hän sanoo Julialle, että hänen tekisi joskus mieli avata yllättäen ovi kun äiti on yksin huoneessaan, mutta pelkää, ettei sisällä olisikaan ketään.

Koko tarinan läpi kulkee outo vire, joka houkuttelee lukijaa epäilemään useampaakin hahmoa homoseksuaalisista taipumuksista. Julian aviomies esimerkiksi on vain hyvillään kun Julia synnytyksen jälkeen lakkaa viimein haluamasta seksiä ja tahtoo muuttaa eri makuuhuoneeseen nukkumaan. Julialla taas on vanhempi naispuolinen ystävätär, joka on koko elämänsä ajan rakastunut Juliaan, ja kaikki tietävät sen. Kun tämä lavertelee Michaelille mitä Juliasta ja tämän rakastajasta huhutaan, Michael vain naureskelee asialle hyväntuulisesti.

Tarina paisuu loppua kohden naiseuden ja itsenäisyyden ylistykseksi. Mihin miehiä tarvitaan, kun voi saada kunnon pihvin ja lasin olutta? Julia on kaikkine vikoineen niin värikäs, elävä ja uskomaton hahmo, että häntä itseään voi pitää eräänä maailmankirjallisuuden merkkiteoksista.

Aikakoneella 90-luvulle

100. kulttuuriteko 22.4.2011
Aikakone @ Viihdemaailma Ilona, Tampere

Nyt juhlitaan pyöreitä kulttuuritekoja, siitäkin huolimatta, että niitä pitäisi olla jo kasassa enemmän. 265 jäljellä ja kolmasosa missiosta on aika pian suoritettu! Juhlan kunniaksi tarjoilenkin teille nyt varsinaisen reliikin, muinaismuiston vailla vertaa, nostalgiapläjäyksen, joka vie takaisin jopa kuudentoista vuoden takaiseen aikaan. Hyvät lukijat: Aikakone!

Laskeskelin tässä mielessäni, että olin nähnyt Aikakoneen livenä viimeksi noin neljätoista vuotta sitten, jolloin olin Vierumäellä jollain superliikuntaleirillä (joka oletettavasti oli kallis, koska sinne oli hankittu Aikakone esiintymään). Muistan siitä keikasta sen verran, että bändillä ja kaikilla muilla oli kertakäyttösadeviitat päällä, koska taivaat ratkesivat, kuten niillä on tapana aina silloin kun vietän jonkinlaista ulkoilmaelämää. Silloin olin vielä niin pieni ja viaton, etten tiennyt paheellisesta rock'n'roll-elämästä vielä mitään, ja aloinkin tykätä Aikakoneesta vasta pari vuotta myöhemmin - ja silloin se oli jo auttamattomasti passé muiden kuudesluokkalaisten silmissä. Uskollisuus on kuitenkin kuulunut aina tapoihini niin bändien kuin tv-sarjojen suhteen, ja diggailin Aikakonetta vielä monta vuotta kestäen kaiken niskaani satavan halveksunnan. (Kaikkien ilmiöiden löytäminen jälkijunassa on myös kuulunut aina tapoihini - vrt. Seinfeld, Spice Girls, Twilight...)

Aikakone on siis tehnyt jo toisen comebackinsa ja se on uskomattoman hyvin onnistunut aina välttelemään kaikkia loogisia keikkapaikkoja, niin etten todellakaan ole saanut mahdollisuutta nähdä sitä livenä neljäntoista vuoden aikana. Aivan ilmeisesti uusi Viihdemaailma Ilona on siis vastannut kauan olemassa olleeseen tarpeeseen: jokunen viikko sitten siellä oli keikalla myös Pandora, toinen yhtä kaukainen suosikkini.

Kokemus oli varsin positiivinen, etenkin kun en tiennyt yhtään millaista lava-aktia pitäisi odottaa. Bändi ei yllättävää kyllä vaikuttanut ollenkaan väsähtäneeltä. Ei myöskään yleisö, jonka olisin odottanut olevan vähän nuorempaa yökerhosukupolvea, mutta olikin täynnä vielä itseänikin vanhempia muinaisjäänteitä. Aikakoneelle vaikutti olevan huutava tarve.

Bändi soitti aluksi muutamia biisejä uudelta levyltään, Vuosisadan rakkaustarina. Levy on Wikipedian mukaan ilmestynyt viime vuonna ja ylittänyt platinarajan (joka on muuten 20 000 levyä, eli ei edes kovin paljon). Ihmettelen suuresti, kuka tätä levyä on ostanut, sillä kaikesta uskollisuudestani huolimatta minäkään en ole sitä tehnyt. Toisaalta platinarajan ylittäminen määräytyy sen mukaan, kuinka paljon kaupat sitä tilaavat: "Esimerkiksi Popstars-bändi INDX myi platinaa, vaikka asiakkaille ei siirtynyt edes kultalevyyn oikeuttavaa levymäärää." (Wikipedia.) Eli kohta Aikakoneen uutta levyä saa luultavasti parilla eurolla Anttilasta.

En siis mitenkään halua paheksua ihmisiä jotka ovat levyn ostaneet, mutta oma uskollisuuteni on näin häilyväisen yhtyeen suhteen vähän kärsinyt - se ei ole ollut uskollinen minulle. Ensin sitä lopetetaan kolmen vuoden jälkeen, sitten tehdään comeback ja vahdetaan nimeä ja esityskieltä, ja sitten tullaan vanhojen aikojen muistoksi takaisin alkuperäisidean kanssa. Englanninkielinen vaihe sai varmasti kaikkien fanien tunteet viilenemään, eikä paluuta enää ollut.

En tunnistanut uusista kappaleista yhtäkään, eikä niitä onneksi soitettu monta. Aikakone tuntui ymmärtävän hyvin arvonsa nostalgisena komponenttina, ja soitti kaikki legendaariset biisit: Odota, Opettelen salaa, Tähtikaaren taa, Neiti Groove ja Keltainen. Vasta kuullessani ne nyt livenä tajusin, miten usein ne pyörivät päässäni ilman että edes tiedostan niiden alkuperää enää. Esimerkiksi Keltainen (toukokuu) on jatkuvasti mentaalisella soittolistallani näin keväisin. Lapsuuden suosikit jämähtävät mieleen varsin sinnikkäästi.

Yhden trilogian loppu ja toisen alku?

98. kulttuuriteko 15.4.2011
Scream 3 (2000)

Nyt kun leffan katselusta on jo kulunut melkein viikko, tuntuu mahdottomalta muistaa tarkasti, mitä siinä tapahtui - ja mitkä asiat tapahtuivat ykkösessä, kakkosessa ja nelosessa. Yksi asia on kuitenkin varma: Sidneytä vainotaan taas. Parasta kaikissa Screameissa ovat olleet ne kohtaukset, joissa joku leffafriikki tulkitsee tapahtumia sen mukaan, mitä tapahtuisi seuraavaksi, jos kyseessä olisi kauhuelokuvan genrelle tyypillinen leffasarja. Kakkosessa tapettu Randy tekee paluun videokasetilla ja kertoo kameralle, mitä on odotettavissa, jos joku päättää luoda trilogian kolmannen osan. Ydinajatus on se, että kolmannessa osassa kyseenalaistetaan jokin alusta asti totena pidetty asia. Näin tapahtuukin, ja siksi Scream 3 onnistuu olemaan pitkään mielenkiintoinen. Lisää jännitystä elokuvaan tuo myös se, että tappajalla on käytössään äänenmuunnin, jonka avulla hän voi puhua puhelimessa kenen tahansa äänellä. Harmillista kyllä tämä paljastetaan katsojalla jo leffan alkumetreillä. Loppulahtaaminen on taas sitä samaa uskomattoman typerää kohkaamista, jossa murhaaja tilittää itkuisesti kaikki traumansa ja nousee kymmenen kertaa ennen kuin suostuu lopulta kuolemaan. SPOILERI: Kolmas osa on ainoa, jossa Ghostface-hahmon takana on vain yksi henkilö.

99. kulttuuriteko 16.4.2011
Scream 4 (2011)

Leffa alkaa mielenkiintoisella tavalla ja jälleen saamme tavata kolmen osan läpi hengissä luovineet Sidneyn, Galen ja Deweyn. Gale ja Dewey asuvat Woodsborossa, mistä kaikki sai ykkösosassa alkunsa, ja Sidney saapuu sinne kirjakiertueellaan. Hän on päättänyt olla olematta enää uhri ja astua valoon kirjoittamalla kirjan kokemuksistaan. Kun kolmikko on koossa tapahtumien alkulähteellä, alkaa taas sattua ja ihmisiä kaatuu kuin heinää niittotalkoissa. Elokuva on kuulemma saanut paljon hyviä arvosteluja, mutta mielestäni se ei tuo trilogiaan mitään muuta uutta kuin iPhonen. Tapahtumat toistavat osittain ensimmäisen osan tapahtumia ja nyt tehdäänkin leffafriikkien mukaan "re-makea". Pimeydestä valoon ryöminyt Sidney kuitenkin opettaa: "Don't fuck with the original!"

Leffan on sanottu aloittavan uuden Scream-trilogian, eli luvassa on luultavasti vielä kaksi jatko-osaa lähivuosina. Toivon todella, että niihin keksitään jotain vähän erilaista. Scream 4 onnistuu kuitenkin vangitsemaan hyvin tosi-tv-sukupolven julkisuushakuisen maailmankuvan ja kikkailee kekseliäästi nykyajan nettikulttuurilla. Leffaviittausten määrä on luonnollisesti myös valtaisa.

Mielenkiintoista on myös se, että Scream 4 ei ole tarjolla 3D-versiona.

Fiktio ja elämäkerta

97. kulttuuriteko 13.4.2011
Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat (2010)

Tiedetään, olen hitosti jäljessä. Enää kuukausi ahkeraa opiskelua jäljellä ja sitten voin omistautua kesän ajan täysipainoisesti kulttuurille.

Bongasin tämän kirjan kirjaston vippilainoista ja lainasin kun ei muutakaan kiinnostavaa ollut tarjolla. Tarina vaikutti romanttiselta, kuten jo kirjan nimestä voi päätellä. Vanha pariskunta tekee kaksoisitsemurhan, koska mies on sairas ja vaimo ei halua elää yksin. Pojantytär kiinnostuu ja alkaa penkoa heidän menneisyyttään. Lueskelin kirjaa ihan mukavasti puoliväliin ja ajattelin, että onpas aika tapahtumaköyhä kirja kun loppu on kirjoitettu alkuun ja mitä yllättävää tässä nyt enää voisi tapahtua. Sitten luin takakannen ensimmäisen kerran kunnolla ja huomasin, ettei kyseessä ollutkaan romaani vaan elämäkerta. Suhtautumiseni muuttui täysin ja jouduin pohtimaan, miksi niin kävi. Mikä on se ratkaiseva ero fiktion ja ei-fiktion lukemisessa? Miksi elämäkertojen ei edes odoteta pitävän lukijoita jännityksessä? No tietysti siksi, että yleensä tosielämä ja media ovat jo spoilanneet tarinan. Pääministerin morsianta lukiessa tiesi, ettei loppu ole onnellinen. Kerronnassa on kuitenkin myös eroja. Esimerkiksi "seivaussanojen" käyttö on elämäkerroissa yleistä, siis muissa kuin omaelämäkerroissa. Koska kirjoittaja ei ole ollut paikalla, hän joutuu päähenkilön ajatuksia arvaillessaan käyttämään sellaisia ilmaisuja kuin "hänen on täytynyt ajatella" ja "paikalla olleiden mukaan hän vaikutti surulliselta". Luulen, että tämä kirja onnistui huijaamaan minua pitkään siksi, että Adorján ei ainakaan kirjan alkupuolella käytä paljon tällaisia ilmauksia. Mukana tarinassa kulkee fiktiivinen juonne: isovanhempien viimeisen päivän kuvittelu. Mitä he tekivät, mistä he puhuivat, mitä he ajattelivat ja mitkä olivat heidän viimeiset sanansa?

Johanna Adorjánin isovanhemmat selviytyivät holokaustista, muuttivat Unkarista Tanskaan, rakastivat musiikkia ja sanoivat aina lähtevänsä maailmasta yhdessä. Silti kukaan ei jaksanut sitä uskoa. Adorján kirjoitti heidän elämäkertansa tutkimalla papereita ja haastattelemalla perheenjäseniä ja isovanhempien ystäviä. Kaikilla tuntui olevan sama tarina: he olivat tyylikäs ja herttainen pari, joka rakasti musiikkia, puhui keskenään omaa kieltään, eikä mielellään puhunut keskitysleiriajoista. Adorján kirjoittaa samalla elämäkertaa elämäkerran kirjoittamisesta, kommentoi kohtaamiaan vaikeuksia ja antaa tapaamisilleen ihmisten kanssa jopa enemmän palstatilaa kuin isovanhempiensa elämälle. Kirja painottaakin enemmän tunteita kuin tietoa. Adorján ei saa selville paljon sellaista, mitä ei jo tiennyt - tai sitten hän ei kerro sitä meille. Hän käy kirjan kirjoittamisen avulla läpi omia tunteitaan ja alkaa vasta havahtua ajattelemaan, mitä hänelle merkitsee olla juutalainen. Outo sivujuonne tarinassa onkin se, kun kirjailija kokeilee juutalaisten seuranhakupalvelua, J-Datea, ja raportoi kokemuksensa siitä.

Melko fragmentoitunut pikku teos, mutta ihan mielenkiintoinen lukukokemus.

Neljä vuodenaikaa

96. kulttuuriteko 13.4.2011
Vuosi elämästä (Another Year) (2010) 

Niin kuin tätä blogia ei olisi olemassa ilman sen lukijoita, Tomin ja Gerrin perheonnea ei olisi olemassa ilman yleisöä.

Leffa kertoo keskiluokkaisesta ja -ikäisestä pariskunnasta, heidän ystävistään ja perheestään vuoden ajalta. Kaikki vaikuttavat pitävän heitä todella onnekkaina, koska heillä on toisensa. Niinpä he näkevät asian itse samoin. Tosiasiassa emme kuitenkaan opi itse pariskunnasta juuri mitään ja näemme heidät harvoin kahden kesken. Silloin he yleensä analysoivat ystäviensä käyttäytymistä. Jokaiseen elokuvan vuodenaikaan kuuluu ainakin yksi lounas tai illallinen, jonka ääreen pariskunta kerää ystäviään ja perheenjäseniään. Olennaista näissä ruokaorgioissa on se, että vieras alkaa yleensä tuntea itsensä todella onnettomaksi ja itkeskellä.

Leffa alkaa ihan herttaisesti ja Tomia ja Gerriä täytyy pitää söpönä parina. Gerrin työkaveri Mary on heidän vakiovieraansa ja hänellä on aina kerrottavanaan pitkä ja pitkästyttävä tarina siitä, millaisia hankaluuksia hän kohtasi matkallaan parin luo. Humalatilastaan riippuen Mary on milloin pirtsakka sinkku, milloin epätoivoinen vanhapiika. Mutta ennen kaikkea Mary on symppis, empaattinen ja suloisella tavalla kaheli. Hän flirttailee mielellään pariskunnan pojan, Joen kanssa. Ongelmat alkavat kun Joe onnistuu viimein löytämään itselleen tyttöystävän ja tuo tämän vanhemmilleen näytille kun Mary sattuu olemaan samaan aikaan kylässä. Mary erehtyy sanomaan mielipiteensä tytöstä Gerrille ja saa tulevina kuukausina hyytävän kylmää kohtelua, joka ajaa hänet hermoromahduksen partaalle. Ja siinä vaiheessa Tomia ja Gerriä alkaa todella vihata.

Sivumennen sanoen, Joen tyttöystävä Katie hahmona on kuin Happy-Go-Luckyn (71. kulttuuriteko) Poppy olisi siirretty sellaisenaan tähän elokuvaan. Mike Leigh on ohjannut molemmat, keskenään aika erilaiset elokuvat. Happy-Go-Luckysta en tykännyt yhtään. Siinä missä se on lapsekkaan iloluontoinen ja naiivi, Vuosi elämästä on satiirinen ja kiero, aikuisten kiusantekoa hiekkalaatikolla. Tykkäsin, vaikka näytinkin leffan jälkeen pesukarhulta KISSin keikalla. (Note to self: vedenkestävä ripsiväri!)

Huonoja valintoja

94. kulttuuriteko 12.4.2011

Niin lähellä, niin kaukana (2003)

Anteeksi, anteeksi, anteeksi. Tuntuu aina tosi pahalta morkata aloittelevien elokuvantekijöiden tuotoksia, mutta ei voi mitään, koska tämä on kertakaikkisen huono leffa. Olin uskoakseni nähnyt tämän aiemminkin, todennäköisesti neulomisen vaikutuksen alaisena, mutta koska en muistanut siitä mitään, lainasin sen uudelleen. Kyseessä on Janne Heinosen ja Tommi Moilasen TAMKin viestintälinjan opinnäytetyö, nelikymmenminuuttinen lyhytelokuva.

Leffa on kivan näköinen, lähinnä siksi, että se on kuvattu kesällä ja saatu Suomen kesä näyttämään todellista idyllisemmältä. Juoni on kuitenkin ihan hattaraa eikä leffassa tapahdu yhtään mitään yllättävää tai erikoista. Kaikki juonenkäänteet ovat ilmeisiä ja ennalta-arvattavia, hahmot jäävät litteiksi ja ennen kaikkea ärsyttäviksi. Eräs näyttelijöistä (en ala sentään morkata aloittelijoita nimeltä) on niin suunnattoman surkea, että leffan katselusta tulee pelkästään sen takia tuskainen kokemus. Ja kun juoni ei tarjoa mihikään mitään uutta, siihen on pitänyt tunkea kaikki mahdolliset ongelmat: pettämiset, kännäilyt, läheltä piti -hukkumiset, ankarat isät, liian suuret vaatimukset, kompleksiset kaverisuhteet ja luuseriuden tuntemukset. Mitään näistä ongelmista ei lopulta selvitetä tai käsitellä, vaan lopulta todetaan vaan, että hei antakaa mun olla sellanen kun mä oon, vaikka mä en ees ite tiiä millanen mä oon! Ja matkan varrella luodaan liuta merkitseviä katseita.

95. kulttuuriteko 13.4.2011

Ville Ranta: Ohjeita rakastaville (2010) 

Ohuen ohut sarjakuvalärpäke kertoo siitä, miltä tuntuu rakastaa epätoivoisesti, siis mielestäni suoraan sanoen läheisriippuvuudesta. Pääosassa ovat kaksi nallea, jotka vuoroin keskustelevat suhteestaan, vuoroin kylpevät spermassa ja sydämissä. En arvosta tällaista pehmolelupornoa, enkä tykännyt myöskään lennokkaasta piirtojäljestä, joka näyttää tulleen viisivuotiaan kynästä.

Ihminen on ihmiselle susi

93. kulttuuriteko 10.4.2011
Punahilkka (Red Riding Hood) (2011)

Kyllä, huonompi kuin ensimmäinen Twilight-leffa. Kyllä, freudilainen tulkinta Punahilkka-sadusta. Ei, Shiloh Fernandez ei ole läheskään yhtä hot kuin Edw... Robert Pattison. Ja voi kyllä, susi on paljon kökömpi kuin Twilight-sudet. En siis voi suositella tätä leffaa kenelle tahansa.

Elokuva on kuitenkin hienon näköinen ja fantasiamaailman kaltainen pieni kyläyhteisö lumoava. Tarinaan tempautuu mukaan, vaikka Valerien rakkautta Peteriin ei voi parhaalla tahdollaankaan ymmärtää. Kyseessä on jälleen yksi vuosisadan rakkaustarina, mutta pehmopornoilukaan ei tee siitä uskottavaa. Täysin turha voice-over-kerronta ärsyttää suuresti, etenkin lopussa. Katsojan harhaanjohtaminen suden henkilöllisyyden suhteen on niin ilmiselvää, ettei siihen lankaan voi mitenkään mennä. Positiivista on se, etten ainakaan itse onnistunut silti arvaamaan oikein.

En tiennyt leffan juonesta mitään kun menin katsomaan sitä, joten kerron siitä vain vähän. Sisältöä ei ole niin paljon, että siitä kannattaisi julkisesti huudella. Kylää on vuosikausia terrorisoinut ihmissusi, jota on kuitenkin ilmeisesti menestyksekkäästi piileskelty jo kauan. Alussa rauha kuitenkin särkyy kun Valerien (Amanda Seyfried) sisko löydetään kuoliaaksi raadeltuna. Syntyy yhtenäinen sotarintama sutta vastaan ja sitä tappamaan kutsutaan myös kirkon edustaja (Gary Oldman). Metsästys muuttuu tragediaksi kun kyläläiset kuulevat, että susi on joku heidän keskellään elävistä ihmisistä. Ja lopulta paljastuukin, että sutta liikuttavat varsin inhimilliset tunteet.

Tykkäsin leffasta tosi paljon tosi pitkään, mutta jostain syystä lopusta jäi paha maku suuhun. Monia asioita jätettiin liian auki, ja suuri merkitys oli sillä, ettei tätä rakkaustarinaa vaan kertakaikkiaan saatu toimimaan kemian tasolla. Kuitenkin ihan viihdyttävä pläjäys, joka Twilight-fanien kannattaa katsoa ainakin sitten kun se tulee telkkarista. Maisemien takia vaikka. Ja tässä voisi muuten olla yksi puvustuksen Oscar-ehdokkaista!

Näetkö otsikon taakse?

Ihailin tässä eräänä päivänä kaikkia laatimiani otsikoita ja huomasin, että olen käyttänyt niissä paljon viittauksia muihin teoksiin. Päätin siis laatia iloksenne pienen haasteen. Tunnistatko viittaukset? Tiedätkö miten ne liittyvät kyseiseen kulttuuritekoon? Saa kommentoida, vaieta, huijata, googlata tai vain odottaa vastauksia. Tässä ne ovat, kaikki intertekstuaaliset otsikkoni tähän mennessä. Suluissa kulttuuriteko, johon ne kuuluvat.

1. Rastas ja Metso täälläkin soi (Metsolat)
2. Mahotonta meininkiä (Ei kulttuuritekoa)
3. Pyöreän pöydän paisanot (John Steinbeck: Ystävyyden talo)
4. Tää on se ilta! (Ei kulttuuritekoa, Oscar-veikkaukset)
5. The Adoration of Katja Kallio (Katja Kallio: Elokuvamuisti)
6. Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin (Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys)
7. Kundi kuin kameleontti (Rango)
8. They shoot squirrels, don't they? (Winter's Bone)
9. Oi ihana Verona! (Rakkauskirjeitä Julialle)
10. Nuoren Hannahin kärsimykset (Curtis Sittenfeld: Unelmieni mies)
11. Mummoilu on vasta mukavaa (Anni Nykänen: Mummo)

Mummoilu on vasta mukavaa

92. kulttuuriteko 10.4.2011
Anni Nykänen: Mummo (2010) 

Jatketaanpa hetki sarjakuvan tiimoilta. Tämäkin albumi oli Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaana. Olin muuten vähän hämmentynyt siitä, että näitä finalisteja oli kirjastosta hyvin saatavilla vielä torstaina ja ne oli jopa auliisti laitettu esille niin ettei niitä tarvinnut edes itse tonkia hyllystä. Minulla on tällä hetkellä kaiketi neljä ehdokasta lainassa, mukaan lukien toinen voittajista (josta joku on viikonlopun aikana tehnyt varauksen). Tällainen ei ikinä onnistuisi "Kirja-Finlandian" ehdokkaiden suhteen. Varausjono olisi kilometrien mittainen jo ennen ehdokkaiden julkistamista. Onko siis tulkittava, että Sarjakuva-Finlandia ei herätä sarjakuvien lukijoissa yhtä suurta arvostusta kuin Finlandia kirjojen lukijoissa? Vai onko asia nähtävä niin, että sarjakuvan lukijat ostavat haluamansa sarjakuvat ennemmin kuin lainaavat ne kirjastosta?

Pohdiskelin tätä sarjakuvien ostamisen problematiikkaa jo eilen Tampere Kuplii -tapahtumassa. Uutuuskirjathan ovat superkalliita, enkä koskaan osta niitä. Jos haluan todella lukea jonkun uuden kirjan, varaan sen kirjastosta ja kitisen siitäkin 80 sentin maksusta. Siitä huolimatta asuntomme pursuilee kirjoja, koska haalin niitä sitäkin enemmän Kirjatorilta, divareista ja kierrätyshyllyiltä. Siispä olen yrittänyt nyt pitäytyä siinä, että en alkaisi ostella sarjakuvia vielä lisäksi. Mutta uutuussarjakuvat ovat kyllä halvempia kuin uutuuskirjat. Toisaalta, onko niissä enemmän vai vähemmän vastinetta rahalle, kun tekstiä on vähän, mutta kuvia paljon? Ainakin värillisissä sarjakuvissa on enemmän vastinetta kuin mustavalkoisissa, eikö? Sarjakuvia harvoin näkee alennusmyynneissä niin että diili olisi oikeasti hyvä. Ehkä niillä on taipumusta kerätä itseensä ajan myötä lisää arvoa, kun kirjoilla kestää pari vuotta päätyä ensin kahden euron viikoille ja sitten sata vuotta päätyä metsästettyjen harvinaisuuksien listalle.

No niin. Asiaan. Olen nyt kirjoittanut tätä tekstiä jo kolme päivää pääsemättä itse Mummoon. Albumi kertoo aika lailla nimensä mukaan mummosta ja mummoilusta. Mummo ruokkii kaikki nälkäänäkevät, raahaa melkeinpä maahanmuuttajan kadulta kotiinsa syömään. Mummo neuloo kuten mummojen kuuluukin ja ollessaan dopingin tarpeessa lorauttaa kahvin sekaan teräviä. Mummo latelee nuorisolle kovia sanoa ratikassa: "Istukaa nyt niin jaksatte vanhana seistä!" Mummo varautuu tulevaisuuteen katselemalla yksiöitä valmiiksi sitä aikaa varten kun vaari kupsahtaa - ja kertoo tämän vaarille. Mummolla on tietysti kissa, joka muistuttaa enemmän palloa kuin kissaa. Kun mummo ja vaari muuttavat kerrostaloasuntoon, mummon suosikkiharrastus on naapurien kyttääminen - ja kun toimintaa ei kuulu, mummo hakkaa seinään ja huutaa: "Olisko jo parisuheneuvottelun aika!?!" Kun puhelinmyyjä sanoo sanan "ilmainen", mummo tilaa kaikki lehdet mitä hällä on tarjota.

Mummo on siis aika klassista mummoille irvailua, kuitenkin hyvällä maulla ja mielellä. Jääkaappimme ovessa oli joskus Lahdessa postikortti. jossa luki: "Ärhäkkä asenne ehkäisee dementiaa". Mummo-albumi kokonaisuudessaan julistaa samaa ideologiaa. Suosittelen. (Ideologiaa ja albumia.)

Tampere Kuplii

91. kulttuuriteko 9.4.2011
Tampere Kuplii @ Siperia, TR1, Rupriikki jne, Tampere

Elämäni ensimmäiset sarjakuvafestarit alkoivat pienehkön katastrofin merkeissä. Olin hyvissä ajoin tällä viikolla printannut ohjelman ja merkinnyt siihen kaikki paneelit, julkaisut, tapahtumat, puheet ynnä muut, joita halusin mennä katsomaan. Tänään aamulla heräsin aikaisin vielä askartelemaan hienon ohjelman, johon kirjasin vain kaikki todella kiinnostavat ohjelmanumerot, myös Vihtorin kirjaston kirjamessuilla (ks. edellinen blogimerkintä). Koodasin ohjelmanumerot eri värikoodein niiden kiinnostavuusasteen mukaan ja pähkäilin koko prosessin kanssa ainakin tunnin kahvia juodessani. Kun olin valmis, soitin ystävälleni, jonka kanssa olimme lähdössä tapahtumaa tutkailemaan. Puhelun aikana kävi ilmi, että olin onnistunut printtaamaan viime vuotisen ohjelman! Kyllä otti päähän, ja syytän tästä tapahtuman nettisivuja! Onneksi uutta ohjelmaa ei tarvinnut ruveta askartelemaan, koska tämän vuoden lauantaipäivän ohjelmassa ei ollut kerrassaan mitään kiinnostavaa. Niinpä kävimme vain katsastamassa myyntipöydät ja Pienlehtimarssin, jossa omakustantajat myivät tuotoksiaan ja kaikenlaista pientä sälää. Osa oli vähän turhankin innokkaita ja sarjakuvat sillä sektorilla olivat ehkä liiankin undergroundia minun makuuni. Sarjakuva-Finlandia-näyttelyssä olivat esillä kaikki vuoden finalistit eli albumien suurennetut kansikuvat ja tekijöiden omakuvat.

Tuuli Hypénin omakuva. (Nanna-albumi, 13. kulttuuriteko.)

Sanna Ala-Ojalan omakuva. (Huomenna on se päivä -albumi, 87. kulttuuriteko.)

Sarjisfestareilla oli kyllä hyvin tarjolla kaikenlaista ohjelmaa kaiken ikäisille osanottajille. Myytävää tavaraa pursusi ovista ja ikkunoista aina Hello Kitty -roinasta Super Mario -pehmoleluihin asti. Cosplay-porukalle tapahtumalla lienee tietysti erityisen suuri merkitys. Minä ja ystäväni harmittelimme suuresti kiinnostavien ohjelmanumeroiden puutetta, sillä viime vuonna ohjelmassa olisi ollut vaikka mitä hauskaa. Milla Paloniemen ja Anni Nykäsen eläinhahmopiirrostyöpajaan olisi ollut kiva mennä piirtämään pesukarhuja, mutta koska ohjelmassa luki "lapsille", jätimme senkin väliin.

Täytyy vielä lisätä, että osallistuin torstaina Metsossa sarjakuvaäänestykseen ja olin siinä voitokas. En tiedä vielä mitä voitin, mutta odottelen pakettiani innostuksen vallassa.

Festariostokseni: Vanha Sarjari-lehti, pöllöpinssi ja ompelutarvike-kaulakoru.