Paperikaupunkeja

Paper Towns (2015)

John Greenin kirja Arvoitus nimeltä Margo ja siihen perustuva elokuva Paper Towns rantautuivat Suomeen niin samoihin aikoihin, että kirja ilmestyi suoraan leffakannella varustettuna. Poikkeuksellinen ratkaisu, mutta edistää taatusti myyntiä ja lainausta nuorten keskuudessa. Luin kirjan vasta pari viikkoa sitten ja säntäsin heti ensi-iltaviikonloppuna katsomaan elokuvaa, vaikka idea on harvemmin osoittautunut hyväksi. Alkuperäisteoksen ja adaptaation välillä pitäisi antaa kulua aikaa, jotta välttyisi harvemmin elokuvan eduksi koituvalta vertailulta.

Tällä kertaa pettymys ei kuitenkaan osoittaunut kovin karvaaksi, vaan tykkäsin leffasta oikeastaan enemmän kuin kirjasta. Ainoastaan roolitus häiritsi hiukan. Quentinia näyttelevä Nat Wolff on rooliinsa ihan sopiva, mutta hänen rinnallaan bestikset Ben (Austin Abrams) ja Radar (Justice Smith) ovat turhan lapsenkasvoisia, kun taas Angela (Jaz Sinclair), jolla muuten on leffassa huomattavasti isompi rooli kuin kirjassa, vaikuttaa poikaystävänsä Radarin rinnalla puumalta, vaikka heidän on tarkoitus olla samanikäisiä. Lacey (Halston Sage) puolestaan on juuri sellainen kuin kirjan perusteella saattoi kuvitellakin ja Margoa nyt oli vaikea keneksikään muuksi kuvitellakaan, kun jo kirjan kannessa komeilivat Cara  Delevingnen kohtalokkaat kulmakarvat.

Vertailulta ei siis voinut välttyä siinä vaiheessa kun elokuvassa esiteltiin sen päähenkilöitä, mutta pian sen jälkeen maltoin hypätä tarinan kelkkaan ajattelematta koko ajan sitä mikä oli tulossa. Se oli helppoa, sillä vaikka kaikki tarinan tärkeät ainekset on sisällytetty leffaan, on sen juonta, painotuksia ja tapahtumia muutettu juuri sen verran, että se on itsenäinen teos, eikä pelkkä läpileikkaus kirjasta.

Kirjan ja leffan juoni kaikessa yksinkertaisuudessaan on tämä: Quentin on lapsesta asti ollut rakastunut naapurissaan asuvaan Margoon. He ovat kuitenkin lakanneet juttelemasta toisilleen kun Quentinista on teini-ikään mennessä tullut nössö ja Margosta legenda. Eräänä yönä Margo kuitenkin kömpii Quentinin ikkunasta sisään ja kutsuu tämän mukanaan öiselle kostoretkelle, josta tulee Quentinin siihenastisen elämän suurin seikkailu. Seuraavana päivinä tämä menee kouluun sydän toivoa täynnä, vain huomatakseen, että Margo on kadonnut. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tämä on jättänyt Quentinille vihjeitä karkumatkansa määränpäästä. Quentin lähtee seuraamaan vihjeitä ystäviensä avustuksella ja uskoo, että sateenkaaren päässä odottaa palkinto, hänen elämänsä suuri rakkaus.

Kirjan ja leffan sanoma on yksinkertaisimmillaan se, mitä Margo toteaa katsellessaan kaupunkiaan yläilmoista käsin: "Kaikki on läheltä katsottuna rumempaa". Ihmiset eivät ole sellaisia jollaisina he kaukaa katsottuna näyttäytyvät ja etenkin rakastuneena toisesta rakentaa enemmänkin mielikuvaa kuin on todella rakastunut tämän persoonaan. Elokuvassa painotetaan lisäksi kirjaa enemmän ystävyyden merkitystä: tärkeimpiä ovat ne ihmiset, jotka todella tuntevat sinut ja pitävät sinusta siitä huolimatta.

Tykkäsin leffasta kirjaa enemmän siksi, että kirjassa Margon vihjeiden seuraaminen esitetään jopa tuskastuttavana salapoliisityönä ja Quentin pakkomielteisenä yhden asian miehenä. Harvoin käy niin, että elokuvassa hahmo muuttuu moniulotteisemmaksi, mutta mielestäni Quentinille on valkokankaalle siirrettäessä käynyt niin. Margosta en hahmona erityisemmin tykkää, mutta hänkin saa elokuvassa sympaattisempia sävyjä. Kirjan Margo on mielestäni lähinnä hankala ja muistuttaa liikaa John Greenin Kaikki viimeiset sanat -kirjan Alaskaa, joka on mielestäni kerrassaan sietämätön tyyppi. Elokuvan Margossa on persoonaa ja vaikka ainakin Aamulehti on kanssani eri mieltä, mielestäni Delevingne on leffanäyttelijänä ihan lupaava.

Vaikka Paper Towns sinänsä ei ehkä ole vuoden mieleenpainuvimpia elokuvia ja kaikessa komeudessaan se on aika tyypillinen "coming of age" -tarina, onnistuu se kuitenkin viihdyttämään ja hauskuuttamaan, sekä jättämään jälkeensä haikean ja hieman positiivisemman tunteen kuin kirja.

Se tavallinen rock'n'roll-tarina

 

Amy (2015)

Kesätyöni jatkuvassa iltavuorossa rajoittaa merkittävästi vapaa-ajan aktiviteetteja, kuten leffassa käymistä, mutta onneksi tarjonta kesäisin on muutenkin vähemmän kiinnostavaa kuin yleensä. Amy Winehousesta kertova dokumentti erottuu siis kesävalikoimasta edukseen ja on kerännyt kiittäviä arvioita lähes kaikkialla missä se on arvosteltu.

En ole koskaan kuunnellut Amy Winehousea, enkä juurikaan kuuntele musiikkia ylipäänsä nykyään. En ole myöskään ollut lainkaan kartalla Winehousen yksityiselämästä ennen tämän kuolemaa 27-vuotiaana. Traagiset rock'n'roll-kohtalot (kohtalo voi olla rock'n'roll vaikka laulaisit jazzia tai poppia) kiinnostavat kuitenkin aina. Ja tämähän oli oikein sopiva leffavalinta suhteellisen kostean viikonlopun päätteeksi.

Dokkaria lienee kehuttu valtaisasti sen vuoksi, että se eroaa muista vastaavista totetuksellaan. Winehousella ja/tai tämän läheisillä on kaikesta päätellen hillitön kokoelma kotivideoita, joista valokuvien ja tv-pätkien ohella koko dokumentti on koostettu. Ystäviä, vanhempia, työtovereita ja Winehousea itseään kuullaan taustalla kertomassa laulajan vaiheista, mutta valkokankaalla nähdään koko ajan mennyttä aikaa kuvaavia videoita ja kuvia. Hidastuksia ja zoomausta on käytetty hienosti tehokeinoina ja leikkaus on taidokkaasti toteutettu. Haluttu vaikutelma saadaan tehokkaasti aikaan yhdistämällä valittuun videoon tietty ääniraita. Välissä nähdään säännöllisesti katkelmia Winehousen keikoilta ja lyriikoiden merkitystä alleviivataan tuomalla ne myös kirjoitettuna kuvaan mukaan. Dokumentissa korostetaan toistuvasti lyriikoiden omaelämäkerrallisuutta ja niinpä nekin punovat säikeensä osaksi taidokasta tarinankerrontaa.

 

 

Leffan kehutusta ja poikkeuksellisesta toteutustavasta huolimatta se tuntuu kuitenkin lopulta melko perinteiseltä henkilödokumentilta. Tapahtumat käydään läpi lineaarisesti teini-iästä aina kuolemaan saakka. Vaikka kaikki saavat puheenvuoron, totuuskin kerrotaan aina tietystä näkökulmasta käsin, eikä elokuvakerronta suinkaan ole siitä puolueettomimmasta päästä. Winehousen elämän pääpahiksiksi leimautuvat on-off-kumppani Blake Fielder-Civil ja isä Mitch Winehouse, joka hylkäsi perheensä toisen naisen vuoksi Amyn ollessa pieni. Amy palvoo maata molempien miesten jalkojen alla heidän aiheuttaessa stressiä ja murhetta laulajan elämään. Lisäksi molemmat toimivat pahimmanlaatuisina päihteidenkäytön mahdollistajina.

Kaikkein pahin rappiomateriaali on luultavasti jätetty dokkarista pois, mutta surullinen kuva laulajan elämästä silti syntyy. Nuorena saavutettu superjulkisuus ja tuhoisa ihmissuhde johtavat bulimiaan, alkoholismiin ja koviin huumeisiin, useampaan vieroituskeikkaan ja repsahdukseen, muutamaan lähellä kuolemaa käyntiin, terveyden romahtamiseen ja uran kääntymiseen kohti loppua.

Tarina on entuudestaan tuttu ja joka kerta yhtä surullinen. Amy Winehouse oli äärettömän lahjakas, sai kaiken nopeasti, ei kestänyt sitä ja lopulta toivoi vain, että voisi kävellä kadulla rauhassa kuin normaalit ihmiset. Dokkarin nauhoista päätellen tällä oli valtava karisma ja mielettömästi potentiaalia valui hukkaan tämän kuollessa.

 

 

Käsikirjasto saa uuden merkityksen

Seppo Jokinen: Suurta pahaa (2004)

Komisario Koskisella on käsissään Tampereen poliisin lähihistorian rankin juttu. Mies kaapataan illalla keskustasta pakettiautoon ja pian pääkirjastosta Ranskan historiaa käsittelevästä hyllystä löydetään ihmisen sormi. Hieman sen jälkeen hautausmaalle avonaiseen hautaan ilmaantuu päätön ruumis. Mutta kuuluvatko sormi tai ruumis kadonneelle Matti Savelalle? Ja missä on pää?

Työpaikallakin kuhisee. Sairaslomautetun ja jo uuden pestin muualta hankkineen Luttisen tilalle saadaan Helsingistä uusi vahvistus, Veli-Pekka Simo. Koskisen alaiset vaikuttavat ottavan tämän nopeasti omakseen ja Simon suosiota siivittävät tämän järjestämät tulojuhlat Kehräsaaren saunalla, paikassa jossa olen itsekin parit firman pikkujoulut viettänyt. Erityisesti Ulla Lundelinin nauru heläjää pitkin käytäviä tämän esitellessä Simolle paikkoja ja jostain kumman syystä Koskista alkaa kaihertaa koko tyyppi alusta asti. Ullalla taas on selvästi menossa jonkinlainen kriisi, jota hän purkaa milloin flirttailuun, milloin äksyilyyn, ja joka lopulta kulminoituu ikävästi saunabileissä. Ja Koskinen saa jälleen toimia pelastavana enkelinä.

Koskisen yksityiselämässä sen sijaan tapahtuu jotain positiiviseksi tulkittavaa. Hän on lähentynyt uudelleen ex-vaimonsa Raijan kanssa, jopa niin paljon että parivaljakko suunnittelee yhteistä lomamatkaa. Raijan mieli halajaa katsomaan Firenzen taideaarteita - miehiä munasillaan kuten kultturelli komisariomme tuumii - kun taas Koskisen tunteet palaavat yhä tarujen Kreikkaan - eikö se mitään oppinut viime kerrasta? Koskisen vanha työpari ja perheystävä, Antin kummisetä Roine on taas maisemissa hankkiakseen Tampereelta koiranpennun. Jälleen Koskinen uskoutuu tälle tutkinnan alla olevasta jutusta ja saa Roineen sotkeutumaan tutkimuksiin oma-aloitteisesti ja ilman minkäänlaisia valtuuksia. Siitä ei hyvää seuraa.

Vaikka juttu on Koskisen uralla oikeasti vakavimmasta päästä ja kirja sisältää vähän kaikkea barrikaideista uhkauskirjeisiin ja irtonaisiin ruumiinosiin, on itse tekosarjan motiivi ja kuvaus vähän tylsä. Huomattavasti kiinnostavampaa tässä kirjassa on kaikki se, mitä tapahtuu poliisilaitoksen seinien sisäpuolella ja henkilöiden yksityiselämässä. Se nostaa kirjan tason hitusen verran keskivertokoskisen yläpuolelle.

Tämän postauksen kuvitus liittyy luonnollisesti Tampereen pääkirjasto Metsoon, jonka hyllystä irtonainen sormi löytyy. Tuulikki Pietilän Muumipeikko-patsas sijaitsee yhä kirjaston kupeessa muumikaupan edustalla, vaikka Muumilaakso on muuttanut eteenpäin tilapäiseen kotiinsa Tampereen Taidemuseon alakertaan. Ylläoleva kuva puolestaan on Lamminpään hautausmaalta, jonne talsin kerran viime kesänä eräällä erityisen pitkällä lenkillä. Sieltä (luullakseni) löydetään tässä kirjassa päätön ruumis:

"Hautausmaa oli kaupungin toiseksi suurin, ja se sijaitsi lähellä Ylöjärven rajaa. Oli tavallinen arkiaamu eikä alueella liikkunut paljon väkeä, muutama iäkäs nainen vain siellä täällä juttelemassa ajan jättämille elämänkumppaneilleen, peittelemässä havukimpuin tämän viimeistä leposijaa tai korjaamassa pois edellisyönä loppuun palaneita kynttilöitä. Alue oli laaja, pysäköintipaikalta tuli matkaa käveltäväksi."

Suurta pahaa oli myös ensimmäinen kirja, joka pääsi tänä kesänä ulos aurinkoon lekottelemaan. Dekkarit lienevät tottuneita moiseen kohteluun.

Romantiikkaa chat-huoneissa

Seppo Jokinen: Vilpittömässä mielessä (2003)

Kahdeksannessa nimikkoteoksessaan komisario Sakari Koskinen kohtaa erikoisen tapauksen. Mies putoaa Tammerkoskeen ja hukkuu. Yksi silminnäkijä kertoo tämän pudonneen omia aikojaan, kaksi muuta taas että joku on tönäissyt miehen koskeen. Mysteerimies, joka on juossut pois putoamispaikalta huutaen apua ja kehottaen vastaantulijaa soittamaan ambulanssin on kadonnut kuin tuhka tuuleen ja Koskinen haistaa palaneen käryä. Samaan aikaan Pekki ja Ulla Lundelin yrittävät ratkaista keskellä katua tapahtunutta kurdinaisen kuristussurmaa. Lehdistö on leimannut teon jo kunniamurhaksi, naisen aviomies on paennut ja jutun selvittämistä vaikeuttavat niin kielimuuri kuin kulttuuriset näkemyserot yleensä.

Kyseessä on vaihteeksi vähemmän jännittävä dekkari, joka aiemmista Koskisista muistuttaa eniten Siimamiestä. Kirjan konna on nimittäin tiedossa alusta asti ja melkein puolet kirjasta kerrotaan hänen näkökulmastaan käsin. Tero Mikael Järvinen on jonkin sortin tietokoneasiantuntija firmassa, joka sijaitsee Finlaysonin alueella. Hän on naisiin ja itseensä pettynyt ja etsii seuraa internetin chat-huoneista. Pahaksi onneksi naiset ovat huithapeleita sielläkin, eivätkä ota nettirakkautta yhtä vakavasti kuin Tero, jolla on samppanjapullo ja hopeapikarit odottamassa Sitä Oikeaa.

Kirjan rikosten ratkaiseminen ei siis saa polvia tutisemaan jännityksestä, vaan todellinen trilleri sijoittuu pikemminkin Sorin seinien sisäpuolelle. Hukan enkeleissä Koskinen joutui ratkomaan työpaikkakiusaamisongelmaa, kun Antti Luttisen vaimo Taru pyysi tätä puuttumaan asiaan ja samalla antamaan Luttiselle vakavammin otettavia työtehtäviä. Piripolkassa aihetta ei juurikaan enää käsitelty ja päätellen Vilpittömässä mielessä -kirjan alkuasetelmista Luttinen onkin saanut ihan kivasti jalansijaa oikeana poliisina, eikä nälvintää työtovereiden suusta enää juuri esiinny. Nyt Taru on kuitenkin palannut äitiyslomalta töihin ja jostain syystä se vaikuttaa stressaavan Luttista. Samalla Koskinen tulee ehkä mättäneeksi tämän kontolle turhankin paljon töitä. Luttinen stressaantuu, eikä enää pysty nukkumaankaan. Ja jotenkin tilanteen on lopulta lauettava.

Yksityiselämän puolella Koskisella on aika vaisua. Edellisessä kirjassa seikkaillut mustasukkainen naisystävä Laila on jäänyt entiseksi, mutta lähestyy Koskista yhä sähköpostilla, jossa muistelee lämmöllä heidän levitelleen vähärasvaista rahkavaahtoa toistensa vartaloille... Huumoria tai ei, se saa Koskisen ärtymään ja lukijan hilpeäksi. Koskinen puolestaan haaveilee palaavansa yhteen Raijan kanssa, joka vuosia eron jälkeen ottaa yhteyttä ja haluaa tavata. Raijalla on kuitenkin muuta asiaa ja hän vaikuttaa vaihtaneen poliisimiehensä rosvoon... hups.

Tämän postauksen ensimmäisessä kuvassa näkyy tietysti Tammerkoski, jota jo aiemmin tyhjennettynä esittelinkin. Kirjan alussa mies siis putoaa koskeen, vaikkakaan en onnistunut kuvauksesta ihan hahmottamaan mistä kohtaa. Kuvassa näkyy myös hotelli Tammer, jossa Koskinen käy lounastamassa Raijan kanssa:

"Ajatus kylmäsi vielä Tammerin pöydässäkin. Hotelli oli äskettäin remontoitu ulkokuoria myöten, ja se oli varmasti yksi kaupungin kauneimmista rakennuksista. Koskinen katseli ikkunasta avautuvaa puistomaisemaa, ankkalampea ja jykeviä koivuja sen ympärillä. Hän ihmetteli, miksi Raija oli ehdottanut juuri Tammeria tapaamispaikaksi. Pitikö hän heidän kohtaamistaan niin merkittävänä, että se vaati arvonsa mukaiset puitteet?"

Hotelli Tammerissa sijaitsee nykyään myös Vihtorin kirjasto, jossa järjestetään kirjallisia iltoja ja mm. maailman pienimpiä kirjamessuja kerran vuodessa. Muut kuvat ovat Finlaysonin alueelta, jossa sijaitsee Siperian liikekeskus, johon kirjan tapahtumat pitkälti sijoittuvat. Myös kirjan kannessa näkyy Finlaysonin alueen tiilirakennusrivistöä. Alueella on myös yksi tärkeimmistä paikoistani Tampereella, elokuvateatteri Plevna.

Mainiota matkalukemista

Neljä vuotta sitten kirjablogeissa hehkutettiin Emma Donoghuen kirjaa nimeltä Huone jo ennen kuin sitä oli suomennettu. Luin kirjan itse kolme vuotta sitten suomennoksen ilmestyttyä ja olin etukäteen kyllästetty kaikenlaisilla mielikuvilla ja odotuksilla. Nyt luin kirjan uudestaan muistellen, että jos ei muuta niin ainakin se oli koukuttava ja nopeasti luettu. Vietimme juhannusta Tallinnassa ja kirja oli mukanani matkalla. Usein matkalukeminen meinaa jäädä laukun pohjalle häiritsemään, koska siihen on vaikea reissussa keskittyä, mutta tällä kertaa luin mielelläni iltaisin ja bussimatkoilla. Kirja tempaisi täysin mukaansa toisellakin kertaa ja voin varauksetta suositella sen lukemista, mikäli se vielä on jäänyt joltain tekemättä. 2012 kirjoittamani postauksen voi lukea tästä.

Juustokakkua Tallinnassa.

Kesätyöni alkoi viime viikolla ja bloggaamiselle ynnä muulle on jälleen entistäkin vähemmän aikaa. Projekti Koskisen kanssa jatkuu ja dekkareiden lukeminen tuntuukin tähän ajankohtaan juuri oikealta valinnalta. Toivottavasti sade joskus lakkaa ja pääsen myös rannalle lukemaan. Sitä odotellessa muutama reissukuva Tallinnasta.

Näkymä hotellin ikkunasta.

Pakollisia turistinähtävyyksiä.

Kaupungissa oli meneillään kukkanäyttely, johon kuului mitä kummallisimpia puutarhataideteoksia. Haluaisitko tällaisen somisteen siirtolapuutarhamökkisi pihalle?

Estonian uhrien muistomerkki.

Armani lipittää spritzeriä. Hörps!

Tanssitaanko?

Seppo Jokinen: Piripolkka (2002)

Seitsemännessä nimikkokirjassaan komisario Koskinen joutuu tekemisiin huumeiden kanssa. Nuorten jengi sekoilee piripäissään järjettömästi, tunkeutuu sisään viattomien vanhusten asuntoon, hakkaa miehen ja polttaa auton. Varsinaisesti jutusta tulee Koskisen aluetta kun yksi jengin jäsenistä löydetään tapettuna. Vaikuttaa siltä, että ratkaistakseen surman ja estääkseen tulevat sellaiset Koskisen on selvitettävä ketkä pyörittävät koko huumeliigaa Tampereella. Päästäkseen päämääräänsä Koskisen on tehtävä yhteistyötä huumepoliisien kanssa, jotka ovat varsin nihkeitä antamaan tietoja omien tutkimustensa kustannuksella.

Samaan aikaan Koskisella on vihdoin menossa uusi parisuhde avioeron jälkeen. Laila on Pekin entinen naisystävä ja Valion tuote-esittelijä, joten Koskisen työpäivät täyttyvät hienovaraisesta pottuilusta ja jääkaappi erilaisista jogurteista. Koskisen ihmissuhdetaidot ovat suorastaan hämmästyttävän surkeat ja kirjan loppupuolella tekee jo mieli mätkiä koko tyyppiä korville. Alusta asti on tosin selvää, ettei Laila ole taatusti mikään Se Oikea, vaan rasittavan temperamenttinen harakka, joka epäilee jatkuvasti Koskista uskottomuudesta, vaikka tämän ainoa rakastajar on työ.

Koskisesta kertovat kirjat ovat keskenään kovin erilaisia. Sarjan ensimmäinen, Koskinen ja siimamies, ei esimerkiksi ollut hyytävän jännittävä dekkari, jossa syyllistä ja motiiveja olisi saanut jännätä hamaan loppuun saakka, vaan pikemminkin rauhallinen kuvaus poliisin työstä ja kannanotto mielenterveyshuollon tilaan Suomessa. Koskinen ja kreikkalainen kolmio puolestaan erosi koko sarjasta siten, että sen tapahtumat eivät sijoittuneet Tampereelle, eikä siinä tavattu tuttuja ja rakkaita sivuhenkilöitä. Sen tapahtumat etenivät tuskastuttavan hitaasti, Koskinen ei päässyt kunnolla tutkimaan juttua koska ei omannut Kreikassa valtuuksia, rikosjuttu oli lopulta aika epäkiinnostava ja koko kirjan tapahtumia väritti vielä se, että Koskinen itse oli murhasta epäiltynä.

Piripolkka on jälleen rakenteeltaan perinteisempi, pitkälti samankaltainen kuin sitä edeltänyt Hukan enkelit. Rikosvyyhti vain monimutkaistuu koko ajan sitä penkomalla ja jännitystä tekijöistä pantataan loppuun asti. Siinä missä Hukan enkeleissä tuotiin myös paljolti esiin vammautuneiden näkökulmaa, Piripolkassa huumejengiin ajautunut vasta 15-vuotias Varpu antaa huumeiden uhreille äänen. Kirjassa kerrotaan poikkeuksellisen paljon tapahtumia nimenomaan Varpun näkökulmasta ja tuodaan monipuolisesti esiin niitä tunteita, joita teini-ikä ja sen lieveilmiöiden käsistä riistäytyminen herättävät tytössä, joka vain pari vuotta aiemmin on vielä leikkinyt barbeilla.

Vaikka kaikki huumeisiin liittyvä "viihde", tai vaikka faktakin sen puoleen, saa minut yleensä huokaisemaan plaaaaah, Piripolkka tempaisi minutkin mukaansa. Mielestäni nuorten mielenliikkeitä kuvataan kirjassa uskottavasti ja läheltä ja kirja esittää kattavan läpileikkauksen huumeiden käyttöön eri näkökulmista: käyttäjien, käyttäjien omaisten, huumepoliisien ja henkirikoksia tutkivien poliisien, jotka lopulta pahimmassa tapauksessa päätyvät selvittelemään koko vyyhtiä.

Tämän postauksen kuvituksena ovat kuvat Aleksanterin kirkosta ja sen edustalta, jotka eivät liity mitenkään tämän kirjan tapahtumiin. (Ruumis löytyy kirjassa Tuomiokirkon edustalta, mutten jaksanut lompsia sitä varta vasten valokuvaamaan.) Perhelegenda kertoo, että Armanin isotäti on ollut mallina kirkon edustalla sijaitsevalle suihkulähdepatsaalle, joka tosin Wikipedian mukaan kuvaa tanssivia poikia.

Lähes täydellinen Koskinen

Seppo Jokinen: Hukan enkelit (2001)

Komisario Koskinen on toipunut epäonniseksi kääntyneestä Kreikan-matkastaan ja alkanut avioerosta toipuakseen hölkätä pitkin Hervannan katuja. Työtoverit puolestaan yrittävät kilpaa järjestellä Koskiselle treffejä ystäviensä ja sukulaistensa kanssa ja jonkinlaiseen yrittämiseen tämä viimein taipuukin. Rikokset eivät kuitenkaan Tampereellakaan näytä vähenemisen merkkejä ja pian Koskinen ja kumppanit saavat setvittäväkseen jopa poikkeuksellisen kimurantin jutun.

Peltolammilta löytyy surmatun miehen ruumis, joka ruumiinavauksessa osoittautuu liikuntavammaiseksi mieheksi. Pyörätuoli kuitenkin on teillä tietymättömillä ja juttu vaikuttaa heti alkuun kaikin puolin hämmentävältä. Mies osoittautuu pian Kissanmaalla sijaitsevan Hukantupa-nimisen palvelutalon asukkaaksi ja käy ilmi, että tappouhkauksia on sadellut sekä miestä kohtaan että tämän omasta suusta riittämiin. Kukaan ei oikeastaan vaikuta kaipaavan Raimondiksi kutsuttua miestä lainkaan. Juttu kuitenkin mutkistuu entisestään, kun Hukantuvasta pian löytyy toinenkin ruumis, jonka kuolemasta kaikki puolestaan ovat hyvin järkyttyneitä ja joka osoittautuu Raimondin täydelliseksi vastakohdaksi.

Hukan enkelit voitti aikanaan Vuoden johtolanka -palkinnon, eikä syyttä. Kirja on tähän saakka lukemistani ja kuuntelemistani Koskisen tutkimuksista kirkkaasti paras. Jo itse tutkittava juttu on niin kiemurainen, että jännitys säilyy aivan loppumetreille saakka. Tietoa tihkuu tuskallisen hitaasti ja mysteerin tonkiminen tekee siitä vain suuremman mysteerin, mutta tutkinta edistyy kuitenkin koko ajan.

Kirjassa on vahva psykologinen ote. Vammautumisen aiheuttamia tuntemuksia ja muutoksia niin psyykessä kuin fysiikassakin kuvataan seikkaperäisesti. Tässä kirjassa uhreja on paljon enemmän kuin ne pari ruumista ja uhrien tarinoille uhrataan poikkeuksellisen paljon painomustetta. Samalla tutkimuksia rytmittävät Koskisen juoksu- ja pyörälenkit ja miehen orastava kuntoilufriikkiys rakentaa hänen ja Hukantuvan väen välille voimakasta vastakkainasettelua. Kuntoiluharrastus ja jutun tutkinta huipentuvat Pirkan hölkkään, johon Koskinen leikillään haastaa pari työtoveriaan ja jonka tuloksesta intoutuu koko poliisilaitoksen väki lyömään laittomasti vetoa. Urheilu tekee myös aivoille hyvää, mikä huomataan, kun Koskinen juuri kyseisellä hölkkäreissulla onnistuu viimein järjestelemään jutun palaset mielessään kokoon ja ratkaisee mysteerin.

Tutkimusten ohella Koskinen joutuu perehdyttämään työhön tutkintasihteerinsä Taru Luttisen äitiyslomasijaisen, joka antennipipoineen on vähintäänkin omalaatuinen ja siivoaa Koskisen mielestä aivan turhan innokkaasti. Vielä hankalammaksi projektiksi kuitenkin osoittautuu työpaikkakiusaamisen kitkeminen, jonka Koskinen esimiehenä joutuu ottamaan tehtäväkseen. Taru nimittäin soittaa Koskiselle ja kertoo olevansa huolissaan miehestään Antista, jota laitoksen uusimpana ja nuorimpana tulokkaana nälvitäänkin melko armottomasti ja joka ei ahdistukseltaan meinaa saada enää untakaan. Kirjassa tuodaan hyvin esiin, kuinka vaikea tilanne on ratkaista. Suora puhe työpaikkakiusaajille vain pahentaisi tilannetta ja kaiken lisäksi Koskinen tajuaa itsekin osallistuneensa kiusaamiseen vähintäänkin suvaitsemalla sen.

Kirjassa on siis paljon kaikkea meneillään niin Koskisen yksityiselämän kuin työnkin puolesta, vaikka sivumäärä ei ole merkittävästi suurempi kuin aiemmissakaan kirjoissa. Jotenkin Hukan enkelit vain onnistuu olemaan kerrassaan toimiva ja monipuolinen kokonaisuus, joka ei jätä mitään tarpeita täyttämättä. Jopa Koskisen ja Ulla Lundelinin ammattimaisen työsuhteen väräjävän pinnan alla alkaa jo kyteä jotain niin aavistuksenomaista, että Koskinen hädin tuskin edes tajuaa sitä.

Tämän postauksen kuvituksena ovat Armanilta tilaamani kuvat Peltolammilta, josta ensimmäinen ruumis Hukan enkeleissä löytyy. Kuten huomaatte, kyseessä on varsin metsäinen kaupunginosa, jonka merkittävin maamerkki on 1970-luvulla rakennettu vesitorni. Siellä sijaitsevat myös Hervannan jälkeen seuraavaksi halvimmat opiskelija-asunnot. Sanalla sanoen Peltolammi on juuri sellainen paikka, josta ruumiita löytyy. Hukantupa-palvelutalo lienee fiktiivinen laitos, vaikka Sudenkatu jolla se sijaitsee, onkin oikeasti olemassa Kissanmaalla.

Dana-tytöt ja Apollonin arvoitus

Tällä viikolla vietetään valtakunnallista dekkariviikkoa, mikä näkyy erilaisina dekkareiden esiinnostoina kirjakaupoissa ja kirjablogeissa. Normaalisti en moiselle lotkauttaisi korvaanikaan, sillä en juurikaan lue dekkareita - tai ainakin niin olen kuvitellut. Nyt vaikuttaa siltä, että dekkarit valtaavat alaa lukemani kirjallisuuden joukosta, mihin osasyynä on se, että dekkari lajina on monipuolistunut huimasti. Mielikuva varesmaisesta tai marplemaisesta poliisi- tai salapoliisihahmosta ratkomassa rikoksia ei ole enää ainoa, joka yhdistyy dekkareihin. Tampereella kirjastossa esimerkiksi Chevy Stevensin Kadonnut, Gillian Flynnin Kiltti tyttö ja S. J. Watsonin Kun suljen silmäni on luokiteltu dekkareiksi ja sijoitettu Vareksen, Koskisen ja Takamäen kanssa samaan hyllyyn. Kouvolan dekkaripäivillä viime viikolla vieraili mm. Salla Simukka kertomassa Lumikki-trilogiastaan. On siis ymmärrettävää, että dekkareiden lukeminen lisääntyy lajin monipuolistuessa ja levittäessä lonkeroitaan muiden tyylilajien sekaan. Tällä viikolla kannan korteni dekkarikekoon lukemalla lisää komisario Koskisen seikkailuja, kuinkas muutenkaan. Ja edellä mainitut kirjat voitte ottaa suosituksena teemaan liittyen.

Seppo Jokinen: Koskinen ja kreikkalainen kolmio (2000)

Otsikoin tämän tekstin pilkallisesti viittauksena edelliseen tekstiin, jossa kritisoin Koskisen toimintaa Pudotuspelissä harrastelijamaisen neitietsivämäiseksi. Tässä kirjassa nimittäin jatkuu mielestäni sama meininki, kun Koskinen törmää lomallaan Kreikan saaristossa ruumiiseen ja joutuu jälleen ilman valtuuksia selvittelemään rikosvyyhtiä salaa. Tällä kertaa Koskisella on arvoituksen selvittelyssä apunaan toveri, vanha virkaveli Juusonen, jonka kanssa hän on ollut purjehtimassa. Pudotuspelin ja Kreikkalaisen kolmion välissä muuten ilmestyi Koskinen ja taikashow, josta ei ole postausta, koska olen kuunnellut sen aiemmin äänikirjana. Taikashow on tähän saakka lukemistani ja kuuntelemistani Koskisen seikkailuista ehkä suosikkini, ja myös siinä Koskinen ikään kuin ajautuu keskelle ongelmia ja joutuu vapaa-ajallaan selvittelemään rikosta, josta häntä myös epäillään, samoin kuin Kreikkalaisessa kolmiossa. Näitä kolmea kirjaa voisi siis pitää melkein muusta sarjasta irrallisena trilogiana.

Niin tai näin, Koskinen ja Juusonen löytävät merestä ruumiin, kuljettavat sen satamaan ja joutuvat epäillyksi naisen murhasta. Kotiinlähtö venyy kun maastapoistumiskielto astuu voimaan ja kaksikko joutuu kreikkalaisen poliisin pälliyden ja hidastelun vuoksi selvittelemään itse rikosta, jotta pääsisi joskus takaisin Suomeen.

Tämä kirja on tähän saakka napannut sarjasta kaikkein vähiten. Juoni on tylsä ja Koskisen ja Juusosen jatkuva nahistelu pännii. Kirjan on lisäksi vallannut aivan omituinen kielenkäyttö. Murresanoja(?), joita en ole ikinä kuullut vilisee joka sivulla, mikä etäännyttää romaanin muusta sarjasta. Lisäksi jäin suuresti kaipaamaan tuttuja henkilöhahmoja Sorilta: Pekki, Kaatio, Ulla Lundelin ja kumppanit loistavat poissaolollaan, eikä äreä Koskinen ole Juusosen kanssa ollenkaan elementissään. Samoin kirjasta tekee luonnollisesti omituisen se, etteivät sen tapahtumat sijoitu Tampereelle. Siksi tässä postauksessakaan ei poikkeuksellisesti nähdä kuvia Tampereelta. Onneksi Koskinen saa tästä reissusta sellaiset traumat, ettei uskoakseni enää ikinä sarjan aikana lomaile ainakaan ulkomailla.

Neiti etsivä ja mielisairaalan arvoitus

Seppo Jokinen: Koskinen ja pudotuspeli (1998)

Kolmannessa kirjassaan tähän saakka konstaapelina tunnettu Sakari Koskinen on ylennyt komisarioksi, jona hänet sittemmin ollaan dekkaripiireissä tultu suuressa mittakaavassa tuntemaan. Kirjassa saadaankin ensi kertaa vihiä Koskisen loputtomasta yllytyshulluudesta, joka tulee vielä monin tavoin ilmenemään tulevissa osissa. Komisarioksi Koskinen nääs kouluttautui vaimon puhuttua turhan ihailevaan sävyyn lankonsa ylennyksestä ja kunnianhimosta. Odottamatta komisarion virka on nyt auennut, kun paikkaa aiemmin pitänyt Risto Matias Rusinpää on siirtynyt muihin hommiin.

Komisariudessa on Koskisella jonkin verran hakemista niin töissä kuin yksityiselämässäkin. Kotona Raija perää palkankorotuksen perään ja vaatii itselleen autoa. Töissä taas alaiset tuntuvat ihmettelevän Koskisen sekaantumista työntekoon sen sijaan että tämä Rusinpään tavoin mittailisi käytäviä. Homma alkaa suoraan sanoen vaikuttaa aika tylsältä: paperihommat lisääntyvät ja kenttätyö vähenee ja alaiset sen kun pottuilevat ylennyksestä näreissään. Pekki on ylennyt Koskisen vanhaan virkaan ja toivoo puolestaan, ettei komisario sekaantuisi hänen ensimmäiseen isoon juttuunsa, vaan antaisi tämän selvittää sen itse. Koskinen on siis enemmän tai vähemmän epävarma siitä, miten työnsä jatkossa hoitaisi. Ulla Lundelin puolestaan kehittelee yhä vakavampaa alkoholiongelmaa.

Kirjan varsinainen juttu on Tammelantorin laidalla tapahtuneen pankkiryöstön selvittäminen. Juttu ei kuitenkaan ole erityisen mielenkiintoinen, koska tekijän pään sisään ja tämän motiiveihin päästään aika nopeasti. Tekijä selviää pian myös poliisille, jonka täytyy vain odotella riittävien todisteiden ilmaantumista saadakseen tämän nalkkiin.

Samaan aikaan pankkiryöstön rinnalle ilmaantuu kuitenkin toinenkin juttu, jota Koskista pyydetään selvittelemään. Koskisen vanha työkaveri Roine on päätynyt Pitkäniemen mielisairaalaan latautumaan ja tuntuu vakuuttuneen siitä, että mielisairaalassa riehuu sarjamurhaaja. Potilaita nimittäin alkaa kupsahdella nopeaan tahtiin täysin luonnollisilta vaikuttaviin sydänkohtauksiin. Koskinen epäileekin jo Roineen mielenterveyttä, sillä kummallistakos tuo, että kesähelteillä sairaaloissa kuolee väkeä. Varsinaisesti vailla parempaakaan tekemistä - koska perhe-elämä ei ilmeisesti ole Koskiselle kovin korkealla arvojärjestyksessä - hän alkaa kuitenkin tutkia juttua.

Kirjassa on vähän kummallinen lomailun tuntu. Koskinen ei tunnu tietävän miten toimia uudessa asemassaan ja ilmaantuu rikospaikoille popsimaan letkeästi herneitä ja astuu sitten Nokian poliisin varpaille, tätä kun ei mielisairaalan sydänkohtausaalto hetkauta. Tätä hommaa Koskinen tutkii vapaa-ajallaan epävirallisesti ja ilman valtuuksia. Pekin pyydettyä häntä pysymään pankkiryöstöstä sivussa hän tutkii sitäkin vain pikkiriikkisen, ikään kuin salaa. Koska Koskinen ei ole kummastaan jutusta varsinaisesti vastuussa, tulee tämän tutkimuksiin omituinen neitietsivämäinen vivahde ja tutkimusmenetelmät vaikuttavat suorastaan hupaisan amatöörisalapoliisimaisilta.

Suhde, joka ei varsinaisesti koskaan suhteeksi päässyt kehittymäänkään tutkintasihteeri Tarun kanssa alkaa vedellä viimeisiään, sillä poliisilaitokselle on palkattu uusi nuori poliisi, joka vaikuttaa tulevan tämän kanssa juttuun tavalla, joka riepoo Koskista. Valitettavasti samaan aikaan myös kotirintamalla näyttää huonolta, Raija kun epäilee kroonisesti Koskista uskottomuudesta, vaikka tämä tosiasiassa väijyy Pitkäniemen puskissa ja tapaa todistajia baarissa. Voisi ehkä sanoa, että poliisityöstä ei tämän kirjan perusteella kenties saa kaikkein realistisinta kuvaa.

Tällä kertaa ei kirjassa ollut erityisen tuttuja paikkoja. Tammelantori ei sijaitse keskustasta kaukana, muttei siellä varsinaisesti ole juuri syitä käydä, kun voi käydä Keskustorillakin. Koska kirjassa kuitenkin on nimenomaan kesäistä toritunnelmaa, valitsin tähän postaukseen kuvitukseksi  viikko sitten Keskustorilla järjestetyn peräkonttikirppiksen. Tamperelaiset ovat todellista tapahtumakansaa ja vaikuttaa siltä, että se jatkuva hälinän ja härdellin ajanjakso keskustassa on jälleen käynnistynyt. Kivaa! Pitkäniemen sairaalassa olen muuten vieraillut useampaan otteeseen, mutta sieltä minulla ei valitettavasti satu olemaan kuvia. Nyökkäyksenä naapurikunnallemme Nokialle, jonka alueella kyseinen sairaalakin sijaitsee, alla on viime kesänä nappaamani kuva aivan sen keskustassa sijaitsevasta kauniista puistoalueesta. Aah, kesä.

Tehtaan piipun varjossa

Seppo Jokinen: Koskinen ja raadonsyöjä (1997)

Toisessa nimikkodekkarissaan Sakari Koskinen joutuu selvittelemään paperitehtaan tiloissa tapahtunutta ATK-neron murhaa. Melkeinpä mielenkiintoisemmalta olisi vaikuttanut sivujuoneksi jäävä tapahtumasarja, jolla kirja alkaa lapsen kaappauksen merkeissä. Seppo Jokinen ei kuitenkaan olisi Seppo Jokinen, jollei rakentaisi koukuttavaa jännitysnäytelmää myös simppeliltä näyttävästä henkirikoksesta. Dekkarissa on kiehtovaa suljetun huoneen mysteerin tuntua, sillä epäiltyjen määrää (ainakin teoriassa) rajoittaa kulkukorttijärjestelmä, joka (ainakin periaatteessa) rekisteröi työntekijöiden sisääntuloajan ja lähtöajan. Kummasti porukalla vaikuttaakin olleen puuhaa työpaikallaan keskellä yötä. Motiiveja teolle ei kuitenkaan tahdo löytyä, sillä surmattu mies oli kaikin puolin mukava tyyppi, firmalle tärkeä ja suhteellisen tuore isä. Pala palalta mysteeri avautuu ja dekkarina kirja on mielestäni huomattavasti jännittävämpi kuin edeltäjänsä, Koskinen ja siimamies. Tekijää ja tämän motiivia pantataan melkein hamaan loppuun saakka.

Koskisen tilanne tutkintasihteeri Tarun kanssa on jo lähellä pariin otteeseen käydä kuumaksi, vaikka toisaalta Raija-vaimokin terveysintoilijan vartaloineen onnistuu vielä herättelemään Koskisessa piileviä eläimellisiä vaistoja. Rikos pitäisi saada nopeasti ratkaistua, jotteivät perheen hiihtolomasuunnitelmat menisi myttyyn ja Antti joutuisi kokemaan jälleen yhtä pettymystä isänsä vuoksi.

Kirjassa viljellään jonkin verran tietokoneisiin ja teknologiaan liittyvää sanastoa ja koska se on kirjoitettu melkein 20 vuotta sitten, voisi kuvitella, että se aiheuttaisi silloin tällöin edes hyväntahtoisia hörähdyksiä. Mielestäni tällaiset sudenkuopat on kuitenkin vältetty mainiosti ja kirjasta välittyy aidosti se, miten eri lailla 1990-luvun lopulla tietotekniikkaan suhtauduttiin verrattuna nykypäivään. Teknologinen determinismi vältetään kuitenkin hyvin ja tietokoneita käsitellään ikään kuin niiden olisi jo uskottu saavuttaneen täyden hyötykapasiteettinsa. On vaikea sanoa, miten paljon tietokonejutuista olisi ymmärtänyt jos olisi lukenut kirjan sen ilmestyessä, mutta nyt ainakin toimintamekanismit vaikuttavat suhteellisen ymmärrettäviltä ja osittain jopa tutuilta. Ainoastaan sitä en ihan ymmärtänyt, minkä takia firmassa on aamusta iltamyöhään työvuorossa tyyppi, joka printtaa jatkuvaa ketjulomaketta ja kärräilee sitä huoneesta toiseen. Sen sijaan vanhempien turhautumisen teinin täysin turhalta vaikuttavaan netissä roikkumiseen ja puhelinlaskun kasvattamiseen muistan omakohtaisesti elävästi.

Tällä kertaa ylläolevat Tampere-kuvat ovat Tammerkoskesta tyhjillään. Koski tyhjennetään silloin tällöin ja se kerää pohjalleen innokkaita tamperelaisia, jotka etsivät koskeen pudonneita aarteita (jopa metallinpaljastimia kuulemma käytetään). Viime syksynä satuin ensimmäistä kertaa paikalle näkemään kun koski oli tyhjä. Melko märältä tuo silti näytti, enkä siis lähtenyt aarrejahtiin, vaikka useampi tyyppi vaelteli silloinkin kosken pohjalla. Ensimmäisessä kuvassa näkyy myös Takon paperitehdas, jonka tulkitsen olevan tämän kirjan murhan tapahtumapaikkana.

Kirjassa piipahdetaan ohimennen myös Kustaa III -kapakassa, jolla on niin pitkä historia, että jopa minulle muuttolintuna sillä on ehtinyt olla pitkä historia. Vuosia sitten baari sijaitsi Kauppakadulla melkein Artturin vieressä ja muinoin siellä oli megalomaanisia opiskelija- ja S-etutarjouksia, kuten siideriä 1,5 eurolla (kreizii!) ja siellä tuli sen vuoksi istuttua usein. Kerran eräänä erityisen kosteana iltana join siellä viskiä Matti Nykäsen kanssa (true story!). Muutama vuosi sitten Kustaa katosi toviksi rakennuksen remontin ajaksi ja pulpahti sitten aika erilaisena paikkana esiin Kuninkaankadulle, vain kivenheiton päähän alkuperäisestä sijainnistaan. Nykyään siellä on mielestäni varsin erilaista porukkaa ja eri tunnelma kuin alkuperäisessä paikassaan, mikä on vain hyvä. Nykyään Kustaa edustaa minulle sivistyneitä arvoja - ja mikä parasta, sieltä saa viiniä kohtuulliseen opiskelijahintaan. Vaikka Kustaa III onkin nykyään lähinnä kasvoton S-ryhmän ravintola (josta saa myös ruokaa), on se käymisen arvoinen paikka, jos haluaa viikonloppunakin kuulla mitä seuralainen puhuu ja saada usein vilpittömän esimerkillistä asiakaspalvelua. (Tästäkään mainoksesta ei maksettu minulle.)

Seppo Jokinen kirjoittaa Koskinen ja raadonsyöjässä näin:

"Se oli 1700-luvun loppupuolta, kun Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa III eksyi eräällä monista metsästysretkistään kahta suurta järveä yhdistävälle koskelle. Kenties metsästysonni oli ollut tavallista parempi, koska hyväntuulinen kuningas päätti perustaa kosken partaalle kaupungin. Tamperelaiset muistelivat tuota tekoa hyvällä vielä parisataa vuotta myöhemminkin. Patsaita ei toki ollut pystytetty, mutta Kauppakadulta löytyi kakkosluokan kaljakuppila, jonka nimi oli Kustaa III."

Susanne Bier: näytös neljä

Toinen mahdollisuus (En chance til) (2014)

Tämä ei millään muotoa ole jatkokertomus, mutta mikäli Susanne Bier kiinnostaa, kannattaa lukea myös näytökset yksi, kaksi ja kolme. Näiden lisäksi katselin muuten viime kesänä Bierin tuotannon luultavasti kevyimmän pätkän, Love is all you need, mutten saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä(kään). Tanskalainen Susanne Bier on ehdottoman suositeltava tuttavuus ja pidän häntä paremman puutteessa suosikkiohjaajanani. Nyt on kuitenkin todettava heti alkuun ihan suoraan, etten suosittele aloittamaan Bieriin tutustumista tästä elokuvasta.

Leffan keskiössä ovat tuoreet vanhemmat, Andreas (Nikolaj Coster-Waldau) ja Anna (Maria Bonnevie). Heidän perheonnensa kukoistaa ja kaikki on joulun alla idyllistä ja lämpöistä. Andreas, joka on poliisi, joutuu leffan alussa keikalle huumepariskunnan, Tristanin (Nikolaj Lie Kaas) ja Sannen (Lykke May Andersen) luo. Heillä on suunnilleen samanikäinen poikavauva kuin Andreasilla itsellään ja laiminlyödyn, omissa jätöksissään kierivän lapsen näkeminen järkyttää häntä. Hän haluaisi saada lapsen huostaanotetuksi, mutta byrokratia ei anna myöten, koska vauva on kaikesta huolimatta terve. Kontrasti kahden perheen välillä on jyrkkä. Aina kameran viipyillessä Tristanin ja Sannen luona katsojaa ahdistaa, kun taas Annan ja Andreasin luona oltaessa voi melkeinpä hengähtää helpotuksesta.

Leffan juonesta ei kannata kertoa liikoja, sillä sen teho riippuu paljolti siitä, ettei tiedä mitä on tulossa. Vaikka kyseessä ei ole varsinaisesti trilleri, onnistuu elokuva yllättämään ja shokeeraamaankin useampaan otteeseen. Elokuva on tehokas ja tuntuu välillä kairaavan suoraan sydämeen tavalla joka on kaikkea muuta kuin miellyttävä. Ällötyksiin ei silti sorruta.

Susanne Bier ohjaa yleensä elokuvia rankoista aiheista, mutta niin, ettei maailma kuitenkaan tunnu mustaakin mustemmalta paikalta. Lopussa viimeistään pilkahtaa aina toivo. Syy siihen, etten suosittele tutustumaan Bieriin tämän leffan kautta on se, että Toinen mahdollisuus on ehdottomasti raskain tämän elokuvista ja varmaankin synkin leffa, jonka olen pariin vuoteen nähnyt. Jossain vaiheessa elokuvaa mieleeni putkahti, että Jahti (2012) oli tähän verrattuna suorastaan hilpeä. (Huikea leffa ja suuri vääryys, että jäi ilman Oscaria.) Vertaus ei ole hatusta vedetty, sillä molemmat ovat tanskalaisten ex-dogmaryhmäläisten tuotantoa ja jotain samaa fiilistä niissä taatusti on.

Toinen mahdollisuus on Bierin luottokäsikirjoittajan, Anders Thomas Jensenin kynästä lähtöisin ja tiimin yhteistyö lienee vuosien saatossa hioutunut niin saumattomaksi, että pelottaisi melkein nähdä Bierin elokuva, joka ei olisi Jensenin käsikirjoittama. Kenties viime vuonna julkaistu Hollywood-tuotanto Serena, jossa näyttelevät hetken kuumimmat starat Jennifer Lawrence ja Bradley Cooper ja joka Suomessa hyppäsi suoraan dvd:lle, floppasikin juuri siksi, ettei Jensen ollut sitä kirjoittamassa.

Loppujen lopuksi tykkäsin kyllä Toisesta mahdollisuudesta, josta etäisesti tuli mieleen myös keskenkasvuisempi suomalainen serkkunsa Henkesi edestä. En vain kerta kaikkiaan odottanut Bieriltä näin synkeää leffaa ja lopun perinteisestä toivonpilkahduksesta huolimattakin siitä jäi jokseenkin raskas olo. Ajatuksiakaan se ei heti jättänyt rauhaan, vaan kävin elokuvaa mielessäni uudelleen läpi useamman päivän ajan. Ja tajusin muuten vasta tätä kirjoittaessani, mitä leffan nimi oikeastaan tarkoittaa.

Koskisen debyyttiseikkailu

Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies (1996)

Suhteeni komisario Sakari Koskiseen alkoi viime kesänä. Olin kirjastossa kesätöissä ja hiljaisina hetkinä suoritin tiedonhakuja omiin tarpeisiini. Erään asiakkaan inspiroimana keksin alkaa etsiskellä äänikirjoja, joissa kappaleet olisivat mp3-muodossa, koska siinä muodossa ne siirtyvät nopeasti ja vaivattomasti koneelle ja sieltä iPodiin tai kännykkään. Harmillista kyllä valikoima ei ole suuri, eikä mp3-muotoa ole mitenkään systemaattisesti koodattu aineiston kuvailutietoihin. Niinpä etsintä oli melkoista salapoliisityötä ja löydökset mitä randomimpia.

Tulin kuunnelleeksi lenkeilläni Mustakaavun kanssa jos jonkinlaista jutustelua. Suurin osa valui toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta yhden asian huomasin (jälleen kerran): massat eivät ole väärässä. Samaan aikaan kun romantiikkahylly kirjastossa tyhjeni Anneli Kivelän Katajamäki-kirjojen kohdalta ja Seppo Jokisen Koskisia sai jatkuvasti kipaista varastosta lisää hyllyjen ammottaessa tyhjyyttään, huomasin itse tekeväni pitempiä ja pitempiä lenkkejä vain kuullakseni vielä vähän lisää niitä. Kun mp3-valikoima tuli vähän aikaa sitten pohjasakkaa myöten koluttua läpi, aloitin Jokisten kuuntelemisen uudestaan. Ja lopulta päätin, että haluan tietää tarinasta loputkin. Niinpä deittailen tänäkin kesänä komisario Koskista, nyt kirjojen sivuilta käsin.

Suurin osa kuuntelemistani äänikirjoista sijoittuu Jokisen tuotannon uudempaan päähän. Niinpä tuntui aika nurinkuriselta aloittaa sarjan lukeminen nyt ensimmäisestä kirjasta. Erot aiemman ja myöhemmän tuotannon välillä pistävät silmään, mutta on vaikea sanoa, millaisena tyyppinä Koskista pitäisin pelkästään Siimamiehen perusteella. Debyyttikirjassaan Koskinen polttaa tupakkaa kuin korsteeni, nappailee rennieitä kuin karkkia ja vaimostaan huolimatta kuumottelee aika estoitta väkivaltajaoksen sihteerin, punatukkaisen Tarun perään. Koskisen vaimo Raija on töissä kirjastossa, pariskunta asuu Hervannassa, he ovat olleet yhdessä parikymmentä vuotta ja heillä on 14-vuotias poika Antti. Koskinen on juuri täyttänyt neljäkymmentä ja alkaa jo kaljuuntua. Erityisen hauskaa mielestäni on, että Koskinen yrittää kotona rentoutua katsomalla telkkarista jotain poliisisarjaa ja syömällä voileipiä. Kiireisen hälytyksen tullessa hän kiroilee englanniksi ratissa.

Harvinaisen ikävä juttusarja saa alkunsa kun Hervannasta sillan alta löydetään siimalla kuristettu nuori tyttö. Samaan aikaan Koskista rassaa selvittämättä jäänyt kioskiryöstöjen sarja. Siimajuttu kuitenkin nousee ykköseksi tärkeysjärjestyksessä, sillä pian käy ilmi, että kyseessä on todellakin sarjamurhaaja, joka toimii pelottavan nopeasti ja vaikuttaa katoavan kuin tuhka tuuleen. Juttua selvittelevät Koskisen kanssa tämän lähimmät työkaverit, urheiluhullu Kaatio, kroonisesta äänihuulten tulehduksesta kärsivä pihisevä ja kähisevä Pekki, sekä alati unelias Ulla Lundelin, joka näyttää elovenatytöltä ja on aina valmiina kaljalle työpäivän päätteeksi.

Vaikka olen jo useamman tarinan kuunnellut, tässä oli mielestäni jotain aivan erityisen karmivaa. Tapahtumat sijoittuvat metsiin, niille perinteisille oikoreiteille, joita naiset pelkäävät, mutta silti käyttävät. Kuristustapa siimalla on tarpeeksi hullu ja erikoinen aiheuttaakseen kylmiä väreitä, eivätkä lopputulos ja tekijän motiivi huojenna mielialaa. Kirja ottaakin kautta rantain kantaa yhteiskunnan epäkohtiin, kuten dekkarit usein.

Lopuksi, muistatte varmaankin hassunhauskan vihjevisan, jossa oli vuonna 2013 tarkoitus arvata, missä kaupungissa majailin työharjoitteluani suorittamassa. Kyseessä oli siis synnyinkaupunkini, johon pieneksi toviksi palasin. Tällä kertaa en järjestä vihjevisaa, koska kaikille on jo ilmiselvää, että asun Sakari Koskisen kanssa Suomen parhaassa kaupungissa, Tampereella. Sen sijaan aion Koskisen seikkailujen yhteydessä esitellä Tamperetta, johon aikanaan palavasti rakastuin. Ensimmäisen kuvan kaivoin kännykän arkistosta. Mitään erityistä syytä sen ottamiselle ei liene ollut, mutta olen aina tykännyt pienestä tiilirakennusten reunustamasta aukiosta, jonka nimi on Kehräsaari. Se on kesäisin erityisen tunnelmallinen kun Gringos Locos levittää keskelle sitä värikkäin valoin koristellun terassinsa ja musiikki soi. Kehräsaaressa sijaitsee myös elokuvateatteri Niagara.

Kesä Koskisen kanssa

Kesällä 2015 luetaan kaikki Seppo Jokisen Koskinen-kirjat, Tampereella ku nääs ollaan ja dekkareita vissiin kuuluu lukea kesällä! Linkeistä pääsee blogipostauksiin, joissa dekkarien ohella esitellään kulloinkin pieni pala Tamperetta. Yllä oleva kuva on viime kesältä asfalttigraffitista Nokialla ja alempi kuva välähdys Tampereen Keskustorista yöbussin ikkunasta käsin. Ja joo, kesä alko ny!

Koskinen ja siimamies (1996)

Koskinen ja raadonsyöjä (1997)

Koskinen ja pudotuspeli (1998)

Koskinen ja taikashow (1999) (kuunneltu äänikirjana)

Koskinen ja kreikkalainen kolmio (2000)

Hukan enkelit (2001)

Piripolkka (2002)

Vilpittömässä mielessä (2003)

Suurta pahaa (2004)

Sana sanaa vastaan (2005)

Hiirileikki (2006)

Viha on paha vieras (2007)

Kuka sellaista tekisi (2008)

Lyöty mies (novellikokoelma) (2009) (kuunneltu äänikirjana)

Räätälöity ratkaisu (2010) (kuunneltu äänikirjana)

Ajomies (2011) (kuunneltu äänikirjana)

Hervantalainen (2012) (kuunneltu äänikirjana)

Vihan sukua (2013) (kuunneltu äänikirjana)

Mustat sydämet (2014)

Kuolevaksi julistettu (2015)

Psykooseja

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein (2014)

Mitä tekisit jos voittaisit lotossa? Katkeransuloinen ajatusleikki. Ostaisin tietysti asunnon, kesämökin, jahdin, tuhat mekkoa ja ehkä pari asuntoa lisää vuokratuloja poikimaan. Jatkaisinko töissä? Korjaan: jatkaisinko opiskelua, jotta voisin joskus päästä töihin? Mitä tekisin kaikki päivät jos en? Mitä tavoittelisin, jos voisin ostaa kaiken? Ja ennen kaikkea, miten lahjoisin ystäväni olemaan olematta kateellisia? Miten estäisin rahaa muuttamasta kaikkea? Valitettavasti haavekuva lottovoitosta muuttuu ongelmalliseksi aika nopeasti kun sitä ryhtyy lähemmin tarkastelemaan. Niin muuttuu myös lottovoittajan todellisuus Anna-Leena Härkösen uusimmassa kirjassa Kaikki oikein.

Keski-ikää lähentelevä Eevi päättää tapojensa vastaisesti lotota kun jaossa on jättipotti, seitsemän miljoonaa euroa. Kun voitto yllättäen osuukin kohdalle, mullistuu koko maailma sellaisena kuin Eevi sen tuntee. Mukisematta Eevi jakaa potin aviomiehensä Karin kanssa ja pariskunnan erimielisyydet alkavat melkein heti. Ystävät ja sukulaiset suhtautuvat voittoon mitä erinäisimmin tavoin: pitävät lottovoittoa vilpillä saatuna rahana, yrittävät pummata lainoja, olettavat että Eevi tarjoaa joka kerta ravintolassa... Tämän kaiken voisi ehkä kestää jos kotona odottaisi tuki ja turva, luotettava aviomies. Sen sijaan Eeviä alkaa odottaa kotona milloin minkäkinlainen vastaanotto - yleensä humalainen. Siitäkin huolimatta, ettei jokapäiväisen ryyppäämisen rahoittaminen yleensä ihan lottovoittoa vaadi, Kari saa ilmeisesti rahoilleen parasta vastinetta tekemällä sitä.

Karin juopottelua ja arvaamattomuutta lukuun ottamatta Eevi on aluksi onnensa kukkuloilla elettyään lapsuutensa pihien vanhempien armoilla ja aikuisikänsä aivan liian pienellä palkalla tarpeisiinsa nähden. Eevi alkaa ostella huvikseen, kaikkea, mitä vaan, nyt on hyvityksen aika! Hän matkustaa Thaimaahan, ostaa liiketilan ja haalii ohimennen mukaansa laukkuja ja minkkiturkiksia sieltä täältä. Samalla kun Eevi toteuttaa elinikäistä unelmaansa, voida ostaa kaiken mitä haluaa, häntä kalvaa jatkuvasti pelko siitä, että rahat jonain päivänä loppuvat. Sitä ehkäistäkseen hän antaa osan pankille sijoitettavaksi, mutta tuntee suurta epäluottamusta uskoessaan rahaa muiden huostaan. Lopulta hän jopa nostaa rahaa automaatilta piilottaakseen sitä kotiinsa, koska ei luota edes pankkiin täysin. Samalla Eevi on kuitenkin itse rahojensa pahin vihollinen ja tietää sen törsätessään holtittomasti ympäriinsä.

Takakannessa kuvataan pariskunnan joutuvan lottovoiton jälkeen rahapsykoosiin ja mielestäni se on varsin osuva kuvaus etenkin Eevin tilanteesta. Raha, jonka pitäisi tuoda elämään turvaa, tuokin siihen turvattomuutta, päämäärättömyyttä, epävarmuutta ja ongelmia. Eeviä ahdistaa, mutta silti hän ei missään nimessä luopuisi voitostaan.

Siitä huolimatta, että asiat kirjassa alkavat nopeasti vieriä päin mäntyä, kirja ei ole raskassoutuinen tai masentava. Päin vastoin, siitä joutuu melkein lukupsykoosiin. En ole lukenut Anna-Leena Härköseltä aiemmin romaaneja, mutta Kaikki oikein on tyyliltään yhtä vastaansanomaton kuin Härkösen kolumnikokoelmat. Kirjoitustyyli on jotenkin vaativa ja piiskaa lukemaan nopeammin, nopeammin, nopeammin! Välillä melkeinpä tajuaa pidättäneensä hengitystä monen sivun ajan.

Haluaisin muuten kuvitella, että hoitaisin tilanteen jotenkin paremmin jos voittaisin lotossa. Ehkä on kuitenkin hyvä, että muistan harvoin lotota.