Seppo Jokinen: Suurta pahaa (2004)
Komisario Koskisella on käsissään Tampereen poliisin lähihistorian rankin juttu. Mies kaapataan illalla keskustasta pakettiautoon ja pian pääkirjastosta Ranskan historiaa käsittelevästä hyllystä löydetään ihmisen sormi. Hieman sen jälkeen hautausmaalle avonaiseen hautaan ilmaantuu päätön ruumis. Mutta kuuluvatko sormi tai ruumis kadonneelle Matti Savelalle? Ja missä on pää?
Työpaikallakin kuhisee. Sairaslomautetun ja jo uuden pestin muualta hankkineen Luttisen tilalle saadaan Helsingistä uusi vahvistus, Veli-Pekka Simo. Koskisen alaiset vaikuttavat ottavan tämän nopeasti omakseen ja Simon suosiota siivittävät tämän järjestämät tulojuhlat Kehräsaaren saunalla, paikassa jossa olen itsekin parit firman pikkujoulut viettänyt. Erityisesti Ulla Lundelinin nauru heläjää pitkin käytäviä tämän esitellessä Simolle paikkoja ja jostain kumman syystä Koskista alkaa kaihertaa koko tyyppi alusta asti. Ullalla taas on selvästi menossa jonkinlainen kriisi, jota hän purkaa milloin flirttailuun, milloin äksyilyyn, ja joka lopulta kulminoituu ikävästi saunabileissä. Ja Koskinen saa jälleen toimia pelastavana enkelinä.
Koskisen yksityiselämässä sen sijaan tapahtuu jotain positiiviseksi tulkittavaa. Hän on lähentynyt uudelleen ex-vaimonsa Raijan kanssa, jopa niin paljon että parivaljakko suunnittelee yhteistä lomamatkaa. Raijan mieli halajaa katsomaan Firenzen taideaarteita - miehiä munasillaan kuten kultturelli komisariomme tuumii - kun taas Koskisen tunteet palaavat yhä tarujen Kreikkaan - eikö se mitään oppinut viime kerrasta? Koskisen vanha työpari ja perheystävä, Antin kummisetä Roine on taas maisemissa hankkiakseen Tampereelta koiranpennun. Jälleen Koskinen uskoutuu tälle tutkinnan alla olevasta jutusta ja saa Roineen sotkeutumaan tutkimuksiin oma-aloitteisesti ja ilman minkäänlaisia valtuuksia. Siitä ei hyvää seuraa.
Vaikka juttu on Koskisen uralla oikeasti vakavimmasta päästä ja kirja sisältää vähän kaikkea barrikaideista uhkauskirjeisiin ja irtonaisiin ruumiinosiin, on itse tekosarjan motiivi ja kuvaus vähän tylsä. Huomattavasti kiinnostavampaa tässä kirjassa on kaikki se, mitä tapahtuu poliisilaitoksen seinien sisäpuolella ja henkilöiden yksityiselämässä. Se nostaa kirjan tason hitusen verran keskivertokoskisen yläpuolelle.
Tämän postauksen kuvitus liittyy luonnollisesti Tampereen pääkirjasto Metsoon, jonka hyllystä irtonainen sormi löytyy. Tuulikki Pietilän Muumipeikko-patsas sijaitsee yhä kirjaston kupeessa muumikaupan edustalla, vaikka Muumilaakso on muuttanut eteenpäin tilapäiseen kotiinsa Tampereen Taidemuseon alakertaan. Ylläoleva kuva puolestaan on Lamminpään hautausmaalta, jonne talsin kerran viime kesänä eräällä erityisen pitkällä lenkillä. Sieltä (luullakseni) löydetään tässä kirjassa päätön ruumis:
"Hautausmaa oli kaupungin toiseksi suurin, ja se sijaitsi lähellä Ylöjärven rajaa. Oli tavallinen arkiaamu eikä alueella liikkunut paljon väkeä, muutama iäkäs nainen vain siellä täällä juttelemassa ajan jättämille elämänkumppaneilleen, peittelemässä havukimpuin tämän viimeistä leposijaa tai korjaamassa pois edellisyönä loppuun palaneita kynttilöitä. Alue oli laaja, pysäköintipaikalta tuli matkaa käveltäväksi."
Suurta pahaa oli myös ensimmäinen kirja, joka pääsi tänä kesänä ulos aurinkoon lekottelemaan. Dekkarit lienevät tottuneita moiseen kohteluun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti