Paperikaupunkeja

Paper Towns (2015)

John Greenin kirja Arvoitus nimeltä Margo ja siihen perustuva elokuva Paper Towns rantautuivat Suomeen niin samoihin aikoihin, että kirja ilmestyi suoraan leffakannella varustettuna. Poikkeuksellinen ratkaisu, mutta edistää taatusti myyntiä ja lainausta nuorten keskuudessa. Luin kirjan vasta pari viikkoa sitten ja säntäsin heti ensi-iltaviikonloppuna katsomaan elokuvaa, vaikka idea on harvemmin osoittautunut hyväksi. Alkuperäisteoksen ja adaptaation välillä pitäisi antaa kulua aikaa, jotta välttyisi harvemmin elokuvan eduksi koituvalta vertailulta.

Tällä kertaa pettymys ei kuitenkaan osoittaunut kovin karvaaksi, vaan tykkäsin leffasta oikeastaan enemmän kuin kirjasta. Ainoastaan roolitus häiritsi hiukan. Quentinia näyttelevä Nat Wolff on rooliinsa ihan sopiva, mutta hänen rinnallaan bestikset Ben (Austin Abrams) ja Radar (Justice Smith) ovat turhan lapsenkasvoisia, kun taas Angela (Jaz Sinclair), jolla muuten on leffassa huomattavasti isompi rooli kuin kirjassa, vaikuttaa poikaystävänsä Radarin rinnalla puumalta, vaikka heidän on tarkoitus olla samanikäisiä. Lacey (Halston Sage) puolestaan on juuri sellainen kuin kirjan perusteella saattoi kuvitellakin ja Margoa nyt oli vaikea keneksikään muuksi kuvitellakaan, kun jo kirjan kannessa komeilivat Cara  Delevingnen kohtalokkaat kulmakarvat.

Vertailulta ei siis voinut välttyä siinä vaiheessa kun elokuvassa esiteltiin sen päähenkilöitä, mutta pian sen jälkeen maltoin hypätä tarinan kelkkaan ajattelematta koko ajan sitä mikä oli tulossa. Se oli helppoa, sillä vaikka kaikki tarinan tärkeät ainekset on sisällytetty leffaan, on sen juonta, painotuksia ja tapahtumia muutettu juuri sen verran, että se on itsenäinen teos, eikä pelkkä läpileikkaus kirjasta.

Kirjan ja leffan juoni kaikessa yksinkertaisuudessaan on tämä: Quentin on lapsesta asti ollut rakastunut naapurissaan asuvaan Margoon. He ovat kuitenkin lakanneet juttelemasta toisilleen kun Quentinista on teini-ikään mennessä tullut nössö ja Margosta legenda. Eräänä yönä Margo kuitenkin kömpii Quentinin ikkunasta sisään ja kutsuu tämän mukanaan öiselle kostoretkelle, josta tulee Quentinin siihenastisen elämän suurin seikkailu. Seuraavana päivinä tämä menee kouluun sydän toivoa täynnä, vain huomatakseen, että Margo on kadonnut. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tämä on jättänyt Quentinille vihjeitä karkumatkansa määränpäästä. Quentin lähtee seuraamaan vihjeitä ystäviensä avustuksella ja uskoo, että sateenkaaren päässä odottaa palkinto, hänen elämänsä suuri rakkaus.

Kirjan ja leffan sanoma on yksinkertaisimmillaan se, mitä Margo toteaa katsellessaan kaupunkiaan yläilmoista käsin: "Kaikki on läheltä katsottuna rumempaa". Ihmiset eivät ole sellaisia jollaisina he kaukaa katsottuna näyttäytyvät ja etenkin rakastuneena toisesta rakentaa enemmänkin mielikuvaa kuin on todella rakastunut tämän persoonaan. Elokuvassa painotetaan lisäksi kirjaa enemmän ystävyyden merkitystä: tärkeimpiä ovat ne ihmiset, jotka todella tuntevat sinut ja pitävät sinusta siitä huolimatta.

Tykkäsin leffasta kirjaa enemmän siksi, että kirjassa Margon vihjeiden seuraaminen esitetään jopa tuskastuttavana salapoliisityönä ja Quentin pakkomielteisenä yhden asian miehenä. Harvoin käy niin, että elokuvassa hahmo muuttuu moniulotteisemmaksi, mutta mielestäni Quentinille on valkokankaalle siirrettäessä käynyt niin. Margosta en hahmona erityisemmin tykkää, mutta hänkin saa elokuvassa sympaattisempia sävyjä. Kirjan Margo on mielestäni lähinnä hankala ja muistuttaa liikaa John Greenin Kaikki viimeiset sanat -kirjan Alaskaa, joka on mielestäni kerrassaan sietämätön tyyppi. Elokuvan Margossa on persoonaa ja vaikka ainakin Aamulehti on kanssani eri mieltä, mielestäni Delevingne on leffanäyttelijänä ihan lupaava.

Vaikka Paper Towns sinänsä ei ehkä ole vuoden mieleenpainuvimpia elokuvia ja kaikessa komeudessaan se on aika tyypillinen "coming of age" -tarina, onnistuu se kuitenkin viihdyttämään ja hauskuuttamaan, sekä jättämään jälkeensä haikean ja hieman positiivisemman tunteen kuin kirja.