Bechdelin testi ja Oma taivas

Ystäväni lähetti minulle linkkejä videoihin, joissa kerrotaan Bechdelin testistä ja kertoi joutuneensa niiden vuoksi mustan raivon valtaan. Katsoin siis videot mielenkiinnolla. Bechdelin testi on peräisin sarjakuvasta Dykes to watch out for (suom. Lepakkoelämää) vuodelta 1985. Se on siis ollut alun perin vitsi, mutta sittemmin ihmiset ovat perustaneet nettisivustoja ja laatineet videoita levittääkseen testin ilosanomaa. Sen avulla on näet uskomattoman helppoa osoittaa, miten naiset vielä 2010-luvullakin ovat Hollywood-elokuvissa aivan altavastaajina. Testi on hyvin yksinkertainen ja sillä on todella matalat kriteerit sukupuolten välisen tasa-arvon esittämiselle. Siksi onkin niin uskomatonta, miten harva elokuva sen läpäisee.

Ensinnäkin, elokuvassa on oltava vähintään kaksi naista, joilla on nimet. Toiseksi, kahden nimellisen naisen on puhuttava toisilleen (se ei siis kelpaa, että naispäähenkilö sanoo naispuoliselle kassalle kiitos). Kolmanneksi, näiden naisten on puhuttava jostain muusta kuin miehistä. Koska tästä aiheutuu jonkin verran kyseenalaisia tilanteita, esimerkiksi keskusteluissa joissa kahden naisen lisäksi mukana myös mies tai joissa puhutaan hetki jostakusta miehestä, mutta ehkä jostain muustakin, kannatan yhdessä videossa esitettyä ehdotusta minuutin vaatimuksesta. Siis elokuvassa on oltava vähintään minuutin verran naisten välistä keskustelua, joka käsittelee muuta kuin miehiä.

Bechdelin testi.

No, täytyy tunnustaa, etten onnistunut raivostumaan tästä aiheesta. Olisi epäreilua raivostua sellaisesta, mitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi. Mutta en varmasti tule enää katsomaan elokuvia samoin silmin.

Katsoinpa sitten eilen Oman taivaan (The Lovely Bones) (2009), koska tulin viimein sen ostaneeksi videodivarista, ja yritin päättää, läpäiseekö se testin vai ei. Mielestäni kyseessä on rajatapaus ja saattaa olla, että leffa juuri ja juuri läpäisee testin, koska "taivaassa" Susie Salmon puhuu aluksi vain Holly-nimisen tytön kanssa. Monesti keskustelut kuitenkin koskevat tai niissä tavallaan on läsnä miehiä - joko Susien murhaaja, Susien isä tai Susien ihastus Ray. Katkelmista, joissa Holly ja Susie puhuvat vain taivaan yleisestä olemuksesta, koostuu luultavasti yli minuutti ja näin ollen elokuva läpäisee testin. Siis jahuu, 135-minuuttisessa elokuvassa on kuin onkin yksi minuutti naisten välistä keskustelua, joka ei koske miehiä. Hurraa, Peter Jackson!

Kun tätä alkaa pohtia vähän syvällisemmin, Oman taivaan kohdalla se, että se juuri ja juuri läpäisee testin, vaikuttaa aika kummalliselta. Tarinassa - siinä Alice Seboldin kirjoittamassa - on nimittäin joukko vahvoja naishahmoja, joihin jokaisen teinin on tervettä samaistua. Lynn-mummi (leffassa Susan Sarandon), joka ei miestä tarvitse, mutta hurmaa kaikki, pitää tyttärensä perheen koossa silloin kun se on hajoamispisteessä, ja selvityy surustaan ja vastuustaan viskin ja tupakan voimin. Lindsey Salmon, Susien sisko (leffassa Rose McIver), on sekä nero että urheiluhullu ja kaiken lisäksi vielä prätkägimma, joka rohkeasti murtautuu sisarensa murhaajan taloon etsiäkseen todisteita. Susien äiti Abigail (leffassa Rachel Weisz) tekee omat 1970-luvulla rohkeat ratkaisunsa selvitäkseen surustaan. Abigail osoittaa itse asiassa piilevää vahvuutta, sillä pinnalta katsoen hän on uhriutettu kotiäiti, jonka opiskeluhaaveet ovat jatkuvien raskauksien vuoksi vaihtuneet puutarhaoppaisiin ja keittokirjoihin. Vasta Susien katoamisen aiheuttama perhekriisi saa hänet murtautumaan ulos vankilastaan - ja palaamaan siihen sitten vapaaehtoisesti takaisin.

Susien ja Lindseyn isä (Mark Wahlberg) on reppana, joka menee tyttärensä katoamisen jälkeen aivan sekaisin. Muistaakseni Seboldin kirjassa tulee enemmän esiin isän passiivisuus, työhuoneen tuoliin nukahtaminen päivän ikkunastatuijottelun jälkeen ja se kuinka Lindsey kasvattaa miehen mallia kaipaavan pikkuveljensä samalla kun miehen malli tuijottaa päivät tyhjyyteen.

Elokuvassa Jack Salmon on surullinen ja hitusen reppana, mutta samalla kuitenkin sankari, johon Lindsey turvautuu, jota hän ihailee ja jolta hän vaikuttaa saavan ideansa. Vaikka äiti on vanhemmista se, joka pysyy kriisin keskellä paremmin kasassa, Lindsey menee kuitenkin aina isän luokse. Elokuvassa Lindsey ja Abigail eivät käy yhtään kahdenkeskistä keskustelua valtaisan murheen kohdatessa perhettä! Ainoat äiti-tytär-keskustelut ovat Abigailin ja Lynnin tappelu, joka sekin koskee enimmäkseen Jackin ja Abigailin avioliittoa, sekä se kun Abigail leffan alussa pakottaa Susien laittamaan myssyn päähänsä.

Susie Salmon (Saoirse Ronan).

Bechdelin testissä on kuitenkin eräs aukko - tai sitten se vain osoittaa yhden kummallisuuden lisää Hollywood-elokuvien naiskuvassa. Nimittäin elokuvat, joissa keskiössä on joku erittäin vahva naishahmo, suorastaan feministinen esikuva. Mahtaako esimerkiksi The Girl With the Dragon Tattoo (2011) läpäistä testin? Tai Jeanne d'Arc (1999)? Tai Rautarouva (2011)? Kaikkia näitä voisi pitää jossain määrin feministisinä hahmoina ja elokuvina, mutta onko niissäkään kohtausta, jossa nainen puhuisi toiselle nimelliselle naiselle jostain muusta kuin miehistä? (En ole nähnyt näistä muita kuin ensin mainitun ja uskon, että se reputtaa testin, ainakin mikäli minuutin sääntö otetaan käyttöön.) Onko siis niin, että jos elokuvassa on yksi vahva naishahmo, toista siihen ei kertakaikkiaan mahdu?

Kirjoittaessani Morsiusneidoista (2011) totesin, että asetelma on tavallaan aika perinteinen, mutta hyvin virkistävä sen vuoksi, että elokuvassa käsitellään enimmäkseen naisten välisiä suhteita. Nyt vasta ymmärrän, miten poikkeuksellinen elokuva todellisuudessa on. Vastaavaa on nähty telkkarin puolella esimerkiksi Gilmoren tytöissä ja Täydellisissä naisissa, eikä ole ihme, että kaiken ikäiset naiset ovat niistä huumaantuneita. Sinkkuelämää ei tietenkään sovi myöskään jättää mainitsematta, vaikka naisten keskustelut hyvin pitkälti koskevatkin juuri miehiä, sillä kaiken ytimessä on kuitenkin naisten välinen solidaarisuus.

Gilmoren tytöistä muuten mielenkiintoinen knoppi, jonka muistan jostain lukeneeni: Luken hahmo oli alun perin nainen, mutta kahvilanpitäjän sukupuolta muutettiin viime tingassa, koska sarja kaipasi vahvaa mieshahmoa. Muutenhan sarjan jännite kietoutuu aika pitkälti kolmen sukupolven naisten, Emilyn, Lorelain ja Roryn, ympärille.

Emily ja kolme Lorelaita.

Haastan lukijani katsomaan elokuvia uusin silmin ja pohtimaan oman dvd-hyllynsä sisältöä seuraavien kysymysten valossa: Mikä on se prosentti, jonka elokuvakokoelmastasi uskot läpäisevän Bechdelin testin? Millaisia ovat ne elokuvat, jotka sen läpäisevät? Tunnetko miespuolisia henkilöitä, jotka ovat katsoneet ne? Entä pitäneet niistä? Ja kysy vielä kerran itseltäsi, puhutaanko niissä todellakin minuutin verran muusta kuin miehistä, ilman että miehiä on keskustelussa läsnä.

Twilight-elokuvat ja -kirjat eivät varmastikaan läpäise Bechdelin testiä ja niihin viitataankin usein varsin antifeminististä ideologiaa levittävinä kulttuurituotteina. Jos olet kiinnostunut, lue kuitenkin tämä leikkimielinen feministinen luenta niistä.

Scifihaaste 3/12

Apokalyptinen / dystopia / utopia
Lauren Oliver: Delirium - Rakkaus on harhaa (2011)

Ihme ja kumma olen edelleen aikataulussa tämän haasteen suhteen. Olen innostunut ajatuksesta luovia lähes koko haasteen läpi lukemalla pelkästään "tyttöscifiä", mutta voi olla että siitä tulee myöhemmin mahdotonta.

Nopea googlaaminen blogeista tuotti ainoastaan ylistäviä arvioita kirjasta. Olenkohan siis ainoa, jonka mielestä se on vähän kökkö? Kirjan idea on hyvin paljolti sama kuin Scifihaasteeseen ensimmäiseksi lukemassani Tarkoitetussa. Niinpä en voinut välttyä jatkuvalta vertailulta.

Tarkoitetun Cassia elää uudessa uljaassa Yhteiskunnassa, jossa melkein kaikki sairaudet on kitketty siten, että ihmisten elämä lisääntymisestä ruokavalioon on tarkoin kontrolloitua. Kirjan alussa Cassia odottaa innoissaan päivää, jona hänelle määrätään elämänkumppani, eikä mikään voisi olla sen parempaa kuin se, että hänen parikseen määrätään hänen paras ystävänsä Xander. Mutta sitten Cassia rakastuu ja joutuu kyseenalaistamaan parinmuodostussysteemin.

Deliriumissa Yhdysvallat kontrolloi myös kansalaisten elämää ja pari määrätään siinäkin jokaiselle 17 vuotta täyttäneelle. Rakkaus - amor deliria nervosa - on julistettu pandemian kaltaiseksi sairaudeksi, minkä vuoksi kaikkien 18 vuotta täyttäneiden aivoja ronkitaan proseduurissa niin, etteivät he enää pysty tuntemaan rakkautta. Myös kirjan päähenkilö Lena odottaa proseduuriaan innolla ja uskoo sen jälkeen olevansa turvassa. Hän on nähnyt taudin vaikutuksen sisareensa ja äitiinsä, joka on rakkaudesta riuduttuaan tehnyt itsemurhan. Mutta sitten Lena tapaa Korvessa asuvan "invalidin" (parantamattoman) Alexin, rakastuu ja joutuu kyseenalaistamaan kaiken, mitä hänelle on rakkaudesta, Korvesta ja ylipäänsä mistään kerrottu.

Kirjoissa on hämmästyttäviä yhtäläisyyksiä, jotka saavat ihmettelemään, miten kaksi näin samanlaista tarinaa pystyy muhimaan samoihin aikoihin kahden kirjailijan päässä. Ensinnäkin molemmat teokset aloittavat trilogian. Kirjojen loppuratkaisujen erilaisuuden perusteella on aihetta toivoa, että jatko-osat eivät enää niin kovasti muistuta toisiaan. Toiseksi molempien kirjojen päähenkilöt pitävät juoksemisesta ja piiskaavat sillä tavoin itseään ollessaan hämmentyneitä tai ahdistuneita. Ja molemmat huumaantuvat runoudesta, joka Deliriumin yhteiskunnassa on täysin kitketty liiallisten tunteiden aiheuttajana ja Tarkoitetun yhteiskunnassa rajoitettu sataan säilytettyyn, turvalliseen, runoon.

Delirium on Tarkoitettua selvemmin dystopia. Kaikista ihmisistä tehdään väkisin Stepfordin naisia, kapinalliset teloitetaan, valvojat irvistelevät mielihyvästä päästessään pamputtamaan kurittomia teinejä ja ylipäänsä yhteiskunnan kuria pitävät elimet vaikuttavat aivan liiaksi nauttivan työstään. Kaikki tehdään molemmissa kirjoissa kansalaisten parhaaksi, mutta Deliriumissa päättäjät ja valvojat ovat paljon selvemmin ilkeitä pahiksia. Niinpä koko teos tuntuu jotenkin naiivilta. Ja jostain käsittämättömästä syystä se on kirjastossa sijoitettu aikuisten puolelle, kun taas Tarkoitettu löytyy nuortenhyllystä.

Välillä en myöskään päässyt yli Oliverin tyylistä kirjoittaa, saati sitten päähenkilön ääliömäisyydestä - ja sitten yhtäkkisestä täyskäännöksestä melkein supersankariksi. Oliver kirjoittaa esimerkiksi Alexin "hoippuvan taaksepäin" hämmästyessään, ja juonen tasolla lukijan pitää tajuta kaikki ennen Lenaa, joka sitten kieltäytyy uskomasta itsestäänselviä asioita. Välillä kirjan kökköys vetää vertoja jopa Stephenie Meyerin Vieraalle, mutta viihdyttävyydessä se jää kauas taakse.

Pidin kuitenkin kirjan loppuratkaisusta, aivan viimeisistä sivuista, joita ennen olin aivan varma, etten koskisi jatko-osiin pitkällä tikullakaan. Loppu jättää monenlaiset mahdollisuudet avoimiksi, niin että jatko-osien tapahtumia ei aivan heti pysty ennustamaan. Luulen kuitenkin, samoin kuin Tarkoitetun suhteen, että luvassa on tapahtumarikkaampia aikoja.

TFF 3: Kamat kasaan

Ferenc Cakón hiekka-animaatiota livenä.

On aika pakata festarikamppeet, koota teltta ja siirtyä kohti uusia seikkailuja (kuvaannollisesti tietenkin, ei täällä räntäloska-slushin keskellä kukaan teltassa kestäisi). Tampere Film Festival vaikuttaa olevan voimissaan ja erittäin suosittu. Monet näytökset ovat olleet loppuunmyytyjä ja Plevna on kuhissut ihmisiä joka ilta.

Perjantaina iltavuoron jälkeen jouduin tyytymään Viro 2: Uudet lyhytelokuvat 1 -näytökseen, koska Lopunajan kuvia 1 oli loppuunmyyty. En ollut järin innoissani tästä käänteestä, enkä voi sanoa, että leffat olisivat yllättäneet positiivisesti. Virolainen elokuva vaikutti olevan perusolemukseltaan melko samanlaista kuin suomalainenkin: joko masentavaa tai outoa - tai molempia. Näytöksessä nähtiin dokumenttia, animaatiota ja fiktiota.

Lauantaista muodostui intensiivisin festaripäiväni, sillä päädyin katsomaan kolmea näytöstä.

Ferenc Cakó
Tullikamari 10.3.

Hiekka-animaation luojan lyhytelokuvista koostuva näytös oli mukavan kevyt ja lyhyt aloitus päivälle. Ohjaaja oli tilaisuudessa paikalla ja aloitti sen esittämällä hiekka-animaation Spring livenä. Jälkipuinnissa totesimme ystäväni kanssa, että kaiken järjen mukaan tämän performanssin olisi kuulunut päättää show eikä aloittaa sitä. Hiekka-animaation luominen paikan päällä oli nimittäin varsin vaikuttavaa. Muut näytöksen lyhytanimaatiot puolestaan olivat varsin perinteisiä. Kaksi niistä oli myös hiekka-animaatioita, mutta niistä tuntui vähän pointti katoavan kun niitä ei luotu livenä. Juonta niistä oli vaikea hahmottaa.

Perinteiset vaha-animaatiot Pszichoparádé (Psyko), Hé, S.O.S. (S.O.S.) ja Arc (Kasvot) ottavat kantaa ihmisluonnon perusongelmiin. Apua on kaikille tarjolla, mutta sitä ei haluta nähdä. Luodaan keksittyjä vankiloita, joiden suojista ei poistuta vaikka mikä olisi. Kun ihminen saa haluamansa, hän keksii uuden parkumisen aiheen.

Hilpeämpiä ja siten jotenkin animaatiomaisempia pätkiä olivat Randevú (Tapaaminen) ja A Róka És A Holló (Kettu ja korppi). Ensiksi mainitussa mies valmistautuu innokkaasti treffeille puunaten, kammaten, saippuoiden ja kuuraten itseään. Jälkimmäinen esittää kuusi näkemystä tutusta sadusta, jossa kettu yrittää saada korpin pudottamaan suussaan pitämänsä juustonpalan. Tässä animaatiossa homma ei olekaan ihan niin yksinkertainen kuin voisi luulla.

Lopunajan kuvia 2
Plevna 10.3.2012

Juonivammaiselle tämä kooste näyttäytyi melko kokeellisena pläjäyksenä ja meinasin jo saada hermoromahduksen ennen kuin päästiin asiaan. Kaksi viimeistä leffaa olivat onneksi ymmärrettäviä ja ihan kiinnostavia. Återfödelsen (Kuolleista heränneet) näytettiin jo EFA-näytöksessä jossa olin, mutta tällä kertaa en juossut bussiin kesken leffan vaan katsoin sen loppuun. We Ate the Children Last kertoo siitä, kuinka keksitään vallankumouksellinen parannuskeino vatsasyöpään. Ihmisen koko ruoansulatusjärjestelmä korvataan sian elimillä ja kaikki toimii taas moitteettomasti. Operaatiosta tulee pop-ilmiö ja julkkikset alkavat käydä leikkauksissa ei-lääketieteellisistä syistä. Mutta kaikki ei mene ihan niin kuin pitäisi. Operaation läpikäyneet alkavat ensin tuntea himoa jätteiden syömistä kohtaan, sitten alkaa kadota joukoittain pieniä eläimiä ja lopulta myös ihmisiä.

Sarjan ainoa animaatio Arka (Arkki) on varsin hienon näköinen ja kertoo ihmiskunnasta tuntemattoman viruksen hyökkäyksen jälkeen. Yksi mies johtaa laivuetta kohti asuttamattomia maita. Jännittävä loppuratkaisu.

Ne kokeellisemmat leffat olivat Kone 2010, Oma elämä (Pitkä huominen) ja Sudd (Pyyhekumi).

Queerscenes 2

Tässä näytöksessä olikin sitten leffoja aivan laidasta laitaan. Paria kokeellista pätkää ja dokumentteja yhdisti vain teema.

Butch Tits on kokeellinen dokumentti, jossa butchit kertovat ristiriitaisista tunteistaan rintojaan kohtaan. Täytyy sanoa että tätä katsoessa häiritsi kaikkein eniten se, että jouduimme istumaan eturivissä. Tissejä tissejä tissejä.

Natalie on perinteisempi dokumentti vähemmän perinteisestä hahmosta, israelilaisesta drag kingistä joka keikkailee Alter-Igorina, lipsynkkaa Enrique Iglesiasia ja masturboi lavalla. Sekä ohjaaja että dokkarin päähenkilö olivat näytöksessä paikalla.

The Multitude Is Feverish on kokeellinen pätkä, jossa ei ole päätä eikä häntää. "Sukupuolirajoja hälventävä henkilö" (termi TFF:n nettisivuilta) eli suoraan sanoen butch-hahmo myöhästyy jatkolennolta ja jättääkin sitten menemättä sinne minne piti ilman sen kummempaa syytä. Ajauduin varmaan leffan aikana jonnekin omiin maailmoihini, koska mitään ei oikein jäänyt käteen - paitsi helpotus siitä, että se loppui.

Sukupuolen äärellä - kysymyksiä intersukupuolisuudesta kirvoitti näistä leffoista eniten mielipiteitä. Jo dokumentin nimi on kuin jonkin yliopistokurssin otsikko, jonka unohtaa saman tien. Ei yllättänyt, että dokumentin ohjaaja Jaana Pirskanen kertoi kirjoittaneensa gradunsa samojen aiheiden tiimoilta. Dokkari on kuin tuo gradu muunneltuna audiovisuaaliseen muotoon. Leffa on luultavasti kuvattu yhden päivän aikana, yhden pöydän ääressä, eikä sen tekeminen varmaankaan ole maksanut mitään. Dokumentissa haastatellaan vain yhtä ihmistä ja tuosta haastattelusta on koostettu 35 minuutin mittainen läpileikkaus intersukupuolisuuteen. Elokuva on tärkeä jos sellaista ei ole ennen tehty ja intersukupuolisten vähäisen lukumäärän vuoksi on ymmärrettävää, ettei siihen ole löydetty enempää haastateltavia. Vähän jotain yritystä olisin kuitenkin kaivannut. Elokuva ei edes pyri minkäänlaiseen kikkailuun, vaan se on kylmä tietoisku, kuin opetusvideo. Lyhyesti sanoen, tämä leffa ei kuulu elokuvafestareille, vaan SETAn arkistoon ja intersukupuolisten käyttöön. Ja voi hyvänen aika, muuttakaa nyt sen nimi.

Marja-Sisko oli epäilemättä tämän näytöksen vetonaula. Dokumentti kertoo Imatran entisestä kirkkoherrasta Olli Aallosta, joka koko ikänsä on haaveillut voivansa elää Marja-Siskona. Tästä olisi voinut tehdä pitemmänkin kuin 20-minuuttisen pätkän, sillä dokkari ei kerro juuri mitään sellaista, mikä ei jo olisi yleisessä tiedossa. Pätkä on kuitenkin lämminhenkinen ja toiveikas.

TFF 2: Kovasikajuttu

(Kuva Kovasikajutun Facebook-sivulta.)

Tampere Film Festival
Kotimainen kilpailu 5: Kovasikajuttu (2012)
Plevna 8.3.2012

Teidän ei oikeastaan ole tarpeellista lukea alla olevaa tekstiä. Teidän on tarpeen nähdä tämä elokuva! Niinpä kerron heti alkuun, miten se on mahdollista. Teatteriensi-ilta on 27.4. ja sitä ennen leffan voivat katsastaa tamperelaiset, turkulaiset, oululaiset, joensuulaiset, stadilaiset ja matkustavaiset.

Seuraavan kerran leffa nähdään Helsingin Doc Loungessa 15.3. Pacificossa ja heti seuraavana päivänä Joensuun Kerubissa, jossa myös elokuvan tähdet musisoivat. 20.3. elokuva palaa Tampereen Klubille Doc Loungen yhteydessä ja 23.3. se nähdään Oulun MusiXine-festareilla Kulttuuritalo Valveessa. 28.3. leffa nähdään Turun DocLoungessa Dynamolla.

Varoitan, että näytökset tullaan myymään loppuun. Hanki siis lippusi ajoissa. Olin jo luovuttanut eilen tämän leffan suhteen, sillä se oli edellispäivänä myyty loppuun. Seisoessani jonottamassa lippuja toiseen filkkarinäytökseen tuli pari tyttöä kuitenkin kauppaamaan lippujaan Kovasikajuttuun ja tartuin tilaisuuteen. Onneksi. (Vaikka nyt tuleekin kiire käyttää filkkarisarjalippu loppuun.)

Kyseessä on dokumenttielokuva Pertti Kurikan Nimipäivät -nimisestä punkbändistä, joka koostuu neljästä kehitysvammaisesta miehestä. Ohjaaja tarttui aiheeseen nähtyään bändin YLEn Uutisten loppukevennyksessä vuonna 2009. Kamerat seurasivat bändiä ja bändiläisten yksityiselämää suunnilleen siihen asti kun heidän ensimmäinen sinkkunsa valmistui. Yhtyeen henkisenä ja musiikillisena kaitsijana toimi heidän managerinsa Kalle Pajamaa.

Yhtyeen taipaleen varrelle mahtuu aivan mielettömän hulvattomia hetkiä, mutta myös paljon raivoa ja vähäsen suruakin (hyvin vähän). Mutta raivo se vasta hauskana näyttäytyykin, ja jossain vaiheessa aloinkin miettiä, nauretaanko tässä nyt todellakin kehitysvammaisten kanssa vai nauretaanko kuitenkin heille. Elokuvan loputtua kuitenkin osoittautui, että nauroin todellakin heidän kanssaan, sillä myrskyisten aplodien jatkuessa ja jatkuessa bändin jäsenet ponkaisivat leffateatterin eturivistä pystyyn ja aiheuttivat huutomyrskyn. Se oli absurdi hetki, koska olin vielä vahvasti leffan pyörteissä, ja tuntui vähän siltä kuin hassut sarjakuvahahmot olisivat heränneet henkiin. Kun bändin jäseniä haastateltiin, tunne kuitenkin katosi ja aloin uskoa, että he ovat ihan oikeita ihmisiä.

Vaikka ilo on se tunne, joka katsojalle jää leffasta käteen - muisto siitä tuntuu vielä vatsalihaksissani - viha vaikuttaa olevan bändin pääasiallinen voimavara. Heti elokuvan alussa yksi jäsenistä kertoo purkavansa vihaansa päiväkirjaan. Osasta päiväkirjan sivuista tulee myöhemmin biisin sanoja. Osansa bändiläisten raivosta saavat asuntolat ja laitokset, päättäjät, jalkahoitajat ja ennen kaikkea toiset bändiläiset. Riidat sovitaan kuitenkin joskus pienen itkun jälkeen halauksella ja sitten taas musisoidaan. Yhtyeen tie vie lopulta kohti Hampurin hämyisiä klubeja ja legendaarista Reeperbahnia, jolla on tissitarjonnan vuoksi vaikea pysyä pystyssäkään. Ja romantiikkaakin elokuvassa on!

Leffan tunnelmaa on mahdoton pukea sanoiksi. Se täytyy nähdä. Se täytyy ostaa, jotta sen voi katsoa aina niinä päivinä, joina maailma tuntuu kestämättömältä. Tulen iloiseksi jo seuraavasta klipistä.

Filkkarit jatkuvat tänään ja myös blogini viettää elokuvan juhlaa, sillä tämä postaus on sadas tagilla leffat. Jiihaa!

TFF 1: Lyhyesti laatua

The Wholly Family.

Tampere Film Festival
EFA 1: Short Matters
Plevna 7.3.2012

Tässä koosteessa eilen illalla nähtiin Euroopan elokuvapalkinnon saajiksi ehdolla olleita lyhytelokuvia. Olin edellisillan lyhärinäytöksen jäljiltä vähän puutunut siihen masenteluun, mutta eilisillan leffat olivat ehkä jotenkin laadukkaampia ja mukavampia katsoa.

Romanialainen Derby (ottelu) on perhekuvaus. Teini-ikäinen tytär tuo poikaystävänsä kotiin. Isä kuulee tai on kuulevinaan tytön huoneesta voihkinaa ja menee tolaltaan. Kun hän ruokapöydässä saa tietää tytön poikaystävän kannattavan eri futisjoukkuetta kuin hän, piikittely alkaa.

Terry Gilliamin ohjaama The Wholly Family voitti tämän kyseisen Euroopan elokuvapalkinnon ja se onkin aika mielenkiintoinen tapaus. Inhosin aikanaan Tidelandia, eikä tämäkään elokuva säästele kummallisuuksissa, mutta lyhärinä se yllättäen toimii! Lisäksi tuli ihan ikävä Venetsian kaduille, vaikka leffa sijoittuukin hyvin samannäköiseen Napoliin. Eräänlainen perhekuvaus on tämäkin elokuva. Isä on raahannut äidin ja samalla heidän poikansa romanttiselle lomalle kaupunkiin, jossa äiti ja isä ensi kertaa tapasivat. Loma on kuitenkin yhtä riitelyä ja poikakin käyttäytyy aivan mahdottomasti. Painajaisuni saa pojan arvostamaan vanhempiaan.

Belgialainen Dimanches (Sunnuntait) kuvaa ihmisiä tekemässä tylsiä juttuja vapaapäivänään. Yksitoikkoisuudestaan huolimatta leffa onnistuu viihdyttämään ja koskettamaan. Väkisinkin aloin ajatella sitä, miten odotan aina viikonloppua koko viikon ja lomaa koko vuoden - ja sitten teen sellaisia asioita kuin ihmiset elokuvassa: leikkaan pensasaitaa, yritän saada koiraa temppuilemaan, tuijotan kirkasvalolamppua tai nukun koko päivän. (No en tietenkään yritä saada koiraa temppuilemaan saatika leikkaa pensasaitaa, mutta saatan esimerkiksi pelata Mario Kartia aamusta iltaan.)

Ruotsalainen Återfödelsen (Kuolleista heränneet) kertoo yhteiskunnasta 30 vuotta sen jälkeen kun zombivirus on iskenyt. Parannuskeinoa ei yrityksistä huolimatta ole onnistuttu keksimään, mutta zombeja on älytty alkaa käyttää työvoimana. Katrine pyydystää zombeja työkseen ja hänen poikaystävänsä Mark korjaa niitä. Parisuhde joutuu koetukselle viimeistään kun Mark pelastaa zombiksi muuttuneen äitinsä korjaamolta ja tuo tämän kotiin.

Dimanches.

Varaslähtö Filkkareille!

Tampere Film Festival
Kansainvälinen kilpailu 5: Pojat on poikia
Tullikamari 6.3.2012

Kävin tänään (tiistaina) ostamassa sarjalipun huomenna alkaville Filkkareille ja sain siitä hyvästä kutsun tämän päivän yksityisnäytökseen Tullikamarille. Mukava yllätys. Viime vuonna kävin katsomassa filkkarileffoja vain Plevnassa, eikä festaritunnelma ollut siellä yhtä selkeästi aistittavissa kuin Pakkahuoneen epämukavilla penkeillä. Mieleeni nousi elävä muisto viime kesän Sodis-reissulta. Istuimme talkootyökaverieni samanlaisilla kovilla penkeillä koulun juhlasalissa katsomassa Dogtoothia (yksi kamalimmista leffoista jonka olen nähnyt) ja hörpimme valkoviiniä (johon aloin kyseisen reissun jälkeen tuntea nostalgista himoa) ja mussutimme suklaakeksejä. Tämän päivän väsymys oli myös aika lähellä sitä outoa, vastaansanomatonta festariväsymystä, jota sitäkin alkaa jo kaivata talven ollessa niin pitkä. (Tästä tuli mieleeni se, kuinka aikoinaan ahkerana rokkifestaristina kirjoitin ylioppilasaineeni otsikolla "Kylmä kultaa kesämuistot", jossa käsittelin tätä aihetta parin konseptin verran. Se on kyllä edelleen aivan totta - toisin kuin suurin osa muista 18-vuotiaana kehittelemistäni ajatuksista.)

Niin ne leffat. Elokuvafestareilla ja lyhytelokuvarintamalla yleensäkin trendinä vaikuttaisi olevan synkistely. Land of the Heroes sijoittuu Irakiin Saddamin valtakaudelle, sodan aikaan. Sisko ja veli käyvät taistoon serkkuaan, varsinaista pikkusaddamia, vastaan. Samalla äidillä on kana kynittävänä serkun äidin kanssa.

Kroatialainen Komba kertoo tyypeistä, jotka haluavat vain polttaa vähän lisää pilveä. Jotenkin onnistuin missaamaan, mitä ihmettä oikein tapahtui. (Tapahtumat siis tajusin, mutta syy-seuraussuhteet menivät ohi.)

Brasilialainen Sendai on kokeellinen kuuden minuutin pätkä. Aluksi siitä ei saa mitään tolkkua, mutta pikkuhiljaa kuvasta alkaa hahmottaa enemmän. Pätkä on saanut nimensä Sendain kaupungilta, jossa Japanin maanjäristyksen seuraukset olivat pahimmat.

Tanskalainen Til Alle Mine Venner (Kaikille ystävilleni) oli mielestäni tämän session paras ja samalla myös pisin raina. Se kertoo "likaisista punkkareista", kuten ystäväni asian ilmaisi. Likaisilla punkkareilla ei ole muuta kuin toisensa ja jos joku jotain muuta yrittää, ei hyvin käy. Musiikki ja äänimaailma muutenkin toivat syvyyttä ja herkkyyttä tähän harmauden värittämään lyhäriin.

Espanjalainen El Somriure Amagat (Hymyn häivähdys) alkaa surullisesti, mutta löytää naurua kurjuudenkin keskeltä.

Ja kaikista vähiten negatiivinen näistä on Jam Today, jonka mokelluksesta tosin on melkein mahdotonta saada selvää ilman tekstejä, mutta pointti välittynee ilmankin. 11-vuotias poika on jumissa perheretkellä veneellä ja haaveilee naisista, lihaksista ja proteiinipirtelöistä. Filkkareiden nettisivujen kuvauksen perusteella odotin jotain "nuoren miehen matka omaan seksuaalisuuteensa" -juttua, mutta huh, ei ihan.

Tämä näytös on mahdollista nähdä Filkkareilla vielä torstaina kello 18 Hällässä ja perjantaina kello 12 Plevnassa.

Leffakevättä ilmassa

Filkkarit - eli ensimmäinen varma kevään merkki - ovat pian taas täällä! Ensi viikon keskiviikosta lähtien Tampere on täynnä kummallisia taide-elokuvia, mielenkiintoisia teemoja ja kokeellisia pläjäyksiä. Festarisuunnitelmani on vielä aika avoinna ja selkiytyykin luultavasti vasta hetken mielijohteiden perusteella. Viime vuoden filkkarijuttuja voi odotellessa fiilistellä klikkaamalla tätä, tätä tai tätä.

Kevätsiivousta puolestaan suoritti Elokuvakeskus Niagara, joka järjesti tänään tiloissaan leffajulistemyynnin. Varasto vaikuttikin olevan karsinnan tarpeessa, sillä pöydät lainehtivat jopa kymmeniä vuosia vanhoja julisteita. Olin ystäväni kanssa kärppänä paikalla jo ennen myynnin alkamista, samoin kuin valitettavasti kaikki loputkin tamperelaiset. Tunku oli uskomaton ja tunnin jälkeen julisteista alkoi nähdä pläräämisen jäljet. Valinnanvaraa kyllä piisasi ja suurin osa ihmisistä vaikutti hamstraavan julisteita vähintään yksiön tapetoimiseen riittävän määrän. Ja mikäs siinä, halvemmaksi se taatusti tuli kuin oikea tapetti. Julisteista sai pulittaa yhden tai kaksi euroa iästä ja koosta riippuen ja paljousalennustakin myönnettiin.

Oscar-banalyysi

Ihan lyhyesti vaan. Kärsin vieläkin Oscar-gaalan aiheuttamasta jet lagista! Oscar-ennusteeni oli puoliksi onnistunut, kymmenen kahdestakymmenestä oikein. Huonompi tulos kuin viime vuonna, mutta se johtuu siitä, että palkintojenjaossa tapahtui muutama ilmiselvä vääryys. Akatemia oli Rascatemian kanssa samaa mieltä vain viidestä palkinnosta.

Oikeisiin osoitteisiin menneet Oscarit

• Elokuva: The Artist. Onhan se hyvä leffa, vaikka olisinkin suonut Oscarin Hugolle sen vuoksi, että se olisi Titanicin jälkeen ollut varmaankin ensimmäinen Oscar-voittaja, jonka jaksaisin kenties katsoa uudestaan. (Titanicin voittosaaliista voi olla montaa mieltä, mutta minulle se on tärkeä elokuva, jonka jaksoin maratonpituudestaan huolimatta käydä katsomassa kolmesti jo elokuvateatterissa.)
• Ohjaus: Michel Hazanavicius (The Artist). Ohjaus-Oscar menee melkeinpä aina parhaan elokuvan ohjaajalle. Ihan ansaitusti meni siis Ranskaan tämäkin. Toivoisin tosin, että Akatemia huomaisi tässä mahdollisuuden ikään kuin "jakaa" tärkein palkinto, jos mukana on kaksi loistavaa elokuvaa, joista on vaikea valita.
• Miespääosa: Jean Dujardin (The Artist). Dujardin teki historiaa olemalla ensimmäinen ranskalainen näyttelijä, joka on palkittu Oscarilla. Kieltämättä hän on ihan mielettömän karismaattinen tyyppi niin valkokankaalla kuin sen ulkopuolellakin. Ja toisin kuin suomalaiset Oscar-kommentaattorit, olen sitä mieltä, että mykkäelokuvassa näytteleminen jos mikä vaatii hyviä näyttelijänlahjoja. Mutta kiinnostava kysymys onkin, mitä Dujardinille nyt tapahtuu. Karismalle ja Oscar-voittajalle olisi varmasti Hollywoodissa paljon kysyntää, mutta kun siitä ranskalaisaksenttisesta mongerruksesta ei saa mitään selvää! Johtaako Dujardinin voitto uuteen mykkäelokuvabuumiin?
• Naispääosa: Meryl Streep (Rautarouva). Vihdoin! Kolmenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen Meryl Streep voitti kolmannen Oscarinsa. Luultavasti hänen olisi kuulunut voittaa jo kymmenen tässä ajassa ja tämä pysti on todellakin ansaittu. Mutta. Mielestäni näyttelijöiden pitäisi voida voittaa Oscar vain kerran elämässään (tai ehkä kerran sivuosasta ja kerran pääosasta). Eihän ole millään muotoa reilua kenenkään kannalta, että Meryl Streep, joka on näyttelijänä aivan omaa luokkaansa, on vuodesta toiseen ehdolla sellaisten uusien tulokkaiden kuin Rooney Mara rinnalla. Jos oikeus tapahtuisi, Streep voittaisi joka vuosi.
• Miessivuosa: Christopher Plummer (Beginners). En ole tätä leffaa nähnyt, niin kuin en mitään muutakaan miessivuosasta ehdolla olleista Moneyballia lukuun ottamatta. Suon kuitenkin Oscarin mielelläni tälle 82-vuotiaalle, yli 50 vuotta näytelleelle legendalle. Plummerista tuli kaikkien aikojen vanhin Oscarin voittanut näyttelijä.
• Vieraskielinen elokuva: Nader ja Simin: Ero. Voittajaksi povattiin kovasti Monsieur Lazharia, mutta sinä, minkä kuuluisi voittaa, pidettiin yksimielisesti tätä elokuvaa. Oikeinhan se siis meni. Pitääpä katsoa tämä.
• Laulu: Man or Muppet (The Muppets). Parempi biisihän se selvästi on. Tosin se että se soi kolmatta päivää päässäni ei enää ole kovin kivaa.
• Äänitehosteet: Hugo. No kiva että Hugo kahmi edes jotain palkintoja.
• Äänitys: Hugo. Komppaan edellistä.
• Lavastus: Hugo. Hieno oli.
• Kuvaus: Hugo. Täysin ansaittu. Saattoi johtua 3D-tekniikastakin, mutta oikeastaan tämä oli ainoa leffa, joka sai minut edes kiinnittämään huomiota kuvaukseen.
• Puvustus: The Artist. No luultavasti tämän pystin olisi ansainnut moni muukin, mutta rakastin elokuvan vaatteita.
• Leikkaus: The Girl with the Dragon Tattoo. Ainoa leffa, joka puolestaan sai minut kiinnittämään huomiota leikkaukseen. Eikä ihme, sillä samat tyypit voittivat Oscarin viime vuonna The Social Networkin leikkauksesta. Se taas oli viime vuonna ainoa leffa, jossa kiinnitin huomiota leikkaukseen. Täysin ansaittu pysti.
• Erikoistehosteet: Hugo. Hienon näköinen leffa ja hienoa, että tehosteiltaan vähän hillitympi voitti.

Vääriin osoitteisiin menneet Oscarit

• Naissivuosa: Octavia Spencer (Piiat). En voi kylliksi marmattaa tästä pettymyksestäni. Vähän tuntui siltä, että pitihän Piioille nyt joku pysti nakata, kun se kerran oli neljän saajaksi ehdolla. Ihan hyvä rooli, ei siinä mitään, mutta tässä kategoriassa olisin antanut Oscarin mieluummin melkeinpä kenelle tahansa muulle ehdokkaalle (Bérénice Bejo, Jessica Chastain, Melissa McCarthy, Janet McTeer).
• Musiikki: Ludovic Bource (The Artist). Oli loogista ja täysin ennustettavissa, että mykkäelokuvan musiikki voittaa Oscarin, mutta mielestäni pysti olisi kuulunut John Williamsille, joka oli ehdolla sekä Sotahevosen että Tintin musiikista. Williams on ollut ehdolla 47 kertaa eli kerännyt Walt Disneyn jälkeen eniten ehdokkuuksia, mutta voittanut viimeksi vuonna 1993. Henkilökohtainen suosikkini tässä kategoriassa puolestaan oli Howard Shoren musiikki Hugoon.
• Maskeeraus: Rautarouva. J. Roy Helland, joka toisena vei tästä pystin kotiinsa, on toiminut Meryl Streepin henkilökohtaisena maskeeraajana tämän joka ikisessä elokuvassa kolmenkymmenen vuoden ajan. Elämäntyöstä siis aivan ansaittu palkinto, mutta ei käy kiistäminen: Harry Potterinhan tämä olisi pitänyt saada.

Käsikirjoitukset (The Descendants ja Midnight in Paris) ja animaatio (Rango) eivät herättäneet tunteita puolesta tai vastaan.

Ja nyt on tullut taas aika todeta, että huh, se on ohi ja voin keskittyä jälleen katsomaan vain niitä elokuvia, jotka oikeasti haluan nähdä. Oscar-gaalan jälkeinen päivä (onneksi vapaapäivä) kului melkoisessa koomassa, kuten odotettua. Katsoakseni jotain, mikä olisi mahdollisimman kaukana Oscar-ehdokkaista, katsoin suomalaisen elokuvan nimeltä Pihalla (2009). Leffa on kuvattu Tampereella ja se olikin sen kiehtovin elementti, mutta täytyy sanoa, että elokuva yllätti muutenkin positiivisesti. (En aio kirjoittaa siitä tämän enempää, mutta tulipahan mainittua.)

Oscar-ennuste ja Rascal-palkinnot

Oscar-veikkaus tulee tässä. Viime vuonna 12/19 oikein.

Elokuva The Artist
(Tai kenties Hugo. Hyvin vaikea valinta.) 

Ohjaus Michel Hazanavicius (The Artist)

Miespääosa Jean Dujardin (The Artist)

Naispääosa Meryl Streep (Rautarouva)

Miessivuosa Nick Nolte (Warrior)
(Olen nähnyt tästä kategoriasta vain yhden leffan, joten kallistun summanmutikassa Nolten puoleen, koska tällä ei vielä Oscaria ole.)

Naissivuosa Bérénice Bejo (The Artist)

Alkuperäinen käsikirjoitus Midnight in Paris (Woody Allen)
(Tuntuisi vähän hassulta veikata mykkäelokuvan käsikirjoitusta tähän, vaikka onkin todennäköistä että se voittaa, joten hakuammuntaa tämäkin.)

Sovitettu käsikirjoitus Hugo (John Logan & Brian Selznick)
(Descendants saattaa myös olla vahvoilla.)

Animaatio Rango
(Ainoa tästäkin kategoriasta jonka olen nähnyt, mutta vaikuttaisi sekoittavan sopivassa määrin perinteikästä animaatiokohellusta ja taidokasta työnjälkeä.)

Vieraskielinen elokuva Nader ja Simin: Ero
(Olemalla ehdolla käsikirjoituskategoriassa tämä on käytännössä jo lunastanut voittonsa vieraskielisten elokuvien sarjassa. Yhtään leffaa en ole tästä ryhmästä nähnyt.)

Musiikki The Artist (Ludovic Bource)
(Jos jostain ihmeen syystä ei, niin sitten John Williamsin musiikki elokuvaan Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus.)

Laulu Real in Rio (Rio) (Sergio Mendes, Carlinhos Brown & Siedah Garrett)
(Viime vuonna veikkasin slovaria ja menin siinä vikaan, joten nyt veikkaan suosiolla groovaavampaa biisiä.)

Äänitehosteet Transformers: Kuun pimeä puoli (Ethan Van der Ryn ja Erik Aadahl)
(Sinänsä harmi veikata sitä, koska se on ainoa leffa jota en tästä kategoriasta ole nähnyt, mutta veikkaanpa kuitenkin.)

Äänitys Sotahevonen (Gary Rydstrom, Andy Nelson, Tom Johnson ja Stuart Wilson)
(Koppoti koppoti kop...)

Lavastus Harry Potter ja kuoleman varjelukset osa 2 (Stuart Craig ja Stephenie McMillan)
(Tässäkin kategoriassa veikkaan nyt sitä ainoaa jota en ole nähnyt. Perustan veikkaukseni lähinnä sille, että viime vuonna lavastuksen Oscarin voitti Liisa Ihmemaassa.)

Kuvaus Hugo (Robert Richardson)
(Voi olla että vähän lankesin 3D:n pauloihin, mutta olen kyllä ihan myyty tälle.)

Maskeeraus Harry Potter ja kuoleman varjelukset osa 2 (Nick Dudman, Amanda Knight ja Lisa Tomblin)
(Onhan siinä selkeästi suurempi homma ollut kuin Rautarouvassa ja Albert Nobbsissa.)

Puvustus The Artist (Mark Bridges)
(Jos Midnight in Paris olisi tässä kategoriassa ehdolla, olisin saattanut yhtä hyvin veikata sitä. Olen siis vain lumoutunut 1920-luvun vaatteista.)

Leikkaus The Artist (Anne-Sophie Bion ja Michel Hazanavicius)
(Viime vuonna se oli jotenkin ihan selvää jopa minulle, että The Social Network voittaa leikkauksessa. Tänä vuonna vastaavaa ylivoimaisuutta ei ole havaittavissa, joten luotan Lauri Nurkseen, jonka mukaan leikkauksen Oscar menee yleensä samalle kuin parhaan elokuvan pysti. Kyllä, siitä huolimatta, että Nurkse oli viime vuoden suhteen väärässä.)

Erikoistehosteet Transformers: Kuun pimeä puoli (Scott Farrar, Scott Benza, Matthew Butler ja John Frazier)
(Turha edes veikata, koska kaikki Hugoa lukuun ottamatta ovat tässä kategoriassa erikoistehostemässäilyleffoja, joita en ole nähnyt. Veikkaukseni perustuu trailereihin.)

Rascal-palkinnot

Koska Akatemian kanssa on kuitenkin sallittua olla eri mieltä, "Rantaperkiön Oscarit" eli Rascalit jaetaan tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Rascal-gaalassa ovat ehdolla samat elokuvat kuin Oscar-gaalassa, mutta palkinnot jaetaan mielivaltaisesti sillä perusteella, mitä leffoja Rascatemia on ehtinyt ja viitsinyt katsoa. Joissain tapauksissa Rascatemian päätös saattaa perustua pelkkiin kuulopuheisiin tai arvailuihin, mutta enimmäkseen palkintojenjako on fiilispohjaista. Koska joissain tapauksissa valinnanvaikeus on Rascatemialle ylivoimainen, muutamassa kategoriassa jaetaan myös "Rascalin pikkuveli", Pikku-Rascal. Pitemmittä puheitta lienee aika julkistaa kuva uutuuttaan kiiltelevästä palkinnosta.

Ja Rascal-voittajat tulevat tässä.

Erikoistehosteet Hugo (Rob Legato, Joss Williams, Ben Grossman ja Alex Henning)

Leikkaus The Girl with the Dragon Tattoo (Angus Wall ja Kirk Baxter)

Puvustus The Artist (Mark Bridges)

Maskeeraus Albert Nobbs (Martial Corneville, Lynn Johnston ja Matthew W. Mungle)

Kuvaus Hugo (Robert Richardson)
Pikku-Rascal The Artist (Guillaume Schiffman)

Lavastus Sotahevonen (Rick Carter ja Lee Sandales)
Pikku-Rascal Hugo (Dante Ferretti ja Francesca Lo Schiavo)

Äänitys Sotahevonen (Gary Rydstrom, Andy Nelson, Tom Johnson ja Stuart Wilson)

Äänitehosteet Sotahevonen (Richard Hymns ja Gary Rydstrom)

Laulu Man or Muppet (The Muppets) (Bret McKenzie)
(Rascatemia on aina kunnon slovarin kannalla.)

Musiikki Hugo (Howard Shore)
Pikku-Rascal Sotahevonen (John Williams) - kestämätöntä elokuvamusiikkia sellaisenaan, mutta loistavaa osana elokuvaa.

Vieraskielinen elokuva Nader ja Simin: Ero

Animaatio Saapasjalkakissa

Sovitettu käsikirjoitus Moneyball (Steven Zaillian, Aaron Sorkin, Stan Chervin & Michael Lewis)
Pikku-Rascal Hugo (John Logan & Brian Selznick)

Alkuperäinen käsikirjoitus Morsiusneidot (Kristen Wiig ja Annie Mumolo)
(Tarkkaavainen lukija saattaa huomata, että Rascatemia epäili aiemmin Oscar-ehdokkaiden joukosta löytyvän parempikin käsikirjoitus. Rascatemia oli väärässä. Tämä todellakin oli paras.)

Naissivuosa Janet McTeer (Albert Nobbs)
Pikku-Rascal Melissa McCarthy (Morsiusneidot)

Miessivuosa Jonah Hill (Moneyball)

Naispääosa Glenn Close (Albert Nobbs)
Pikku-Rascal Rooney Mara (The Girl with the Dragon Tattoo)

Miespääosa Brad Pitt (Moneyball) (joskin Rascatemia olisi mieluummin asettanut Pittin ehdolle roolistaan The Tree of Lifessa)
Pikku-Rascal Jean Dujardin (The Artist)

Ohjaus Martin Scorsese (Hugo)
Pikku-Rascal Michel Hazanavicius (The Artist)

Elokuva Hugo
Pikku-Rascal The Artist

The winner takes it all.

Loput Oscar-tyrkyt lyhyesti

Joistain leffoista ei vaan keksi sanottavaa vaikka kuinka haluaisi. Tässä siis tiiviisti Oscar-ehdokkaat jotka olen tähän mennessä sivuuttanut.

Piiat (The Help) (2011)

Laitoin kynsiäni samalla kun katselin tämän, joten kenties sen vuoksi missasin jotain olennaista. Rotusortoa käsittelevistä leffoista ja kirjoista tulee aina lievästi epämiellyttävä olo, mutta sen suurempia tunteita Piiat ei minussa herättänyt.

Albert Nobbs (2011)

Vähään aikaan masentavin leffa jonka olen nähnyt. Pelko päähenkilön tulemisesta nolatuksi ja viha Mia Wasikowskan roolihahmoa kohtaan estivät nauttimasta elokuvasta täysillä. Glenn Close ja Janet McTeer tekevät loistavat roolit.

Pappi lukkari talonpoika vakooja (Tinker Tailor Soldier Spy) (2011)

En ole koskaan ollut juonesta niin pihalla kuin tätä elokuvaa katsoessani. Jatkuva nukahtelu ei varmaankaan auttanut asiaa.

Sotahevonen (War Horse) (2011)

Eeeeeeeppinen. Vältä kaikin keinoin mikäli et rakasta sotaelokuvia ja/tai eläinleffoja, joissa joku superälykäs eläin löytää aina tiensä kotiin ja ihmisten sydämiin. Spielbergiläinen loppuimellys on kerrassaan kestämätön auringonlaskun punaamaa maisemaa myöten. Ja hei, mihin elokuvista on kadonnut romantiikka? Ainakin viisi kymmenestä parhaan elokuvan kategoriassa ehdolla olevista leffoista on romantiikasta täysin vapaita. (No okei, onhan Sotahevosessa vähän romantiikkaa jos haluaa sitä nähdä, nimittäin hevosten välillä.)

Huomenna, ennen kuin julkkikset alkavat astella punaista mattoa pitkin Kodak-teatteriin, julkistan oman palkintoni nimen, kuvan ja voittajat. Pysykää tietokoneidenne läheisyydessä.

Näin luistelet leffateatterien riistohintojen ohi!

Tässä se tulee, opas leffa-alennusmyynnin maailmaan! (Hintoja päivitetty ajan tasalle 14.3.2015.)

Parhaat diilit

1. Veikkaus-kortti. En ole itse sitä hankkinut, koska pääasiassa välttelen kotimaisia elokuvia minkä ehdin, mutta mikäli niistä tykkää, kannattaa ilmainen kortti napata mukaan vaikka Ärrältä. Sillä nimittäin pääsee joka tiistai kaksi yhden hinnalla katsomaan Finnkinon kotimaisten elokuvien näytöksiä. (Myönnetään että olen hyödyntänyt ystäväni Veikkaus-korttia kerran tähän tarkoitukseen.) Mukana myös monia "itsenäisiä" leffateattereita: täydellinen lista löytyy täältä. Myös Tampere Film Festivalin ohjelmistosta saa Veikkaus-kortilla alennusta: vuonna 2015 sillä pääsi kaksi yhden hinnalla kaikkiin kotimaisiin näytöksiin.
2. Hullut päivät. Poikkeuksetta halvimmat sarjaliput löytyvät huhti- ja lokakuussa Stockmannilta. Sarjaliput myydään kymmenen kappaleen erissä. Vuoden välein sarjalippupaketin hinta nousee. Vuonna 2016 lippupaketin hinta on 83 euroa / 10 lippua (8,30 euroa / lippu).
3. Anttilan varastontyhjennys / Pimeät hinnat / tms. Järjestetään samoihin aikoihin kuin Hullut päivät ja sieltä saa myös yleensä leffalippuja jonkinlaiseen tarjoushintaan (odottaa päivitystä).
4. Ykkösen Yllätyspäivät. Kodin Ykkösessä myydään Yllätyspäivillä kahdeksan leffalipun pakettia hintaan 68 euroa, eli 8,50 / lippu. Tämä lähentelee jo Hullujen päivien hintatasoa. (Hinta keväältä 2015.)
5. Miinus Viirus. Tampereen Koskikeskuksen hulluttelupäivillä keväällä 2015 Cine Atlas myy myös leffalippuja hintaan 68 € / 8 lippua (8,50/lippu).
6. Sokoksen 3+1 päivää. Järjestetään hiukan ennen Hulluja päiviä ja myyvät vuonna 2016 kolmen leffalipun pakettia 37 euron hintaan. Kappalehinnaksi tulee reilusti enemmän kuin Hullujen päivien lippujen (9,25/lippu), mutta paketti toimii jos ei halua ostaa kymmentä lippua eikä saa ketään ostamaan pakettia puoliksi kanssaan.
7. Niagaran kuuden euron tiistai. Tampereella Elokuvakeskus Niagarassa tiistaisin koittaa happy hour. Kaikkiin leffoihin pääsee pääsääntöisesti kuudella eurolla tiistaisin. Ainakin kerran viikossa myös kuuden euron iltapäiviä, joina aikaisin leffaan pääsee halvemmalla kuin myöhään. (Hinta keväältä 2015.)
8. Niagaran opiskelijasarjaliput. Jos olet niin onnekas, että asut Tampereella ja olet opiskelija, kannattaa tähän diiliin ehdottomasti tarttua: Niagaran opiskelijasarjikset maksavat 24 euroa / 4 lippua eli 6 euroa/lippu! (Hinta keväältä 2015.)

Ihan hyvät diilit

1. Finnkinon Superpäivä. Suunnilleen kerran kuussa, yleensä tiistaisin, Finnkino järjestää Superpäivän, jonka aikana leffaliput maksavat 7 euroa ja 3D-leffoihin 8 euroa. Ihan hyvä diili, mutta valitettavasti leffateatterit pursuilevat silloin väkeä joka potentiaalisesti puhuu tai räplää kännyköitä elokuvan aikana. (Hinta keväältä 2015.)
2. Plussadiili. Plussaseteli. Jos talouteesi kuuluu enemmän kuin yksi ihminen ja lähikauppasi on K-kauppa, plussaseteli on paras ystäväsi. Viiden euron arvoisella setelillä pääsee ilmaiseksi Finnkinon leffoihin joka ikinen keskiviikko. Myös 3D-leffoihin. Leffassa käynti on melkeinpä parasta mitä plussasetelillä voi tehdä, sillä kaupassa sen arvo on huomattavasti pienempi kuin Finnkinolla. (Huom! Keskiviikkoisin plussasetelillä myös kaverikombo eli popparit ja kaksi juomaa Finnkinolta!) Voitteko kuvitella, että näin hyvä diili oli joskus olemassa? Tarkalleen ottaen se oli olemassa muuttumattomana ainakin 15 vuoden ajan! Nyt, tammikuussa 2016 Finnkino on kuitenkin todennut, että diili oli liian hyvä. Plussaetu on nykyään se, että keskiviikkoisin Plussakortilla saa 20 % alennusta elokuvalipun hinnasta. Ei siis ollenkaan niin hyvä diili!
3. Niagaran normisarjaliput. Jos olet niin onnekas, että asut Tampereella, muttet enää opiskele, on sarjalippudiili silti aika jees: 28 euroa / 4 lippua eli 7 euroa/lippu. (Hinta keväältä 2015.)
4. Finnkinon sarjaliput. Halvimmillaan 9,75 euroa kappale, kun ostaa 8 kappaletta 78 eurolla. Ei vedä lähellekään vertoja Hullujen päivien lippupaketille. Parhaan edun saa jos käy katsomassa 3D-leffoja viikonloppuisin ("arvo" 13-14 euroa). (Hinta keväältä 2016.)

Epätoivoiset oljenkorret

1. S-etukortti. Finnkinon Kuukauden Elokuvan näytännöistä -15% alennus ja oopperaesitykset halvemmalla.
2. Opiskelija-alennus, eläkeläisalennus ja varusmiesalennus. Opiskelijoille ja varusmiehille 30 % alennus arkisin ma-pe ennen klo 17 alkaviin näytöksiin ja 20 % alennus arkisin ma-to -näytöksiin klo 17 jälkeen. Eläkeläisille aina 20 % alennus ja arkisin ennen klo 17 alkaviin näytöksiin 30 % alennus. (Päivitetty 7.2.2016)
3. Finnkinon omat tarjoukset. Aina välillä Finnkinon kassalla jaetaan esimerkiksi leffalippuostoksen yhteydessä alennuskuponkeja, joilla saa seuraavasta leffasta kahden euron alennuksen. Wuppiduu.
4. Kulttuuriseteli, Virikeseteli ja TYKY-kuntoseteli. Näillä ei varsinaisesti saa alennusta, mutta leffaan meno on niille varsin hyvää käyttöä.
5. Hintojen kyttäys. Finnkinon hinnoittelu on muuttunut täysin kryptiseksi systeemiksi, jossa elokuvalipun hintaan vaikuttaa leffan kohderyhmä, suosituimmuus, esitystiheys, esitysajankohta ja ties mikä. Mitään yleispätevää sääntöä ei voi sanoa siihen, millainen elokuva on halvin nähdä. Hinnat kannattaa kuitenkin aina tarkastaa, koska joskus näytös saattaa olla jopa halvempi käteisellä kuin sarjalipulla. (Päivitetty 7.2.1016)

Erikoisemmat tärpit ammattimaisille leffaluuhareille

1. Postituslistat. Niagaran postituslistalla saa tiedon lehdistönäytöksistä, joihin voi marssia ilmaiseksi. Nämä näytännöt vaativat yleensä aamuvirkun ominaisuuksia. Itse olen Tampereen yliopiston erinäisillä kulttuuripostituslistoilla, joiden kautta olen saanut tietoa monista leffaretkistä ja ennakkonäytöksistä. Muutama vuosi sitten kävimme lukupiirin kanssa katsomassa Putoavia enkeleitä ilmaiseksi.
2. Elokuvafestareille töihin. Vapaalla ollessasi voit yleensä käydä katsomassa leffoja ilmaiseksi, mikäli näytöset eivät ole loppuunmyytyjä. Varjopuolena nukahtamisvaara.
3. Tutkimuksiin osallistuminen. Vaatii yleensä jollain postituslistalla olemista. Yliopiston listoilta tulee jatkuvasti kutsuja pienimuotoisiin tutkimuksiin, joista korvauksena on melkein aina elokuvalippu tai pari.
4. Kilpailuihin osallistuminen. Ennen muinoin voitin kuukausittain pari leffalippua Finnkinon nettisivuilla olleista kilpailuista. Nykyään niissä taitaa useimmiten olla palkintona jotain leffakrääsää, mutta elokuvalippuja voi toisinaan voittaa esimerkiksi Finnkinon Facebook-sivuilla järjestetyistä kilpailuista.
5. Hanki ystävä leffateatterin lippuluukulta. Näin minä tein kahdeksan vuotta sitten ja voi niitä aikoja kun kävin katsomassa mitä kummallisimpia taidepläjäyksiä ihan vaan siksi, että se oli ilmaista.
6. Mene itse töihin lippuluukulle! Jos mikään aiempi idea ei tyydyttänyt tarpeitasi, aina on olemassa tämä vaihtoehto. Varoitan kuitenkin, että tällaiset työpaikat ovat varmasti haluttuja, sillä jo läheiseen FilmTowniini haki vuosi sitten yli sata ihmistä työkkärin ilmoituksen perusteella.

Kammottaa, huvittaa, pelottaa, naurattaa

Dan Rhodes:
Kulta (2008) ja Antropologia ja sata muuta tarinaa (2005)

Oscar-hössötyksen keskelläkin olen hetkittäin ehtinyt tehdä lyhyitä visiittejä kirjallisuuden maailmaan. Sen lisäksi, että olen viimein joululahjaksi saamani Jonathan Franzenin kimpussa, olen löytänyt Dan Rhodesista uuden ihastuksen. Viime viikolla sain luettua Rhodesin Kulta-romaanin, joka teki vinksahtaneisuudellaan minuun vaikutuksen.

Kirjasta tuli vahvasti mieleen viime vuonna lukupiirissä lukemamme Magnus Millsin Ei mitään uutta idän pikajunasta. (Olen näemmä kirjoittanut kyseisestä kirjasta niin ihastuttavan off topic -täyteisen merkinnän, että kunnianosoituksena sille mainittakoon nyt banaanikärpäsen lentäneen juuri appelsiinimehuuni. Mistä niitä aina ilmaantuu?)

Molempien teosten tapahtumat sijoittuvat Iso-Britanniaan, pieneen syrjäkylään ja ennen kaikkea kylän pubiin. Tunnelmakin on molemmissa hyvin samanlainen, jotain hirveää odottaa jatkuvasti tapahtuvaksi, vaikkei ymmärrä miksi. Henkilöhahmoissa on absurdiutta joka naurattaa ja pelottaa. Molempien tarinoiden keskiössä on muukalainen, joka saapuu omasta elämästään lomailemaan keskelle kyläläisten arkea. Vierailun ajaksi heistä tulee melkeinpä kyläläisten omaisuutta.

Kullan juonen referoimisessa tähän olisi yhtä vähän järkeä kuin banaanikärpäsen kamikaze-iskussa appelsiinimehuun, koska tapahtumat itsessään eivät ole kovin ihmeellisiä. Hauskuus ja karmivuus syntyy henkilöhahmojen ja kerronnan tasolla.

Mutta Kullan vinksahtaneisuus ei ole mitään verrattuna Rhodesin esikoisteokseen Antropologia ja sata muuta tarinaa, jonka luin tänään bussimatkojen aikana ja työn ohessa. Kirja sisältää mikronovelleja, jotka alkukielellä ovat kaikki 101 sanan pituisia. Novellit esittävät kokonaisia elämänkohtaloita pienessä tilassa, ja ovat siksi vieläkin hassumpia ja kummallisempia kuin romaani. Joistain novelleista tulee mieleen stand up -komiikka, toisista taas aforismi ja joistain jopa runo. Kaikki tarinat käsittelevät poikkeuksetta "rakkautta", tai jotain sen kaltaista. Tyttöystävät ovat kokoelman kokoava aihe, elävinä, kuolleina, jättäneinä, haaksirikkoutuneina, lomalle menneinä... Kirjassa esitetyt suhteet eivät ole niitä tavanomaisimpia. Rakkautta osoitetaan mitä erikoisimmilla tavoilla, usein makaaberisti, ja varsinkin suhteen jo päätyttyä.

"Löydän joka päivä uuden tavan kertoa Albertalle, kuinka paljon häntä rakastan. Ennen olin huolissani, ettei hän uskonut minua. Niinpä hän tuli eräänä iltana töistä kotiin löytääkseen minut valheenpaljastuskoneen johtoihin kiinnitettynä. Kerroin hänelle vilpittömästi kuinka paljon hänestä välitin ja kuinka tyytyväinen olin suhteemme tilaan. Tämä vahvistettiin sarjalla piippauksia. Tänään annoin hänelle luonnollisen kokoisen pehmokengurun. Kun hän rutistaa sitä, hän aktivoi nauhoituksen, joka huutaa äänelläni: 'Ole kiltti äläkä koskaan jätä minua. Ole kiltti ja jää.'" (Dan Rhodes, Kenguru, teoksesta Antropologia ja sata muuta tarinaa)

Intuitio vs. faktat

Moneyball (2011)

Mielenkiintoinen! Tällaisia leffoja katsoessa tulee aina sellainen olo, että on missannut maailman tapahtumista jotain tärkeää, eikä ymmärrä miten niin on päässyt käymään, koska elokuva esittää tapahtumat niin tärkeinä, suurina ja mullistavina. Ymmärrän kyllä etten ole baseballin ahkerimpia seuraajia, mutta jos joku mullistaa koko baseballin idean ja jos sen idean avulla Red Sox voittaa, pitäisihän muutoksesta olla tietoinen! Onneksi siis katsoin tämän elokuvan. Viimein olen valaistunut.

Brad Pittin tähdittämä tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo Billy Beanesta, Oakland Athleticsin toimitusjohtajasta (Googlen käännös general managerista), joka mitä kiihkeimmin haluaa voittaa kauden viimeisen matsin. Elokuvan alkaessa joukkue on juuri hävinnyt sen ja menettää nyt parhaat pelaajansa Yankeesille, jolla on kymmenen kertaa enemmän rahaa ja siis valta kaapata kenet haluaa. Beanen tiimi miettii päänsä puhki ja ehdottelee uusia pelaajia mitä mielenkiintoisimmilla perusteilla ("tällä on ruma tyttöystävä, se kertoo itsevarmuuden puutteesta"). Sattumalta Beane törmää Yankeesilla Peter Brandiin (Jonah Hill), Yalen taloustieteellisestä valmistuneeseen nörttiin, jota Yankeesin toimitusjohtaja vaikuttaa kuuntelevan, vaikkei itsekään ymmärrä miksi. Billy kaappaa Peterin Athleticsille ja alkaa tämän opastuksella luoda uutta joukkuetta perustaen uskonsa pelkkiin tilastollisiin faktoihin.

Peter opettaa, että vanhojen patujen "intuitiivinen" valintametodi ja puheet tyttöystävien ulkomuodoista ovat keskiaikaista ajattelua. Uusinta uutta on tuijottaa kovia lukuja, laskea kuka pääsee usein pesälle, kuka osuu aina palloon ja niin edelleen. Vaikken baseballista mitään tiedäkään, leffaa katsoessa tuli sellainen olo että "duh!". Mutta jostain syystä tilastoihin perustuvalla tyylillä Billy saa kokoon aika hassunkurisen joukkueen. Yksi on yli-ikäinen, toinen ei huonon kyynärpään takia voi ollenkaan heittää palloa (mutta on lyömätön lyömisessä) ja kolmas on ihan hyvä, mutta kukaan ei halua häntä strippibaarisekoilujen jälkeen. Idea siis perustunee siihen, että jokaisella joukkueen jäsenellä on oma erityisosaamisensa, kun taas "keskiaikainen ajattelu" etsii tasapaksuja, hyvännäköisiä, hyvämaineisia ja itsevarmoja pelaajia.

Billyn pelaajilta puuttuu ennen kaikkea itsevarmuutta ja hänen tähtipelaajansa pelkää eniten sitä, että pallo tulee hänen suuntaansa. Sen vuoksi matseja aletaankin hävitä oikein urakalla ja media parjaa Billyä säälien valmentajaparkaa (Philip Seymour Hoffman), joka joutuu tätä reppanoiden joukkuetta kaitsemaan. Mutta kaiken taustalla on paljon enemmän, taistelu intuitiivisen ja lukuihin perustuvan baseballin välillä, vanhan ja uuden välinen kamppailu, ihmisiä, jotka jarruttavat joukkueen menestystaivalta takertumalla menneeseen.

Uskomatonta kyllä elokuva on vangitseva ja kiehtova elämys, jota ei häiritse edes se, että a) romantiikkaa ei ole, b) se kertoo baseballista ja c) henkilöiden yksityiselämästä ei ylipäänsä opita juuri mitään. Valitettavasti Moneyballilla ei kuitenkaan Oscar-gaalassa ole mitään mahdollisuuksia, kun mukana ovat sellaiset mestariteokset kuin The Artist ja Hugo. Brad Pittillä toivoa saattaa kuitenkin olla.

Surumieltä ja koiruuksia

The Artist (2011)

Hmm. Nyt menikin Oscar-voittajan ennustaminen vaikeaksi! Tässä vaiheessa tiputan suosiolla vihaamani The Tree of Lifen voittajaehdokaslistaltani. Haluan uskoa, että katsojan kolmituntinen tarkoituksellinen rääkkääminen ei pärjää kahdelle sekä yleisön että kriitikoiden rakastamalle ennakkosuosikille. Parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta kilpailevat siis The Artist ja Hugo.

Elokuvat ovat ulkoisesti keskenään hyvin erilaisia. Hugo hyödyntää "uutta" 3D-teknologiaa näyttääkseen upealta, kun taas The Artist pyrkii palaamaan takaisin menneisiin aikoihin mustavalkoisuudellaan ja puhumattomuudellaan. Vanhojen mykkäelokuvien tapaan ruutuun ilmestyy välillä tärkeimpiä repliikkejä, mutta suuri osa puheesta jää huulten liikutteluksi. Kehonkieli kuitenkin kertoo paljon, ja loppujen lopuksihan useimmat elokuvat kertovat muutamaa samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen. Niinpä aukkojen täyttäminen käy helposti ja melko pian sitä melkein unohtaa katsovansa mykkäelokuvaa.

Hugossa ja The Artistissa on kuitenkin myös paljon samaa. Ensinnäkin tunnelma - se kun Bambin äiti kuolee ja kyyneleet kihoavat aivan varoittamatta silmiin. Surumieli häälyy taustalla koko ajan ja päähenkilöitä tahtoisi syöksyä rutistamaan. The Artistissa surkeus on vielä voimakkaampaa, sillä Hugossa läsnä on jatkuvasti lapsuuden toiveikkuus. Artisti on aikuisten maailmassa yksin.

Toiseksi, molemmat leffat keskittyvät elokuvataiteen ympärille, ja se kaiken muun ohella tekeekin niistä Oscar-voittajia. The Artistin päähenkilö George Valentin (Jean Dujardin) on mykkäelokuvatähti suosionsa huipulla, kun elokuvastudio päättää alkaa luoda tulevaisuutta, äänielokuvia. Valentin nauraa äänielokuvalle, kieltäytyy puhumasta, ottaa loparit ja ohjaa oman mykkäelokuvansa - joka floppaa, koska kaikki menevät katsomaan puhuvaa Peppy Milleriä (Bérénice Bejo), josta Valentin on "tehnyt tähden". Seuraa kurjuutta, murhetta ja surkeutta, mutta kaiken taustalla leijailee Peppyn Valentinia kohtaan osoittama huolenpito ja ihailu.

Ja vielä kolmanneksi, molemmissa elokuvissa on hassu koirahahmo. Tosin jos koirien Oscareita jaettaisiin, The Artistin Uggie olisi ehdoton voittaja, koska se niin selkeästi on koko ajan hyvisten puolella.

The Artist.

Hugo.

Odotin The Artistin näkemistä lievällä kauhulla, sillä jostain syystä olen lapsuudessa näkemieni mustavalkoisten ja/tai mykkäelokuvien perusteella liittänyt kaikkiin mustavalkoisiin ja/tai mykkäelokuviin negatiivisia tunteita, surua ja ahdistusta. Leffa vastasi hyvin mielikuviani, siitä tuli vahvasti mieleen vaikkapa Chaplinin puoliksi koomiset, puoliksi sydäntäsärkevät elokuvat. Kaikki leffassa näyttelijäntyötä myöten on kuin aidossa mykkäelokuvassa. Sen vuoksi se onkin niin hieno kokonaisuus. Mutta sen vuoksi voin myös suoraan sanoa, että en tule koskaan katsomaan elokuvaa uudestaan. Oli aivan oikea ratkaisu mennä katsomaan se elokuvateatteriin (kiitos Finnkinolle tästä ennakkonäytöksestä ja ystävälleni, joka aina on ajan hermolla ja informoi minua siitä). Kotisohvalla en varmasti olisi pystynyt suomaan leffalle sen ansaitsemaa huomiota.

Heräsin tänään suoraan keskelle tunnetta, että kaipaan viimevuotista Oscar-hössötystä, niitä kaikkia loistavia elokuvia ja koko sitä uutuudenviehätystä, joka silloin syntyi heittäytymisestäni elokuvien maailmaan. Mutta kaiken kaikkiaan alkaa tämäkin Oscar-vuosi näyttää jo hieman valoisammalta.

Alle viikko enää!

Ennakkosuosikki täynnä taikaa

Hugo (2011)

Oscar-voittaja on löytynyt! Olen aika varma siitä. The Artist on vielä näkemättä, mutta verrattuna muihin parhaan elokuvan sarjassa ehdolla oleviin leffoihin Hugo on aivan omaa luokkaansa. Enkä edes sano tätä siksi, että olisin huumaantunut ensimmäisestä kokopitkästä 3D-elämyksestäni. Suoraan sanoen en taida pitää 3D-näytäntöjä niinkään elämyksinä. Kolmiulotteista efektiä joutuu hakemalla hakemaan aina kun muistaa ja silloin kun ei muista, epämukavat lasit ärsyttävät. Tuolissa ei voi ottaa mukavaa röhnötysasentoa ja katsoa leffaa sivuttain, koska lasien reunat muuttavat kuvan kaksinkertaiseksi. Naamataulu täytyy jatkuvasti pitää suunnilleen suorassa kulmassa valkokangasta kohti. Kaksituntisen urakan jälkeen silmäni olivat väsyneet ja pääni pyörällä. Mutta maisemat ovat kieltämättä hienoja ja Hugossa on panostettu 3D:n esittelyyn kuvaamalla häkellyttäviä pätkiä korkeilla paikoilla ja kovassa vauhdissa.

Hugo Cabret on orpo, joka asuu Pariisin rautatieasemalla. Hänen kelloseppäsetänsä on kadonnut jonnekin viinapulloineen, mutta opettanut sitä ennen Hugon pitämään aseman kellot ajassa. Hugo tekee tätä työtä salaa ja toivoo ettei kukaan huomaa sedän kadonneen. Ruokansa hän varastaa asemalta ja vapaahetkinään pakoilee aseman vartijaa, jonka rakkain harrastus on järjestää Hugon kaltaisia pikkupoikia orpokotiin. Takaumien kautta selviää, ettei Hugon elämä suinkaan ole aina ollut näin kurjaa. Muistona menneistä ajoista Hugolla on vain rikkinäinen kirjoittava nukke, jonka korjaamisesta on tullut hänen surkean elämänsä päätehtävä. Korjaamiseen tarvitaan kuitenkin erinäisiä osia, joita Hugo varastelee lelukojusta. Eräänä päivänä äreä lelukauppias saa hänet kiinni itse teosta, ja siitä alkaa varsinainen tarina.

En halua kertoa juonesta enempää, koska en itse tiennyt siitä juuri mitään mennessäni katsomaan leffaa. Koin todellisia jännityksen ja kiinnostuksen hetkiä, enkä edes leffan seuraamiselta ehtinyt pohtia, päättyykö se konventioiden mukaisesti, ja millainen konventioiden mukainen päätös kyseisessä tapauksessa olisi. Leffassa on tietynlaista Disney-tunnelmaa, joka tekee siitä jopa liian imelän, enkä hiemankaan kyynisemmässä mielentilassa olisi pitänyt siitä näin paljon. Aika ajoin sydän puristuu kokoon samalla tavoin kuin Bambin äidin kuollessa, mutta murheen alhosta noustaan niin vastaansanomattomalla innokkuudella, että tunne on kuin olisi säästänyt parhaan karkin viimeiseksi.

Hugo on niin loistava kokonaisuus siksi, että se on perinteinen traagis-onnellinen lastenelokuva, joka perustuu osittain tositapahtumiin, jotka saavat aikuisenkin kiinnostumaan. Ja ennen kaikkea Hugo on oodi tarinoille ja etenkin elokuville. Kirjoja intohimoisesti rakastava Isabelle ja elokuviin tunteita liittävä Hugo kohtaavat, yhdistävät maailmansa ja luovat yhdessä jotain maagista. Taianomaisuus välittyy myös kuvauksesta. Elokuvan lämpimät sävyt ja upeat maisemat ovat ehkä siloteltuja ja vahvistavat fiktion tuntua, mutta se niissä juuri vetoaakin. Leffaa katsoessa tulee vahvasti sellainen fiilis kuin katselisi ikkunasta toiseen todellisuuteen.

Sinänsä on mielenkiintoista, että vaikka Hugo kahmaisi kaikkiaan 11 Oscar-ehdokkuutta, yhdellekään elokuvan näyttelijälle ei ehdokkuutta herunut. Harmi, sillä erityisesti lapsinäyttelijät ovat mielestäni mainioita.

Monet tarinan elementit toivat muuten mieleeni viime kuussa lukemani Mathias Malzieun kirjan Sydämen mekaniikka. Ehkäpä Malzieu on lukenut Selznickin Hugo Cabretin? Itse en rakastunut Malzieun teokseen, vain sen kanteen, mutta esimerkiksi Katja/Lumiomena vaikutti haltioituneen siitä. (Jatkaakseni tätä assosiaatioketjua vielä vähän, mainittakoon, että Sydämen mekaniikkaa lukiessani se toi mieleeni vahvasti Francesca Lia Blockin miniromaanin Rakkaus on vaarallinen enkeli. Mutta se menee jo aika kauas Hugo-mielleyhtymistä.)

Huone

Emma Donoghue: Huone (2012)
Suom. Sari Karhulahti

Törmäsin tähän kirjaan netissä viime vuonna luettuani Natascha Kampuschin elämäkerran, eikä minun onneksi tarvinnut odottaa kauan sen suomentamista. Moni kirjabloggari luki kirjan jo viime vuonna englanniksi, mutta koska englanninkielinen painos ei koskaan ollut kirjastossa paikalla, odotin suomennosta. Moni kirjabloggari vaikutti myös olevan huolissaan siitä, miten kertojan käyttämä originelli kieli kääntyisi suomeksi menettämättä ainutlaatuisuuttaan. Luettuani käännöksen voin todeta, että juuri tämän kielen väärinkäyttämisen vuoksi en varmaan olisi ymmärtänyt alkukielisestä teoksesta mitään.

Kirjan kertoja on viisivuotias Jack, joka on asunut koko ikänsä 11 neliömetrin laajuisessa Huoneessa äitinsä kanssa. Jack ei tiedä, että on olemassa kokonainen maailma, vaan uskoo, että Huoneen ulkopuolella on korkeintaan ulkoavaruutta. Elämä Huoneessa rytmittyy liikuntahetkien, televisiohetkien ja ruokailuhetkien mukaan. Iltaisin kun kello on yhdeksän, Jackin pitää mennä vaatekomeroon nukkumaan, sillä joinain iltoina mies, jota hän kutsuu Vanhaksi Kehnoksi, tulee vierailulle. Jostain syystä Äiti ei halua, että Vanha Kehno katsoo Jackia. Vaatekomerossa ollessaan Jack ei joskus saa unta, ja silloin hän laskee hampaitaan tai narahduksia, jotka Vanha Kehno saa Sängyssä aikaan.

Tarina alkaa Jackin syntymäpäivästä, ja pian sen jälkeen Äiti alkaa haluta yhä kiihkeämmin Huoneesta pois. Jack ei ymmärrä miksi, sillä oikeastaan heillä on siellä ihan kivaa. Äiti vaikuttaa keksivän mitä mielikuvituksellisempia viihdytyksen muotoja ja rajoittaa television katsomista kuin normaali äiti, jottei Jack muuttuisi zombieksi. Äiti alkaa pikkuhiljaa kertoa Jackille ulkomaailmasta, mutta Jack luulee Äidin valehtelevan. Äiti selittää, että Television ihmiset ovat todellisia ja asuvat kaikki jossain Ulkopuolella. Piirretyt hahmot, joista Jack eniten pitää, eivät kuitenkaan ole todellisia. Suuri osa Televisiossa tapahtuvista asioista ei myöskään ole totta, mutta tavallaan kuitenkin ovat. Jack on hyvin hämmentynyt moisista selityksistä. Kun Jack näkee Televisiossa saman särkylääkepurkin kuin heillä on Huoneessa, hän luonnollisesti päättelee, että Vanha Kehno on hakenut purkin Televisiosta. Sanalla sanoen Donoghuen mielikuvaleikki vankina kasvaneen lapsen tajunnasta on nerokasta.

Äiti puskee pakosuunnitelmansa väkisin läpi, vaikka Jack ei ymmärrä, mikä Ulkopuolella voisi olla paremmin kuin Huoneessa. Jackista tulee pakosuunnitelman avain, mikä on hirveän vaarallista ja kertoo paljon Äidin epätoivoisesta kaipuusta ihmisten pariin. Suunnitelmassa on niin monta aukkoa, etten hetkeäkään uskonut sen toimivan, mutta se toimii kuin toimiikin. Tällaista en oikeastaan odottanut kirjalta, mutta mielestäni teos muuttuu vielä mielenkiintoisemmaksi kun Jack ja Äiti todella pääsevät Ulkopuolelle. Jackille kaikki on ihmeellistä ja samalla pelottavaa. Jackista on hauskaa, että hänellä on Mummi, Pappa ja Mappa (mummin uusi mies), mutta Ulkopuolella hän törmäilee jatkuvasti huonekaluihin, eikä ymmärrä Maailman lukemattomia sääntöjä (kuten että toisten sukuelimiin ei saa koskea, ja omiinkin vain silloin kun on yksin). Tai miksi Pappa pitää Jackia vastenmielisenä, eikä halua olla tämän kanssa tekemisissä. Kivaa on se, kun ihmiset lähettävät Jackille leluja postissa, mutta toiset lähettävät jopa kakkaa, mikä on vähän kummallista. Äiti on varmempi ja onnellisempi päästyään vapauteen, mutta hänkin huomaa, että niin paljon kuin vankina ollessaan kaipasikin ihmisten seuraa, nyt hän ei jaksa olla heidän kanssaan.

Kirjan todella kiinnostavimmat hahmot ovat tietysti Äiti ja Vanha Kehno. Koska koko tarina välittyy Jackin fokalisaation kautta, lukija ei kuitenkaan saa heistä paljon tietoa. Äidistä opitaan kautta rantain yhtä ja toista, koska Jack viettää kaiken aikansa tämän kanssa, mutta Vanha Kehno jää täysin mysteeriksi, koska Jack on melkein aina vaatekomerossa hänen vieraillessaan. Donoghue luottaa siihen, että aikuinen lukija ymmärtää rivien välistä aikuisten motiiveja, vaikka ne Jackille ovatkin hämärän peitossa. Ja toki lukija ymmärtääkin, mutta mielenkiintoisempi kerronnallinen ratkaisu olisi voinut olla vaikka Äidin ja Jackin fokalisaation vaihtelu.

Huonetta on hehkutettu blogeissa niin paljon, että tiesin mitä odottaa. Siksi se ei myöskään ylittänyt odotuksiani. Kirja kaappasi mukaansa intensiivisesti, sen kieli on originellia, lapsen tajunnankuvaus kiinnostavaa ja vapautumisen jälkeisen ajan tapahtumat ovat jopa viihdyttävää luettavaa. Aihe on kiistämättä uniikki ja Kampuschin omaelämäkerran luettuani tapahtumat vaikuttavat vastaavan hyvin todellisuutta. Valitettavasti.

Havailijainen Clooney haukotuttaa

The Descendants (2011)

Täytyy sanoa, että nyt vasta oikeastaan tajuan sen hehkutuksen, jota elokuvavuosi 2010 sai osakseen Oscar-tohinan yhteydessä. Viimeksi Oscar-ehdokkaissa oli sellaisia loistavuuksia kuin Black Swan, The Social Network, Winter's Bone ja Kuninkaan puhe. Toki joukkoon mahtui mitättömyyksiäkin, kuten The Kids Are All Right ja Inception, mutta kaiken kaikkiaan koin ennen viime vuoden Oscar-gaalaa suurta innostusta katseltuani niin monta hyvää elokuvaa.

Tällä kertaa olen aika pettynyt kaikkiin parhaan elokuvan kategoriassa ehdolla oleviin leffoihin. Vielä en usko törmänneeni tulevaan voittajaan ja toiveeni kohdistuvatkin eniten ehdokkuuksia keränneisiin Hugoon ja The Artistiin. Voittajan ennustamisesta tekee kaiken lisäksi mahdotonta The Tree of Lifen mukanaolo, koska se painii muihin ehdokkaisiin verrattuna aivan eri (tuskaisessa) sarjassa.

The Descendants kertoo Havaijilla koko ikänsä asuneesta miehestä (George Clooney, joka ei tässä leffassa näytä niin paljon Myrskylintujen nukkehahmolta), jonka vaimo on veneilyonnettomuuden seurauksena vaipunut koomaan. Mies ei tiedä mitä tekisi kahden tyttärensä kanssa, koska ei ole joutunut koskaan ennen huolehtimaan heistä. Kun lääkäri sitten ilmoittaa, että vaimo ei tule heräämään ja tämän hoitotestamentin mukaan piuhat täytyy irrottaa, mies tyttärineen aloittaa moniosaisen hyvästijättöprosessin. Siihen kuuluu juhlia, riitoja, kriisejä, rantaloma ja karjumista koomapotilaalle. Sivujuonena kulkee lukuisten serkkujen kanssa hoideltava maanmyymisprojekti, jonka kaikki haluavat saada nopeasti pois alta. Luodessaan uutta, läheisempää suhdetta tyttäriinsä, isä joutuu kuitenkin pohtimaan tunnearvon ja rahallisen arvon välistä eroa ja yhteyttä.

Elokuvalla on hetkensä, ja Salatusta teinielämästä tuttu Shailene Woodley tekee yllättävän vakuuttavan roolin ongelmateininä, josta kasvaa vastuuntuntoinen nuori nainen. Loppua kohti leffa käy kuitenkin umpitylsäksi ja juoni on mielestäni niin kliseinen perheleffatarina ettei se tarjoa mitään uutta alun käänteiden jälkeen. Seuralaiseni kuitenkin tykkäsi elokuvasta ja sanoi, että siinä on samaa tunnelmaa kuin havaijilaisessa elämänmenossa, ei ole kiire minnekään. (Minulla on aina kiire jonnekin ja tällaisia leffoja katsoessani alan pohtia niiden takia menettämääni kallisarvoista aikaa. Ehkä minun kannattaisi harkita Havaijille muuttoa.)

George Clooney, jonka näyttelijänsuoritus on myös ehdolla Oscarin saajaksi, tekee mielestäni aivan saman roolin kuin aina, eikä herätä edes erityisen paljon sympatiaa.