Bees & Honey

9/365

Sisko tahtoisin jäädä (2010)

Dear Eki!

Oon 27w, 170 cm ja 56 kg, onx ok? Välillä tuntuu siltä että pitäisköhän tässä iässä jo alkaa ajatella lasten hankkimista. Toisaalta mietin maapallon ylikansoitusta ja sitä et lapsia ammutaan kouluissa ja ne jää koko ajan lumen ja autojen alle. Vauvasta ois varmaan hirvee huoli ja pelko ja vaiva ja se vaan huutais koko ajan kovaa (näin oon kuullu). Oisko vinkkejä miten vauvakuumeesta pääsis helpolla?

Nimim. UnetonTampereella

Eki vastaa:

Hyvä UnetonTampereella. Mittasi ovat ok, joskin olet lähellä alipainoa. Muistathan syödä hyvin ja monipuolisesti! Vauvakuumeeseesi on olemassa helppo ratkaisu: katso Marja Pyykön ohjaama nuorisoleffa Sisko tahtoisin jäädä. Sen jälkeen et varmasti halua lapsia ainakaan pariin vuoteen. Varmuuden vuoksi voit ostaa elokuvan kotiin ja katsoa sen aina tarvittaessa. Elokuva plagioi juonensa yhdeksän vuoden takaisesta teiniklassikosta Kolmetoista ja kuvaa samanlaisen tarinan paljon kökömmin, huonommin näyteltynä ja äänekkäämpänä. Jos epäilet, että vauvat huutavat koko ajan kovaa, elokuva opettaa, että teinit ne vasta huutavatkin, KOVAA! Ja hakkaavat sitten vanhoja miehiä henkihieveriin, koska "jos mä v*ttu haluun jäätelöö, mä v*ttu otan jäätelöö. Heti!" Lisätietoja voit kysyä opinahjosi terveydenhoitajalta.

Tabuja rikkomassa

Oho, tipahin kirjotusaikataulusta heti ku olin eilen niin väsy etten jaksanu skriivaa, mut kulttuuritekojen kaa oon viä iha ajassa, joten no worrys mun rakkaat lukijat. <3 Mulla alko eilen pakkoruotsi - siis yläasteen jälkeen en uskonu että sekin päivä viel koittais - mut lähin sielt menee ku ahisti nii. Tänää alko pakkoenkku - siis v*ttu tätä pakotuksen määrää - ja siel oli pakko sinnitellä. Se ei ollu niin paha ku T. on siä kans ja laskettiin yhes minuuttei tunnin loppuun - tai siis kolmen tunnin, huhu. En koskaan muista kuin rankkoi uuden jakson alut on. M. on ollu ylitöis ja oon joutunu menee nukkuukki yxin. :(

Nyt varmaan aattelette täst tekstist et oon skitzonnu tai jotai ja uudet lukijat luulee et oon joku superteinix, hähä, luulkoot. No ei vais, ku kävin just tsiikaa jonku teinimisun blogii ja siit tuli niin mieleen oma elämä, ku sekään ei vissiin diggaa ruotsista, ni jäi sit tää skriivaustyyli jotenki päälle. Diggaattex? Se sano ihan oikein siit ruotsista, et "mä osaan enkkuu ja muuta en tarvi". Sit se kirjotti siä blogis Vero Modan niinku "Wero Moda" ja New Yorkerin "Newyourker", ja ku se oli ostanu Ideaparkin Newyourkerist kledjui se merkkas niitten hinnat dollareina. Siis niinq $. (Laitoin eka vahingos tohon semmosen lakipykälämerkin, haha. Niinq §. Koskahan sitäki normitavis näppixes tarvii???) En tiä oliks se tsubu tosissaan vai itseironinen. Ironia on joskus mulle vaikeeta ja makes mii säääd. :(

Mut eilen mua kumminki piristi ruåtsimasixen keskellä se ku sain lohtumättöö frendien kaa (kiitti I ja J, luv u <3) ja sen jälkeen mentii viä I:n kans leffaan. Jos mä vaix kerron siit jotai ku ei mun elämäs oo oikein mitää tapahtunu. <3

8/365

The Sessions (2012)

Saatoittekin ehkä jo aavistaa, että eräs aikakausi on jälleen alkamassa: Oscareihin valmistautuminen! Toistaiseksi ehdokkaista on olemassa vasta arvailuja, ennusteita ja huhuja, sillä ne julkistetaan 15. tammikuuta - eli ihan kohta! The Sessions saattaa hyvinkin olla kiinni miespääosa- ja naissivuosapysteissä, joten kävin väijymässä leffan jo ennakkoon Niagaran vitosen tiistaissa.

Elokuva perustuu tositapahtumiin ja Mark O'Brienin niistä kirjoittamaan artikkeliin. O'Brien sairasti kuusivuotiaana polion ja menetti sen myötä liikuntakykynsä täysin. 38-vuotiaana hän päätti hankkiutua eroon neitsyydestään ja teki sen "seksisijaisen" (sex surrogate) avulla. Ensireaktioni juttuun oli, että kaiken maailman ammatteja sitä onkaan!

Seksisijainen on jonkinlainen seksiterapeutti, joka harrastaa asiakkaidensa kanssa seksiä ja saa heidät siten pääsemään seksuaalisuutensa käsittelemiseen liittyvistä ongelmista. "Sessioiden" määrä on rajattu maksimissaan kuuteen. Seksisijaisen ammatti, kuten se elokuvassa selitetään, eroaa prostituoidun työstä siten, että prostituoitu haluaa asiakkaan palaavan takaisin, mutta seksisijainen haluaa saatella tämän ongelmattomana uusien seksikumppaneiden maailmaan ja päästä tästä eroon.

Mark (John Hawkes) on seksin harrastamisen ajatuksestakin silminnähden kauhuissaan ja lukiessaan aiheesta kertovia kirjoja säikähtää kuollakseen sekä kuvia että kaikkia seksiin liittyviä termejä. Seksisijaisella, Cherylillä (Helen Hunt), onkin edessään melkoinen urakka Markin kanssa, joka ei ole edes nähnyt penistään kolmeenkymmeneen vuoteen. Seksisijaisen ja asiakkaan välille kehittyy lämmin tunneside ja Mark rakastuu Cheryliin, joka suo hänelle miehisiä onnistumisen kokemuksia. Kuuntelijana ja esipaimenena Markin projektin edistymiselle toimii Isä Brendan (William H. Macy), jonka silmät vuoroin laajenevat järkytyksestä, vuoroin kiiluvat vähän liiankin kiinnostuneesti.

Tykkäsin leffasta kovasti, sillä se on jotain ihan erilaista kuin kaikki se muu, mikä teattereissa pyörii. Kertaakaan en ajatellut elokuvan aikana tietäväni miten se päättyy, tai odottanut sen päättymistä. Elokuva on sopivan pituinen, lämminhenkinen, hauska - joskaan ei niin koominen kuin traileri antaa ymmärtää - ja John Hawkes pääosassa äärimmäisen sympaattinen. Haastavaa ja mielenkiintoista aihetta käsitellään suorasukaisesti ja intensiivisesti, mutta ilman pornografista vivahdetta. Viisi tähteä!

7/365

Vastaparit (2010)

Tämäpä nyt sattuikin hassusti ja oikeastaan aika sopivasti, sillä juuri ennen The Sessionsia sain loppuun Helsinki-Filmin tuottaman Vastaparit-sarjan, joka liikkuu vähän samassa aihepiirissä. Katsoin sarjan kerran viikossa -tahdilla telkkarista jo silloin kun se tuli (2010 ja tuntuu kuin se olisi ollut ihan äsken!), mutta lainasin sen paremman puutteessa kirjastosta neulomisviihteeksi. Sarja oli toisella kerralla parempi kuin ensimmäisellä - melkein kaikki sarjat ovat parempia kun niitä saa katsoa siinä tahdissa kuin itse haluaa.

Vastapareja puffattiin aikoinaan näyttävästi telkkarissa, katukuvassa ja Facebookissa ja sen uhottiin puhuvan siitä, mistä ei puhuta. Lopputulos jäi mielestäni vähän vaisuksi ja sarjasta kehittyykin enemmän perinteinen ihmissuhdesoppa kuin mitään muuta. On kuitenkin totta ettei liikuntavammaisuutta käsitteleviä sarjoja ainakaan Suomessa liiemmin ole nähty. Odotan kovasti, josko jenkkireality Push Girls vielä joskus tulisi meilläkin telkkarista.

Tapahtumien keskiössä on onnettomuus, joka tapahtuu ensimmäisessä jaksossa. Roni (Eero Milonoff) jää bussin alle ja joutuu sen seurauksena pyörätuoliin. Tapahtuma mullistaa kaikkien läheisten elämän. Ronin veljen (Esa Latva-Äijö) vaimo (Sari Puumalainen) tajuaa, että mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa ja ottaa miehestään eron. Mies syyttää siitä bussia ajanutta kuljettajaa. Maikku (Pamela Tola) puolestaan syyttää Ronin onnettomuudesta itseään ja se puhkaisee hänessä paniikkihäiriön. Maikun poikaystävä ja Ronin yhtiökumppani Kalle (Teemu Palosaari) joutuu ottamaan firman yksin hoitoonsa ja selviytymään läheisriippuvaisesta tyttöystävästä. Ronin avovaimo Elena (Miina Maasola) on kaiken keskellä oikea enkeli lukuunottamatta yhtä pientä lipsahdusta, joka pistääkin sitten koko pakan sekaisin.

Extremelajeja ja kiipeilyä rakastavalle Ronille liikuntavammaisuuden hyväksyminen on kivinen tie. Jopa niin kivinen, että hahmosta on onnistuttu saamaan niin vastenmielinen, ettei tämän kohtalo oikein voi liikuttaa katsojaa. Lähipiiri kuitenkin jostain syystä roikkuu Ronissa kuin tämä olisi kaiken keskus. Ronin k-päisyys läheisiään kohtaan pyrkii kaiketi realismiin, mutta takaumista päätellen tämä on ollut k-pää jo ennen onnettomuutta. Sarjan viesti lieneekin: "Mä oon ihan sama jäbä ku silloin ennen onnettomuutta".

Entäpä se puhuminen siitä mistä ei puhuta? No joo, yhdessä jaksossa puhutaan seksistä ja toisessa Ronilla tulee julkisesti kakka housuun. Ihmisten suhtautumisen käsitteleminen, jota mainoskampanjoissa painotettiin, jää hyvin hienovaraisen vihjailun varaan. Positiivista sarjassa ovat hyvät näyttelijät, paikoin varsin hyvä dialogi ja sen käsitteleminen laajamittaisesti, kuinka yhden ihmisen onnettomuus mullistaa monta elämää. Ja tietysti rakkaus, joka kaikki esteet voittaa!

Runollinen päätös lomalle

6/365

L. M. Montgomery: Pieni runotyttö (1923)

Suom. I. K. Inha

Olen tällä ikuisuuden jatkuneella, mutta valitettavasti tänään päättyvällä joululomallani lueskellut tyttökirjoja tulevaa lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaa käsittelevää esseetäni varten. Ennen Pientä runotyttöä tulin lukeneeksi Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessan, Jean Websterin Setä Pitkäsäären ja Johanna Spyrin Pikku Heidin. Pari klassikkoa on vielä lukematta. Oli jo aikakin ottaa vanhat tyttökirjat hyppysiin, sillä Heidin tarinaa lukuun ottamatta kaikki olivat minulle entuudestaan tuttuja vain tv- tai elokuva-adaptaatioina.

Niin kuin kaikki muutkin näiden tyttökirjojen sankarittaret, Pienen runotytön Emilia jää orvoksi ja hänet viskataan keskelle uusia, pelottavia olosuhteita - tai uusia jännittäviä seikkailuja, niin kuin Emilia pian tilanteen näkee. Emilian isän kuoltua hän jää jo aiemmin kuolleen äitinsä suvun armoille, eikä kukaan tarjoudu vapaaehtoisesti ottamaan häntä luokseen. Suvun Emilia-arpajaisissa päävoitto lankeaa Uuden Kuun vanhapiikasisaruksille, Elisabet-tädille ja Laura-tädille.

Elisabet vaikuttaa pitkään varsinaiselta pahuuden ruumiillistumalta, jonka mielestä ihan kaikki hauska on syntiä, tai vähintäänkin muuten vaan väärin. Välillä tämän motiivit tuntuvat käsittämättömiltä ja käskytys ja kaiken kieltäminen kerrassaan julmalta, vaikka ymmärränkin aikuisia ihmisiä jo vähän paremmin kuin Emilia. Tällainen "överi-ilkeä" vanhapiikahahmo kuuluu kuitenkin ilmeisesti olennaisena osana tyttökirjatraditioon, sillä sekä Pikku Heidistä että Pikku prinsessasta löytyy vastaava pahis. Kummallista on se, että kaikille heille on yhteistä inho kissoja - erityisesti pentuja - kohtaan. (Kummallista se on siksi, että kun nykyisin ajattelemme vanhempaa naimatonta naista, kuvittelemme tälle aina vähintään kaksikymmentä kissaa seuraa pitämään. Mistähän sekin mielleyhtymä juontuu?) Laura-täti on kuitenkin mukava ja pitää Emiliasta, samoin kuin runoja mielessään rustaava "yksinkertainen" Jimmy-serkku. Lopulta Elisabetissakin on havaittavissa hienon hienoa pehmenemistä ja jopa kiintymystä Emiliaa kohtaan.

Näistä joululoman tyttökirjoista Pieni runotyttö on ollut ylivoimaisesti lähinnä sydäntäni. Samaistuin Emiliaan kovasti. Emilian tavoin haluaisin olla isona kirjailija. Minäkin sanon toisinaan suoraan mitä ajattelen miettimättä sitä sen kummemmin - aviomieheni kutsuu sitä töksäyttelyksi - ja vaikutan siksi uusien tuttavuuksien mielestä yleensä joko tylyltä tai pelottavalta. Emilia on yleensä aikuisten mielestä nenäkäs, vaikka ei sitä tarkoitakaan. Ja ennen kaikkea, minä ja Emilia emme koskaan unohda, jos joku on tehnyt meitä kohtaan vääryyttä. Asian kääntöpuolena me tosin emme koskaan unohda sitäkään, jos olemme tehneet muita kohtaan vääryyttä, emmekä pysty nukkumaan ennen kuin olemme pyytäneet anteeksi ja tunnustaneet kaiken. Erityisesti kirjassa kolkutteli kelloja Emilian ja Ilse Burnleyn välinen ystävyys. Kun tytöt ensi kerran riitelevät, Emilia uskoo menettäneensä ystävän, mutta seuraavana päivänä Ilse onkin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Emilia ei pidä riitelystä, eikä, kuten sanottua, unohda riitoja koskaan. Ilsen tyyli raivota ja huutaa solvauksia ja unohtaa kaikki sitten autuaasti ei oikein miellytä Emiliaa. Pian hän kuitenkin sopeutuu uuteen ystävyyskulttuuriin, jossa riidellään usein ja rankasti, mutta pidetään kovasti toisesta riitojen välillä.

Montgomery kirjoittaa elävästi, taitavasti ja paikoin pakahduttavasti. Elisabet-tätiäkin ilkeämpi on Emilian vanhapiikaopettaja neiti Brownell, jonka käytös saa lukijankin monesti melkein itkun partaalle. Koin lähes fyysisiä tuskia lukiessani loputonta lukua, jossa Emilian kirjoittamat runot päätyvät opettajan käsiin ja tämä lukee niitä luokalle ääneen pilkaten jokaista huolellisesti erikseen. Onneksi Emilialla on kuitenkin lukuisia kannustavia isähahmoja ja uskollisia ystäviä. Kaikista vastoinkäymisistään huolimatta Emilia rakastaa Uutta Kuuta ja lomaillessaan Nancy-tädin luona kaipaa sinne yhtä katkerasti kuin alussa synnyinkotiinsa.

Tarinan aikana Emilia kasvaa sekä pituutta että ihmisenä ja kirjoittajana. Kirja onnistuu olemaan varsin yllättävä siihen nähden, että sillä on jo niin paljon ikää, ja siitä huolimatta että olen joskus katsonut innokkaasti siihen perustuvaa tv-sarjaa (joka muuten tulee tälläkin hetkellä telkkarista).

Kirja tuntui kyllä varsin pitkältä ennen kuin lumouduin siitä täysin, mutta suurin syypää asiaan lienee WSOY, joka on laatinut kaikista Emilia-kirjoista vastenmielisen yhteisniteen (ei kuvassa), jonka sitten eräänä kirkkaana päivänä menin hankkimaan kirjamessujen alelaarista. Kirja on valtavan kokoinen - ei niinkään paksu vaan sivujen pinta-ala suuri - eikä sitä siksi ole mukavaa tai kätevää lukea missään asennossa. Sen sivut ovat vain hiukan paksummat kuin Raamatuissa ja ne yhdistettynä laajaan mitoitukseen takaavat hankaluuksia ja pelkoa repeilystä. Ehkä yhteisniteestä on pyritty tekemään mahdollisimman ohut, jotta se ei paksuudellaan karkottaisi lukijoita, mutta lukeminen tuntui aluksi tuskaiselta siksi, että sivujen kääntämisen väli oli niin pitkä. Kirja esineenä on periaatteessa nerokas ja monet ihmiset, itseni mukaan lukien, pitävät maailman mukavimpana sen muotoilua, eivätkä koskaan suostu vaihtamaan sitä sähköiseen versioon. Vaan eipä hyvin muotoiltua kirjaakaan tajua arvostaa aidosti ennen kuin lukee yhden äärimmäisen huonosti halpispaperille präntätyn ja tiuhasti taitetun opuksen. Moitin!

Ps. Sadas postaus tunnisteella kirjat. Bileet!

Psykopaatin perikuva?

5/365
Julma maa (Badlands) (1973)

The Tree of Life (2011) syöksi minut leffateatterissa henkisen sortumisen partaalle toissavuonna. Ilokseni voin kertoa, ettei Terrence Malickin esikoispitkä ole sen kanssa ollenkaan samaa maata. Julma maa on kerrassaan ymmärrettävä, lineaarisesti etenevä ja tapahtumasarjana selkeä. Juonivammainen kiittää!

Leffan tapahtumat perustuvat löyhästi tosielämään, Charles Starkweatherin ja Caril Ann Fugaten veriseen pakomatkaan läpi Nebraskan ja Wyomingin. Elokuva sai ensi-iltansa Hollywoodin "outlaw lovers" -trendin toisen aallon harjalla, kuusi vuotta Bonnien ja Clyden jälkeen. Pikainen surffailukierrokseni internetin ihmemaassa antoi ymmärtää, että aikanaan leffa hukkui rikollisrakastavaisten tulvaan ja vasta sen laannuttua sitä on alettu arvostaa ja ymmärtää. Nyttemmin se jo nähdään muista vastaavista elokuvista kaikkein eniten eroavana. Vuonna 1993 Kongressin kirjasto valitsi leffan pysyväissäilytykseen sen "kulttuurisen, historiallisen tai esteettisen merkityksen vuoksi". Elokuvasta löytyy muutama sydänverellä riipustettu romaanin mittainen analyysi netistä, mutta esimerkiksi siitä kertovaan Wikipedia-artikkeliin on panostettu yllättävän vähän. Uskonkin, että kyseessä on yksi nykypäivänä harvinaisista alianalysoiduista kulttuurituotteista.

Kit (Martin Sheen) ja Holly (Sissy Spacek) rakastuvat, mutta Hollyn isä ei hyväksy tyttärensä suhdetta James Deanilta näyttävään roskisprinssiin. "Provosoituna" Kit ampuu Hollyn isän ja pariskunta lähtee pakomatkalle. Kitin mukaan murhasta epäiltyjen on sallittua tappaa kaikki potentiaaliset todistajat, joten ruumiita kasautuu pitkin maita ja mantuja kaksikon paetessa vailla määränpäätä.

Kit on murhaajaksi ilmeisen huoleton heppu, jota eivät omantunnon tuskat juuri vaikuta painavan. Edellämainittu Wikipedia-artikkelikin mainitsee ohimennen Kitin käyttäytyvän sosiopaatin lailla. Itse kuitenkin kiinnostuin leffasta nimenomaan Hollyn hahmon takia luettuani Robert D. Haren mainion Ilman omaatuntoa -teoksen (2004). Hare, joka on elämäntyönään tutkinut psykopaatteja (eli sosiopaatteja, eli narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsiviä) enimmäkseen vankiloissa, ottaa esimerkiksi myös lukuisia kirjojen ja elokuvien henkilöhahmoja. Näin Hare (1999, 85-86) kirjoittaa Hollysta (kiitos Google Kirjat):

Sheila O'Malley on laatinut Hollyn hahmosta tarkkanäköisen ja uuvuttavan pitkän analyysin, jossa sivuaa myös paria muuta kultturellia psykopaattia.

Tykkäsin leffasta ennen kaikkea siksi, että sen molemmat päähenkilöt ovat niin mielenkiintoisia jättäessään paljon tulkinnan ja arvailun varaan. Karut aavikkomaisemat ja autiot tienoot ovat kuin kuvasarja Hollyn näennäisen tyhjästä mielestä, josta aika ajoin putkahtaa ilmoille jokin absurdi anekdootti tai mustan huumorin sävyttämä vitsi.

Suosikkikohtaukseni elokuvassa sijoittuu ylelliseen taloon, jossa asuu mies kuuron sisäkkönsä kanssa. Kit ja Holly siirtelevät koriste-esineitä ympäriinsä, istuvat vuorotellen useilla tuoleilla, enkä edes yritä arvailla mitä heidän mielessään silloin liikkuu. Kohtaus on elokuvan keskellä seesteinen ja jollain oudolla tavalla niin rytmikäs, että se saa leffan ikään kuin soimaan.

Ja hei, hienoja autoja ja sähäkkää kurvailua!

En vaan osaa (kirjoittaa sarjakuvista)

3-4/365
Milla Paloniemi: En vaan osaa! ja En vaan osaa! II

Olen kirjoittanut sarjakuvasta viimeksi marraskuussa 2011. Muistan etäisesti tämän tuskaisen tunteen edelliseltä 365-kilpajuoksuvuodeltani: luen sarjakuvaa ja mietin samalla stressaantuneena, mitä ja miten hitossa siitä voi mitään kirjoittaa. Sarjiksia on kiva lukea välipaloina vaikka bussissa tai väsyneenä illalla. Tykkään kuvan ja tekstin yhteisleikistä ja siitä, että sarjakuvia on niin helppo lähestyä. Miksi niistä on niin älyttömän vaikea keksiä sanottavaa? Onhan elokuvissakin periaatteessa kyse kuvan ja sanan yhteydestä. Näitä sarjiksia lukiessani sain oivalluksen! Suurin osa sarjakuvista jotka olen lukenut ja kirjoittanut niistä blogiini, ovat koostuneet useasta erillisestä tarinasta tai sadoista stripeistä, joilla ei ole varsinaisesti yhteyttä toisiinsa. Pyrinkin siis jatkossa lukemaan sarjakuvaromaaneja, joissa on alusta loppuun jatkuva tarina - silloin voin vähintäänkin kirjoittaa juonesta.

No niin. Milla "Kiroileva siili" Paloniemen En vaan osaa -albumit perustuvat hänen sarjakuvablogiinsa ja käsittelevät nuoren sarjakuvapiirtäjän arkea. Piirrosjälki on suttuisempaa ja lennokkaampaa kuin Paloniemen muissa sarjakuvissa, joten bloggausvaikutelma välittyy kirjojenkin sivuilta. Mitään suurempaa pointtia, juonta tai opetusta ei yleensä sivun mittaisissa sarjiksissa ole, vaan tapahtumat ovat hyvin arkisia, sellaisia jotka voivat sattua kenelle tahansa. Paloniemen alter ego Norpatti muistuttaa paljon Nemiä saadessaan hassuja kännipäähänpistoja ja innostuessaan kaivinkoneista kuvitellen ne dinosauruksiksi. Norpatin arkea värittävät myös poikaystävä ja Veera-koira.

Kakkosalbumissa päähenkilö jakautuu kahdeksi - etusivulla esitellään erikseen Norpatti ja Milla. Kun Norpatin kerrotaan olevan äänekäs, energinen, rohkea ja sosiaalinen, Milla puolestaan esittäytyy araksi, vakavaksi, sulkeutuneeksi ja hiljaiseksi. Hahmot on piirretty aivan eri tavoin, Norpatti värikkäänä ja teräväviivaisena, Milla hempeästi pehmein viivoin lyijykynällä. Kakkosalbumissakin seikkailee enimmäkseen Norpatti, mutta mukana on muutama sivu, joilla Milla pohtii vakavampia teemoja kuten aikuisuutta ja yksinäisyyttä.

Tylsempi Cluedo

2/365
Gosford Park (2001)

Vuoden toinen elokuvani oli juuri sellainen, joka on omiaan tappamaan bloggaushalut. Juonivammaisena en mitenkään pystynyt pysymään kärryillä näin suuren ihmisjoukon motiiveista, ominaispiirteistä tai edes nimistä - vieläkään en ole varma, oliko leffassa kaksi samannäköistä punatukkaista naista vai olivatko he sama henkilö. Miespalvelijat ovat kaikki yhtä hienosti puettuja kuin isäntänsä, joten minulle oli melkoinen palapeli yrittää selvittää, kuka kuuluu mihinkin kastiin.

Leffan alkuasetelma on kuin Cluedossa: suureen kartanoon kokoontuu iso joukko rikkaita ja heidän palvelijoitaan metsästysviikonloppuun, talon isäntä löydetään murhattuna ja kaikkia vuoroillaan epäillään. Alkuasetelmaan pääseminen vain kestää tuskallisen kauan, eikä murhan selvittäminen lopulta muodostu kovin kiinnostavaksi, sillä vainajasta selviää yhä epämieluisempia totuuksia, jotka tekevät katsojalle mahdottomaksi välittää tämän kohtalosta. Edes kuolleen miehen vaimo tai tytär eivät ole tapahtuneesta tippaakaan suruissaan.

Tarina etenee lähinnä palvelijoiden kuiskimien juorujen kautta ja ylimystö vaikuttaa olevan maailman menosta autuaasti pihalla. Oscar-ehdokkuuksia aikanaan kahminut elokuva on parhaimmillaan kuvatessaan luokkaeroja yläkerran elämäänsä kyllästyneiden rikkaiden ja alakerran palvelijoiden välillä, jotka elävät rikkaiden kautta. Murhamysteerinä leffa jää vaisuksi ja ennalta-arvattavaksi.

Ei huono alku vuodelle

1/365
Hölmö hullu rakkaus (Crazy, Stupid, Love) (2011)

On ehkä vähän noloa, että vuoden ensimmäiseksi kulttuuriteoksi valikoitui elokuva, jonka olen jo nähnyt. En voi puolustautua muuten kuin sanomalla, että elokuvan valinta Netflixistä aamuyöllä aviomiehen kanssa on tehtävä, joka saattaa asettaa pinnan ja parisuhteen koetukselle. Muistelin tykänneeni leffasta ja halusin jakaa sen myös kumppanini kanssa. Hyvä juttu, että se tuli uudelleen katsotuksi, sillä huomasin, että joku ilkeä nihilisti on käynyt kirjoittamassa siitä blogiini sen jälkeen kun kävin katsomassa sen elokuvateatterissa. Toisen katsomiskerran jälkeen olen sitä mieltä, että Hölmö hullu rakkaus on ehdottomasti yksi parhaista romanttisista komedioista, jonka olen nähnyt.

Romanttinen komedia tyylilajina ei ole kaikkein lähinnä sydäntäni ja varmaan pidänkin tästä elokuvasta siksi, että siinä on niin paljon vakavuutta ja draamallisia aineksia. Tällä kertaa leffan tunnelmasta tuli jopa hieman mieleen yltiösuosikkini Love and Other Drugs (2010).

Ilkeä nihilisti totesi toissavuonna, ettei leffasta käy oikein ilmi, kuinka ihmeessä kaksi sielunkumppania ylipäänsä päätyy eroamaan. Hieman jo viisastuneena pystyn nyt ymmärtämään, että keski-iän kriisi ja parisuhteeseen tylsistyminen voi johtaa siihenkin. Sen sijaan en pysty vieläkään pääsemään yli siitä, että Emily (Julianne Moore) hyppää sänkyyn limaisen David Lindhagenin (Kein Bacon) kanssa.

Cal (Steve Carell), Emilyn aviomies, musertuu vaimonsa päätöksekstä ottaa avioero ja kuluttaa iltansa itkeskellen baaritiskillä ja kuuluttaen koko maailmalle, että vaimo on häntä pettänyt ja sitten jättänyt. Supertyylikäs ja timmi naistenmies Jacob (Ryan Gosling) ei kauan kestä kuunnella sitä, vaan päättää tehdä Calille ja tämän vastentahtoiselle baariyleisölle palveluksen. Jacob lupaa, että käsittelynsä jälkeen Calin vaimo tulee katumaan päivää, jona Calin hylkäsi.

Jacobin johdatuksella Cal uusii vaatevarastonsa ja 1980-luvulta peräisin olevan iskurepliikkirepertuaarinsa ja alkaa kellistää naisia sänkyynsä. Samaan aikaan Emily epäröi eropäätöstä ja yrittää kuitenkin vaivihkaa uutta suhdetta Lindhagenin kanssa. Jacob puolestaan kokee rakkauden kuin salamana kirkkaalta taivaalta kun hänen elämäänsä astelee eloisa Hannah (Emma Stone).

Tärkeä rooli leffassa on myös Emilyn ja Calin teini-ikäisellä pojalla Robbiella (Jonah Bobo), joka vanhempiensa pitkäikäisen suhteen myötävaikutuksella uskoo vankkumattomasti rakkauteen ja siihen, että sen puolesta täytyy taistella, viimeiseen asti. Robbien kuolemattoman rakkauden kohde on lapsenvahti Jessica (Analeigh Tipton), joka taas unelmoi ei-niin-salaa Calista.

Kun kaikki hahmot tahoillaan tavoittelevat suurta unelmaansa rakkaudesta, syntyy lopulta melkoista komiikkaa ja kohellusta. Leffa on kepeä huolimatta sen vakavistakin teemoista, ja loppu on sekä yllätyksekäs, palkitseva että mukavalla tavoin avoin. Kaikkein mielenkiintoisin kaikista suhteista on mielestäni Calin ja Jacobin välinen kiero opettaja-oppilas-dynamiikka, jolle elokuva olisi voinut uhrata vieläkin enemmän painoarvoa. Naiset kuitenkin kaappaavat lopulta pelimiestenkin huomion täysin.

Katse taakse, suunta eteen

Täysin randomi tunnelmakuva Prahan kaduilta.

Muistatteko vielä mistä kaikki alkoi? Vuonna 2011 yritin saada kokoon 365 kulttuuritekoa ja nimesin blogini niiden mukaan. Lopullinen lukema oli 283. Tämä jäi kaivelemaan niin, että vuoden lusmuilun jälkeen päätin aloittaa kulttuuritekojen keräämisen uudelleen vuonna 2013. (Minä en olisi minä jos en aina olisi suorittamassa jotain.) Onnekseni kirjasin vuoden alussa syyt siihen, että jäin tavoitteestani jälkeen. Niinpä olenkin viilannut alkuperäisiä "sääntöjä" uuteen uskoon, niin että tavoite olisi edes jotenkin mahdollinen saavuttaa. (Tavoite ei siis ole nääntyä kulttuurikuorman alle vaan enemmänkin päivittää blogia useammin.)

Kulttuuritekoja vuonna 2013 ovat

• Leffat, myös lyhytelokuvat (jokainen erikseen, vaikka katsoisinkin niistä koostetun näytöksen)
• Kokonaan luetut kirjat
• Sarjakuva-albumit
• Tv-sarjojen tuotantokaudet, siis yksi kausi = yksi kulttuuriteko
• Musiikkialbumit, vaikka tuskinpa niitä kertyy yhtään
• Keikat, konsertit
• Äänikirjat
• Teatteri-, tanssi-, ooppera-, stand up- yms. esitykset
• Taide-, valokuva-, yms. näyttelyt
• Kirjamessut, levymessut, festarit, leffafestarit ja muut kulttuuritapahtumat
• (Talkoo)työ kulttuurialan organisaatiossa tai tapahtumassa 

Lupaan

• kirjoittaa jokaisesta kulttuuriteosta
• olla ottamatta paineita tekstin pituudesta tai laadusta - jos jostain ei ole paljon sanottavaa tai bloggaaminen ei sovi oikean elämän aikatauluun, käsittelen kulttuuriteon viidellä virkkeellä
• kirjoittaa kaikista kulttuuriteoista vuorokauden sisällä niiden näkemisestä, kuulemisesta, lukemisesta, tekemisestä tms. paitsi jos olen matkoilla, kipeä tai kuollut
• olla avarakatseinen ja hyväksyä kulttuuriteoiksi tarpeen mukaan muitakin kuin edellä määritellyt, kuten esimerkiksi Tuksun häät, Linnan juhlat tms. kansakuntaa kuohuttavat tapaukset

Odotan innolla tulevaa vuotta ja lähdenkin tästä juhlimaan menneen kuoppaamista. Räjäytelkää turvallisesti!

Monta pandaa.

Kirjavuorikiipeilyä

Luetut kirjat

1. Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi 
2. Sean Stewart: Matkijalintu 
3. Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita 
4. Reidar Palmgren: Jalat edellä
5. Kluun: Vaimo kävi lääkärissä 
6. Sean Stewart: Kehä 
7. Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

Haaste

Bongasin Mari A:n kirjablogista haasteen, joka on kuin minulle tehty. En nimittäin juuri koskaan tule lukeneeksi kirjoja, jotka omistan, koska kirjasto on jatkuvasti pullollaan houkuttelevia uutuuksia ja vanhuksia. Kirjahaasteen ideana on lukea juuri niitä hyllyssä pölyttyviä joskus-vielä-luen -kirjoja ja kiivetä samalla valitsemansa kokoiselle vuorelle.

Ohjeet

Kolille pääset, kun luet 12 kirjaa TBR-listaltasi
Haltille pääset, kun luet 25 kirjaa TBR-listaltasi
Galdhøpiggenille pääset, kun luet 40 kirjaa TBR-listaltasi
Mount Blancille pääset, kun luet 50 kirjaa TBR-listaltasi
Macchapucchrelle pääset, kun luet 75 kirjaa TBR-listaltasi
Mount Everestin huipun saavutat, kun luet 100 kirjaa TBR-listaltasi

Alkuperäisessä haasteessa lukuaikaa on vuosi, mutta tässä versiossa lukuaika alkaa NYT ja päättyy ensi vuoden loppuun, siis 2013. (Haaste on julkaistu lokakuussa, mutta bongasin sen vasta nyt, joten käytännössä lukuaikaa on siis tasan vuosi.)

1) Valitse vuori, jonka huipun haluat saavuttaa. Et voi muuttaa kesken haasteen vuorta pienempään. Vuorikiipeily on siitä rankkaa hommaa, että jos ei pääse tavoitteeseensa, niin sitten pitää vain luovuttaa. Voit kuitenkin kesken haasteen päättää, että kuntosi kestää oikeastaan seuraavankin vuoden, joten voit vaihtaa ylöspäin.

2) Tarkoitus on kiivetä oman kirjahyllysi kunkuksi, joten haaste koskee omasta kirjahyllystäsi löytyviä kirjoja. Ei siis kirjastosta lainattuja, kavereilta lainattuja tai vuoden mittaan hankittuja kirjoja. Kirjat täytyy löytyä hyllystäsi silloin, kun alat kiivetä vuorelle.

3) Tarkoitus on vallata kotona kasvava kirjavuori, johon olet kasannut sellaisia joskus vielä luen -kirjoja, joten tämä haaste ei koske myöskään kirjoja, jotka aiot lukea uudelleen.

Voit käyttää lukemiasi kirjoja muihin haasteisiin.

Valitsen näin alkuun "vuoreksi" Kolin eli 12 kirjaa, sillä uskon, että myös ensi vuonna kirjasto on houkutuksia pullollaan. Ylläolevassa pinossa on joitain esimerkkikirjoja, jotka pölyttyvät hyllyssäni. Tämän postauksen vuorikuva on muuten Pallas-tunturilta, jolle kiipesin vuonna 2007 (tai no, kiipesin ehkä osan matkaa, otin valokuvia todisteeksi ja palasin sitten alas kaljalle).

Tämä postaus löytyy jatkossa oikealta Projektit-otsikon alta ja päivitän tähän listaa haastetta varten lukemistani kirjoista.

Vuosikertomus 2012

Vuosi alkoi kuten tavallista Oscar-huumalla. Onnistuin näkemään kiitettävän määrän ehdokasleffoja ja olin voittajiin suurin piirtein tyytyväinen. Ensimmäistä kertaa jaettiin tänä vuonna myös Rascal-palkinnot. (Jiihaa, kohta se alkaa taas!)

Helmi-maaliskuussa etsin kuumeisesti unelmieni hääpukua (joka todella osoittautui unelmien puvuksi, vaikka oli aivan erilainen kuin unelmissani) ja salailin häitä suurimmalta osalta tuttavapiiriäni, mikä oli stressaavaa ja haastavaa. Niinpä täytyy sanoa, etten juuri muista Elävän Kirjallisuuden Festivaalia, jolla kalenterini väittää minun käyneen. Niagaran julistemyynti sen sijaan on jotenkin jäänyt mieleen. (Enkä muuten ole vieläkään keksinyt sijoituspaikkaa ostamilleni julisteille.)

Maaliskuussa alkoikin sitten festarikausi Tampere Film Festivalin myötä. Näin lukuisia mielenkiintoisia ja kenties vielä useampia unettavia leffapläjäyksiä, joista ehdottomasti ihanin oli Kovasikajuttu. Dokkarin tv-ensi-ilta on YLE:llä 7.1.2013 klo 21.30. Silloin kannattaa olla boksi valmiina tallentamaan tämä Suomen dokumenttihistorian merkkipaalu. Heti Filkkareiden jälkeen Tampereen valtasivat Tomaatit eli stand up -festivaali, joille osallistuin ensimmäisen kerran katsomalla Krisse Salmisen show:n Yo-talolla. (Tästä keikasta muistan todenneeni, että stand up ei ole sellainen juttu jota kannattaa mennä katsomaan yksin. Kaikilla muilla on niiin hauskaa, että yksin siellä tulee väkisinkin yksinäinen olo.)

Huhtikuussa ensi-iltansa sai kauan odotettu Poikani Kevin ja puoliväkisin pakottauduin katsomaan myös julmetusti kohkatun Iron Skyn, joka ei herättänyt oikein minkäänlaisia tunteita. Kävin Tampereen Kirjamessuilla ja muistaakseni myös Tampere Kupliissa, joskaan yksityiskohdat eivät ole takertuneet mieleeni. Toukokuussa palelin toisena peräkkäisenä vuonna Museoiden yössä - joskin palella-verbin käyttö vaikuttaa nykyisissä olosuhteissa hieman kyseenalaiselta.

Sodankylän Midnight Sun Film Festival kiskaisi minut kesäkuussa jäätävään pohjoiseen jo toista kertaa. Tällä kertaa onnistuin keplottelemaan itseni tiedottajatiimiin, siis melkein oikeisiin töihin, joista sai työtodistuksen (!) ja olin saavutukseeni melko tyytyväinen. Hommassa oli kuitenkin enemmän paineita kuin lätynpaistossa (jossa tosin olin surkea) ja näin siitä painajaisia silloin kun ehdin hetken nukkua. Tiedotteiden kirjoittaminen ei tosin ollut haastavaa, mutta stressasin etukäteen tilaisuuksia, joista ne piti kirjoittaa, sillä tärkeät pointit piti napata nopeasti ylös monesti englanninkielisestä monologista. Positiivisia puolia työssä olivat se, että se tapahtui pääosin sisällä ja se, että pääsin sitä kautta osallistumaan tilaisuuksiin, joihin en muuten olisi tullut menneeksi.

Heinäkuussa ehdin piipahtaa perinteikkäälle retkelle Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päiville, joilla vierailivat myös tuore kultturelli presidenttimme kauniin runoilijattarensa kanssa.

Kahta kolmasosaa tästä vuodesta leimasivat luonnollisesti häät, joita vietettiin elokuussa. Niillä olikin monenlaisia vaikutuksia blogiini ja kuluttamiini kulttuurituotteisiin. Ensinnäkään bloggaamiselle ei jäänyt kaikelta tohinalta aikaa saati energiaa. Toisaalta myöskään lukemiseen tai ylipäänsä mihinkään älylliseen toimintaan ei jäänyt voimavaroja. Katsoin tänä vuonna varmasti enemmän hömppää ja luin vähemmän kirjoja kuin koskaan ennen. Tiirailin hääleffoja ja telkkarin runsasta hääaiheisten ohjelmien tarjontaa silmät kiiluen ja katsoin Kauniit ja rohkeat: Parhaat häät -boksin lähes kokonaan läpi. Hääviihteestä parhaimmin jäivät mieleen Bridezillas-ohjelma ja Bridesmaids, joka yllättäen oli myös ehdolla parin Oscarin saajaksi.

Hömpän toinen ääripää oli ihastukseni Van Dammeen, jonka TV Viisi oli ottanut kesän toimintasankarikseen. Mikä parasta, Van Damme -leffat tulivat niin myöhään iltaisin, että ne sopivat täydellisesti työvuoroihini ja vireystilaani. Tyhjänpäiväisen viihteen tuijottamista edesauttoi myös se, että onnistuin vuoden ensimmäisen puoliskon aikana kuluttamaan jälleen yhden dvd-soittimen käyttökunnottomaksi. (Viimein sain uuden joululahjaksi, mahtavaa!)

Finncon, joka viimein olisi ollut Tampereella, meni ohi, sillä vietimme sen sijaan porukalla mahtavan ja tapahtumarikkaan illan nimeltämainitsemattomassa aviomieheni synnyinkylässä nimeltämainitsemattomilla pienoisfestareilla. Pian sen jälkeen taas juhlittiin polttareitani, joissa meno oli kuin - en keksi tarpeeksi hyvää vertauskuvaa, sillä päivä oli kerrassaan ainutlaatuinen. (Kiitos!)

Häävalssia tanssittiin iki-ihanan Ville Leinosen tahtiin, joka aivan ansaitusti kaappasikin marraskuussa Pirkanmaan taidepalkinnon. Kimpassa komppasi niinikään iki-ihana Janne Laurila (kuvassa). (Kiitos hääkuvista Leo, Sami, Teemu, J'woww ja kaikki muut joilta niitä sain!)

Välittömästi häiden jälkeen pakenimme ulkomaille ja vietimme unohtumattomia hetkiä toistemme, kulttuurin ja kauan etsittyjen pesukarhujen parissa.

Syksy tuli äkkiä kun kesä oli humahtanut töissä ja häissä. Kunnon radikaalifeministinä lopetin työt välittömästi kun pääsin naimisiin ja aloin sen sijaan panostaa opiskeluun. Kävin paljon teatterissa yrittäessäni viime hetkillä hyödyntää Hevijuuseri-korttiani ja vierailin ahkerasti kirjastossa.

Tampereen pääkirjastoon hankittiin tänä vuonna Eero Aarnion suunnittelema legendaarinen pallotuoli, joka osoittautui taivaalliseksi lukupaikaksi - enkä valitettavasti ollut ainoa, joka sen huomasi. (Kuva on lavastettu: siinä en ole minä, eikä siinä oleva ystäväni oikeasti lukenut Fifty Shadesia.) Lukemisen ja pallotuolin välinen symbioottinen yhteys selvisi myös Helsingin Kirjamessujen mainospostikortista.

Scifihaaste, jonka vuoden alussa otin suorittaakseni, jäi puolitiehen ja syyllinenkin sen tappamiseen on tiedossa: Neurovelho! En aio luovuttaa, mutten myöskään aktiivisesti työskennellä haasteen kimpussa, vaan lupaan itselleni seuraavalla kerralla valita haasteen, joka on hieman lähempänä kirjallisia makutottumuksiani.

Syksyllä tutustuin myös Netflixiin (toimii hyvin Wiillä, huonosti läppärillä) ja sitä kautta henkilöön, josta tuli hetkeksi paras ystäväni, esikuvani ja kaikkeni: Veronica Marsiin. Suosittelen lämpimästi sarjan katsomista, etenkin ensimmäistä tuotantokautta.

Lokakuussa Filkkarit ja Sodiksen jo valloittaneena otin lyhyesti haltuun Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin. (Vau, olenpas tosiaan ollut aikaansaava.)

Marraskuussa piipahdin Niagarassa VinoKinossa (karmea leffa, laulavia lesboja) ja yksi aikakausi saavutti päätepisteensä kun Twilight-saagan viimeinen elokuvasovitus valtasi teatterit. Mutta eipä hätää, sillä Stephenie Meyerin kirjaan perustuva Vieras (The Host) saa Suomen ensi-iltansa 29.3.2013. Kirja oli melkeinpä niin huono, että elokuvan täytyy olla parempi.

Joulukuun alussa tein lyhyen comebackin entiseen työpaikkaani ja suorastaan shokeeraannuin siitä, miten syvältä työnteko oikeastaan onkaan. Pikavisiittini vakuutti minut lopullisesti autuudestani siitä, että saan viimein elää rauhallista opiskelijaelämää.

Itsenäisyyspäivänä katsoin ensimmäistä kertaa kunnolla Linnan juhlia ja yritin tiirailla pukuja sillä silmällä, että sitten kun olen Saavuttanut Elämässäni Jotain ja minut kutsutaan sinne juhlimaan, voinko laittaa hääpuvun päälleni. Johtopäätös: en. Parasta alkaa etsiä iltapukua jo hyvissä ajoin...

Juhlin myös yhteissynttäreitä Rohkelikko-kaulahuivin saaneen ystäväni kanssa. Teemana oli kasari-glitter-glamrock-teinix, asumme olivat onnistuneita, bileet hauskat ja säkenöimme glittereissämme kuin timantit (ilmaisu jonka omaksuin Scene it: Twilight -pelistä: "You shine like a diamond!").

Joululoma, joka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu on kulunut joululeffojen, huonojen komedioiden, joululahjarallipelin ja tyttökirjojen parissa. Olen tullut opiskelleeksi kirjallisuutta jo yli tarpeiden, joten valmistaudun huuli väpättäen kirjoittamaan siitä viimeiset loppusuoritukset vuodenvaihteessa. Sen jälkeen keskityn tylsääkin tylsempään informaatiotutkimukseen ja kohtaan pelottavan ajatuksen siitä, että opiskelun pitäisi muka tähdätä valmistumiseen. Hui!

Huh, kylläpä pitikin kiirettä. Huomaan tehneeni vaikka mitä, vaikka blogitekstejä onkin kertynyt kerrassaan surkea määrä. Yritän parhaillaan keksiä, millä keinoin kannustaisin itseäni oikeasti kirjoittamaan kaikista jutuista ensi vuonna. (Sekin kenties auttaa ettei enää tarvitse järjestää häitä. Toinen kaasoistani menee ensimmäisenä ystäväpiiristäni naimisiin helmikuussa ja odotan innolla pääseväni nauttimaan juhlahumusta vailla stressiä.)

Nyt kuitenkin tämän postauksen suosikkiosiooni, brassailuun.

Vuoteni julkkisbloggarina!

... no melkein. Oikeasta julkisuudesta en toki haaveile, sillä sellainen voisi olla vallan ahdistavaa, mutta muutamat tänä vuonna saamani huomionosoitukset kieltämättä lämmittivät sydäntäni. (Nappasin niistä screenshotit voidakseni paistatella internet-auringossa aina kun oikea aurinko on jo laskenut herätessäni.)

Vanhan kirjallisuuden päivien Facebook-ryhmä aloitti huiman vuoden linkittämällä viimevuotisen blogitekstini seinälleen.

Menestystarinani Facebookissa jatkui käytyäni katsomassa Kovasikajutun Filkkareiden ensi-illassa. Sitaatti jonka ryhmä on tekstistäni poiminut saa minut vaikuttamaan kerrassaan ammattimaiselta ja aivan erityisesti pidän alla olevasta kommentista!

Edellisen innoittamana linkin blogitekstiini jakoi myös Doc Lounge.

Näiden lisäksi löysin blogini vielä Tampere Film Festivalin linkkilistalta (tsekkaa jos et usko). Eikä siinäkään vielä kaikki. Tänä vuonna Pihi nainen muisti minua ensimmäisellä saamallani blogitunnustuksella ja Bazar-kustantamo ensimmäisellä arvostelukappaleellani. Huh tätä suosion määrää!

Ylivoimaisesti suosituin tänä vuonna kirjoittamani teksti on muuten Näin luistelet leffateatterien riistohintojen ohi!, joka on luettu 263 kertaa kymmenen kuukauden aikana. Klassikkomateriaalia. Toiseksi suosituimmaksi kipitti TFF 2: Kovasikajuttu 206 lukijan voimin.

Nöyrin kiitos kuluneesta vuodesta lukijoilleni, kaikille seitsemälle Facebook-tykkääjälleni, kaikille linkittäjilleni, aviomiehelleni, vanhemmilleni, anopilleni, ystävilleni ja pehmoeläimilleni, opiskelutovereilleni, joita en juuri tunne, mutta jotka ovat tarpeellisia luomaan sosiaalista hälyä ympärilleni, ja niin edelleen. Inspiroivaa vuotta 2013!

Kultturelli kaulahuivi ja muuta mahtavaa

Ystäväni, suuri Harry Potterin ystävä, työllisti neulomistyötä kaipaavat kätöseni kiitettävän monen luennon ajaksi toiveellaan, että tekisin hänelle Rohkelikko-kaulahuivin synttärilahjaksi. Koska kyseessä on ensimmäinen kultturelli neulomukseni, jaan sen myös teidän kanssanne. Ta-daa!

Kaulahuivit ovat lempparijuttujani neuloa, koska niissä riittää tekemistä pitkäksi aikaa ja ne ovat niin helppoja että opetuksesta pysyy vielä kärryillä. Varmaan ensimmäistä kertaa aikuisiälläni neuloin tämän kokonaan aina oikein -neuletta, jota olen pitemmän aikaa halveksinut. Ihan kivahan siitä tuli! (Miesmalli tosin kommentoi, että ylläolevalla tavalla pidettynä huivi näyttää juutalaisten rukousliinalta.)

Jos neulomiskärpänen nyt puraisee Potter-faneja, kerrottakoon, että neuloin huivin 7 veljestä -langasta, väreinä viini ja keltainen. Gryffindor-vaakunamerkin taas tilasin Etsystä ja ompelin kiinni (vinoon).

Ystäväni päätti myös äityä kultturelliksi lahjonnassaan (sillä täytämme molemmat vuosia joulukuussa) ja suunnitteli ja painatti tämän superhienon kassin...

...muistoksi siitä ah-niin-lyhyestä-mutta-niin-suloisesta ajasta tänä vuonna, kun katsoimme Veronica Marsia suunnilleen samaan tahtiin ja pälpätimme siitä tuntitolkulla. Loistava sarja (lukuun ottamatta umpisurkeaa viimeistä tuotantokautta)! Kulttuurivuoteni kohokohta, johon olisi pitänyt tutustua jo paljon, paljon aiemmin.

Tämän sanoissa niukan mutta luovuudessa loistokkaan postauksen myötä toivotan lukijoilleni hyvää joulua ja runsaita suklaarasia-apajia! Palaan asiaan kunhan loputkin käärepaperit on raastettu auki.

Kapina ja sekasorto

Lauren Oliver: Pandemonium - Rakkaus on kapinaa (2012)

Suom. Marja Helanen

Spoilerivaroitus! Koska Pandemonium on toinen osa trilogiassa, jonka Delirium aloitti, spoilaa siitä kertominen vääjäämättä edeltäjänsä. Eteneminen omalla vastuulla.

Yritän nykyään kovasti vältellä kirjasarjoja, koska seuraavien osien odottelu on aina tuskallista ja siinä ajassa ehdin yleensä unohtaa edeltävän osan tapahtumat huolella. En myöskään kestä ajatusta siitä, että tarinan päätökseen saamiseen voisi mennä useita vuosia, ja siksi suosinkin sarjoja, joiden pituus on jo ennalta määrätty. Trilogian voin vielä jotenkin sietää. Havaitsin myös, että blogin pitämisestä voi olla konkreettista hyötyä siinä vaiheessa kun yrittää muistella, ketäs tässä sarjassa nyt seikkailikaan ja miksi halusinkaan lukea tämän jatko-osan.

Huomaan olleeni jokseenkin nihkeä Deliriumin suhteen, enkä osaa sanoa, onko Pandemonium todella parempi, vai olenko vain kiinnittänyt edellisen osan yhteydessä huomiota sen heikkouksiin. Joka tapauksessa suoriuduin tästä jatkosta huomattavasti nopeammin kuin ensimmäisestä osasta, enkä enää pitänyt päähenkilöä ääliömäisenä.

Lena onkin kokenut suuren muutoksen, joka sai alkunsa jo Deliriumin loppupuolella, jolloin tämä muuttui tyhmästä nynneröstä suorastaan supersankariksi. Sarjan ensimmäisen osan lopussa Lena ylittää "zombimaan" ja "Korven" toisistaan erottavan aidan ja menettää matkalla Alexin, syyn siihen, että rakkauden puolesta ylipäänsä kannattaa taistella. Paluuta ei kuitenkaan ole, Lenan identiteetti pyyhitään lopullisesti kadoksiin, kuten kaikille karkureille käy.

"'Voit tottua siihen nyt saman tien', hän sanoo hiljaa mutta kiivaasti. 'Kaikki, mitä sinä olit, entinen elämäsi, ihmiset, jotka tunsit... tomua.' Hän pudistaa päätään ja sanoo vähän napakammin: 'Mitään ennen ei ole. On vain nyt ja se, mikä koittaa seuraavaksi.'"

Korvessa Lenasta koulitaan kovis ja hänet otetaan mukaan undercover-operaatioon. Siinä missä Delirium keskittyi fiktiivisen maailmansa esittelyyn ja siihen, kuinka Lena alkaa nähdä ympäröivän yhteiskunnan mädännäisyyden rakastumisen myötä, Pandemoniumista ei puutu toimintaa ja mäiskettä. Supersankari-Lena lahtaa pahiksia tuntematta pienintäkään värähdystä ensimmäisenkään tapponsa yhteydessä.

Yhteiskunta osoittautuu monimutkaisemmaksi kuin ensi näkemältä vaikutti. Kahtiajako hyviksiin ja pahiksiin ei ole selviö, vaan "hyvikset" eli parantamattomatkin jakautuvat ainakin kolmeen eri leiriin: raadonsyöjiin, muotopuoliin metrotunneleissa eläviin rottaihmisiin ja järjestäytyneisiin hippianarkisteihin, jotka aikovat tosissaan saada aikaan vallankumouksen. Hyvisten ja pahisten rivit sekoittuvat entisestään kun nämä käyttävät toisiaan hyväkseen yhteisessä sodassa. Maailma ei ole mustavalkoinen ja Korpi on korruptoituneempi paikka kuin Lena osasi odottaa.

Lena soluttautuu DVA:n (Deliriasta Vapaa Amerikka) riveihin tietämättä oikeastaan miksi. Julkisesta mielenosoituksesta hänet kaapataan maan alle yhdessä DVA:n johtajan pojan Julianin kanssa. Julian edustaa kaikkea sitä, mitä Lena vihaa. Tämä aikoo marssia julkisesti parannettavaksi silläkin uhalla, että hän sairauden vuoksi todennäköisesti kuolee proseduuriin. DVA:n mottoihin kuuluu, että joskus yksilöitä täytyy uhrata suuremman hyvän puolesta - eikä rakkaudesta parannetussa maailmassa herätä edes kummastusta se, että isä näin uhraa poikansa. Itse asiassa fiktiivisen Amerikan "uskonto", tiedettä ja kristinuskoa yhdistelevä, rakkaudesta vapaa yleinen ohjenuora elämään, pitää sisällään tekstin, joka kiteyttää Julianin isän aikomukset:

"Pappi lukee Aabrahamin kirjaa. Tietenkin. Siinä Jumala käskee Aabrahamin tappaa oman poikansa Iisakin, kun Iisak sairastuu deliriaan. Ja Aabraham tottelee. Hän vie poikansa vuorelle ja iskee veitsen suoraan tämän rintaan. --- Tottele Jumalaa, turvallisuusmääräyksiä ja luonnonlakia, sitähän Aabrahamin kirja meille opettaa."

Ennen kuin Julian ehtii uhrautua, hänet siis kaapataan ja työnnetään pieneen huoneeseen Lenan kanssa. Samalla kun näennäisesti eri puolilla olevat nuoret taistelevat henkensä edestä, tyttöjen läsnäoloon tottumaton Julian tietysti sairastuu deliriaan, rakastuu Lenaan, ja käy pikavauhtia läpi sen kehityksen, jota Lenan osalta tahkottiin Deliriumissa satojen sivujen verran.

Pidin kirjasta ehkä juuri siksi, että sen maailma osoittautuu niin paljon monimutkaisemmaksi kuin ensimmäinen osa antoi ymmärtää. Kuvittelin, että Korvessa ihmiset eläisivät onnellisina kaikkeen rakkauteensa kietoutuneina, mutta arki onkin rankkaa, nälkä ja kylmyys jatkuvaa, kuolema on osa elämää ja kaiken lisäksi itsensä pelastaminen ei riitä Korven asukkaille: tavoitteena on saada koko Amerikka vapaaksi ajatuksesta, että rakkaus on tappava sairaus. Taistelu vaikuttaa yhä toivottomalta, mutta kirja tuo hyvin esiin sen, kuinka vastarinta on trilogian ensimmäisestä osasta laajentunut ja muuttunut näkyvämmäksi. Nyt kirjassa törmätään jopa anarkistisiin graffiteihin, kun Deliriumissa "invalidien", kapinallisten korpiasukkaiden, olemassaoloa ei edes julkisesti myönnetty.

Kirjan loppu ennakoi sotaa niin kansallisella kuin henkilökohtaisellakin tasolla ja jättää lukijan kovin ikävään mielentilaan, odottelemaan tuskissaan viimeisen osan suomentamista.

Delirium ilmestyi suunnilleen samaan aikaan kuin Ally Condien Tarkoitettu. Molemmissa kirjoissa rakkaus ja runous ovat pannassa ja elämä kuuluu elää yhteiskunnan valitseman puolison kanssa. Naispäähenkilöt alkavat kapinoida yleistä järjestystä vastaan ja niin edelleen. Myös Condien kirja on nyt saanut suomenkielisen jatko-osan, Rajalla. En ole vielä saanut sitä hyppysiini, mutta odotan sen lukemista mielenkiinnolla ja toivon, että trilogioiden yhteneväisyydet toisten osien myötä hälvenevät ja ne lähtevät jotenkin eri teille.

Tarina joka elää ikuisesti

Twilight - Aamunkoi: Osa 2

(The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 2) (2012)

Edwardin ja Bellan tarina on viimein saatettu loppuun - enemmän tai vähemmän kunnialla. On aika herätä leffahorroksesta. (Olen näemmä kirjoittanut kunnolla jostain elokuvasta viimeksi toukokuussa, joten nyt vähän jännittää miten tämä sujuu.)

Tällä kertaa en valmistautunut leffaan katsomalla kaikkia sitä edeltäviä osia, sillä viimevuotisesta Ao1:n ensi-illasta tuntuu olevan suunnilleen viikko - karmivaa. Vuosi sitten katsoin kaikki saagan osat putkeen ja osoittautui, etteivät ne toimi kovin hyvin omillaan, kun kirjasarjan lukemisesta oli jo kulunut niin paljon aikaa. En siis ollut valmiiksi virittäytynyt Twilight-taajuudelle mennessäni katsomaan saagan päätösosaa. Muistikuvani kirjasarjasta ovat jo hämärtyneet niin, etten osannut odottaa leffan jokaista juonenkäännettä, mikä oli varsin virkistävää. Elokuva nojaa edeltäjiensä tapaan kuitenkin hyvin vahvasti siihen uskomukseen, että sen katsojat ovat lukeneet kirjat. Asioihin viitataan ohimennen sivulauseessa, kun niitä on jo kirjoissa selitetty sivutolkulla. Sen vuoksi sympatiani ovat leffaan pakotettujen poikaystävien puolella.

Tultuani elokuvista kotiin luin ensi töikseni oman tekstini Twilightin feministisestä luennasta ja yllätyin siitä, miten hyvä se oli. Lukekaa siis tekin! Lukiessani Twilight-kirjoja en todellakaan mitenkään tietoisesti lukenut niitä feministisinä kannanottoina, eikä siinä suoraan sanottuna olisikaan mitään järkeä. Mutta vetoan edellämainitussa jutussa kirjoittamaani:

...feministisen kirjallisuuden kannalta on kuitenkin tärkeä Gayatri Spivakin herättämä kysymys: ”miksi lukea 'hyvin' (= uskollisesti), jos se tuottaa alistusta ja esteettistä apatiaa?” Väärinlukeminen saattaa emansipaation kannalta olla paljon hedelmällisempää, ja feministiseen kirjallisuudentutkimukseen onkin usein liitetty idea ”vastakarvaan” lukemisesta.

Varokaa kirjoittamista, sillä on valtavia supervoimia: aloitat jotain vitsinä ja sitä mukaa kun kirjoitat, alat uskoa siihen itsekin ja jatkossa näet kaiken oman tekstisi läpi!

Mielestäni Ao2:n alussa Bellan emansipoituminen on suorastaan käsin kosketeltavaa. Leffa alkaa suoraan kohtauksesta, johon Ao1 päättyi: Bella herää vampyyriksi muuttuneena. Kaikki hahmon kömpelyys ja nuhjuisuus on poissa, räpiköivästä ankanpoikasesta on kuoriutunut joutsen (Swan!), joka toteaa: "I was born to be a vampire." 

Bella vaikuttaa ensi kertaa olevan sinut itsensä ja ruumiinsa kanssa: peilistä takaisin katsoo häikäisevän kaunis ilmestys. Kaikkien aiempien Twilight-elokuvien ajan ollaan valmistauduttu tähän: Kristen Stewart on aiemmin puettu huppareihin ja meikattu mahdollisimman vähän, jotta kontrasti tämän uudelleensyntymässä olisi mahdollisimman suuri. Ao1:ssa nähtiin loistavaa maskeerausta kun Bella raskauden aikana riutui pelottavaksi luukasaksi. Jotain hienoa on onnistuttu tekemään myös Ao2:ssa. Bella vaikuttaa pitemmältä, hoikemmalta, vähemmän tuskaiselta ja jotenkin kontrastisemmalta versiolta itsestään. Hehkeää olemusta korostetaan uudenlaisilla vaatetusvalinnoilla: mekkoja, pitkiä saappaita ja kaikkiaan hyvin istuvia kuteita. Bella todellakin löytää ja hyväksyy naisellisuutensa vasta vampyyrina, i.e. avioliitossa ja lapsen synnyttämisen jälkeen. (Ainoa mille ei ole voitu mitään on Stewartin ääni. Kirjassa kuvataan, kuinka Bellan ääni on kuin pienten kellojen helinää vampyyriksi muuttumisen jälkeen, mutta Stewart raakkuu edelleen aika ajoin kuin varis.)

Ensi töikseen vampyyriksi synnyttyään Bella rutistaa Edwardin väkivaltaiseen syleilyyn osoittaen, että hän on nyt perheen vahvin. Tämä käy hyvin ilmi koko elokuvan ajan. Edward mukautuu rooliinsa hyvänä isänä ja muuttuu siten entistäkin nössömmäksi hahmoksi. Bellan vampyrisaation myötä voimistunut kyky toimia "kilpenä" tekee hänestä konkreettisesti perheen suojelijan ja Edward jää hämmästelemään ihmeellistä vaimoaan taka-alalle.

Valitettavasti kaikki Bellan ja Edwardin välinen seksuaalinen jännite, joka oikeastaan puhkesi kunnolla kukkaan vasta Ao1:ssa, vaikuttaa täysin kuolleen avioelämän myötä. Kirjasarjan viimeisen osan loppumattomasta himosta ei näy elokuvassa jälkeäkään.

Ohjaaja Bill Condon tavoittaa molemmissa Aamunkoi-osissa hyvin sen fiilistelyn, joka aiemmissa osissa on loistanut poissaolollaan. Ao1:ssa fiilisteltiin häitä, onnea, rakkautta ja seksiä. Edward ja Bella saivat viimein olla onnellisia, eivätkä pahikset uhanneet heidän onneaan. Ainoa uhka tuli sisältäpäin, kun Bella oli vampyyrilasta kantaessaan lähellä kuolemaa. Ao2:ssa puolestaan fiilistellään kiitettävästi vampyyrina olemista tuoreen vampyyrin näkökulmasta. (Bellan ensimmäinen metsästysreissu on tosin ehkä hieman kiusallista katseltavaa.) Fiilistelylle on tilaa näissä elokuvissa sen vuoksi, että Aamunkoi on alkujaan yksi kirja, joka on jaettu kahdeksi elokuvaksi. Sen vuoksi näissä elokuvissa tapahtuu vähemmän kuin aiemmissa elokuvissa, eikä Ao1:ssa tarvinnut haaskata ollenkaan aikaa esimerkiksi taisteluun.

Cullenien perheonni, joka pyörii nyt Edwardin ja Bellan jälkeläisen, Renesmeen ympärillä, katkeaa kuitenkin lyhyeen ja edessä on vääjäämätön lopputaistelu. Cullenit haalivat vampyyreja ympäri maailmaa todistajiksi sille, että Renesmee ei ole kuolematon lapsi. Kuolemattomien lasten luominen on vampyyrimaailmassa ehdottomasti kiellettyä ja siitä seuraa kuolemanrangaistus. Lapset, joita vampyyri on purrut, ovat samalla voimakkaita ja henkisesti kehittymättömiä ja voivat tuhota kokonaisen kylän hujauksessa saadessaan raivonpuuskan. Väärinkäsitys johtaa siihen, että Volturit vyöryvät Forksiin valtavana mustana massana aikeenaan listiä vihdoin kaikki Cullenit, joiden hyveellisyys ja elämäntapa on ärsyttänyt heitä läpi kaikkien Twilight-leffojen.

No, kirjoja lukemattakin voitte ehkä arvata, että tarinan loppu on siirappisen onnellinen. Elokuvasaagan lopetus lunastaa kaikki ne odotukset, joita tällaisen eeppisen tarinan lopetukselta voi odottaa, ja jopa ylittää ne.

Vastoinkäymiset voitettuaan Bella ja Edward istuvat jälleen niityllä, joka on aiemmista osista tuttu, jolla on kosittu, suudeltu, kimallettu ja melkein jouduttu tapetuksi. Niitty palauttaa välittömästi mieleen aiempien osien onnen hetket ja on siten ainoa oikea paikka päättää tämäkin elokuva. Niityllä Bella näyttää Edwardille uuden harjoittelemansa vampyyrikyvyn avulla heidän tarinansa pieninä katkelmina aiemmista leffoista. Tämä on se hetki kun tippa nousee väkisinkin linssiin. Hyvin lyhyt kohtaus palauttaa tehokkaasti katsojan mieliin sen matkan, jonka Edward ja Bella ovat kulkeneet, sen matkan, jonka Twilight-elokuvat ovat (lukuisten ohjaajien kautta) kulkeneet ja ennen kaikkea sen matkan, jonka katsoja itse on kulkenut ensimmäisen kirjan ja viimeisen elokuvan välillä.

Lopuksi Bella sanoo Edwardille ne niin moneen kertaan kirjallisuuden historiassa toistetut sanat: Kukaan ei ole koskaan rakastanut ketään niin kuin minä sinua. Nämä sanat ovat ehkä valhe, ehkä kuluneita, kliseisiä ja osoittavat kielellä ilmaisun rajoittuneisuutta, mutta Twilight-lukijoiden universumissa ne ovat kiistatta totta. Bellan sanomana niihin todellakin uskoo - ja yksinkertaissuudessaan ne palauttavat mieleen sen aivan ainutlaatuisen kokemuksen, joka Twilight-kirjojen lukeminen ensimmäistä kertaa oli.

Leffa palautuu lopulta konkreettisesti kirjoihin, sillä näkyviin tulee oletettavasti viimeisen romaanin viimeinen lause, minkä jälkeen sivut kääntyvät ja kirja sulkeutuu. Tämä kiintoisa viittaus puhutteli minua (enkä nyt edes yritä yleistää tätä koskemaan kaikkia katsojia) sanoin: "Hei, tämä oli kuitenkin vaan satua". Ja toisaalta: "Hei, voit palata alkuun koska tahansa. Kirjat ja elokuvat elävät ikuisesti."

Ja vielä ihan lopuksi ennen lopputekstejä näemme koko sen näyttelijäkavalkadin, joka on aiemmissa osissa esiintynyt. E-e-p-p-i-s-t-ä.

Totesin Aamunkoi osa 1:sta että se on aivan eri paria kaikkien aiempien Twilight-filmatisointien kanssa. Aamunkoi osa 2 puolestaan on ikään kuin samaa paria sekä edeltäjänsä että kaikkien aiempien osien kanssa. Se kunnioittaa Twilight-elokuvien perinnettä musiikillaan, synkeydellään, jylhillä maisemillaan ja lumen läsnöololla, sekä tietysti niittysiirapilla. Se kumartaa sekä aiemmille elokuville että kirjoille. Se on jotain suurempaa, kalliimpaa, eeppisempää. Se on kerrassaan pätevä päätös elokuvasaagalle.

Olen edellä arvioinut leffaa yli-ikäisenä fanina ja osana suurempaa kokonaisuutta, suhteessa lähdemateriaaliin ja leffasaagan aiempiin osiin. Jos haluatte lukea arvion siitä millainen Aamunkoi osa 2 on elokuvana, etsikää jokin kyynisempi lähde. Vaikka tämä.