Britteinsaarten sukusalaisuudet

256. ja 257. kulttuuriteot 11/2011
Cecelia Ahern: Mitä huominen tuo tullessaan (2010) ja
Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa (2010)

Takkusin kauan tuskissani aivan uskomattoman tylsän kirjan kimpussa ja lopulta luovutin. Siitä suosta ei kuitenkaan ollut muuta poispääsyä kuin lukea jokin hyväksi havaitun hömppäkirjailijan teos. Päädyin Aherniin, koska Mitä huominen tuo tullessaan oli lojunut jo jonkin aikaa yöpöydälläni tällaisten hätätilanteiden varalta. Ja kiitos Cecelian, pelastuin ja pääsin taas kiinni kirjan sivuun. Sitten olikin helppo tarttua pinossa seuraavaan, Hiljaisuus soi h-mollissa -teokseen.

Ymppäsin nämä kirjat nyt saman otsikon alle, koska satuin lukemaan ne peräjälkeen ja ehkä siksi bongasin niistä paljon yhtäläisyyksiä. Kirjojen julkaisuajankohta on sama, molempien tapahtumat sijoittuvat Britteinsaarille ja kummassakin päähenkilö on nuori tyttö, joka ei osaa pitää nenäänsä erossa aikuisten salaisuuksista. Molemmilla on lisäksi mielenterveysongelmien ja surun vuoksi täysin hyödytön äiti.

Ahernin kirjan sankaritar on 16-vuotias Tamara, jonka isä on yllättäen tehnyt itsemurhan ja jättänyt äidin ja tyttären kärvistelemään vararikkoon. Sen seurauksena he muuttavat sukulaisten luo irlantilaiseen tuppukylään, jossa ei ole mitään tekemistä, paitsi siis penkoa paikkoja ja salaisuuksia.

Strachan on tuore kuusikymppinen esikoiskirjailija, Ahernia varttuneempi mutta kirjailijana nuorempi tulokas. Hänen sankarittarensa on 12-vuotias walesilainen Gwenni, joka myös asuu tuppukylässä ja pääsee osingoille salaisuuksien verkosta kun kylässä murhataan mies ensimmäistä kertaa sen historiassa.

Molemmissa kirjoissa on tietty "yliluonnollinen" sävy, joskin Strachanilla se taitaa olla lähinnä symbolinen. Gwenni näet osaa lentää, mutta vain unissaan. Tamara taas löytää kirjastoautosta kirjan, joka on tyhjää täynnä - kunnes siihen äkkiä alkaa ilmestyä tulevia tapahtumia. Cecelia Ahern ponnahti maailmanmaineeseen kirjallaan P.S. Rakastan sinua, jonka jälkeen teokset ovat alkaneet sisältää yhä enemmän fantastisia elementtejä. Uusimmassa kirjassa tämä "huomisen kirja" on oikeastaan aika turha ja jää lopulta melko pienelle huomiolle. Samoin on Gwennin lentämisen laita, mutta kuten sanottua, sen merkitys taitaa piillä enemmän symboliikassa.

Molemmat tytöt saavat huomata, että salaisuuksien tonkiminen johtaa oman perheen kriisiytymiseen, molemmilla aika rankasti. Ahernin kirja loppuu kuitenkin aika kepeään ja toiveikkaaseen tunnelmaan, ainakin kun sitä vertaa Strachanin teoksen sydäntäsärkevän epätoivoiseen toivoon tarrautumiseen.

Ahernin salaisuudet ovat jännittävämpiä ja kirja tempaa mukaansa kuin dekkari, mutta Strachanin teoksen hienovireisyys on kaunokirjallisesti arvokkaampaa. Ahernin tarina, joka lopussa paljastuu, on nykyaikaan sijoittuvana oikeastaan täysin epärealistinen. Sen kuitenkin hyvittää jollain omituisella tavalla tapahtumaympäristö, joka tuntuu olevan ajasta ja paikasta irrallaan. Vanhan linnan rauniot kytkevät teoksen melkeinpä goottilais-romanttiseen perinteeseen, jonka puitteissa karmeat tapahtumat, hysteeriset, hullut, juonittelevat naiset ja monimutkaiset salaisuuksien verkostot vaikuttavat ihan luontevilta. Strachanin teos sijoittunee jonnekin lähimenneisyyteen, ja koska sen tapahtumapaikkana on sisäsiittoinen pikkukylä, sen salat ovat aikaan ja paikkaan nähden loogisia, mutta henkilökohtaisella tasolla ikäviä.

Twilight - feministinen luenta

Odotellessanne uusia kulttuuritekoja, saatte halutessanne kurkistaa luentopäiväkirjaan, jota olen muutaman päivän työstänyt. Koska Twilight on ollut viime aikoina muutenkin tapetilla, kirjoitin Feministisen kirjallisuuden klassikoita -luentopäiväkirjani loppuun osion, jossa sovellan feminististä lukutapaa Meyerin romaanisarjaan. Ajatus lähti oikeastaan liikkeelle ihan vitsinä, mutta kuten tästä vitsistä lopulta huomaamme, ihan mitä tahansa voi lukea feministisesti, jos vain niin päättää. En oleta, että tämä kiinnostaa lukijoitani, mutta koska tästä kirjasarjasta ei ole netissä tarjolla juuri lainkaan feministisiä luentoja (hmm, mistähän se johtuisi?), julkaisen omani kuitenkin tässä. (Jaa tahdon huomauttaa, että tämä on siis vain luentopäiväkirjani loppukevennys, 80 prosenttia siitä on kyllä tiukkaa asiaa!)

24.11.2011 Feministinen luenta: Sovellus

Stephenie Meyerin Twilight-saagaa ei ole suoraan sanottuna mitään järkeä lukea feministisesti, ja radikaalifeministit luultavasti polttavat kyseisiä kirjoja jossain roviolla. Kun Googleen laittaa hakusanoiksi ”twilight feminist reading”, ensimmäiset hakutulokset on otsikoitu näin: ”Anti-Feminism: Bella Swan and the Illusion of Choice”, ”Twilight: the franchise that ate feminism” ja ”A Feminist's Guide To Curing Yourself of Twilight-Mania”.

Kuten Lea Rojola artikkelissaan toteaa, sukupuolieron artikuloiminen tekstiin on mahdollista, vaikkei teksti itsessään siihen rohkaisisikaan. Yleisesti ottaen kirjallisuudentutkimuksen piirissä vallitsee Rojolan mukaan paradoksaalinen käsitys, että on olemassa ”oikeampia” tulkintoja, joihin teksti rohkaisee, mutta uusia tulkintoja rohkaistaan, ja jonkinlaisena klassikkouden ehtona pidetään sitä, että tekstille voidaan aina löytää uusia lukutapoja.

Twilight-saagassa Bella Swan rakastuu palavasti Edwardiin, joka on vampyyri. Koska Edward elää ikuisesti vanhenematta, Bellakin haluaa pian muuttua vampyyriksi. Edward vastustaa tätä viimeiseen asti, mutta joutuu lopulta taipumaan Bellan tahtoon. Kirjasarja on myös kolmiodraama, sillä Bellaan on rakastunut myös ihmissusi Jacob, joka pitää itseään luonnollisempana kumppanina ihmisnaiselle. Myöhemmin ilmenee, että Bella puolestaan on rakastunut sekä Edwardiin että Jacobiin. Bellan heikko ihmisyys ja taipumus hankkiutua ongelmiin pakottavat Jacobin ja Edwardin vastentahtoiseen yhteistyöhön suojellakseen Bellaa. Sarjan viimeisessä osassa Edward ja Bella menevät naimisiin, Bella tulee raskaaksi ja synnytyksen aikana hänestä tehdään vampyyri. Pakollisen lopputaistelun voitettuaan Bellan ja Edwardin pieni perhe kirmailee yhdessä peurojen perässä onnellisina, ikuisesti.

Ymmärrän, miksi tarinaa voi pitää taantumuksellisena antifeminismin ilmentymänä. Eräs varteenotettava lukutapa olisikin biografismiin perustuva tulkinta, joka ottaisi huomioon Stephenie Meyerin uskonnollisen taustan. Tästä näkökulmasta käsin sarjan eetoksen voisi nähdä suunnilleen näin: älä harrasta seksiä ennen avioliittoa, niin saat ikuisen elämän, jonka aikana saat kaiken mitä haluat ja senkin, mitä et vielä tiedä haluavasi.

Rojolan mukaan feministisen kirjallisuuden kannalta on kuitenkin tärkeä Gayatri Spivakin herättämä kysymys: ”miksi lukea 'hyvin' (= uskollisesti), jos se tuottaa alistusta ja esteettistä apatiaa?” Väärinlukeminen saattaa emansipaation kannalta olla paljon hedelmällisempää, ja feministiseen kirjallisuudentutkimukseen onkin usein liitetty idea ”vastakarvaan” lukemisesta.

Luetaanpa siis hieman toisin. Lähtökohtana sille, että Bella haluaa vampyyriksi, on pariskunnan ”ikäeron” lisäksi se, ettei Bella halua Edwardin suojelevan häntä. Joutuessaan valitsemaan Edwardin ja Jacobin välillä Bella näkee Jacobin kanssa menettämänsä mahdollisen maailman sielunsa silmin. Jacobin kanssa hänen ei tarvitsisi muuttua kylmäksi ja kovaksi vampyyriksi, vaan hän voisi säilyttää inhimillisyytensä. Hän näkee liudan lapsia ja punaruskean suden, joka aina suojelisi häntä, ja tuntee surua tuon elämän menettämisestä. Kuitenkin Bella valitsee Edwardin ja ”elämän”, jossa hän voi suojella itse itseään, turvautumatta miehiin.

Vampyyriyhteisön voi nähdä eräänlaisena sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumana. Vampyyrinaiset ovat fyysisesti yhtä vahvoja kuin miehet, eikä heitä taistelun tuoksinassa kohdella sen lempeämmin kuin miehiä. Tämän vuoksi vampyyrinaisten ei tarvitse elää jatkuvassa raiskauksen pelossa. He eivät myöskään voi tulla raskaaksi tai synnyttää, mikä Shulamith Firestonen mukaan on naisten alistamisen alkusyy. Tähän yhteisöön Bella siis haluaa mukaan. Bellan ja Edwardin (ihmisen ja vampyyrin) välinen suhde näyttäytyy puolestaan naisen ja miehen välisenä epätasa-arvoisena suhteena, jossa Edward edustaa patriarkaattia, joka viimeiseen asti vastustaa Bellan muuttamista vampyyriksi – siis miehensä kanssa tasa-arvoiseksi.

Vaikka Bella kuolaa sarjassa Edwardin perään äärimmäisen epäitsenäisesti ja vanhanajan rakkauskertomuksia mukaillen lähestulkoon pyörtyy aina kun näkee Edwardin, hän loppupeleissä osoittautuu kuitenkin itsenäiseksi, paikkansa tietäväksi naiseksi, joka ottaa mitä haluaa. Kirjasarjaa leimaa Bellan hyvin nykyaikainen halu harrastaa Edwardin kanssa seksiä. Koska Edward vampyyrina on niin paljon vahvempi kuin Bella, hän ei kuitenkaan uskalla ottaa riskiä, että satuttaisi ihmisnaistaan rakastelun tuoksinassa. Tämän voi lukea patriarkaatin haluna kontrolloida naisen seksuaalisuutta. Lopulta Edward alistaa Bellan lupautumaan vaimokseen, vaikka Bella (joka toisin kuin sata vuotta aiemmin syntynyt Edward, on nykyaikainen) vastustaa avioliittoa 18-vuotiaana. Lopulta Bella suostuu, koska se on hänelle ainoa tapa saada seksiä ja päästä tasa-arvoisen vampyyriyhteisön jäseneksi. Vaikka Bella siis joutuu alistumaan perinteiseen vaimon rooliin, hän tekee sen tietoisesti saavuttaakseen omat modernit päämääränsä.

Kun Bella kuherruskuukauden aikana tulee vahingossa raskaaksi, mitä vampyyrit eivät tienneet voivan tapahtua, Edward ja muut vampyyrit yrittävät jälleen kontrolloida Bellan ruumista ja seksuaalisuutta haluamalla tehdä tälle abortin. Bella, joka ei koskaan ole halunnut lapsia, tuntee kuitenkin heti syvää yhteyttä lapseen ja toimii jälleen päämäärätietoisesti valiten suojelijakseen sen ainoan vampyyrin, jonka tietää olevan lapsen edun puolella.

Kun Bellan ruumis ei sitten kestä voimakkaan puolivampyyrin syntymää, Edward joutuu pakon edessä tekemään Bellasta itselleen tasaveroisen kumppanin, siis vampyyrin, vaikka on sitä vastustanut viimeiseen saakka. Vanhoina hyvinä alistuksen aikoina syntynyt Edward joutuu tunnustamaan nykyajan muuttuneen naiseuden, ja rakkaus voittaa. Lopulta Edward hyväksyy tasa-arvon, ja kun Bella vielä saagan viimeisessä taistelussa antaa suuren panoksen pelastaakseen koko vampyyriyhteisön, onnellinen ikuisuus voi alkaa.

Mielestäni saagan hillitöntä suosiota nuorten naisten keskuudessa on erilaisten lukutapojen kannalta mielenkiintoista pohtia. Jos oletetaan, että nuoret lukevat sitä ensin esittämästäni näkökulmasta (odota avioliittoon niin saat ikuisen elämän), suosio on suoraan sanoen käsittämätön asia. Eihän tällainen eetos voi mitenkään upota nykyajan nuorisoon! Ja jos uppoaa, on siis oletettava, että suuri osa oman sukupolveni naispuolisista edustajista on perinteisten, antifeminististen arvojen kannalla ja haluaa ennen kaikkea päästä naimisiin. Toinen mahdollisuus on ajatella, että nuoret lukevat kuin lukevatkin sarjaa ”väärin” ja näkevät Bellassa piilevän feministisen esikuvan, jolle avioliitto vain sattuu olemaan paras väylä emansipaatioon.

Fanitaidetta - avioliiton avulla emansipaatioon!

Kauan odotettu, kauan sulateltu

254. kulttuuriteko 18.11.2011
Twilight - Aamunkoi: osa 1 (Breaking Dawn - Part 1) (2011)

Pahoittelen jälleen kerran pitkää vaikenemistani. Voin melkein valehtelematta sanoa olleeni kiinni luentopäiväkirjojen rustaamisessa (ja jatkossa olen vielä enemmän). Lisäksi tämän leffan sulattelu kesti odotettua kauemmin, enkä oikein vieläkään tiedä mitä siitä sanoisin. Ehkä se valkenee kirjoittaessa.

Luin tästä muutamia arvosteluja, joista eräs keskittyi Edwardin osoittamiseen homoksi, kun taas joku toinen vertaili elokuvaa ohjaaja Bill Condonin aiempaan tuotantoon. Yllättävää oli se, että onnistuin löytämään jopa yhden suomenkielisen neljän tähden arvion. Mikään näistä arvioista ei kuitenkaan ollut sitä mitä etsin - enkä tiedä mitä oikein etsin, koska en löytänyt sitä.

Mitään Twilight-elokuvaa on tuskin mielekästä verrata ohjaajansa aiempiin aikaansaannoksiin. Voi olla, että niissä kuuluu ohjaajan oma ääni, mutta tärkeää ja olennaista on se, miten hyvin niissä kuuluu Stephenie Meyerin ääni, ja miten hyvin ne sopeutuvat muiden Twilight-leffojen joukkoon.

Uutena juttuna Aamunkoi osa 1:ssa on se, että Meyer on toiminut sen tuottajana. Myös ohjaaja on uusi, mutta se ei sinänsä ole uutta, koska kaikilla leffoilla on tähän mennessä ollut eri ohjaaja (kakkososan ohjaa kuitenkin myös Condon). Käsikirjoittaja puolestaan on kautta sarjan ollut Melissa Rosenberg. Samaa leffassa on myös sen uskollisuus kirjalle, mikä tässä tosin kääntyy ehkä hieman elokuvaa vastaan. Muutama sellainen juttu, jotka ovat kirjassa uskottavia, koska niitä selitetään sivutolkulla, ovat muuttuneet elokuvassa ihan älyttömiksi ja tahattoman koomisiksi.

Aiempaan Twilight-leffatuotantoon verrattuna Ao1 on mielestäni aivan häkellyttävästi eri paria. Toisin kuin aiemmat sinisävyiset ja hämyiset elokuvat, tämä tapahtuu lähestulkoon kokonaan kirkkaassa päivänvalossa, mikä tekee siitä jo hyvin eri näköisen. Lisäksi tässä ollaan todella kummallisen paljon onnellisia, minkä Robert Pattinsonkin pani merkille Popcornin haastattelussa. Lisäksi tyhmät Volturit loistavat poissaolollaan lukuun ottamatta lopputekstien jälkeistä jatko-osaa ennakoivaa typerää pätkää. Tällä kertaa se pakollinen taistelu käydään ihmissusien ja vampyyrien välillä, mutta siitä sukeutuu maailman nössöin tappelu, koska Jacob pilaa sen alkuunsa.

Elokuvan ehdottomasti paras ansio on se, että Bella ja Edward vaikuttavat vihdoin ja viimein oikeasti rakastuneilta mennessään leffan alussa naimisiin ja viettäessään sitten kuherruskuukautta. Se vuosisadan rakkaustarina, jonka perään kuulutin aiemmin antaa viimein jotain viitteitä itsestään. Hurraa! Leffa jakautuu kahteen aika erilaiseen osaan, siihen ensimmäiseen onnelliseen, ja jälkimmäiseen, joka lainaa kuvastoaan kauhuelokuvista. Lopulta käteen jäi fiilis, että okei, no se kirjahan on tosi levoton, mitä muutakaan tältä leffalta olisi voinut odottaa..? Mutta se ei toimi ihan niin kuin pitäisi. Pelottaa jo kakkososa valmiiksi, sillä siinähän hommat vasta levottomaksi menevätkin.

Vielä pari plussaa ja miinusta päälle:

+ Maskeeraaja ansaitsisi kyllä Oscarin siitä, mitä on Kristen Stewart -paralle tehnyt Bellan riutuessa puolivampyyria odottaessaan! Stewart ei näytä lopulta enää ollenkaan itseltään, ja tämä saa tietysti toiveet kohoamaan sen suhteen, miten uskomattoman kaunis hänestä tulee sarjan viimeisessä osassa vampyyrina.

- Ehkä häiritsevin kohta leffassa on se, jossa ihmissusien leimautuminen täytyy viimein pakon edessä selittää kunnolla, ettei se vaikuttaisi pedofilialta. Seuraa nimittäin katkelma, jossa Jacobin silmissä vilisee kuvia ja hänen äänensä kertoo taustalla leimautumisesta, ikään kuin se olisi kertausta jostain aiemmasta elokuvasta. Mutta ei se ole! Sitä ei ole selitetty aiemmin ollenkaan ja jos en olisi lukenut kirjaa, olisi tästä kyllä jäänyt vähän creepy fiilis.

- Koko leffasarjan naurettavin susikohtaus nähdään tässä elokuvassa, kun ihmissudet palaveeraavat susien hahmossa keskustellen ajatustasolla ihmisäänillä samalla kun murisevat susiäänillä. Tuli mieleen sellaiset vanhat Disney-leffat kuin Kotia kohti.

+ Tämä elokuva on hauska ihan eri lailla kuin aiemmat (joissa on ehkä yksi vitsi per leffa: "I'm hotter than you"). Pitkän aikaa elokuvassa on kaikilla hyvä fiilis, häissä maljapuheet ovat kuin mistä tahansa hääkomediasta ja lopulta Bella vonkaamassa seksiä pikkuisissa alusvaatteissa on melko söpöä ja hupaisaa. (Vaikka olisin kyllä odottanut vielä vähän seksikkäämpiä hetaleita.)

+ Leffan loppukohtaus on aika tyylikäs ja hillitty, kun olin odottanut tuskaista vääntelehtimistä.

+ Bellan painajaisunipätkät miellyttivät minua jostain syystä myös, vaikka ne ovatkin Twilight-leffalle melko rankkoja.

- En ole koskaan löytänyt mitään järkevää perustelua kaikkien Twilight-leffojen Bellan voice-over -kerronnalle. Tässä se on jotenkin vielä härskimmin turha.

- Lopputekstit (en muuten edes yleensä pistä merkille tällaisia asioita) - ihan kummalliset! Ja se Volturi-pätkä suoraan sanoen ketutti.

Ja vielä kaksi huomiota:

- Tästä leffasta on todella vaikeaa löytää kuvia, koska netti pursuilee niin valtavia määriä fanitaidetta aiheeseen liittyen!

- Ennustan monia ja monia Twilight-teemaisia häitä tulevina vuosina!

255. kulttuuriteko 19.11.2011
The Ward (2011)

Tämä leffa jäi halloweenista yli ja tuli nyt sitten katsottua vastahakoisesti. Odotin oikeastaan jotain paljon pahempaa, mutta se olikin kaikin tavoin ihan ookoo. Idea tosin on jo melko käytetty, mutta toimii vieläkin yllättävän hyvin.

Kristen (Amber Heard) raahataan mielisairaalaan hänen poltettuaan talon, vaikkei muista miksi. Mielisairaalassa tyttöjä alkaa kadota ja Kristenille selviää, että sieltä kannattaisi selviytyä äkkiä ulos. That's it, mutta kuten sanottua, ihan toimiva. Yllättävän roolin leffassa tekee myös Meryl Streepin tytär Mamie Gummer. Amber Heardissa on jotain raikasta tv-elokuvamaista puhtautta ilman vuosien tuomaa kokemusta.

Sadetanssin jämät

253. kulttuuriteko 16.11.2011
Vesterinen yhtyeineen @ Yo-talo, Tampere

Hmmm. Äh. Ööh. En siis tosiaan tiedä mitä keikoista pitäisi kirjoittaa. Tämä kyseinen tapahtuma oli Miessakit ry:n hyväntekeväisyyskonsertti ja paikalla vaikutti olevan enemmän porukkaa sen kuin varsinaisesti bändin vuoksi. Olinkin osallistujajoukon nuorimmasta päästä. Keikkapaikka oli Antti Tuiskun jälkeen mukavan tilava ja Yo-talon rakenne tuki kerrankin oikein lavalle näkemistä niin että koko keikan ajan saattoi rauhassa istuskella pöydässä.

En ole Vesteristä juuri kuunnellut muuten kuin vahingossa radiosta, koska en enää kuuntele mitään musiikkia, mutta jos jotain kuuntelisin, kuuntelisin sitä. Yhtyeessä on nimittäin "jämät" viimeisestä bändistä, jota aktiivisesti fanitin, Sadetanssista. Minulle ei koskaan selvinnyt, kuka Sadetanssin biisit teki, koska tekijöitä ei missään kansilehdykässä eritelty. Nopealla googlaamisella ei selvinnyt myöskään, kuka tekee Vesterisen biisit. On kuitenkin aivan pakko veikata, että biisinikkarina molemmissa bändeissä on toiminut joko basisti Markus Piha tai rumpali Teemu Jokinen, tai molemmat. Sadetanssi nimittäin kuuluu Vesterisen musiikista kuin Twilight-kirjat Twilight-leffoista: kyllä, niin vahvasti. Mutta ei se sama asia ole. Vesterinen on kuin Sadetanssin kypsempi isoveli, joka ottaa kantaa, muttei iske suoraan tunteisiin.

Ystäväpiirini osoitti yleisen tietämättömyytensä puhuessani bändistä ennen keikkaa, joten oletan, ettei kukaan muukaan tiedä mistä on kyse. Niinpä, lyhyt lista Vesterisen yhtyeineen saavutuksista:

• Tunnetuimmat ja radiossa usein soitetut biisit: Mitä tapahtui Hokkasen Timolle?, Kukaan ei koskaan, Emmanuelle ja Kiljut riemusta. (Luultavasti noita muitakin sinkkubiisejä on renkutettu, mutta itse en muista kuulleeni niitä radiosta.)
• Onnelliset - Leevi and the Leavingsin -cover, jonka Vesterinen ja Jonna Geagea esittävät, oli toinen Napapiirin sankarit -leffan tunnareista.
• Isä-kappale oli Tappajan näköinen mies -sarjan tunnari.
• Vuonna 2009 Vesterinen yhtyeineen oli Emma-gaalassa ehdolla vuoden tulokkaaksi, Jönköping vuoden albumiksi ja Kukaan ei koskaan vuoden biisiksi.

Twilight-maraton

250.- 252. kulttuuriteot 12.-13.11.2011
Twilight - Houkutus (Twilight) (2008) 
Twilight - Uusikuu (New Moon) (2009) 
Twilight - Epäilys (Eclipse) (2010)

Näitä leffoja ei kyllä pysty millään enää erottamaan toisistaan kun katsoo ne kaikki putkeen. Valmistauduin siis viime viikonloppuna jo hyvissä ajoin tämäniltaiseen (no teknisesti huomisen puolella alkavaan) Aamunkoi osa 1:n ensi-iltaan katsomalla kaikki sitä edeltävät leffat.

Kun viimeksi suunnilleen vuosi sitten katsoin kaikki nämä leffat, olin juuri lukenut kirjasarjan kokonaan. Mielestäni nämä elokuvat olivat kirjoille uskollisempia kuin mikään elokuva koskaan aiemmin. Asiaan saattoi vaikuttaa myös se, että tiesin jo kirjoja lukiessani, ketkä näyttelivät elokuvissa Edwardia ja Bellaa, enkä siksi joutunut kokemaan sitä pettymystä, että olisin kuvitellut henkilöt jotenkin ihan erilaisiksi.

Nyt kun kirjojen lukemisesta on kulunut jo niin paljon aikaa, että ne ovat hieman haalistuneet muistikuvina, ymmärsin, miksei näistä leffoista yleisesti ottaen pidetä (IMDB-pisteet: 5,4; 4,5; 4,8). Elokuvat ovat kyllä uskollisia kirjoille, mutta vain tapahtumille, eivät sille tunteelle joka niitä lukiessa syntyi. Tunnelma leffoissa on kyllä oikea ja pelottavat jylhät metsät ja musiikki tukevat sitä hienosti. Mutta kirjoissa olennaista on vuosisadan rakkaustarina, joka ei vaan näistä elokuvista välity kovin hyvin. Kaikki se, kuinka Bella meinaa pyörtyä joka kerta kun näkee ihanan Edwardin, miten piinaavan, raastavan kovasti hän haluaa sekstailla Edwardin kanssa, puuttuu leffoista. Elokuvien päähenkilöiden motiivit täytyy myös tietää jo etukäteen, jotta ne näyttäytyisivät ymmärrettävinä. Olenkin ihan varma, että jos olisin katsonut leffat lukematta kirjoja, olisin tuskin päässyt ensimmäistä pitemmälle. Tai no, ainakaan toista pitemmälle, koska ensimmäinen on itse asiassa selkein ja paras tähän mennessä.

Niinpä johtopäätökseni näistä elokuvista on se, että ne toimivat vain ja ainoastaan kirjojen tukena, lisämateriaalina Twilight-maailman rakentamisessa, eivät itsenäisinä elokuvina. (Tämä ei ehkä ole kenellekään yllätys, mutta onpahan jonkinlainen selitys.) Vai toimivatko? Jos joku tuntee jonkun, joka on rakastanut näitä elokuvia, mutta ei ole lukenut kirjoja, kertokaa ihmeessä. Odotan mielenkiinnolla!

Antti Tuisku &. Mr. Darcy samalla viikolla

245. kulttuuriteko 10.11.2011
Anna Perho: Anna palaa - elä omaa elämääsi, älä muiden! (2011)

Jos erehdyt marisemaan ystävällesi liikaa ongelmistasi, jossain tapauksessa voi käydä niin, että hän lyö sinua elämäntaito-oppaalla päähän. (Kiitos, J. tästä sydäntäni lämmittävästä eleestä.) Jos taas mariset liikaa ystävälle, joka on omaksunut Anna Perhon opit, voi käydä niin, että ystävä on nopeasti entinen. Luvussa "Älä tuhlaa aikaasi ankeuttajiin" Perho näet kehottaa hankkiutumaan eroon ystävistä, joilta saa vähemmän kuin itse antaa.

Elämäntaito-oppaiden tarkoitus on muistuttaa ihmisiä kaikesta siitä, minkä he jo tietävät. Myös Paulo Coelhon Alkemisti kuuluu tähän kategoriaan. Kaikki me tiedämme, että hyvässä parisuhteessa ongelmat ratkaistaan keskustelemalla järkevästi, että hyvää seksiä saa kun kertoo kumppanille mitä haluaa, että laihtuminen tapahtuu kuluttamalla enemmän kuin syöt, että on turha roikkua ystävissä joista on vain vaivaa ja että lapsi pärjää kyllä hyvin kirpparihaalarillakin. Anna Perho on päättänyt muistuttaa lukijoitaan kaikilla elämän osa-alueilla vallitsevista itsestäänselvyyksistä. Samalla hän kertoo oman oikeaoppisen elämänsä tarinan. Koska kirjaan on tungettu niin paljon asiaa, asia on melko pintapuolista ja korostaa itsestäänselvyyksien laukomista vielä enemmän verrattuna yhteen elämän osa-alueeseen (esim. parisuhteeseen) keskittyviin elämäntaito-oppaisiin.

Kirjasta käy ilmi, että Perho on itse vannoutunut elämäntaito-oppaiden lukija. Moneen otteeseen hän kertoo jonkin ongelman tultua eteen lukeneensa aiheeseen paneutuvan teoksen. Ilmeisesti tämä kirja perustuukin enemmän kokemukseen elämäntaito-oppaista kuin elämästä. Teos on kirjoitettu räväkästi ja hauskasti sanaillen, joten sen lukeminen oli ihan viihdyttävää, vaikken mitään uutta oppinutkaan. Tai jotain sentään: rahaa ei kannata hautoa säästötilillä vaan sijoittaa johonkin matalan riskin rahastoon. Tästä pitäisi ottaa paremmin selvää.

 

246. kulttuuriteko 10.11.2011
Musta jää (2007)

Kaikkeen voi suhtautua kyynisesti, kuten yleensä myös teen, mutta jos rehellisiä ollaan, tämä leffa oli mielestäni ihan kelpo trilleri, etenkin suomalaiseksi sellaiseksi. Tykkään todella harvoista suomalaisista elokuvista, mutta myös Mustan jään ohjaajan Petri Kotwican edellinen elokuva Koti-ikävä kuuluu kotimaisiin suosikkeihini.

Leffan perustana on kolmiodraama ja väärinkäsitys. Saaralle selviää, että hänen miehensä on uskoton. Hän hankkiutuu miehen tyttöystävän Tuulin läheisyyteen ja luo itselleen kokonaan uuden identiteetin Cristana, josta tulee Tuulin uskottu. Crista suunnittelee monimutkaista kosto-operaatiota, joka ei tosin tunnu olevan ihan selvä edes hänelle itselleen. Asiat monimutkaistuvat kun naisten välille vaikuttaa syntyvän todellista molemminpuolista kiintymystä.

Leffassa on jatkuvasti piinaava trillerimäinen tunnelma, jota musiikki hienosti vahvistaa. Saara/Cristan häilyminen järjen ja psykoottisuuden rajamailla on kiehtovaa tasapainoilua. Jotain leffan tasosta kertoo myös se, että se pääsi ensimmäisenä suomalaisena elokuvana 18 vuoteen kilpailemaan Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnosta. Lisäksi leffasta tehtiin viime vuonna korealainen re-make Love, In Between. Ja pakko vielä mainita, että elokuvan tunnarin laulaa Hanna Pakarinen.

247. kulttuuriteko 12.11.2011
Kohtalokas ennustus (Life or Something Like It) (2002)

Satuin olemaan telkkarin ääressä eilen juuri kun tämä leffa alkoi ja jäin sitten möllöttämään sitä sivistyneemmän puuhan sijaan. Myönnetään, että missasin elokuvasta ehkä vartin käydessäni suihkussa, mutta en usko menettäneeni paljoa. Tässä vaiheessa ei ole varaa nirsoilla kulttuuriteoista.

Angelina Jolie (blondina) esittää tv-toimittajaa, jolle koditon profeetta ennustaa kuolemaa viikon päästä. Nainen päätyy kyseenalaistamaan pinnallisen elämänsä asia kerrallaan ja heittäytyy ihan hunningolle jättämällä sunnuntaina suihkun väliin, käyttämällä silmälaseja ja menemällä töihin kännissä. Kenkää saavat niin futaajasulhanen kuin kaikki naisen siihenastiset "arvot". Hyvin klassinen ja ennalta-arvattava tarina.

248. kulttuuriteko 12.11.2011
Antti Tuisku @ Amarillo, Tampere

Tämän vuoden keikkasaldo on kyllä vähintäänkin mielenkiintoinen. En ole koskaan omistanut Antti Tuiskun levyä ja suhteeni hänen musiikkiinsa on kasvanut inhosta sietämiseen ja lopulta siihen, että jotkut biisit kuulostavat ihan kivalta.

Edellinen yritykseni nähdä Antti Tuisku mielenkiinnosta kaatui joskus seitsemän vuotta sitten kuuteensataan miljardiin faniin, jotka olivat myös tulleet ilmaiskeikalle. Silloin saatoin nähdä ehkä vilauksen Antin hiuksista. Tällä kertaa oli mahdollista nähdä melkeinpä koko naama kun oikein korkkareilla varvistelin. Kuitenkin Amarillo oli ähkyyn asti täynnä ja tiskillä juoman saaminen kesti puolisen tuntia.

Vaikutelmani Antista oli suunnilleen se, että tyyppi on tehnyt täsmälleen samaa juttua kahdeksan vuotta, eikä edes merkittävästi rapistunut sinä aikana (vampyyriko?). Jotenkin kummasti se juttu vaan vieläkin sai porukan ihan fiiliksiin, mikä oli kyllä mukaansatempaavaa, mutta tuskastuttavan kuumaa. Ja kaikki biisit kuulostivat mielestäni ihan samalta, mutta siltähän se nyt aina kuulostaa jos ei ole tarkemmin perehtynyt asiaan. Tykkäsin Antin vilpittömän kuuloisista välispiikeistä ehkä enemmän kuin itse musiikista.

 

249. kulttuuriteko 13.11.2011
Lost in Austen (2008)

Alkaisi olla ehkä korkea aika lukea viimein se alkuperäisteksti kun olen niin Ylpeys ja ennakkoluulo -filmatisointien ja palimpsestien kyllästämä. Mutta toisaalta, tarina on kyllä tullut tutuksi näinkin.

Tässä minisarjassa Ylpeyden ja ennakkoluulon kaikkien aikojen suurin fani Amanda uppoutuu kirjaan niin, että löytää lopulta kylppäristään Elizabeth Bennetin, joka on tupsahtanut salaisesta toden ja fiktion välisestä ovesta nykyajan Lontooseen. Amanda puolestaan poistuu ovestaan fiktion puolelle ja pääsee Jane Austenin maailmaan, jota on niin kovasti ihaillut.

Nykynaisella riittää menneessä vientiä, sillä kaikki Austenin mieshahmot kuolaavat hänen peräänsä vuorotellen. Amandalla on kuitenkin suuri huoli siitä, että hän sotkee kirjan tapahtumia. Kuinka Elizabeth saadaan rakastumaan Darcyyn kun hän ei ole paikalla? Lopulta kirjan tapahtumat alkavat mennä niin perusteellisesti pieleen, että Amanda luovuttaa ja heittäytyy mukaan Austenin maailman ihmissuhdekuvioihin. Ja viimein joku sanoo Darcylle suorat sanat siitä miten tyly tyyppi tämä on! Pienenä en koskaan tajunnut Darcyn viehätystä, koska hän vaikutti aina tosi ylimieliseltä ilkiöltä. Toinen suosikkikohtani oli se, jossa Amanda yllyttää Darcyn lampeen toistaakseen sen märkä paita -kohtauksen, jonka äärellä Bridget Joneskin kuolaa Colin Firthille. Jemima Rooperin Amanda on vastustamaton sähläri, joka lopulta päätyy toteuttamaan Austenin maailmassa enemmänkin Emman hahmoa.

Naakka huus: "Ei milloinkaan!"

244. kulttuuriteko 8.11.2011
Stefan Nyman: Anna online (2008)
Suom. Laura Beck

Sorruin taas hetkeksi lusmuiluun, mutta ei se mitään, hihastani löytyy ässiä joiden avulla 121 kulttuuritekoa 52 päivässä ei tee tiukkaakaan. (Huom. sarkasmi.)

Äitini suositteli tätä kirjaa jo useampia vuosia sitten ja ehkä vuosi sitten löysin sen kierrätyshyllystä. Nyt viimein myös luin sen!

En tunne kauhuromaanin traditiota erityisen hyvin, sillä voisin sanoa löytäneeni kauhuhyllyn kirjastostakin vasta tänä vuonna. Anna online soittelee kuitenkin sen verran kelloja, että voisin veikata sen olevan aika uskollinen traditiolle. Tosin se on kummitustarinana moderni, minkä voi jo nimestä päätellä. Kirja ottaa kautta rantain kantaa siihen, miten koneen välityksellä keskustellessamme emme voi koskaan todella tietää, kenen kanssa keskustelemme. Internetin vaaroista on kirjoitettu useita kirjoja ja kuvattu vielä useampia elokuvia. 1990-luvulla niitä pulpahteli ihan hulluna esiin, mutta nyt trendi on viimein laantunut ja olemme tottuneet kauhistuttavaan virtuaalinykyisyyteemme. (Vaikka vielähän näitä Trustin kaltaisia leffoja tehdään välillä.) Siihen nähden Anna online onkin ilmestynyt aika myöhään. Ja siitä huomaa myös sen, miten nopeasti nettitrendit vaihtuvat. Anna ja Samuel juttelevat vielä mesessä, mikä tuntuu minulle niin kaukaiselta jutulta, että koko mesen ajatteleminenkin heittää mielikuvani takaisin teiniaikojen hämyisiin iltoihin, joina ruinasin äidiltä vielä viittä minuuttia netissä.

Hyvää vauhtia alkoholisoitumassa oleva Samuel (ilmeisesti opiskelija, joka ei kuitenkaan kertaakaan kirjassa opiskele) tapaa Annan, joka on kaunis ja ihana. Samoihin aikoihin Samuelin ystävä Pentti alkaa nähdä niin kammottavia unia, ettei pysty enää lopulta ollenkaan nukkumaan. Jotenkin unet vaikuttavat liittyvän Samueliin, mutta eihän niistä mitään tolkkua ota, ainakaan väsyneillä aivoilla. Samuel taas saa huomata, että Anna on mesessä online ja jopa juttelee (sekavia), vaikka ei fyysisesti olekaan tietokoneen ääressä. Samuli ahdistuu ihan hirveästi ja sen sijaan että yrittäisi keskustella asioista järkevästi, hän ryyppää ja ryyppää yhä enemmän vaan. Anna on muuten ihan normaali, eikä tajua miesten ongelmien syytä, mutta hänen kylpyhuoneensa lamppu poksahtelee jatkuvasti itsestään rikki, eikä hän jostain syystä halua nähdä itseään peilistä.

Klassisen kauhutarinan tuntu syntyy ainakin painajaisunista, rappioelämästä ja pelottavista naakoista, jotka alkavat käyttäytyä yhä epänormaalimmin mitä pitemmälle kirjassa edetään. Kaikki nämä eivät saa mitään kirkasta selitystä lopussa, vaan asiat jätetään levälleen kuin kettujen eväät ja lukija saa päättää, miten haluaa kaiken tulkita.

Suosikkijuttuni kaikessa naurettavuudessaan kirjassa on se, kuinka Samuel tulkitsee Messengerin shakkinappulahahmoja yhä uudelleen aina tilanteen mukaan. Ensin hän näkee niiden symboloivan sitä, kuinka ihminen on vain pelinappula jossain suuremmassa suunnitelmassa. Sitten hän tulkitsee niiden pyörimisen soidintanssina ja lopulta taisteluna elämästä ja kuolemasta.

Koukuttava kirja ja jännittävä tarina, mutta loppu on vähän hutaistun oloinen.

Pää täynnä räkää ja muita koottuja selityksiä

Köh köh. Arvoisat lukijani. Vietin viikonlopun sohvan ja sängyn välillä vuorotellen ja syysflunssaa potien. Kulttuuritekoja pääsi luonnollisesti kerääntymään kiitettävästi, mutta tietokone vältteli räkäistä olemustani piileskellen jossakin. Tänään osoitin loputtoman urheuteni raahautumalla luennolle, ja tästä läppärini ilmeisesti vakuuttui ja päätti tehdä jälleen kanssani yhteistyötä. Koskapa rästejä on näin päässyt kerääntymään, lienee viisainta ottaa taas käyttöön viiden virkkeen rajoitus ja syöksyä kohti uusia haasteita. Tiiviisti siis.

236. kulttuuriteko 3.11.2011
Kaarina Goldberg: Senni ja Safira: Vanhu(u)s ei tule yksin (2010)

Onkohan tässä 2010-luvulla havaittavissa jonkinlainen sarjakuvatrendi vanhusten kuvaamisessa? Senni ja Safira ovat kaksi ikäneitoa, toinen leski ja toinen ikisinkku, jotka toilailevat paljolti "vanhusfiktiolle" tyypilliseen tapaan. Anni Nykäsen Mummoon verrattuna parivaljakko on leppoisampi ja iloluontoisempi, johtuen ehkä siitäkin, että naiset pitävät tiiviisti yhtä, ja jaettu vanhuus saa joskus heidän henkisen ikänsäkin melkein puolittumaan. Mummosta tuli muuten mieleeni, että kuulin eräänä päivänä bussissa jonkun huutavan: "Istukaa nyt niin jaksatte vanhana seistä!". Tunsin joutuneeni keskelle sarjakuvaa, sillä eihän kukaan nyt oikeasti voi vakavissaan sanoa sellaista, eihän?

237. kulttuuriteko 3.11.2011
Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus (2010)

Viime aikojen mummoiluteema sai vielä vähän jatkoa tässä sarjiksessa, joka perustuu Niemensivun isoäidin elämään. Albumi on kauttaaltaan kivan näköinen, mutta vähän turhan lyhyt. Tällainen tarina vaatisi muutaman sata sivua tullakseen kerrotuksi kaikkine tunnevivahteineen. Siitä huolimatta tästä jäi surullinen fiilis.

238. kulttuuriteko 4.11.2011
JP Ahonen: Villimpi Pohjola (2007)

Tässä sarjakuvassa kuvataan edistyneiden opiskelijoiden elämää krapuloineen, gradupaineineen ja ihmissuhdekuvioineen. Se on siis kuin suoraan minulle suunnattu, paitsi että oikeasti en ole ollut osa opiskelijaporukkaa lukion jälkeen, eikä gradusta kannata haaveilla noin viiteen vuoteen, vaikka sen nykyisten ohjeistusten mukaan pitäisi olla valmis ensi vuonna. Ystäväni sanoi muistaakseni, ettei erottanut tämän sarjiksen hahmoja toisistaan, ja se pitää kyllä täysin paikkansa. Mutta enimmäkseen sillä ei ole väliä.

239. kulttuuriteko 5.11.2011
Adventureland (2009)

Tämä aivan ihana elokuva yksinään pelasti viikonloppuni nenäliinavuoren uumenissa. Vaikka kesätyö huvipuistossa ei ole kenenkään siellä työskentelevän nuoren mielestä hohdokas, sellaisena se kuitenkin tässä leffassa näyttäytyy. Romansseja syttyy ja sammuu kun vapaa-ajalla poltellaan pilveä ja ryypätään huvilaitteiden pyörteissä. Keskiössä on Jamesin (Jesse Eisenberg) ja Emilyn (Bell... Kristen Stewart) rakkaustarina, joka on yhtä mutkikas kuin koko teini-ikä, mutta sitäkin suloisempi. Ryan Reynoldsista huolimatta haluaisin muuttaa tähän elokuvaan asumaan.

240. kulttuuriteko 6.11.2011
Big Love (kaudet 1 ja 2) (2006-)

Älkää nyt syyttäkö huijauksesta, vaikka en koko sarjaa katsonutkaan. Olisin kyllä katsonut, mutta koska kirjasto on täynnä rajoitteita, olisin joutunut joko maksamaan tai rikkomaan tekijänoikeuslakia hankkiakseni sitä lisää. On kyllä muuten ihan uskomattoman tylsä sarja, en olisi kestänyt neulomatta ensimmäistä jaksoa pitemmälle. Moniavioisten mormonien uskonnollinen vakaumus menee ihan yli hilseen kun sitä ei missään vaiheessa kunnolla selitetä. Vaikuttaa pikemminkin siltä, että kyseisen uskonnollisen suuntauksen ainoa pointti on moniavioisuus. Kolmen vaimon ja yhden aviomiehen perhe-elämä menettää hohdokkuutensa noin toisen jakson tienoilla, jonka jälkeen joka ikinen asia puhuu sen puolesta, ettei kukaan vaimoista todellakaan nauti järjestelystä. Ja kuitenkin he joutuvat jatkuvasti puolustelemaan sitä ulkomaailmalle. Billin bisneskuviot valtaavat sarjassa kohtuuttomasti aikaa, eivätkä ole tippaakaan kiinnostavia. Samoin "Yhteisö", josta Bill on ensimmäisen vaimonsa kanssa karannut, on mielettömän tylsä ja amishmaisuudessaan ihan pälli juttu. Poikkeuksellisen perheen arjen kulku on sarjan mielenkiintoisin, mutta valitettavasti vähimmälle huomiolle jäävä aspekti. (Hups, kirjoitin yli viisi virkettä.)

241. kulttuuriteko 6.11.2011
Jälkilämpö (2009)

Paavo Westerbergin käsikirjoittama ja ohjaama trilogia on kaikkiaan hyvin samankaltainen kuin hänen aiemmin käsikirjoittamansa sarja Irtiottoja. Suomalaista surkeutta suorimmillaan. Vaikka mahtuuhan mukaan pari onnellistakin hetkeä. Kai. Tykkäsin Irtiotoista aikanaan hirveästi, mutta ehkä katsoin tätä nyt väärässä mielentilassa kun en niin kovin innostunut moisesta masentelusta.

242. kulttuuriteko 6.11.2011
You Will Meet a Tall Dark Stranger (2010)

Muistaakseni Katja Kallio kirjoittaa Elokuvamuistissa, että melkein kaikki Woody Allenin elokuvat ovat uusittuja versioita hänen aiemmista elokuvistaan. En ole Woody Allen -asiantuntija, mutta mielestäni tässä oli jotain kovin tuttua. Osaltaan se toi mieleeni Sisäkuvia, osaltaan jotain mitä en osaa määritellä. Tai ehkä tuttuus johtuu vain siitä kärsivästä ja väärinymmärretystä kirjailijahahmosta, joka on Allenin elokuville niin tyypillinen. Hauska, leppoisa, tykkäsin tästä paljon enemmän kuin uusimmasta aikamatkailuhässäkästä.

243. kulttuuriteko 6.11.2011
Niccolò Ammaniti: Juhla alkakoon (2011)

Parnassossa tätä haukuttiin, mutta koska Parnassoon arvosteltavaksi pääseminen ylipäänsä edellyttää kirjalta tiettyä tasoa, en ottanut sitä vakavasti. Toisaalta vältin tämän kirjan moneen otteeseen kirjastossa, koska sen aihe ei yksinkertaisesti vaikuttanut kiinnostavalta. Kun viimein aloin lukea sitä, Ammanitin ammattimainen kerronta tempaisi mukaansa ja innostuin, mutta loppua kohti koko juttu lässähti täysin. Italialainen mafioso järjestää suuren luokan vippibileet vastikään ostamassaan puistossa, mutta juhlissa kaikki menee täysin pieleen, eikä siihen edes ole syynä itsemurhaiskua suunnitteleva saatananpalvojien ryhmä, vaan katakombeista kömpivät neuvostoliittolaiset. Pinnallinen ja outo kirja. Sen sijaan suosittelen lämpimästi Ammanitin edellistä suomennettua teosta, Taivaan ja maan väliltä.

Etelän tuulia ja hulluja naima-aikeita

Aargh! En kestä tätä painetta. Pakko harppoa nopeasti ja hyökätä uusien kulttuuritekojen kimppuun.

231. kulttuuriteko 31.10.2011
Jari Peltonen: La Table (2011)

La Table on ravintola, jossa asiakas ei koskaan ole oikeassa - siis taatusti ranskalainen ravintola. Kyseessä ei ole varsinaisesti sarjakuva, vaan pikemminkin sarja pilakuvia, joihin liittyy vähän tekstiä. Tällainen ilmaisumuoto ei ehkä ole kaikkein parhaimmillaan kun niitä kuvia katselee parisataa putkeen, mutta ihan hauska kirja kuitenkin.

232. kulttuuriteko 1.11.2011
Francis, Dugmore & Rico: Madam & Eve (2005)

Olen kerran tavannut eteläafrikkalaisen pariskunnan. Lisäksi olen nähnyt Johannesburgiin sijoittuvan kammottavan elokuvan District 9. Siinä kaikki mitä tiesin Etelä-Afrikasta. (Sori, olen aina ollut maantiedossa ja bilsassa vähän blondi.) Tämän sarjakuvan myötä tiedän nyt, että Nelson Mandela oli Etelä-Afrikan presidentti ja että Etelä-Afrikan valkoihoisten keskuudessa on yleistä pitää mustia kotiapulaisia.

Madam ja Eve kertoo valkoisesta emännästä ja mustasta kotiapulaisesta, joka keksii jatkuvasti uusia keinoja luistaa töistä, hilata palkkaa ylöspäin ja järjestää pieniä jekkuja madamelle. Sarjakuvassa on niin vahva poliittinen vivahde, että kaikkea en ymmärtänyt. Eniten tykkäsin metafiktiivisistä katkelmista, esimerkiksi siitä jossa rosvot varastavat sarjakuvan ja aikovat myydä sen, ja siitä, jossa madam ja Eve huomaavat, että sarjakuvan seinät ovat hauraita ja livahtavat siitä ulos - vain löytääkseen ulkopuolelta madamen äidin tupakalla.

233. kulttuuriteko 1.11.2011
Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto (2010)

Hehee. Enpä muista koskaan nauraneeni näin paljon pieruhuumorille. Vaikka oikeastaan tässä on hauskaa se, miten loputtoman hauskaa pieruhuumori on sarjiksessa seikkailevien eläinten mielestä. Ilves ja kärppä ovat metsän lyömätön parivaljakko, joka repii riemua sieltä mistä sitä saa. Usein kesyt aitauksissa asuvat elukat toimivat heidän viihteenään, niitä kun on niin kiva kiusata. Joskus sekään ei riitä, vaan välillä ilves antaa kärpällekin ympäri korvia ihan vaan siksi, että se on niin hauskaa. Luonto on kamala, sananmukaisesti. (Ja täällä sille sitten naureskellaan norsunluutornista, hähää.) Sarjikseen voi muuten tutustua myös netissä.

234. kulttuuriteko 2.11.2011
An Education (2009)

Aika hyvä, aika hyvä. Vaikka tässä ei mitään maata mullistavaa tapahdukaan, leffassa on koko ajan jotenkin piinaava tunnelma. Tapahtumat sijoittuvat 1960-luvun alkuun ja 16-vuotias koulutyttö tekee huimasti töitä päästäkseen Oxfordin yliopistoon. Kun kuvaan ilmestyy vanhempi mies joka näyttää hänelle aikuisten maailman, yökerhot ja Pariisin, alkaa tytön mielessä kyteä ajatus, onko koulutus sittenkään tärkeää jos kerran voisi päästä naimisiin.

Itse kuulun siihen sukupolveen tai muuten vaan ihmisryhmään, jolle tällainen ajatus on vähän käsittämätön. Miksei voisi tehdä molempia? Mutta toisaalta, nykyään naisen on melkein pakko tehdä molemmat. Kuka mies enää tänä päivänä suostuisi noin vain elättämään kouluttamattoman vaimonsa? Ja toisaalta taas, ei tämä ajatus ole nykynaisellekaan ihan vieras, koska suomalainen yhteiskunta mahdollistaa aika hyvin kotiäitiyden. Melkoisen monet entiset luokkakaverini (nimeltämainitsemattomasta sadantuhannen asukkaan kaupungista) menivät sen kummempia kouluja käymättä naimisiin ja pyöräyttivät muutamia mukuloita (ja Facebook-kuvista päätellen lihoivat kymmeniä kiloja). Kun heidän lapsensa ovat jo koulussa, minä olen edelleen koulussa ja taistelen yhteiskunnan ristipaineessa, jossa on kiire valmistua, mutta valmistumisen jälkeen kukaan ei palkkaa, koska hankkiutuisin kuitenkin vaan heti äitiyslomalle. Huutakaa vaan tasa-arvostanne, mutta niin kauan kuin miehet eivät voi synnyttää, näin se vaan on.

235. kulttuuriteko 2.11.2011

Ja vuoden tyhjäpäisimmän elokuvan palkinto menee...  
Tättädädäädädää... 
elokuvalle:

Sinun numerosi? - Kuinka monta on liian paljon? (What's Your Number?) (2011)

Ally (Anna Faris... siis kuka?) huomaa siskonsa häiden alla sekstanneensa yhdeksäntoista miehen kanssa. Mahdollisuudet päästä naimisiin heikkenevät kuulemma huomattavasti jos naisella on ollut enemmän kuin 20 sänkykumppania, joten Ally julistaa menevänsä naimisiin numero 20:n kanssa - ja päätyy heti julistuksensa jälkeen punkkaan karmean ex-pomonsa kanssa. Eipä siis auta muu kuin yrittää uudelleen niitä yhdeksäätoista exää - jospa joku olisi kehittynyt edukseen. Naapurin naistenmies Colin (Chris Evans... woot, kuka? Aaa, Kapteeni Amerikka) on hyvä jäljittämään ihmisiä, joten vastineeksi siitä, että antaa Colinin piileskellä naisilta asunnossaan Ally saa oman yksityisetsivän. Koska Colinilla piisaa välteltäviä naisia, hän alkaa viettää melko paljon aikaa Allyn asunnossa. Ja nyt ette kyllä varmaan arvaa mitä tapahtuu...

Vaikka juoni on kuin mistä tahansa muusta romanttisesta komediasta, voin vannoa ja vakuuttaa, että tämä on vielä hölmömpi kuin ne kaikki muut. Mutta kyllä se ihan viihteestä kävi.

Yhteenveto lokakuun jälkeen

Leffat: 112
Kirjat: 53
Sarjakuvat: 24
Näyttelyt: 9
Festarit, messut, tapahtumat: 7
Tv-sarjat: 7
Keikat: 6
Audiokirjat: 4
Muut: 4
Teatteri: 3
Stand up: 1
Levyt: 1

Yhteensä 231. Jäljellä 134.

Halloween All Night Long Film Festival 2011

Vuosittainen Halloween-elokuvakatselmuksemme järjestettiin tänä vuonna toista kertaa ja elokuvat olivat mahdollisesti vielä huonompia tai ainakin tilanteeseen sopimattomampia kuin viime vuonna. Hyviä kauhuleffoja on hirrrrvittävän (böö!) vaikea löytää, paitsi sellaisia, jotka kaikki ovat nähneet. Saa vinkata ensi vuoden varalle.

227. kulttuuriteko 29.10.2011
Rubber (2010)

Avomieheni näki paljon vaivaa löytääkseen parempia leffoja kuin viime vuonna, mutta ensimmäinen meni kyllä metsään ja pahasti. Kauhusta ei tässä ole tietoakaan, mitä nyt telepaattisia voimia omaava autonrengas räjäyttelee ihmisiltä päitä kattoon. Lisäksi leffassa on outo metafiktiivinen ulottuvuus kun leffan katsojat saavat seurata yleisöä, joka katselee tapahtumia kiikarilla. Vähän yli hilseen meni.

228. kulttuuriteko 30.10.2011
Ystävät hämärän jälkeen (Let Me In) (2010)

Muuten tämä oli varmasti illan paras elokuva, mutta ei kyllä ollenkaan pelottava. Aistin yleisössä hermostunutta liikehdintää loppua kohti ja omasta mielestänikin tämä tuntui aika pitkältä, etenkin kun juuri kirjan luettuani tiesin kuinka se loppuu. Kaikki ei tokikaan tapahdu leffassa samoin kuin kirjassa, ja koska kirjassa on kuutisensataa sivua, karkea arvioni olisi, että elokuvassa on noin 30 prosenttia kirjan sisällöstä.

Syy siihen, että katsoimme tämän "turhan jenkkiversion" emmekä sitä ruotsalaista "mestariteosta", oli se, että ystäväni oli jo nähnyt sen ja halusi vertailla sitä tähän. Olen kyllä vannoutunut amerikkalaisen elokuvan ystävä ja katson oikeastaan aika harvoin muualta tulevia leffoja (paitsi tietämättäni). Kun olin lukenut (ruotsalaisen) Ystävät hämärän jälkeen -kirjan juuri viikkoa aiemmin, huomasin kuitenkin heti tämän filmatisoinnin amerikkalaisuuden sanan varsinaisessa merkityksessä, ja se teki katselukokemuksesta hyvin outouttavan.

Leffassa on enimmän osan ajasta tunnelmallinen valaistus ja kaunis musiikki. Se on rakkaudella tehty ja lapsinäyttelijät ovat symppiksiä, mutta Halloween-iltaan se oli liian kesy. Tykkäsin tästä kuitenkin sen verran, että jos ruotsalainen versio todellakin on vielä parempi, se on myös aivan pakko katsoa.

229. kulttuuriteko 30.10.2011
Insidious (2010)

Kahden ei-pelottavan elokuvan jälkeen yleisö alkoi takoa lattiaa ja huutaa "Kauhua! Kauhua!". Monimutkaisen äänestysprosessin jälkeen päädyimme tähän Saw-ohjaajan uuteen tuotokseen. Se olikin ihan hyvä valinta, sillä mielestäni se oli illan pelottavin elokuva olematta samalla ihan hirveän hölmö. Leffassa on melkein loppuun asti mukavan leppoisaa draamaelokuvan tuntua, vaikka se lopulta meneekin Lasaruslapsi-touhuksi.

Juoni kuulostaa aika perinteiseltä. Perhe on juuri muuttanut uuteen kotiin kun yksi lapsista vajoaa yllättäen koomaan ilman mitään syytä. Samaan aikaan kotona työskentelevä äiti alkaa kuulla ääniä ja nähdä aaveita. Vaimo saa miehensä suostumaan uuteen muuttoon, mutta heti kättelyssä käy ilmi, ettei kummittelu ollutkaan talosta kiinni. Vaimo palkkaa paikalle jonkinlaisen meedion ja tämän hassut apulaiset, ja niin alkaa taistelu räyhähenkiä vastaan.

Vaikka kyseessä onkin hyvin klassinen tarina, se onnistui viihdyttämään hyvin ja myös pelottelemaan (ainakin minua) ilman ala-arvoista säikyttelymatskua. Ja leffassa näkyy myös pesukarhupehmolelu!

 

230. kulttuuriteko 30.10.2011
Evil Dead (1981)

En ehkä voi koskaan antaa anteeksi ystävälleni, joka toi tämän elokuvan mukanaan. Puoli tuntia meni, mutta sen jälkeen katsoin leffan silmät kiinni, välillä raottaen toista. Voin kertoa, että äänistä saattoi päätellä ihan tarpeeksi. En pelännyt, mutta tämän kaltaisen kauhuleffakuvaston katseleminen vain alkaa kuvottaa minua.

Akateemista kirjallisuudentutkimusta

226. kulttuuriteko 29.10.2011
FL Maria Mäkelän väitöstilaisuus, Tampereen yliopisto
Uskoton mieli ja tekstuaaliset petokset. Kirjallisen tajunnankuvauksen konventiot narratologisena haasteena (2011)

Olen ollut lukuisilla Maria Mäkelän pitämillä kirjallisuuden kursseilla ja olen jo parin vuoden ajan joutunut kuulemaan hänen väitöskirjansa aiheista. Koska Mäkelä on innostuneisuudessaan käsittämättömän innostava opettaja, olin ihan tempautunut väitöskirjan mukaan jo ennen kuin sitä oli edes painettu. Mäkelän takia luin jopa pari vuotta sitten Monica Lewinskyn elämäkerran! Ja miten se liittyi mihinkään? Siten, että Mäkelän väitöskirja tarkastelee uskottomuuskertomuksia kaunokirjallisuudessa. Ja vaikka Clinton-Lewinsky-skandaali ei ehkä ole innoittanut monia kaunokirjallisia teoksia, mielenkiintoista on se, miten sitä on Mäkelän mukaan luettu kuin kaunokirjallisuutta. Esimerkiksi syyttäjä Kenneth Starrin kirjoittama raportti (siis lakiteksti) Clinton-tutkimuksista julkaistiin pokkarina ja sitä myytiin huimia määriä. Ihmiset siis lukivat sitä viihteenä. (Katsokaa vaikka, Amazonista sitä saa!) Toinen kiintoisa tapaus on Tom Simonin toimittama Poetry Under Oath, jonka myös luin pari vuotta sitten tilattuani sen Amazonista. Siihen on koottu katkelmia Clintonin ja Lewinskyn todistuksista oikeudessa ja rivitetty lausunnot uudelleen niin että niistä on muodostunut - no, melkeinpä runoutta.

Tämän fiktioksi muuntuneen todellisuuden lisäksi Mäkelä käsittelee väikkärissään mm. Rouva Bovarya, joka on ilmeisesti ollut kaiken alku ja juuri, sekä Kate Chopinin Heräämistä. Väitöskirjan voi lukea vaikka kokonaan täältä, jos kiinnostusta löytyy. Itse en aio analysoida sen sisältöä tässä nyt enempää, koska en ole lukenut sitä (vielä).

Muutama sana itse tilaisuudesta. En ole koskaan aiemmin ollut väitöstilaisuudessa, vaikka suvussani onkin yksi tohtori. Pelkäsin että paikalla olisi vain pynttäytyneitä perheenjäseniä, mutta onneksi muitakin rähjäisiä opiskelijoita oli raahautunut paikalle, eikä takarivissä neulominen vaikuttanut epäkunnioittavalta. Itse asiassa suurehko luentosali oli ihan täynnä. Väittelijä ja vastaväittäjä ynnä muut tilaisuuteen kuuluvat jehut olivat pukeutuneet mustiin ja kun he astelivat sisään juhlallisessa kulkueessa, kaikki nousivat seisomaan kuin oikeussalissa. Melkein odotin kuulevani kohta Maamme-laulun tai jonkin yliopistosalaseuran salaisen rituaalilaulun, mutta onneksi sellaista ei sentään kuulunut.

Aluksi Mäkelä esitteli tutkimusaiheensa muutaman esimerkin avulla melko lyhyesti ja virallisesti. Se oli ihan mielenkiintoista, vaikka olinkin kuullut kaiken jo aiemmin. Sitten alkoi "vastaväittäminen", joka ei valitettavasti ollut kiihkeää pampulla päähän lyömistä, vaan vastaväittäjä Lea Rojola pikemminkin kyseli kysymyksiä, joihin Mäkelä sitten vastaili. Kysymykset olivat supertympeitä ja liittyivät enemmän kirjan muotoon ja rakenteeseen kuin sen sisältöön, josta olisi ollut kiinnostavaa kuulla. Istuin tilaisuudessa yli kaksi tuntia ja neuloin kokonaisen villasukan (no lasten sukan, mutta kuitenkin) ja sitten en enää kestänyt, koska loppua ei vaikuttanut olevan näkyvissä. Luultavasti siis missasin kaikista parhaimman osan. Ihan varmasti lopuksi oli ilotulitus ja kuohuviiniä kaikille.

Rene Magritte: Lovers

Tositeevee ja tosielämän urotekoja

Kiriminen on sujunut niin mallikkaasti, että taas on kirjoitettavana melkoinen määrä rästejä. Lääh puuh.

224. kulttuuriteko 28.10.2011
Ian Rankin: Synkkiä enteitä (2011)

Virittäydyin halloween-tunnelmaan hieman jo perjantaina tämän sarjakuvapokkarin myötävaikutuksella. Se sopii muutenkin tällä hetkellä vallitsevaan ajan henkeen, koska olen viimeiset pari kuukautta innokkaasti tapittanut Big Brotheria. Synkkiä enteitä nimittäin kertoo hyvin BB-talon kaltaisesta tositeeveeyhteisöstä, johon haalittuja ihmisiä on tarkoitus kammotella hieman erilaisilla pelotteilla ja katsoa kuka selviää viimeiseksi henkisestä koetuksesta. Talo vaikuttaa kuitenkin alkaneen elää omaa elämäänsä ja asukkaat näkevät harhoja ja painajaisia jo ennen kuin tuotantoyhtiö on alkanut säikytellä heitä. Niinpä tilannetta hallitsemaan lahjotaan yliluonnollisten tapausten tutkija John Constantine, joka astelee taloon valmiina selvittämään paranormaalit ongelmat. Pian käy ilmi, että tositeevee on taruakin ihmeellisempää.

Ian Rankin on kunnostautunut dekkarikirjailijana ja se näkyy tässä sarjakuvassa, jonka kuvituksesta on huolehtinut Werther Dell'Edera. Tarina on jännittävä ja koukuttava huumoriakaan hukkaamatta, ja loppu on yllätyksiä täynnä. Synkkiä enteitä ilmestyi Egmontin uudessa Pulp-sarjassa, johon kuuluu klassista ja modernia toiminta-, seikkailu- ja jännityssarjakuvaa aikuiseen makuun sopivalla ulkoasulla. Hyvältä vaikuttaa.

225. kulttuuriteko 29.10.2011
Shauna Reid: Dieettitytön huimat seikkailut (2009)
Suom. Tarja Kontro

Löysin siis tämän pokkarin kirjaston kierrätyshyllystä ja alettuani lukea sitä väsyneenä heti bussissa, en voinut laskea sitä käsistäni. En oikein tiedä, mikä herätti kiinnostukseni, sillä en tosiaan ole mikään laihdutusintoilija, mutta olen iloinen, että luin tämän, koska lopulta tarinaan tuli mukaan niin paljon kaikkea muutakin kuin dieettijuttuja.

Kirja perustuu australialaisen Shauna Reidin samannimiseen blogiin, jota hän alkoi kirjoittaa ahdistuttuaan ylipainoisuudestaan niin että liittyi viimein Painonvartijoihin ja aloitti elämänmuutoksen. Reid painoi parhaimmillaan 160 kiloa ja tämä kirja kertoo mm. siitä, kuinka hän laihdutti painonsa puoleen siitä, hitaasti mutta varmasti.

Kirja on tosi vetävästi kirjoitettu ja lyhyet blogipostaukset pakottavat lukemaan sen vauhdilla. Se on myös uskomaton tarina täydellisestä elämän- ja asenteenmuutoksesta, joka lopulta johtaa kaikkien unelmien saavuttamiseen.

Kun Shauna on laihduttanut sen verran, ettei hän enää ole liian lihava kaikkeen, hän muuttaa sisarensa kanssa Edinburghiin tarkoituksenaan nähdä Eurooppaa. Ilmeisesti Eurooppaan muuttaminen pariksi vuodeksi on joku australialaisten nuorten pakollinen siirtymäriitti, kuten kirjasta käy ilmi. Tässä vaiheessa kirja muuttuu laihdutustarinasta matkakertomukseksi ja rakkaustarinaksi, mikä onkin kaivattu käänne, sillä kiloista vatvomista voi kestää vain tietyn sivumäärän verran.

Skottimies tuo Shaunan elämään ja kirjaan sellaista jännitystä ja hauskuutta, mitä on fiktiosta vaikea löytää. Jouduin moneen otteeseen kiemurtelemaan, etten olisi alkanut ulvoa naurusta lukiessani kirjaa julkisella paikalla. Erityisesti mieleeni jäivät Shaunan ja Garethin hulvattomat häät Vegasissa (jo kuvaliite spoilaa tämän) ja ihailin suuresti heidän ihanaa elämänasennettaan: "Suhtaudumme vakavasti avioliittoon, mutta emme häihin".

Läskinkarkotusprosessi vaikutti kyllä melkoiselta taistelulta. Tarinan aikana tapahtuu moneen kertaan niin, että Shauna lipsuu pariksi viikoksi terveellisistä elämäntavoistaan, ja onkin taas äkkiä kymmenen kiloa painavampi. Minun on vaikea käsittää miten se voi olla mahdollista, koska en ole ikinä joutunut miettimään sitä mitä suuhuni pistän. En usko, että onnistuisin ikinä lihomaan 160-kiloiseksi, vaikka yrittäisin. Lukiessa kirjaa tuli vähän masentunutkin olo kun pysähdyin ajattelemaan: "Mitäs sitten kun olet tavoitepainossa? Suklaata ja jäätelöä pitää vältellä koko loppuelämä jos haluat pysyä siinä!" Ihailen ihan vilpittömästi ihmisiä, jotka pystyvät tällaiseen ruumiinhallintaan. Shaunan tarina on menestystarina, koska hän muuttaa oikeaoppisesti koko elämäntapansa sen sijaan, että yrittäisi turvautua pikadieetteihin.

Samastuin Shaunaan hahmona paljon, sillä jaamme saman rakkauden numeroihin, tilastoihin ja selkeisiin päämääriin, joita kohti pakkomielteisesti pyrimme. Shauna oppii lopulta hieman relaamaan, mutta tällä hetkellä minä olen vielä numeroiden orja: 135 kulttuuritekoa jäljellä, 62 päivää aikaa.

Suosittelen ihan vilpittömästi tätä kaikille tytöille, sillä kirja on tosielämän chick litiä parhaimmillaan.

Ennen ja jälkeen.

Täältä tullaan, 365!

Kiri lähti käyntiin kolmella sarjakuva-albumilla. Loppuviikosta luvassa mm. halloweenin leffaspektaakkeli kaikilla mausteilla!

221. kulttuuriteko 26.10.2011
Aapo Rapi: Meti (2008)

Tässä sarjakuvateoksessa sarjakuvataiteilija kertoo omaa tarinaansa samaan aikaan kun hänen isoäitinsä kertoo omaansa. Aapo alkaa haastatella mummoaan Metiä vanhoista tapahtumista ja luuhaa vapaa-ajat baareissa saamatta mitään järkevää aikaiseksi. Aapon vieraillessa useita kertoja Metin luona heistä alkaa pikkuhiljaa tulla läheisiä ja jonkinlainen yhteinen sävel löytyy. Meti innostuu tarinoinnista niin, että kirjoittaa sarjisprojektin ohella vielä kirjankin, koska Aapolla on aina niin kiire jonnekin.

Kesti jonkin aikaa tajuta se taustalla kukkiva Aapon tarina Metin löpinöiden välistä. Katkelmat Aapon elämästä kun ovat usein sanattomia ja aika irrallisen oloisia. Lopulta kun selailimme kirjaa ystäväni kanssa taaksepäin, onnistuin hahmottamaan tarinan ja sarjiksesta tuli kokonaisvaltainen stoori.

Tämän lukeminen kesti yllättävän kauan, sillä Meti tarinoi sellaisella murteella, joka alkaa välittömästi soida päässä niin leppoisana ja verkkaisella tahdilla, ettei kiiruhtamaan pysty. Tykkäsin tässä erityisesti siitä, että ruudut pursuilevat iloisia värejä. Joissain yleensä sivun mittaisissa tarinoissa teksti on niin pientä, että tihrustaminen vähän ärsytti.

222. kulttuuriteko 27.10.2011
Karstein Volle: Käsi sydämellä. 100 tosiasiaa maailmalta (2009)
Suom. Vesa Kataisto

Sarjakuvamakuni on vielä aika kehittymätön, enkä oikein osaa sanoa millaisista jutuista tykkään (paitsi Nemistä). Ajattelin, että tällainen sarkastiselta vaikuttava sarjis jossa oletettavasti pilkataan koko maailmaa voisi olla hauska. Hmm. Sanoisin että 10 prosenttia jutuista on hauskoja, 40 prosenttia niistä en tajunnut ja 50 prosenttia uskoisin tajunneeni, mutta en tajunnut miksi niiden pitäisi olla hauskoja. Ehkä hauskin juttu koko kirjassa on "Mistä sinun edelläsi kävelevät ihmiset puhuvat?":

- Mitä jos kuljetaan rivissä, ettei kukaan pääse ohi?
- Hieno idis! Niin tehdään!
- Mitä jos käveltäisiin vielä oikein, oikein hitaasti?
- Juu! Niin tehdään!
- Sitten pysähdytään yhtä aikaa, ilman ennakkovaroitusta!
- JEE!

Ja nyt te kaikki ajattelette, että minulla on surkea huumorintaju. Mutta hei, sanoin että se oli paras juttu tässä kirjassa, ei maailmassa! (Ja sitä paitsi miten edelläni sattuvatkin aina kävelemään maailman tyhmimmät ihmiset?)

Tämän sarjiksen piirrosasusta taas en oikein tykännyt, koska se näyttää ihan clip artilta. Vaikutelmaa vahvistaa se, että tekstit on kirjoitettu tietokoneella.

223. kulttuuriteko 27.10.2011
Dupuy & Berberian: Jeanin elämää. Teoria yksinäisistä ihmisistä (2010)
Suom. Mikael Ahlström

Jean ei ole minulle ennestään tuttu tyyppi ja nappasin nämä sarjikset pikaisesti käydessäni viimeksi kirjastossa, mutta jos lukijat ovat tavanneet Jeanin aiemmin, tämän albumin tapahtumat sijoittuvat "kolmannen albumin keskivaiheen ja neljännen albumin alun väliin". Jeanin kaverin Félixin tyttöystävä on lempannut hänet ulos ja hän punkkaa väliaikaisesti Jeanin luona.

Albumi alkaa ja loppuu aika kafkamaisesti, sillä Jean näkee painajaisia kolmesta mustapukuisesta miehestä, jotka aikovat teloittaa hänet kertomatta syytä. Välille sijoittuvat tarinat ovat humoristisempia ja kevyempiä. Käydään maalla viettämässä synttäreitä ja vietetään aikaa kavereiden kesken. Félix on eroangstissaan kehitellyt useita katkeria teorioita miehistä ja naisista, eikä niiltä säästy kukaan, varsinkaan silloin kuin kannattaisi olla hiljaa. Jean taas on kirjailija, joka ei ole kolmeen vuoteen kirjoittanut mitään, ja joka niin ollen kärsii jonkinlaisesta luomisen tuskasta. Onneksi apu siihenkin löytyy maaseudulta - joskaan ei sen rauhasta.

Takakannessa väitetään, että albumi on kaksivärinen, mutta minä väitän vastaan. (Ehkä kyseessä on joku sarjakuvatermi jota en ymmärrä.) Ainoa väri albumissa on vaaleansininen. Sen lisäksi ruuduissa näkyy valkoista ja mustaa. Siispä mielestäni albumi on kyllä joko yksivärinen tai kolmivärinen, muttei missään nimessä kaksivärinen. Niih! Olen muuten huomannut, että aluksi yksi-/kolmiväriset albumit näyttävät tosi tylsiltä ja jollain kummalla tapaa räikeiltä, mutta niiden lukemiseen tottuu todella nopeasti ja sarjakuvan maailma muuttuu mielikuvituksen voimalla värikkääksi. No, ihminen tottuu.

Superkiri

Kyllä, se on alkamaisillaan. Mutta kuten parhaat laihdutuskuurit, vasta huomenna. Älkää karatko.

Tiivistämisen taito

Aion tehdä merkittävän uhrauksen ja jättää Big Brotherin väliin saattaakseni blogini ajan tasalle. Mitäs siihen sanotte? Olen asialleni omistautuva bloggaaja (joka katsoo BB:n luultavasti myöhemmin Katsomosta)! Jotta tästä ei tulisi yhdeksän tunnin urakkaa, päätin harjoitella hieman tiivistämistä, joka on aina ollut minulle vaikeaa. Kirjoitan siis jokaisesta kulttuuriteosta korkeintaan viisi virkettä. Pahoittelut tästä. Jos olisin parempi sumplimaan minuuttiaikataulujen kanssa, olisin jo kirjoittanut romaanin.

212. kulttuuriteko 15.10.2011
Easy A (2010)

Teinityttö Olive myöntää painostuksen alaisena bestikselleen menettäneensä neitsyytensä, vaikka se ei ole totta. Juttu leviää nopeasti koko koulun tietoon. Pojat huomaavat, että huhumyllyä voi käyttää hyväksi ja pyytävät Olivea kertomaan tehneensä erinäisiä juttuja heidän kanssaan. Siveän uskisryhmän lutkaksi tuomitsema tyttö päättää alkaa pukeutua maineensa mukaisesti ja ompelee pitsikorsetteihinsa tulipunaisen kirjaimen kuten Hester Prynne. Kantaaottavuudessaan Mean Girlsille sukua oleva leffa luiskahtaa lopulta kliseisyydessään mitäänsanomattomien teinileffojen kastiin.

213. kulttuuriteko 17.10.2011
Tuulevi & Henrik Aschan: Selviämistarina - alkoholi parisuhteessa (2010)

Alkoholisti ja hänen vaimonsa kertovat kirjassaan kuinka kamalaa viinan kanssa läträäminen oli ja kuinka siitä päästiin eroon. Miehen ja naisen sinämuotoiset kirjeet vuorottelevat. Toistuvana kaavana on se, että ensin esitetään ote "päiväkirjasta" ja sen jälkeen "havaintoja muutamia vuosia myöhemmin". Tämä ärsytti ensinnäkin siksi, etteivät päiväkirjaotokset selvästikään ole suoraan päiväkirjoista ja toiseksi siksi, että "havaintoja"-osioissa kerrotaan yleensä täysin sama asia kuin päiväkirjaosioissa, hieman eri sanoin. Liian analyyttinen koskettaakseen.

 

214. kulttuuriteko 18.10.2011
Sinä päivänä (One Day) (2011)

Voi mikä pettymys. Leffan traileri oli niin ihana ja kirja niin hehkutettu, että odotin vähintäänkin vuoden ihaninta elokuvaa. Lopullinen arvio lienee "ihan ookoo". Leffassa ei tapahdu oikein mitään ja sitten kun vähän jotain tapahtuu, arvaa melkeinpä heti miten siinä käy. Anne Hathawayn kunniaksi on sanottava, että hän vastaa joka tapauksessa kulttuurivuoteni tähän mennessä ihanimmasta leffasta. (Ja Anne Hathaway on ihana, sanokaa mitä sanotte, ja veikkaan hänen voittavan Oscarin kolmen vuoden sisällä.)

215. ja 216. kulttuuriteko 19.10.2011
H. Paakkanen: Amerikka ja Kati Kovács: Kuka pelkää Nenian Ahnavia? (2010)

Sain viimeinkin luettua pääkirjaston arvonnasta voittamani tämän vuoden Sarjakuva-Finlandian voittajat. Onneksi en ole maksanut niistä, sillä en keksi edes viittä virkettä molemmista. Amerikassa sivarihippi löytää talvisodan hengen (vrt. pullon henki) ja lähtee kotimaahan kyllästyttyään Amerikkaan perustamaan uutta uskontoa. Nenian Ahnav kurjistelee, oksentelee ja aiheuttaa ällötystä. Melko käsittämättömiä juttuja molemmat.

217. kulttuuriteko 20.10.2011
Trust (2010)

Teinityttö löytää sielunkumppaninsa netin keskustelupalstalta ja tekee jostain syystä kaikkein typerimmät ratkaisut, vaikka tyyppi valehtelee ikänsä kolmeen kertaan alakanttiin. Tarinana ei mitenkään järisyttävän omaperäinen, mutta leffa keskittyy mielenkiintoisella tavalla psykologiseen analyysiin ja pyörittelee perheenjäsenten tunteita niin että niistä tulee outoudessaan melko aidon oloisia.

218. kulttuuriteko 21.10.2011
Tampereen Teatteri: I Love You Because, päänäyttämö

Tässä on kerrankin onnistuttu loihtimaan näyttämölle niin hyvä musikaali, ettei laulaminen haitannut yhtään! Biiseissä kerrotusta tarinasta pysyy hyvin kärryillä ja juoni on kuin mistä tahansa romanttisesta komediasta. Loistavia, sädehtiviä näyttelijöitä, paljon huumoria ja hauskoja oivalluksia sinkkuelämästä.

219. kulttuuriteko 21.10.2011
Tartunta (Contagion) (2011)

Kuulosti perinteiseltä katastrofielokuvalta, jossa koko maailman populaatio on vaarassa ja pian kaikista tulee zombeja tai jotain, mutta olikin positiivinen yllätys. Nopeasti tappava virus lähtee leviämään ja leffa kuvaa jonkin sortin työntekijöitä, jotka yrittävät päästä sen alkuperän jäljille ja kehittää nopeasti rokotetta. Jude Law nähdään uransa vastenmielisimmässä roolissa bloggaajana, joka punoo salaliittoteorioita ja kannustaa ihmisiä vaihtoehtohoitoihin - sikainfluenssakatastrofin aikana esille noussut tosielämän ihmistyyppi. Miellyttävällä tavalla tempoltaan rauhallinen ja realistisen tuntuinen leffa.

220. kulttuuriteko 22.10.2011
John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen (2008)
Suom. Jaana Nikula

Tosi koukuttava kirja, hurjan karmea. Taitavasti rakennettu monien monituisten henkilöiden ja juonikuvioiden varaan. Juuri tällaiset kirjat onnistuvat luomaan kokonaisen maailman, kun tapahtumia kuvataan niin monelta kantilta. Leffa pelottaa jo etukäteen, koska siinä varmasti kaikki latistuu kaksiulotteiseksi. Mutta en kyllä ymmärrä, miksi kukaan pitäisi tätä kirjaa "ihanana", kuten eräs ystäväni.

Tein sen! Ensimmäistä kertaa kuukausiin olen rästeistä vapaa! Huomenna alkaa superkiri.

Laskelmia, tunnelmia, suunnitelmia

Löysin eilen kirjaston hylkäyshyllystä kirjan, joka perustuu suosittuun blogiin. Aloin lukea sitä heti kotimatkalla ja jäin tiukasti koukkuun. Se on niin hauska, ja mikä parasta, siinä on vahva eteenpäin menon tuntu. Blogin kirjoittajalla on päämäärä, jota kohti hän rämpii, ottaa takapakkia ja aloittaa taas, kunnes päämäärä alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa mahdolliselta saavuttaa.

Tämän blogin pitäminen alkoi siitä, kun ystäväni kanssa katsoimme uudenvuodenjuhlien jälkeisessä krapulassa elokuvan Julie & Julia (katso ensimmäinen merkintäni). Leffa perustuu kirjaan, joka perustuu blogiin, joka taas perustuu erääseen keittokirjaan. Elokuva herätti bloggauskuumeen ja pohdin noin puolen tunnin ajan, millaisen päämäärätietoisen blogin voisin itse luoda, niin että päämäärään olisi myös mahdollista päästä. Oikeastaan tämä blogi syntyi siis hetken mielijohteesta, eikä minulla ollut aavistustakaan, tulisiko kolmestasadastakuudestakymmenestä kulttuuriteosta ikinä valmista.

Voisi sanoa, että innostuin tästä projektista. Välillä on ollut vaikeaa, eikä aika tunnu millään koskaan riittävän sekä kulttuuritekoihin että niistä kirjoittamiseen. Kesällä jäin niin paljon jälkeen, että luovuin jo kokonaan ajatuksesta saada 365 täyteen vuodessa. Mutta tämän kirjan lukeminen innosti minua jälleen ja nyt tahdon taistella tieni voittoon. Voitto on pieni ja maailmalle merkityksetön, mutta tiedän, että tulen olemaan itseeni pettynyt jos tavoite jää näin pienestä kiinni. Vielä on nimittäin aikaa kiriä jos tahdon.

Tällä hetkellä kasassa on 220 kulttuuritekoa (yhdeksän kirjoittamatta, ei hyvä). Vuodessa on päiviä jäljellä 67 ja kulttuuritekoja puuttuu 145. Haastavaa! Mahdollista! Olen päätellyt, että yli kahden kulttuuriteon tekeminen päivässä onnistuu kirjaston sarjakuvaosaston avulla. Lisäksi täytyy ehkä tinkiä hieman tekstin määrästä ja siihen vuodattamastani sydänverestä. Tähänastisen kokemukseni perusteella yhden blogitekstin kirjoittamiseen näet kuluu vähintään tunti, mikä tarkoittaisi sitä, että nyt minulla olisi yhdeksän tunnin työpäivä edessä. Ei hyvä! Yritän siis rajoittaa pakollista ilmaisutarvettani jatkossa ja kertoa kirjoista, leffoista, sarjiksista ja muista elämyksistä vain olennaisen. Nyt on aika alkaa todella ponnistella päämäärän eteen.

Älkää pelätkö, en aio keskittyä koko loppuvuotta pelkkiin sarjakuviin, sillä kirjojen lukeminen on minulla veressä ja leffojen katselustakin on tullut tämän vuoden aikana arkinen tapa. Lisäksi olen viimein ryhdistäytynyt teatterin suhteen ja hankkinut Tampereen Teatterin hevijuuseri-kortin, ja yritän ehtiä teatteriin niin paljon kuin aikataulu sallii. Mutta huomisesta alkaen yritän saada kasaan kaksi kulttuuritekoa päivässä, ja jos se ei muuten onnistu, luen sarjakuvia.

Yleensä minulla on tapana saada paljon hienoja ideoita, innostua niistä hetkeksi ja jättää lopulta projekti kesken ilman että kukaan saa koskaan nähdä visioni toteutusta. Olenkin siis oikeastaan aika ylpeä siitä, että olen edennyt tässä blogissa ja tavoitteessa näinkin pitkälle. Vuosi on tuntunut hujahtavan ohi todella vauhdikkaasti kun koko ajan on pitänyt stressata joko puuttuvista kulttuuriteoista tai kirjoittamatta jääneistä kasautuvista rästeistä. Mutta vuodesta on jäänyt paljon kaikenlaista käteen. Olen tänä vuonna ollut ensimmäistä kertaa Sodankylän Midnight Sun Film Festivalilla, Tampere Film Festivalilla, Vihtorin kirjaston kirjamessuilla, Tampere Kuplii -sarjisfestareilla ja Ruisrockissa. Olen käynyt teatterissa liian vähän, mutta silti enemmän kuin viimeisten viiden vuoden aikana yhteensä. Olen ollut VinoKinossa ensimmäisen kerran viiteen vuoteen ja lukenut sarjakuvia enemmän kuin koko elämäni aikana. Enkä edes uskalla laskea, miten monta kertaa olen käynyt elokuvateatterissa. Tunnollisesti olen jättänyt koko vuoden ajan melkein jokaisen keskiviikon vapaaksi töistä, jotta olen halutessani voinut mennä plussasetelillä leffaan. Ja mikä parasta, olen jaksanut raportoida kaikesta tästä kymmenen kuukauden ajan!

Ensi vuonna en halua näin tiukkoja päämääriä. Ensi vuonna haluan kirjoittaa vapaammin kulttuurista, kirjoista ja kaikesta mikä mieleen juolahtaa. Kun 365 on täynnä, voin olla tyytyväinen itseeni ja vapautua. Mitä tästä blogista sitten tulee, se nähdään parin kuukauden päästä. (Oikeasti, voitteko uskoa, että kohta on taas joulu ja uusivuosi???)

Päivätyö kutsuu, mutta palaan kirjoittamaan rästit mahdollisimman pian. Kärsivällisyyttä!

Maailman vahvin nainen

211. kulttuuriteko 14.10.2011
Natascha Kampusch: 3096 päivää (2011)
Suom. Anja Meripirtti

Piti miettiä pitkään mitä tästä kirjoittaisin, koska kuten arvata saattaa, kyseessä on elämäkerta, joka ei voi olla herättämättä paljon tunteita. Tein tästä kirjasta oikein varauksen kirjastoon ja kun esittelin sitä ystävilleni, sain hämmästyksekseni huomata, miten harva heistä edes muisti tapauksen. (Osa jopa väitti välttyneensä koskaan kuulemasta siitä!) Omaan mieleeni on syöpynyt kuva huivipäisestä vasta vapautuneesta Nataschasta antamassa ensimmäistä haastatteluaan.

En tiedä miksi tämä juttu on jäänyt mieleeni niin vahvasti. En muista, että olisin sen myötä alkanut jotenkin pelätä enemmän. Luulen, että se vain yksinkertaisesti oli niin uskomaton juttu, ja ensimmäinen lajissaan. Pian Nataschan vapautumisen jälkeenhän näitä juttuja alkoi putkahdella esiin lisää ja karmein niistä on varmaankin Josef Fritzlin ("insesti-isän") tapaus, jossa Fritzl piti tytärtään 24 vuotta vankina kellarissa, samassa talossa jossa asui vaimonsa kanssa, ja teki tyttärensä kanssa seitsemän lasta, joista kolmea piti myös kellarissa vankina ja neljää kasvatti talossaan väittäen vaimolleen tyttärensä hylänneen lapset heidän ovelleen. Fritzlin jutun rinnalla Natascha Kampuschin tapaus vaikuttaa suorastaan inhimilliseltä. Verratkaapa vaikka Josef Fritzlin kuvaa Wolfgang Priklopilin kuvaan ja sanokaa, eikö pahuus suorastaan paista edellämainitun naamasta?

Fritzl

Priklopil

No niin. Oltuaan muutaman vuoden vapaalla jalalla Natascha Kampusch viimein kirjoitti kirjan, jota koko maailma oli odottanut. Kirjassaan hän kertoo lyhyesti lapsuudestaan, joka jäikin varsin lyhyeksi, ja enimmäkseen ajastaan vankeudessa. Natascha kaapattiin ihan tavallisena aamuna matkalla kouluun. Edellisenä iltana hän oli riidellyt äitinsä kanssa ja lähtenyt kouluun sanaakaan sanomatta. Tilanne oli poikkeuksellinen, sillä äiti oli aina opettanut, ettei vihaisena saa lähteä, koska ikinä ei tiedä, milloin näkee toisen viimeisen kerran. "Mitä muka voisi tapahtua?", Natascha miettii viimeisinä hetkinään vapaudessa. Niinpä niin. Alusta asti hyvin kerronnallinen juttu. Koulumatkalla Natascha itkeskelee ja miettii hyppäämistä auton alle - silloin äiti ja isä itkisivät ja ihan varmasti tajuaisivat kaikki virheensä. Matka katkeaa, kun hänet aivan yhtäkkiä heilautetaan nopealla liikkeellä pakettiautoon. Lapsuus on ohi.

Priklopil pitää Nataschaa ensin puoli vuotta maan alla pimeässä tyrmässä. Aluksi hän väittää toistuvasti, että hänen "toimeksiantajansa" tulevat vielä hakemaan tyttöä, joka pelkää kuollakseen, koska on seurannut isojen pedofiilirenkaiden paljastumista uutisista koko vuoden ajan. Keksimällä tällaisen jutun Priklopil maalaa itsestään hyväntekijän, joka toimeksiantajien jättäessä tulematta suostuu huolehtimaan tytöstä hyvää hyvyyttään.

Pikkuhiljaa Nataschan vankeus alkaa käydä siedettävämmäksi. Hän saa kirjoja ja videokasetteja, kasettisoittimen ja musiikkia, ja lopulta hän saa alkaa viettää yhä enemmän aikaa yläkerrassa, maan pinnalla. Pitkän ajan kuluttua hän saa jopa käydä hengittämässä ulkoilmaa yöllä, ja ihan viimeisinä vuosinaan hän tekee kirkkaassa päivänpaisteessa puutarhatöitä ja Priklopil vain selittää naapureille hänen olevan apulainen. Lopulta he käyvät yhdessä ostoskeskuksissa ja vieläpä hiihtoretkellä. Priklopil onnistuu rakentamaan Nataschalle niin voimakkaan psyykkisen vankilan, että tämä menettää monta pakomahdollisuutta ennen kuin lopulta onnistuu pakenemaan. Priklopil nälkiinnyttää ja pieksee tyttöä ja kahlitsee hänet välillä itseensä yöksi nippusiteellä. Kun Natascha lopulta onnistuu pakenemaan, kyseessä on toinen hetki kahdeksanvuotisen vankeuden aikana kun Priklopil kääntää hänelle hetkeksi selkänsä.

Koko juttu on ihan karmea ja niin käsittämättömän suuri vääryys, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Mutta kuitenkin Nataschalla ja sieppaajalla on välillä hyviäkin hetkiä. Kirjassa kuvataan hyvin sieppaajan kaksia kasvoja, pelottavaa arvaamattomuutta, vainoharhaisuutta, sadismia, ja kuitenkin sitä, että hän haluaa vain viettää normaalia elämää naisen kanssa, mutta ainoa mahdollisuus hänen sairaalle mielelleen sitä toteuttaa oli kaapata ja alistaa pieni tyttö orjakseen. Lopulta sieppaajaa käy melkein sääliksi. Hiihtoretki on hänelle suuri askel, suurta teatteria, jossa hänen on tarkoitus esittää itselleen kohtaus, jonka aikana hän "kumppaninsa" kanssa laskettelee iloisesti kumppanin ihaillessa hänen taitojaan. Suunnitellessaan hiihtohousujen ostamista Nataschalle sieppaaja "oli hetken onnellisen näköinen".

Kampusch ei kuvaa kirjassaan sitä seksuaalista hyväksikäyttöä, jonka kohteeksi hänen oletetaan joutuneen. Hän toteaa, että se on ainoa asia, joka hänellä on yksityisyydestään jäljellä vapautumisen jälkeen. Hän kertoo kuitenkin, että vaikka lievä seksuaalisuus oli jatkuvasti läsnä, media löi "seksuaalihirviö"-termillään kirveensä kiveen.

Pitkän aikaa minua ärsytti kirjassa sen ylianalyyttisyys, se, kuinka kymmenvuotiaan tytön ajatuksia, tekoja ja motiiveja kuvataan niin syvällisellä psykologisella ymmärtämyksellä, ettei se voi olla peräisin kuin laajasta jälkikäteen saadusta terapia-aivopesusta tai kirjan kirjoittamisessa avustaneilta henkilöiltä. Syntyy kuva jonkinlaisesta superihmisestä, joka jatkuvasti ymmärtää omia ja sieppaajansa tunteita, vaikka kyseessä on vasta lapsi. Kun Natascha kirjan aikana kasvaa 18-vuotiaaksi, tämä lakkaa jonkin verran häiritsemästä. Selvästi kirja on kuitenkin kirjoitettu jälkikäteisymmärryksen vallassa, eikä Kampusch edes pyri pysyttelemään silloisten tunteidensa tasolla.

Joka tapauksessa Nataschan selviytymistaktiikoita ei voi kuin ihailla. Hän kaivaa sielunsa syövereistä kaiken mahdollisen avun, joka auttaa häntä selviämään päivästä toiseen, elämässään vain yksi toinen ihminen. Sitä on vaikea käsittää, mutta Nataschan on pakko opetella antamaan anteeksi ainoalle ihmiselle elämässään, ja oppia pyytämään häneltä kaikki tarvitsemansa. Koska lapsi tarvitsee välillä fyysistä kosketusta, Natascha joutuu jopa pyytämään sieppaajaltaan, että tämä halaisi häntä. Kohtaus on koskettava, koska kumpikaan ei oikein enää tiedä, kuinka se tehdään, ja yhdessä he joutuvat etsimään oikean tavan halata.

Jo vankeutensa alkuvuosina Natascha antaa itselleen lupauksen, että vapauttaa itsensä 18-vuotiaana. Iltaisin sängyssä maatessaan hän "jakautuu kahdeksi", kuvittelee läsnäolevaksi 18-vuotiaan minän, joka rohkaisee ja lohduttaa häntä tulevaisuudesta käsin. Ulkopuolisen keskustelukumppanin puutteessa hän kirjoittaa itselleen viestejä: "älä luovuta". Kun sieppaaja antaa hänen sisustaa tyrmänsä uudelleen, Natascha valitsee samanlaisen tapetin kuin hänellä oli kotona huoneessaan. Hän nukahtaa iltaisin koskettaen tapettia ja ajattelee, että kaikki on vain pahaa unta ja aamulla hän herää kotonaan koskettaen samaa tapettia. Kun hän sitten oikeasti vapautuu, hän menee lapsuudenkodissaan makaamaan vanhaan sänkyynsä, koskettaa tapettia ja sanoo: "Katso nyt. Se onnistui".

Tämä kirja on ihan mieletön, joskaan ei mieltäylentävä, tarina selviytymisestä, ja opetus siitä, ettei koskaan pidä antaa periksi, eikä lopettaa kadonneen läheisen etsimistä.