Elämysmatkalla kirjastossa

247/365

Harjoittelu X:n kaupunginkirjasto-maakuntakirjastossa

Vuoden aikaavievin ja intensiivisin "kulttuuriteko" oli harjoittelujaksoni yleisessä kirjastossa. Siitä huolimatta että kaikki salat ovat jo tulleet julki, en kirjoita tähän postaukseen kaupunkia, jossa harjoittelin, jottei tämä teksti nyt ihan suoraan Googlella löytyisi. Uskoakseni teksti ei paljasta liikesalaisuuksia tai ole muutenkaan tulenarka, mutta joka tapauksessa. Discreet is the new black. (Keksin sen itse - saatte käyttää.)

Olin siis kolme kuukautta kestäneessä harjoittelussa, joka kuuluu pakollisena osana yliopisto-opintoihini. Koska halusin välttää ikävän paikanhakurumban Pirkanmaalla, jonka paikoista olettaisin kaikkien harjoittelijoiden kilpailevan kynnet ojossa (koska Tampereen yliopistossa opiskellaan alaa), hankkiuduin synnyinkaupunkiini harjoittelemaan. Se kävi varsin näpsäkästi ja päätöksellä oli sekä hyvät että huonot puolensa.

Yksi hyvistä lienee se, että ex-kotipaikkakuntani kaupunginkirjastossa harjoittelijoihin suhtaudutaan vakavasti ja heitä kierrätetään erinäisissä toimissa ja pisteissä kirjaston sisällä niin, että alasta syntyy poikkeuksellisen laaja käsitys verrattuna niihin, jotka suorittavat koko harjoittelun yhdessä paikassa.

Varjopuoli tällä järjestelyllä oli se, että kahdeksan eri paikkaa kolmen kuukauden aikana oli henkisesti ja sosiaalisesti äärimmäisen raskasta. Koko harjoittelun ajan heräilin useita kertoja keskellä yötä, mitä en koskaan normaalisti harrasta. Oli todella stressaavaa tavata koko ajan uudet työkaverit, oppia uudet systeemit, kahvihuonetavat ja jutustella joka vikko samat jutut junnaavista opinnoistani. Lääh.

Harjoittelun keskimmäisen kuukauden aikana, jolloin työpisteeni tosiaan vaihtui joka viikko, olin täysin epäkiinnostunut koko hommasta, vihainen surkeasta järjestelystä, luopunut toivosta että ehtisin viikossa oppia mitään ja viikonloppuisin ärtynyt jo etukäteen tulevasta viikosta. Mikä pahinta, kahdella osastolla suorastaan haistoin asenteen, joka kertoi ettei harjoittelijalle edes kannata opettaa mitään, viikossa se ei ehdi kuitenkaan olla hyödyksi. Näissä pisteissä viikko oli lopulta pitkä aika.

Enimmäkseen opin kuitekin käytännön työtä suurella mielenkiinnolla. Oppimishalu korostui siksikin, ettei työajan jälkeen varsinaisesti ollut mitään mielekästä tekemistä, Armani ja Mustakaapu kun pitivät kotia pystyssä Tampereella.

Kahdeksan eri homman kierroksellani opin, että muutamaa työtä en koskaan haluaisi tehdä (kuten vetää senioreille sähköpostikursseja tai jumittaa istumatyössä hankinta- ja luettelointipalveluissa näkemättä koskaan asiakkaita) ja että tekisin oikeastaan mieluusti hommia, joita en koskaan uskonut haluavani tehdä. Yllätyin esimerkiksi siitä, miten mukavaa oli olla tekemisissä nimenomaan lapsiasiakkaiden kanssa. Musiikkiosastolla työskenteleminen taas vaatisi aivan järjetöntä määrää paneutumista asioihin, jotka eivät oikeastaan aidosti kiinnosta. Lukusalissa päivystämisen en taas voi ymmärtää tuottavan kenellekään mitään tyydytystä.

Harjoittelun ehdottomasti parhaat kaksi viikkoa koin lähikirjastossa, joka sijaitsee aivan koulun ja päiväkodin vieressä. Kirjasto tekee niiden kanssa paljon yhteistyötä. Kahden viikon aikana pääsin esimerkiksi päiväkodille askartelemaan lasten kanssa sanomalehtiä osana mediakasvatusviikkoa, koululle mukaan mediakerhoon, kirjastolla päiväkotilaisille järjestettyyn pelipäivään ja satutunnille, sekä viimeisenä päivänäni tekemään lapsille kasvomaalauksia satupäivän kunniaksi. Kirjaston rooli kasvattajana korostui tässä lähikirjastossa äärimmilleen, eikä kuivilla informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median (haukotus) opinnoilla vaikuttanut olevan mitään tekemistä käytännön työn kanssa siellä. Lähikirjastoissa kaikki työntekijät tekevät kaikkia töitä, joten päivät eivät koskaan ole samanlaisia, eikä tekemisestä ole ikinä pulaa.

Toiseksi paras jakso harjoittelun aikana oli pääkirjaston tietopalvelussa. Tykkäsin suunnattomasti siitä kun sain asiakkaan, joka etsi epätoivoisesti jotain ja oli valmis viettämään loputtomiin aikaa tiskin takana rupatellen kun yritin metsästää hänelle tietoa. Pääsääntöisesti asiakkaat tulevat tietopalveluun kysymään kirjaa joko täysin väärillä tai puutteellisilla tiedoilla. Niinpä perusasioistakin tulee joskus varsinaisia salapoliisitehtäviä. Välillä koin varsin tyydyttäviä Veronica Mars -hetkiä kaivellessani asiakkaista vihjeitä ja jahdatessani sitten kadonnutta informaatiota niiden perusteella.

Alla näette joitain harjoittelun aikana räpsimiäni valokuvia kuvateksteineen. Älypuhelin on kieltämättä vallan mainio keksintö silloin kun haluaa tallentaa kaikkea koko ajan.

Pääkirjastossa on edistyksellinen kahvikorttijärjestelmä. Kortille ladataan rahaa ja sitä vingutetaan kahviautomaatissa. Normikahvi (maidolla tai ilman) maksoi 20 senttiä. Latkin antaumuksella kolme kuppia päivässä.

"Suutarin lapsilla ei ole kenkiä" -sanonta ei ole johdettavissa kirjastotäteihin. Kirjastotätien lapsilla on kirjoja. Ja miehillä. Ja kavereilla. Ja varmaan kaverin kavereilla, kun kaverit yrittävät päästä saamistaan kirjoista eroon.

Poistokirjakärryt tukkivat varaston käytävät juuri ennen suurta poistomyyntiä. Kirjat, joita ei poistomyynnissä myydä, menevät murskattavaksi. Onnistuin pelastamaan poistokärryistä useita aarteita, kuten kolme David Bowie -kirjaa, kaksi Spice Girls -kuvakirjaa (joista toinen oli leikelty), uudenveroisen Ally McBeal -fanikirjan ja 1970-luvulla julkaistun intialaisen elokuvan historiikin.

X:n kaupunginkirjastossa ollaan tosi innokkaita hankkimaan, keksimään ja tekemään uusia juttuja. Harjoittelussa ollessani suunniteltiin yhden musiikkiosaston kuunteluhuoneen muuttamista peliluolaksi, jonne hankittaisiin PS4!

Hyllyttäessäni pistin aina kirjastotätien suositukset uusiksi.

Hankinnassa ja luetteloinnissa hauskinta oli päästä purkamaan upouusi kirjakuorma rullakossa olleista pahvilaatikoista. Satuin olemaan siellä juuri kun uudet Bridget Jonesit saapuivat!

Lähikirjastossa sain mm. ideoida ja toteuttaa erilaisia näyttelyitä.

Kirjastot lainaavat nykyään myös liikuntavälineitä ja kaikenlaisia pelejä.

Lähikirjasto oli pienuudessaan tunnelmallinen ja helposti hallittavissa.

Halloween-näyttelyni lasten puolella.

Kirjastoauto oli harjoitteluni "eksoottisin" kohde. X:n kaupungilla on niitä kaksi, toinen lähes pelkästään lapsille koostetulla kokoelmalla. Auto käy koulujen ja päiväkotien pihoissa. Aikuisten auto puolestaan  palvelee lähinnä senioreita.

Kirjastoautossa tilaratkaisut on mietitty äärimmäisen pitkälle, sillä autoon on ahdettu suunnilleen 10 000 nidettä, jotka muodostavat mahdollisimman hyvin asiakkaita palvelevan monimuotoisen kokoelman.

Pääkirjaston lastenosastosta on remontoitu aivan käsittämättömän hieno ja olen superkatkera siitä, ettei omana aikanani kirjahyllyjen takana ollut tällaisia ihania löhöpaikkoja!

Tarkoitus lienee ollut koodata eri genrejä eri värisillä hyllyillä.

Lukukoiraa kaupunginkirjastolla ei vielä ole, mutta lasten satuhuoneessa lukukettu kuuntelee.