Tanskan Twin Peaks

250-251/365

Valtakunta, ensimmäinen ja toinen tuotantokausi (Riget & Riget II) (1994 & 1997)

Vuosi lähenee uhkaavasti loppuaan ja listani pursuilee kulttuuritekoja, joista en ehdi tai edes jaksa yrittää kirjoittaa. Harjoittelusta toki sanon jonkun sanasen, mutta yritän hoitaa siitä bloggaamisen jotenkin kivasti "samalla" kun kirjoitan raporttiani siitä. Valtakunta on kuitenkin sellainen tapaus, jonka en voi antaa painua unholaan mainitsematta sitä.

Lars von Trierin luoma, jo seepianvärisellä ulkoasullaan valtavirrasta erottuva minisarja sijoittuu Kööpenhaminan Rigshospitaletiin, jonka lempinimi Riget on. Tapahtumat keskittyvät sairaalan neurokirurgiselle osastolle, jonka pinnan alla väijyvät outoudet luulosairas ja meedion kykyjä omaava rouva Drusse (Kirsten Rolffes) aistii välittömästi.

Sarjan jokainen jakso alkaa samalla prologilla, jolla ei varsinaisesti lopulta ole paljonkaan tekemistä juonen kanssa, muka joka viestii, että "portti on jo raollaan". Ja totta vieköön, henget alkavat näyttäytyä Drusselle ja niiden kanssa kommunikoinnista seuraa, kuten yleensä, vain lisää ongelmia.

Sen lisäksi, että sairaalassa tapahtuu yliluonnollisia asioita, suuren osan sen viehätyksestä muodostavat valtavat persoonat, joita siellä työskentelee. Ikimuistoisin Valtakunnan hahmoista lienee Stig Helmer (Ernst-Hugo Järegård), Ruotsista ylilääkärin virkaa toimittamaan saapunut hapannaama, joka antaa joka käänteessä ymmärtää, kuinka p*ska maa Tanska on.

Valtakunta on samaan aikaan pelottava ja pökerryttävän hauska, joskin sen huumori on absurdia puhtaimmillaan. Se on sekä syvällinen että hupaileva, kerrassaan ainutlaatuinen sekametelisoppa, jonka ainoa puute tuntuu olevan loppu. Sarja nimittäin jää melko ikävästi kesken, toisen tuotantokauden jättäessä loputtomasti kysymyksiä vastaamatta. Wikipediaa penkomalla kävikin ilmi, että von Trierin oli tarkoitus toteuttaa sarjalle vielä kolmas kausi, mutta koska "Tanskan YLE" ei heti tarttunut ideaan, ehti sarjan näyttelijöistä kuolla peräti viisi (mm. Järegård ja Rolffes), jolloin jatkon toteuttamisesta tuli äärimmäisen epätodennäköistä.

Sarja ei ole täysin dogma-sääntöjen mukaan kuvattu, ja dogmamanifesti kirjattiinkin ylös vasta vuonna 1995 Lars von Trierin ja tämän bestiksen, Thomas Vinterbergin toimesta. Tyyli on kuitenkin kokeilevaa, valaistus puutteellista ja kuvaus heiluvaa. Erikoisefekteiltä - joskin aika kököiltä sellaisilta - ei kuitenkaan vältytä, joten puhdasta dogmaa ennen dogmaa Valtakunta ei ole. Hauska erityispiirre sarjassa ovat kellarissa tiskaavat Down-syndroomaiset tyttö ja poika, jotka eivät liity mitenkään sairaalan tapahtumiin, mutta tietävät niistä kaiken ja toimivat kuin kommentaattoreina varsinaisten kohtausten välillä. Sitäkin hauskempaa kuitenkin on kun itse ohjaaja saapuu jokaisen jakson päätteeksi puhuttelemaan katsojaa suoraan hämmentäen tätä yleensä kommenteillaan entistäkin enemmän. (Etenkin silloisella komeudellaan. Ooh.)

Huomaan kummastelevani, miksei kukaan alkuperäisistä dogmalaisista enää tee dogma-elokuvia. Wikipedia kertoo tyylisuuntauksen lakanneen olemasta aktiivinen vuonna 2005 (joskin mainitsee von Trierin ohjanneen dogma-tyylisen komedian vielä vuonna 2007). Von Trier, Vinterberg ja niinikään dogmalla aloittanut suosikkini Susanne Bier ovat kaikki siirtyneet suuren luokan lavastuksiin ja alkaneet kahmia Oscareita, ehdokkuuksia ja Kultaisia palmuja sylikaupalla. Ja kuitenkin juuri dogman takia tanskalainen elokuva ylipäänsä tuli tunnetuksi maailmalla. Hö. Mutta kiistää ei toki voi myöskään Melancholian, Jahdin ja Koston mahtavuutta. Tanskalaisissa elokuvissa vaan on sitä jotain, joka puhuttelee sieluani.

Lars von Trieriin kaikista tanskalaisista olen potenut eniten ambivalenttista suhdetta, sillä Antichrist oli mielestäni yksinkertaisesti kamalaa katsottavaa, Breaking the Waves o-u-t-o ja Melancholia sekä Dancer in the Dark puolestaan hengästyttävän upeita teoksia. Pelon ja jännityksen vallassa odotan Nymphomaniacia, joka aiheensa puolesta ei juuri lainkaan houkuttele. Mutta nyt, juuri Valtakunnan jälkeen, olen taas hetken aikaa ihan fani!