Tärkeän voimavaran muutostarve

Niina Hakalahti: Sydänystävä (2014)

En ole piiiiiitkään aikaan blog(g)annut mistään kirjasta, joten vähän jännittää tämä touhu. Mutta tulta päin sanoi mummo lumessa, vai miten se nyt meni? En ole myöskään pitkään aikaan lukenut mitään erityisen mieleenpainuvaa, koukuttavaa, ihanaa tai loistavaa ja niinpä lukuhalut ovat olleet hieman talviunilla. Kirjastossa silmiini osui nyt yhden harvoista kotimaisista suosikkikirjailijoistani, Niina Hakalahden tuorein teos viime vuodelta. Aiemmin Hakalahdelta on julkaistu aikuistenromaanit Hengenahdistusta, jota pidettiin muiden ohella suomalaisen chick litin edelläkävijänä, Uimataito, joka kertoi mamuista, sekä Aavasaksa, joka lopullisesti hurmasi minut. Lisäksi Hakalahti on kirjoittanut runoja ja lastenkirjoja.

Sydänystävä kertoo Minnasta, joka alkaa uhkaavasti lähestyä pahamaineista keskiluokkaista keski-ikää ja elintasovatsaakin on kaikeksi harmiksi alkanut kertyä. Samalla kirja kertoo myös Minnan parhaasta (ja kenties ainoasta) ystävästä Kaisasta – oikeastaan jopa enemmän Kaisasta. Vaikuttaa suorastaan siltä kuin Minnan elämä kertoisi enimmäkseen Kaisasta, joka kaikesta päätellen on kaksikosta se kauniimpi, rohkeampi, sanavalmiimpi ja hauskempi puolisko. Minna ja Kaisa ovat olleet parhaat ystävykset hiekkalaatikolta asti ja sen jälkeen vain harvoja päiviä erossa toisistaan. Molemmat ovat äidinkielenopettajia, naimisissa opettajamiesten kanssa ja heidän poikansa ovat syntyneet muutaman viikon erotuksella.

Minnalla ei mene erityisen hyvin, vaikkei toisaalta erityisen huonostikaan. Avioliitto Tomin kanssa on vähintäänkin väljähtänyt ja sukset tuntuvat olevan jatkuvasti ristissä pikkuasioista – lähes kirjaimellisesti, sillä talokin on aikanaan hankittu sillä perusteella, että pihasta pääsee suoraan ponkaisemaan ladulle. Liikunnanopettaja-rehtori-Tomi pinkoo ahdistavista ja ärsyttävistä tilanteista pakoon hiihtämällä 50 kilsan lenkkejä tai juoksemalla – Minna sen sijaan vääntelee käsiään ja lihoo. Leevi-poika on yhtäkkiä muuttunut teini-iän riivaamaksi hirviöksi, liittynyt anarkisteihin, alkanut kasvissyöjäksi ja ottanut salaa tatuoinnin. Kaiken kukkuraksi Minnan äiti on dementoitumassa ja häiritsee jatkuvasti soittelemalla samoista asioista.

Tämä on kirjan ainoa heikko piirre. Äidin hahmo on tarinan kannalta aivan turha ja sen tehtävä on luultavasti vain rassata lukijaa, jotta tämä ymmärtäisi, kuinka Minnaa rassaa kaikki. Äidillä ei selvästikään ole kaikki hyvin, mutta silti Minna ei käy tämän luona ennen kuin äitienpäivänä kirjan loppupuolella. Puhelimeen tämä kyllä vastailee ja huokailee tuskaisesti ja kertoessaan Tomille äidin soittaneen tämä ärsyyntyy entisestään. Onneksi sentään hankalaa anoppia ei ole ujutettu mukaan soppaan. En tiedä minkä takia, mutta jostain syystä tämän tyyppiset sivujuonet saavat minut aina hermostumaan ja ärsyyntymään. Kuunnellessani joskus jotain Wallander-äänikirjaa tuskastuin jatkuvasti, sillä Wallander mietti kirjassa vähän väliä, että pitääpä muistaa soittaa isälle, pitääpä muistaa käydä isän luona, voi että kun on huono omatunto kun en nyt taaskaan ehtinyt mennä, tai muistanut, mikä vielä pahempaa. Eikä tyyppi koko kirjassa kertaakaan päässyt vanhainkotiin asti isäänsä tapaamaan! Mitä funktiota palvelee hahmo, jota ei koskaan tavata, ja joka on olemassa vain tuottaakseen päähenkilölle päänvaivaa ja huonon omantunnon?

Melkein enemmän kuin perhe, Minnan elämää rytmittävät erilaiset aktiviteetit Kaisan kanssa. Kaisan ääni kaikuu Minnan päässä silloinkin kun hän kävelee yksin, koska he ovat Kaisan kanssa kävelleet niin kauan rinnatusten. Epäilemättä yli 30 vuotta kestänyt ystävys on ollut molemmille voimavara ja suuri tuki, joka on kantanut läpi elämän. Nyt lukija pääsee kuitenkin kurkistamaan siihen hetkellä, jolloin Minna alkaa hiljalleen nähdä suhteen ”muutostarpeen” (sana kansiliepeestä). Kaisa on varmaankin enimmäkseen ihan hyvä tyyppi, mutta Minnan muutostarvesilmälasien läpi katsottuna tämä näyttäytyy eksentrisenä, omistushaluisena, vaativana ja lopulta myös ystävänä, joka ottaa enemmän kuin antaa.

Helsingin Sanomissa julkaistiin viime vuotta juttu otsikolla ”Lopeta huono ystävyyssuhde – tulet terveeksi”. Ystävyydestä on yhä enemmän alettu puhua mediassa tähän sävyyn. Siitä voi olla suuri hyöty ja ilo, sosiaalinen turvaverkko on uskomattoman tärkeä ja estää parhaimmillaan itsemurhia ja perhesurmia. Ystävyyttä pidetäänkin jo melkeinpä hyödykkeenä. Niinpä yhä useammin terapeutit lehtien palstoilla kehottavat hankkiutumaan eroon kuluttavasta ihmissuhteesta, koska oma hyvinvointi ja terveys ovat kaikki kaikessa. Ja tällä ei tarkoiteta sitä, että ystävä pitää dumpata kun hänellä sattuu olemaan vaikeaa, vaan että ystävä pitää dumpata, jos hän on koko ajan vaikea.

Niina Hakalahti on mielestäni tarttunut kiinnostavaan aiheeseen. Naisten välisistä ystävyyssuhteista on edelleen olemassa melko vähän kirjallisuutta (Kaaso on myös huippu!) ja elokuvia (Bridesmaids hyvänä poikkeuksena), lukuun ottamatta nuortenkirjoja ja -leffoja. Sydänystävä on vetävä, hauska, kammottava, valvottava, valloittava ja vauhdikkaasti kirjoitettu kirja, jonka hotkaisin parissa päivässä ja jäin janoamaan lisää samanlaista. ”365 kulttuuritekoa suosittelee” -leima tähän!