En nyt ihan heti osaa sanoa mistä se johtuu, mutta tuntui kuin olisi matkustellut sarjakuvahahmojen kanssa. Melkeinpä sanomattakin on selvää, että olimme retkueen nuorimmat jäsenet. Kenelläkään ei ollut edes lapsia mukana, mikä taas lienee yllättävää, koska minua raahattiin lapsena tällaisille matkoille jatkuvasti (tosin ei niillä koskaan tainnut juuri muita pentuja olla). Ehkä ihmisten siirtyessä "turistimoodiin" (turistithan ovat idiootteja, kuten kaikki tietävät, vaikka kotosalla me kaikki olemme ihan järkeviä tyyppejä), heissä alkavat korostua jotkut piirteet toisten painuessa taka-alalle. Tai ehkä se johtuu siitä, että heidät ängetään samaan bussiin lauman vieraita ihmisiä kanssa.
Karikatyyrimaisuutta tuntui vain voimistavan se, että missään vaiheessa ei suoritettu minkäänlaista esittelyä (Luojan kiitos). Koska emme tienneet kenenkään nimiä, jouduimme puhumaan kanssamatkustajista sellaisin termein kuin Itsekseenpuhuja, Se Toinen Isomahainen Mies, Hattumies ja Se Venäläinen Nainen. Kotiin päästyämme keskustelimme näistä tyypeistä tyyliin "Kuka oli sun lempihahmo? - Ehkä se Hattumies. - Joo, se oli kyllä hauska. Mut Se Venäläinen Nainen oli ehkä kaikkein mielenkiintoisin". Älkää käsittäkö väärin. Emme ole ilkeitä ihmisiä. Puhuimme matkatovereistamme ihan hyvässä hengessä. Jotenkin koko seuramatka vain oli meille niin vieras ja uusi maailma, että siitäkin pitäisi melkein ottaa kulttuuriteko! Esittelen tässä joitakin merkillepanemiani juttuja ja pari episodia matkalta. Jos joku pitää kirjaa vain kulttuuriteoistani, eikä halua lukea sattumuksia elävästä elämästä, selatkoon alas, siellä on lista reissun kulttuurikertymästä.
Itsekseenpuhuja
Tämä tyyppi, noin 60-70-vuotias yksin matkustava (mutta naimisissa oleva) mieshenkilö, otti minua menomatkalla todella paljon päähän. Hypätessämme bussin kyytiin Tampereella bussi oli vielä lähestulkoon tyhjä (suurin osa matkustajista tuli myöhemmin kyytiin). Päädyimme istumaan takapenkin läheisyyteen. Ensin panin vain merkille, asiasta ärtymättä, että tämä mies oli vallannut yksin takapenkin, istuen viisipenkkisen penkkirivin keskimmäisessä penkissä. Matkustimme Pietarin suuntaan yöllä ja suurin osa matkustajista nukkui. Muutaman tunnin päästä kun jalkani, selkäni, käteni, puolisoni ja pääni olivat huonossa asennossa nukkumisesta puutuneet, aloin ärtyä tähän mieshenkilöön. Hän ei nimittäin nukkunut. Ollenkaan. Valtasi yksin takapenkin, eikä nukkunut, ei edes leveillyt siinä, vaan istui keskimmäisessä penkissä selkä suorana ja tarkkana kuin kärppä, vieden siten turhaan viisi penkkiä, joilla olisin mukavasti voinut oikaista jalkani ja kuorsata. Eikä siinä vielä kaikki. Melko pian alkoi se itsekseenpuhuminen. Jossain vaiheessa keskellä yötä heräsin siihen, kun mies avasi keskustelun yleisesti koko bussillisen kanssa marmattaen siitä, että kaumpaa kyytiin tulleiden piti maksaa matkasta enemmän, vaikka joutuivat kärvistelemään pitempään bussissa. Alkuun kaikki tyypin lausahdukset kuulostivat yhtä negatiivisilta, mutta ensimmäisen yön jälkeen en enää kiinnittänyt siihen huomiota. Ehkä se johtui väsymyksestä. Joka tapauksessa tyyppi istui koko reissun ajan sillä samalla paikalla (niin kuin muuten kaikki muutkin, mikähän juttu sekin on?) ja laukoi sieltä kommentteja ei erityisesti kenellekään vaan vähän niin kuin kaikille, mutta kuitenkin kai lähinnä itselleen. Sitten kun joku kommentoi johonkin juttuun jotain, tyyppi jatkoi yleensä vain seuraavaan aiheeseen.
Hattumies
Koin suurta yhteenkuuluvuutta Hattumiehen kanssa, joka sai nimensä vasta matkan viime metreillä. Hän ja hänen naisystävänsä sekä avopuolisoni näet opettivat minulle, että parisuhteessa on aina se osapuoli joka haluaa pysyä ryhmän mukana, ja se joka lähtee vaeltelemaan yksinään. Meidän parisuhteessamme minä olen se vaeltelija, ja heidän parisuhteessaan se oli Hattumies. Vaeltelimme molemmat Venäläisen taiteen museossa omillamme, mistä seurasi ensin se, että avomieheni tuli luokseni sähisten "Ei saa lähteä omille teille, mää hain sua!". Seuraavaksi seurasi se, että Hattumiehen naisystävä sähisi Hattumiehelle (huomattavasti äänekkäämmin) jotain mikä alkoi sanoilla "Mä haluan tehdä tän pelin sulle nyt selväksi" ja jatkui siten, että nainen totesi muille seurueen miehille, että museo oli hyvä tapa testata kannattaako parisuhdetta ylipäänsä jatkaa. Loppu hyvin, kaikki hyvin: Hattumies vaelteli vielä jonkin aikaa, mutta tuli sitten naisen luo sanoen: "Ei siellä oikein mitään kiinnostavaa ollutkaan". Lopulta Hattumies sai nimensä Viipurin kauppahallissa, missä hän halusi lainata minulta rahat karvahattuun. Ja kunnia vaeltajille, sillä rahat olivat tililläni jo ennen kuin pääsin kotiin asti.
Ohipuhuminen
Tämä on omituinen ilmiö. Olen taipuvainen uskomaan, että ohipuhuminen on jokin keski-iässä päätään nostava piirre, sillä en muista koskaan törmänneeni siihen nuorten keskuudessa. Alkoholilla saattaa myös olla osuutta asiaan, sillä toinen yhtä räikeä tapaus sattui vuosi sitten firman pikkujouluissa, joissa istuin pöydässä kahden keski-ikäisen miehen kanssa. Uskonkin, että ohipuhuminen vaatii kolmannen, hiljaisen osapuolen, joka toimii ikään kuin korvina molempien jutuille siinä vaiheessa kun kaksi ihmistä puhuu toistensa ohi. Tässä tapauksessa takapenkin miehet (Itsekseenpuhuja ja Se Toinen Isomahainen Mies, sekä Se Jonka Vaimo Opiskelee Pietarissa) juopottelivat kaikki omista pulloistaan paluumatkalla ja juttelivat. Eli puhuivat toistensa ohi. En millään voi ymmärtää, miten ohipuhuminen voi olla viihdyttävämpää kuin oikeasti puhuminen, ja siksi luulenkin, että kyse on jälleen sukupolvien välisestä kuilusta. Siis: Itsekseenpuhuja ja Se Toinen Isomahainen olivat enimmäkseen äänessä, ja heidän välisellään penkkirivillä istuva Se Jonka Vaimo Opiskelee Pietarissa oli lähinnä hiljaa, mutta toimi siis korvina molempien jutuille. Tätä on aika vaikea selittää. Tajuatteko mitä tarkoitan? Siis juttu saattoi mennä esimerksi näin:
STIM: Mää en oo kolmeenkytä vuoteen koskenu joulukuuseen...
IP: Kyä eukko ny hämmästyy kun mää meen kotiin ja sanon että mää olin paletissa...
STIM: ... mutta kyllä mää nyt sanoin naapurille että saa tuada...
IP: ... mää voin näyttää lippua, mulla on todiste!
STIM: ... saa naapuri tuoda joulukuusen mulle jos välttämättä haluaa...
IP: ... en mää kyllä mitään tajunnu sen juanesta, täytyy oikein netistä kattoo kotona...
STIM: ... mutta itte en oo joulukuusiin koskenu...
IP: ... mikä sen nimi oli, joku joutsen...
Ei ole sillä välikappaleella siinä helppoa.
Venäläisen naisen röökimatka
Tämä oli mielestäni ehkä koko matkan kohokohta, ja näistä tapahtumista voisi vetää vaikka minkälaisia filosofisia päätelmiä. Matkalla oli mukana yksin matkustava venäläinen nainen, jonka päämäärä oli ilmeisesti päästä vain käymään kotimaassaan, ja kenties tällainen matka tarjosi siihen järkevän vaihtoehdon. Nainen katosi Pietariin saavuttaessa eikä osallistunut mihinkään yhteisiin ohjelmanumeroihin, mutta ilmaantui mukaan paluumatkalle (ja vaikutti ehkä vähän itkettyneeltä). Menomatkalla hänessä ei ollut mitään huomiotaherättävää, eikä minkäänlaisia ongelmia ilmennyt. Paluumatkalla hänellä oli kuitenkin aivan käsittämättömän voimakas tarve polttaa tupakkaa koko ajan. Joka kerta kun pysähdyttiin (tullissa, taas tullissa, tax freessa ja kaikissa muodollisuuksissa joista en pysynyt kärryillä), nainen pisti röökiksi. Joka kerta kun joku jäi bussista pois, nainen ponkaisi laukkujen vapauttamisen ajaksi ulos tupakalle. Sen lisäksi hän kävi jo Venäjän puolella polttamassa bussin vessassa! Kuski veti mielettömän raivarin ja saarnasi mikrofoniin astmaatikoista jne. ja uhkasi heittää röökaajan pihalle jos sama toistuisi, ja sai raikuvat aplodit. Siitä, ja kaikista miljoonista pysähdyksistä huolimatta, nainen kävi vielä myöhemmin uudestaan tupakalla bussin vessassa. Tietenkään kuski ei oikeasti heittänyt häntä ulos, mutta piilotti vessan avaimen!
Okei, nainen oli kiinnostava hahmo, ja olisin utelias tietämään, mistä moinen röökinhimo syntyi meno- ja paluumatkan välillä. Vielä kiinnostavampaa oli kuitenkin ihmisten reaktio. Vakuutan, että jos nainen ei olisi käynyt vessassa tupakalla, kukaan ei olisi huomannut yhtään mitään ihmeellistä. Saarnaamalla mikkiin bussikuski teki kuitenkin asiasta julkisen ja naisesta koko turistiretkueen yhteistä riistaa. Vessaepisodin jälkeen ainakin koko takapenkin ympäristö tarkkaili naista herkeämättä, laski tämän tupakoita, aikavälejä tupakoiden välillä ja rahaa, joka sellaiseen tupakointiin palaa. Eikä tätä tehty mitenkään hienotunteisesti. Itsekseenpuhuja alkoi joka pysäkillä huokailla: "Taasko sitä muijaa pitää odottaa?", vaikka hän ei varmasti vienyt ylimääräistä aikaa polttaessaan samalla kun kuski purki poisjäävän matkalaisen laukkuja tavaratilasta, ja vaikka olimme koko matkan ajan kaksi tuntia edellä aikataulusta! Itsekseenpuhuja lietsoi koko takapenkin ympäristön tilaan, jossa ikä ja arvokkuus unohtuivat, ja yhä enemmän alkoi kuulua sellaisia kommentteja kuin "Jätä se kyydistä!". Aikuiset ihmiset! Vanhat ihmiset!
Kaiken huippu oli kuitenkin mielestäni se, kuinka tästäkin tapauksesta onnistuttiin tekemään kansallisuuskysymys. Edessäni oleva nainen totesi: "Suomalainen sentään uskoo kun kerran sanotaan". Olen aivan vakuuttunut siitä, että suomalainen nimenomaan ei uskoisi, vaan sisulla jatkaisi hamaan loppuun saakka. Järkevämpi kommentti tähän kuitenkin olisi se, että eihän sillä todellakaan ole mitään tekemistä kansallisuuden kanssa. Ja siis, tämä juttu voisi ehkä voittaa Vuoden 2011 ironisin hetki -palkinnon, koska äkkiä bussilastillinen "Venäjän ystäviä" kääntyi sitä ainoaa venäläistä vastaan, haluten syyttää kaikista tämän mahdollisista vioista synnyinmaata.
Yritin kuvitella mielessäni tilanteen, jossa pakonomainen tupakoinnin tarve olisi vallannut jonkun muun matkustajan. Tulin siihen päätelmään, että jos röökaaja olisi ollut esimerkiksi Hattumies, hänelle olisi varmaankin naureskeltu hyväntuulisesti. Miksi? Hattumies oli koko ajan hymyssä suin, veikeä, hauska heppu, jolla oli tyttöystävä mukana, joka osallistui kiertoajeluihin, jolla oli suomalainen passi ja uusi venäläinen karvahattu. Hattumies oli sanalla sanoen sellainen mies, jolle halusi lainata 30 euroa, vaikkei rahojen takaisinsaamiseksi ollut mitään järkiperäistä todistetta. Siis sellainen mies, jonka tupakanhimoakin olisi pidetty huvittavana.
Mitä venäläinen nainen siis teki väärin? Hän oli venäläinen, alkuperäisasukas, jonka varmaan pelättiin halveksivan turistilaumaamme. Hän matkusti yksin, vaikka suurin osa muusta porukasta tuli pareittain tai ainakin vaimo oli kotona odottamassa. Hän erkani ryhmästämme omille teilleen heti kun ehti, eikä jutellut kenenkään kanssa. Kukaan ei tiennyt hänestä mitään muuta kuin sen, että hän oli venäläinen ja nainen. Kahdella tavalla kakkosluokan kansalainen.
Opin tällä matkalla ihmisluonnosta ja seuramatkojen hengestä enemmän kuin Pietarista tai sen kulttuuritarjonnasta. Joka tapauksessa kulttuuriteoiksi kelpuutin seuraavat aktiviteetit:
261. kulttuuriteko 4.12.2011
Kaupunkikiertoajelu, Pietari, Venäjä
Koska se oli piinallisen pitkä ja venäläinen matkaopas kailotti mikrofoniin niin innokkaasti etten pystynyt edes nukkumaan.
262. kulttuuriteko 4.12.2011
Venäläisen taiteen museo, Pietari, Venäjä
263. kulttuuriteko 4.12.2011
"Kirkko veren päällä", Pietari, Venäjä
Koska maksoin siitä kuusi euroa, sen täytyy olla kulttuuriteko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti