126. kulttuuriteko 19.5.2011
Alice Munro: Liian paljon onnea (2009)
suom. Kristiina Rikman
Minun piti kirjoittaa kirjallisuusessee tämän novellikokoelman ensimmäisestä novellista Ulottuvuuksia, joten kun törmäsin kirjaan vippilainapöydällä, ajattelin lukea koko opuksen "samalla vaivalla" (eihän siitä tullutkaan kuin kolmisensataa sivua lisää luettavaa). Olen ollut aina huono lukemaan novellikokoelmia, sillä ne on ihan liian helppo jättää kesken, mistä syystä ne aina myös jäävät kesken. Tämä kirja oli kuitenkin poikkeus ja koska olen viime aikoina kamppaillut jonkinlaisia lukuhaluttomuusongelmia vastaan, lyhyet tarinat olivat lohdullisia ja helppoja välipaloja. Pääsin kirjan lähestulkoon loppuun viikossa, joka on vippilainan laina-aika, mutta viimeisen novellin takia jouduin lainaamaan sen kaikkiaan viiteen kertaan. Kamppailin siis kokoelman niminovellin kanssa neljä viikkoa! Olen aika onnellinen, että sain sen viimein äsken loppuun. Se oli jostain syystä mielestäni todella tylsä.
Melkein kaikki muut novellit ovat kuitenkin hyviä ja innostuin niistä niin että lainasin jo Munron aiemman novellikokoelman ennen kuin pääsin tämän loppuun.
Kirjan ensimmäinen novelli Ulottuvuuksia on ehkä kokoelman paras. Voi tietysti olla, että se on mielestäni paras siksi, että ruodin sitä tiheällä kammalla läpi erään viikon ajan ja muut novellit luin vähemmän ajatuksella. Novellit ovat usein aika kummallisia, koska pituus rajoittaa niiden ilmaisua. Samoin lyhytelokuvat ovat usein tosi omituisia ja molemmista jää aina ensin käteen "häh"-elämys. Kun analysoin Ulottuvuuksia-novellia jouduin kuitenkin taas toteamaan, miten helposti tekstistä saa irti vaikka mitä, kun vaan jotenkin naksauttaa aivoistaan päälle jonkun "syvälukemisen". Miksei sitä sitten lue kaikkea aina niin että se olisi päällä? Suurin syy siihen kai on se, että lukemista usein käytetään rentoutumiskeinona sen sijaan että luettaisiin sana sanalta kaikki ne merkitykset ja symbolit, jotka tekstiin on kirjoitettu. Suurin osa kirjan novelleista kuitenkin toimii ihan hyvin myös rentoutuskeinona. Vaikka Munron novellit kenties kuuluvat niihin, joita pitäisi tarkastella enemmän kielen ja kerronnan tasoilla kuin juonen ja tarinan tasoilla, myös tarinat itsessään ovat mielenkiintoisia.
Ulottuvuuksia-novellissa nuori nainen, Doree, matkustaa vankimielisairaalaan tapaamaan miestään, joka on tappanut pariskunnan kolme lasta. Kerronta hyppelehtii ajasta, paikasta ja tilanteesta toiseen jäljitellen traumatisoituneen henkilön tunteiden sekamelskaa. Mies, Lloyd, kirjoittaa Doreelle kirjeessä nähneensä lapset toisessa ulottuvuudessa, jossa he "eivät näy muistavan mitään pahaa". Doree ymmärtää, että hänen terapeuttinsa pitäisi ajatusta vaarallisena, mutta löytää kuvitelmasta outoa lohtua, jollaista kukaan muu ei ole pystynyt tarjoamaan.
Miten meidän tulisi elää -novellissa nainen saa lukea omasta menneisyydestään entisen oppilaansa kirjoittamasta kirjasta, mutta kun hän menee tapaamaan kirjailijaa, kohtaaminen on enemmän kuin outo.
Wenlock Edgessä nuori opiskelija päätyy erikoiselle illalliselle taloon, jossa hänen jo ovella käsketään riisua kaikki vaatteet. Kokemus piinaa tyttöä jälkeenpäin, koska hän antaa kaiken tapahtua häpeäntunteesta huolimatta.
Onka-loita-novellissa perhe on piknikillä ja poika putoaa onkaloon, josta isä hänet pelastaa. Poika joutuu olemaan puoli vuotta poissa koulusta murtuneiden jalkojen takia ja lähentyy tänä aikana äitinsä kanssa. Kasvettuaan aikuiseksi poika katoaa ja hänestä kuullaan vain postikortilla noin kerran viidessä vuodessa. Äiti ikävöi poikaa ja lopulta saakin tavata hänet. Tämä novelli muistuttaa minua Ian McEwanin tuotannosta, jossa usein jokin mitättömältä vaikuttava pieni tapahtuma tai päätös muuttaa koko tulevaisuuden suunnan. Novellissa on ilmeisesti kyse siitä, kuinka onkaloon putoaminen muuttaa pojan tulevaisuuden ja saa tämän ymmärtämään jotain, mitä tämä ei muuten ymmärtäisi. Minulle tämä yhtälö ei kuitenkaan oikein auennut ja tämä kuuluukin ehkä niihin tarinoihin, jotka pitäisi lukea kahteen kertaan tai ainakin kunnolla ajatuksen kanssa.
Vapaat radikaalit kertoo leskestä, jonka ovikelloa soittaa juuri koko perheensä surmannut mies. Nainen pelastaa henkensä keksimällä tarinan, jossa on tappanut miehensä rakastajattaren. Tarina on osittain totta ja asetelma on ihan mielenkiintoinen. Tämänkin novellin lukeminen vaatii kuitenkin vähän enemmän vaivannäköä.
Punanaaman päähenkilön kasvoja koristaa suuri punainen syntymämerkki. Naapurin tyttö haluaa olla ihan niin kuin hän ja maalaa toisen puolen naamastaan punaiseksi. Poika ottaa tämän loukkauksena ja kantelee äidilleen, joka raivostuu. Toinen aika mcewanilainen novelli.
Aikamoisia naisia -novellissa nuori tyttö toimii syöpään kuolemaisillaan olevan miehen avustajana ja saa todistaa talon naisten erikoista valtapeliä.
Lasten leikkiä -novellissa kuolemaisillaan oleva nainen katuu syntejään ja ottaa yhteyttä toiseen naiseen, jonka kanssa he tekivät jotain karmeaa lapsuuden kesäleirillä.
Metsässä puunhakkaaja kuulee huolestuttavan huhun ja kertoo tästä masentuneelle vaimolleen. Vaimo saa asian pähkäilemisestä uutta virtaa.
Liian paljon onnea kertoo todellisesta henkilöstä, matemaatikosta ja kirjailijasta Sofja Kovalevskajasta. Tarina rajoittuu hänen viimeisiin päiviinsä, joiden aikana hän käy takaumien avulla läpi menneisyyttään. Tämä oli siis mielestäni ihan uskomattoman tylsä ja kamalan pitkä novelli.
Blogspotilla vaikuttaa tänään olevan ylitsepääsemättömiä esteitä kuvien lisäämisen kanssa, joten valitettavasti en pysty laittamaan tähän kuvaa kirjan kauniista ja värikkäästä kannesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti