Kapina ja sekasorto

Lauren Oliver: Pandemonium - Rakkaus on kapinaa (2012)

Suom. Marja Helanen

Spoilerivaroitus! Koska Pandemonium on toinen osa trilogiassa, jonka Delirium aloitti, spoilaa siitä kertominen vääjäämättä edeltäjänsä. Eteneminen omalla vastuulla.

Yritän nykyään kovasti vältellä kirjasarjoja, koska seuraavien osien odottelu on aina tuskallista ja siinä ajassa ehdin yleensä unohtaa edeltävän osan tapahtumat huolella. En myöskään kestä ajatusta siitä, että tarinan päätökseen saamiseen voisi mennä useita vuosia, ja siksi suosinkin sarjoja, joiden pituus on jo ennalta määrätty. Trilogian voin vielä jotenkin sietää. Havaitsin myös, että blogin pitämisestä voi olla konkreettista hyötyä siinä vaiheessa kun yrittää muistella, ketäs tässä sarjassa nyt seikkailikaan ja miksi halusinkaan lukea tämän jatko-osan.

Huomaan olleeni jokseenkin nihkeä Deliriumin suhteen, enkä osaa sanoa, onko Pandemonium todella parempi, vai olenko vain kiinnittänyt edellisen osan yhteydessä huomiota sen heikkouksiin. Joka tapauksessa suoriuduin tästä jatkosta huomattavasti nopeammin kuin ensimmäisestä osasta, enkä enää pitänyt päähenkilöä ääliömäisenä.

Lena onkin kokenut suuren muutoksen, joka sai alkunsa jo Deliriumin loppupuolella, jolloin tämä muuttui tyhmästä nynneröstä suorastaan supersankariksi. Sarjan ensimmäisen osan lopussa Lena ylittää "zombimaan" ja "Korven" toisistaan erottavan aidan ja menettää matkalla Alexin, syyn siihen, että rakkauden puolesta ylipäänsä kannattaa taistella. Paluuta ei kuitenkaan ole, Lenan identiteetti pyyhitään lopullisesti kadoksiin, kuten kaikille karkureille käy.

"'Voit tottua siihen nyt saman tien', hän sanoo hiljaa mutta kiivaasti. 'Kaikki, mitä sinä olit, entinen elämäsi, ihmiset, jotka tunsit... tomua.' Hän pudistaa päätään ja sanoo vähän napakammin: 'Mitään ennen ei ole. On vain nyt ja se, mikä koittaa seuraavaksi.'"

Korvessa Lenasta koulitaan kovis ja hänet otetaan mukaan undercover-operaatioon. Siinä missä Delirium keskittyi fiktiivisen maailmansa esittelyyn ja siihen, kuinka Lena alkaa nähdä ympäröivän yhteiskunnan mädännäisyyden rakastumisen myötä, Pandemoniumista ei puutu toimintaa ja mäiskettä. Supersankari-Lena lahtaa pahiksia tuntematta pienintäkään värähdystä ensimmäisenkään tapponsa yhteydessä.

Yhteiskunta osoittautuu monimutkaisemmaksi kuin ensi näkemältä vaikutti. Kahtiajako hyviksiin ja pahiksiin ei ole selviö, vaan "hyvikset" eli parantamattomatkin jakautuvat ainakin kolmeen eri leiriin: raadonsyöjiin, muotopuoliin metrotunneleissa eläviin rottaihmisiin ja järjestäytyneisiin hippianarkisteihin, jotka aikovat tosissaan saada aikaan vallankumouksen. Hyvisten ja pahisten rivit sekoittuvat entisestään kun nämä käyttävät toisiaan hyväkseen yhteisessä sodassa. Maailma ei ole mustavalkoinen ja Korpi on korruptoituneempi paikka kuin Lena osasi odottaa.

Lena soluttautuu DVA:n (Deliriasta Vapaa Amerikka) riveihin tietämättä oikeastaan miksi. Julkisesta mielenosoituksesta hänet kaapataan maan alle yhdessä DVA:n johtajan pojan Julianin kanssa. Julian edustaa kaikkea sitä, mitä Lena vihaa. Tämä aikoo marssia julkisesti parannettavaksi silläkin uhalla, että hän sairauden vuoksi todennäköisesti kuolee proseduuriin. DVA:n mottoihin kuuluu, että joskus yksilöitä täytyy uhrata suuremman hyvän puolesta - eikä rakkaudesta parannetussa maailmassa herätä edes kummastusta se, että isä näin uhraa poikansa. Itse asiassa fiktiivisen Amerikan "uskonto", tiedettä ja kristinuskoa yhdistelevä, rakkaudesta vapaa yleinen ohjenuora elämään, pitää sisällään tekstin, joka kiteyttää Julianin isän aikomukset:

"Pappi lukee Aabrahamin kirjaa. Tietenkin. Siinä Jumala käskee Aabrahamin tappaa oman poikansa Iisakin, kun Iisak sairastuu deliriaan. Ja Aabraham tottelee. Hän vie poikansa vuorelle ja iskee veitsen suoraan tämän rintaan. --- Tottele Jumalaa, turvallisuusmääräyksiä ja luonnonlakia, sitähän Aabrahamin kirja meille opettaa."

Ennen kuin Julian ehtii uhrautua, hänet siis kaapataan ja työnnetään pieneen huoneeseen Lenan kanssa. Samalla kun näennäisesti eri puolilla olevat nuoret taistelevat henkensä edestä, tyttöjen läsnäoloon tottumaton Julian tietysti sairastuu deliriaan, rakastuu Lenaan, ja käy pikavauhtia läpi sen kehityksen, jota Lenan osalta tahkottiin Deliriumissa satojen sivujen verran.

Pidin kirjasta ehkä juuri siksi, että sen maailma osoittautuu niin paljon monimutkaisemmaksi kuin ensimmäinen osa antoi ymmärtää. Kuvittelin, että Korvessa ihmiset eläisivät onnellisina kaikkeen rakkauteensa kietoutuneina, mutta arki onkin rankkaa, nälkä ja kylmyys jatkuvaa, kuolema on osa elämää ja kaiken lisäksi itsensä pelastaminen ei riitä Korven asukkaille: tavoitteena on saada koko Amerikka vapaaksi ajatuksesta, että rakkaus on tappava sairaus. Taistelu vaikuttaa yhä toivottomalta, mutta kirja tuo hyvin esiin sen, kuinka vastarinta on trilogian ensimmäisestä osasta laajentunut ja muuttunut näkyvämmäksi. Nyt kirjassa törmätään jopa anarkistisiin graffiteihin, kun Deliriumissa "invalidien", kapinallisten korpiasukkaiden, olemassaoloa ei edes julkisesti myönnetty.

Kirjan loppu ennakoi sotaa niin kansallisella kuin henkilökohtaisellakin tasolla ja jättää lukijan kovin ikävään mielentilaan, odottelemaan tuskissaan viimeisen osan suomentamista.

Delirium ilmestyi suunnilleen samaan aikaan kuin Ally Condien Tarkoitettu. Molemmissa kirjoissa rakkaus ja runous ovat pannassa ja elämä kuuluu elää yhteiskunnan valitseman puolison kanssa. Naispäähenkilöt alkavat kapinoida yleistä järjestystä vastaan ja niin edelleen. Myös Condien kirja on nyt saanut suomenkielisen jatko-osan, Rajalla. En ole vielä saanut sitä hyppysiini, mutta odotan sen lukemista mielenkiinnolla ja toivon, että trilogioiden yhteneväisyydet toisten osien myötä hälvenevät ja ne lähtevät jotenkin eri teille.

Tarina joka elää ikuisesti

Twilight - Aamunkoi: Osa 2

(The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 2) (2012)

Edwardin ja Bellan tarina on viimein saatettu loppuun - enemmän tai vähemmän kunnialla. On aika herätä leffahorroksesta. (Olen näemmä kirjoittanut kunnolla jostain elokuvasta viimeksi toukokuussa, joten nyt vähän jännittää miten tämä sujuu.)

Tällä kertaa en valmistautunut leffaan katsomalla kaikkia sitä edeltäviä osia, sillä viimevuotisesta Ao1:n ensi-illasta tuntuu olevan suunnilleen viikko - karmivaa. Vuosi sitten katsoin kaikki saagan osat putkeen ja osoittautui, etteivät ne toimi kovin hyvin omillaan, kun kirjasarjan lukemisesta oli jo kulunut niin paljon aikaa. En siis ollut valmiiksi virittäytynyt Twilight-taajuudelle mennessäni katsomaan saagan päätösosaa. Muistikuvani kirjasarjasta ovat jo hämärtyneet niin, etten osannut odottaa leffan jokaista juonenkäännettä, mikä oli varsin virkistävää. Elokuva nojaa edeltäjiensä tapaan kuitenkin hyvin vahvasti siihen uskomukseen, että sen katsojat ovat lukeneet kirjat. Asioihin viitataan ohimennen sivulauseessa, kun niitä on jo kirjoissa selitetty sivutolkulla. Sen vuoksi sympatiani ovat leffaan pakotettujen poikaystävien puolella.

Tultuani elokuvista kotiin luin ensi töikseni oman tekstini Twilightin feministisestä luennasta ja yllätyin siitä, miten hyvä se oli. Lukekaa siis tekin! Lukiessani Twilight-kirjoja en todellakaan mitenkään tietoisesti lukenut niitä feministisinä kannanottoina, eikä siinä suoraan sanottuna olisikaan mitään järkeä. Mutta vetoan edellämainitussa jutussa kirjoittamaani:

...feministisen kirjallisuuden kannalta on kuitenkin tärkeä Gayatri Spivakin herättämä kysymys: ”miksi lukea 'hyvin' (= uskollisesti), jos se tuottaa alistusta ja esteettistä apatiaa?” Väärinlukeminen saattaa emansipaation kannalta olla paljon hedelmällisempää, ja feministiseen kirjallisuudentutkimukseen onkin usein liitetty idea ”vastakarvaan” lukemisesta.

Varokaa kirjoittamista, sillä on valtavia supervoimia: aloitat jotain vitsinä ja sitä mukaa kun kirjoitat, alat uskoa siihen itsekin ja jatkossa näet kaiken oman tekstisi läpi!

Mielestäni Ao2:n alussa Bellan emansipoituminen on suorastaan käsin kosketeltavaa. Leffa alkaa suoraan kohtauksesta, johon Ao1 päättyi: Bella herää vampyyriksi muuttuneena. Kaikki hahmon kömpelyys ja nuhjuisuus on poissa, räpiköivästä ankanpoikasesta on kuoriutunut joutsen (Swan!), joka toteaa: "I was born to be a vampire." 

Bella vaikuttaa ensi kertaa olevan sinut itsensä ja ruumiinsa kanssa: peilistä takaisin katsoo häikäisevän kaunis ilmestys. Kaikkien aiempien Twilight-elokuvien ajan ollaan valmistauduttu tähän: Kristen Stewart on aiemmin puettu huppareihin ja meikattu mahdollisimman vähän, jotta kontrasti tämän uudelleensyntymässä olisi mahdollisimman suuri. Ao1:ssa nähtiin loistavaa maskeerausta kun Bella raskauden aikana riutui pelottavaksi luukasaksi. Jotain hienoa on onnistuttu tekemään myös Ao2:ssa. Bella vaikuttaa pitemmältä, hoikemmalta, vähemmän tuskaiselta ja jotenkin kontrastisemmalta versiolta itsestään. Hehkeää olemusta korostetaan uudenlaisilla vaatetusvalinnoilla: mekkoja, pitkiä saappaita ja kaikkiaan hyvin istuvia kuteita. Bella todellakin löytää ja hyväksyy naisellisuutensa vasta vampyyrina, i.e. avioliitossa ja lapsen synnyttämisen jälkeen. (Ainoa mille ei ole voitu mitään on Stewartin ääni. Kirjassa kuvataan, kuinka Bellan ääni on kuin pienten kellojen helinää vampyyriksi muuttumisen jälkeen, mutta Stewart raakkuu edelleen aika ajoin kuin varis.)

Ensi töikseen vampyyriksi synnyttyään Bella rutistaa Edwardin väkivaltaiseen syleilyyn osoittaen, että hän on nyt perheen vahvin. Tämä käy hyvin ilmi koko elokuvan ajan. Edward mukautuu rooliinsa hyvänä isänä ja muuttuu siten entistäkin nössömmäksi hahmoksi. Bellan vampyrisaation myötä voimistunut kyky toimia "kilpenä" tekee hänestä konkreettisesti perheen suojelijan ja Edward jää hämmästelemään ihmeellistä vaimoaan taka-alalle.

Valitettavasti kaikki Bellan ja Edwardin välinen seksuaalinen jännite, joka oikeastaan puhkesi kunnolla kukkaan vasta Ao1:ssa, vaikuttaa täysin kuolleen avioelämän myötä. Kirjasarjan viimeisen osan loppumattomasta himosta ei näy elokuvassa jälkeäkään.

Ohjaaja Bill Condon tavoittaa molemmissa Aamunkoi-osissa hyvin sen fiilistelyn, joka aiemmissa osissa on loistanut poissaolollaan. Ao1:ssa fiilisteltiin häitä, onnea, rakkautta ja seksiä. Edward ja Bella saivat viimein olla onnellisia, eivätkä pahikset uhanneet heidän onneaan. Ainoa uhka tuli sisältäpäin, kun Bella oli vampyyrilasta kantaessaan lähellä kuolemaa. Ao2:ssa puolestaan fiilistellään kiitettävästi vampyyrina olemista tuoreen vampyyrin näkökulmasta. (Bellan ensimmäinen metsästysreissu on tosin ehkä hieman kiusallista katseltavaa.) Fiilistelylle on tilaa näissä elokuvissa sen vuoksi, että Aamunkoi on alkujaan yksi kirja, joka on jaettu kahdeksi elokuvaksi. Sen vuoksi näissä elokuvissa tapahtuu vähemmän kuin aiemmissa elokuvissa, eikä Ao1:ssa tarvinnut haaskata ollenkaan aikaa esimerkiksi taisteluun.

Cullenien perheonni, joka pyörii nyt Edwardin ja Bellan jälkeläisen, Renesmeen ympärillä, katkeaa kuitenkin lyhyeen ja edessä on vääjäämätön lopputaistelu. Cullenit haalivat vampyyreja ympäri maailmaa todistajiksi sille, että Renesmee ei ole kuolematon lapsi. Kuolemattomien lasten luominen on vampyyrimaailmassa ehdottomasti kiellettyä ja siitä seuraa kuolemanrangaistus. Lapset, joita vampyyri on purrut, ovat samalla voimakkaita ja henkisesti kehittymättömiä ja voivat tuhota kokonaisen kylän hujauksessa saadessaan raivonpuuskan. Väärinkäsitys johtaa siihen, että Volturit vyöryvät Forksiin valtavana mustana massana aikeenaan listiä vihdoin kaikki Cullenit, joiden hyveellisyys ja elämäntapa on ärsyttänyt heitä läpi kaikkien Twilight-leffojen.

No, kirjoja lukemattakin voitte ehkä arvata, että tarinan loppu on siirappisen onnellinen. Elokuvasaagan lopetus lunastaa kaikki ne odotukset, joita tällaisen eeppisen tarinan lopetukselta voi odottaa, ja jopa ylittää ne.

Vastoinkäymiset voitettuaan Bella ja Edward istuvat jälleen niityllä, joka on aiemmista osista tuttu, jolla on kosittu, suudeltu, kimallettu ja melkein jouduttu tapetuksi. Niitty palauttaa välittömästi mieleen aiempien osien onnen hetket ja on siten ainoa oikea paikka päättää tämäkin elokuva. Niityllä Bella näyttää Edwardille uuden harjoittelemansa vampyyrikyvyn avulla heidän tarinansa pieninä katkelmina aiemmista leffoista. Tämä on se hetki kun tippa nousee väkisinkin linssiin. Hyvin lyhyt kohtaus palauttaa tehokkaasti katsojan mieliin sen matkan, jonka Edward ja Bella ovat kulkeneet, sen matkan, jonka Twilight-elokuvat ovat (lukuisten ohjaajien kautta) kulkeneet ja ennen kaikkea sen matkan, jonka katsoja itse on kulkenut ensimmäisen kirjan ja viimeisen elokuvan välillä.

Lopuksi Bella sanoo Edwardille ne niin moneen kertaan kirjallisuuden historiassa toistetut sanat: Kukaan ei ole koskaan rakastanut ketään niin kuin minä sinua. Nämä sanat ovat ehkä valhe, ehkä kuluneita, kliseisiä ja osoittavat kielellä ilmaisun rajoittuneisuutta, mutta Twilight-lukijoiden universumissa ne ovat kiistatta totta. Bellan sanomana niihin todellakin uskoo - ja yksinkertaissuudessaan ne palauttavat mieleen sen aivan ainutlaatuisen kokemuksen, joka Twilight-kirjojen lukeminen ensimmäistä kertaa oli.

Leffa palautuu lopulta konkreettisesti kirjoihin, sillä näkyviin tulee oletettavasti viimeisen romaanin viimeinen lause, minkä jälkeen sivut kääntyvät ja kirja sulkeutuu. Tämä kiintoisa viittaus puhutteli minua (enkä nyt edes yritä yleistää tätä koskemaan kaikkia katsojia) sanoin: "Hei, tämä oli kuitenkin vaan satua". Ja toisaalta: "Hei, voit palata alkuun koska tahansa. Kirjat ja elokuvat elävät ikuisesti."

Ja vielä ihan lopuksi ennen lopputekstejä näemme koko sen näyttelijäkavalkadin, joka on aiemmissa osissa esiintynyt. E-e-p-p-i-s-t-ä.

Totesin Aamunkoi osa 1:sta että se on aivan eri paria kaikkien aiempien Twilight-filmatisointien kanssa. Aamunkoi osa 2 puolestaan on ikään kuin samaa paria sekä edeltäjänsä että kaikkien aiempien osien kanssa. Se kunnioittaa Twilight-elokuvien perinnettä musiikillaan, synkeydellään, jylhillä maisemillaan ja lumen läsnöololla, sekä tietysti niittysiirapilla. Se kumartaa sekä aiemmille elokuville että kirjoille. Se on jotain suurempaa, kalliimpaa, eeppisempää. Se on kerrassaan pätevä päätös elokuvasaagalle.

Olen edellä arvioinut leffaa yli-ikäisenä fanina ja osana suurempaa kokonaisuutta, suhteessa lähdemateriaaliin ja leffasaagan aiempiin osiin. Jos haluatte lukea arvion siitä millainen Aamunkoi osa 2 on elokuvana, etsikää jokin kyynisempi lähde. Vaikka tämä.

Oksennus

Tunnen nyt äärimmäisen suurta tarvetta jakaa ajatuksiani, vaikka niitä onkin vaikea kiteyttää selkeäksi tekstiksi. Yritetään. Takana on jännittävä viikko yliopistolla ja edessä kauan odotettu Aamunkoi osa 2.

Olen tänä syksynä identifioinut itseni kirjallisuudenopiskelijaksi, koska onnistuin ryssimään kaikki informaatiotutkimuksen kurssit, ja olen siten saanut keskittyä täysillä rakastamaani sivuaineeseen. Sen sijaan että olisin joutunut miettimään mitään tylsiä asioita (lukuunottamatta kaupassakäyntiä), olen uppoutunut korviani myöten fiktiivisiin maailmoihin.

Kuulin lukuvuoden alussa jälleen erään version tunnetusta urbaanilegendasta, jonka mukaan jotkut tulevat kirjallisuutta opiskellessaan hulluksi. Toinen yleinen myytti on se, että kirjallisuutta opiskeltuaan ihminen ei voi enää lukea kirjoja naiivisti, nautinnon vuoksi, ja se vie lukemisesta kaiken ilon. En ole hetkeäkään uskonut, että joutuisin itse sellaiseen tilanteeseen, sillä kaikkien näiden vuosien jälkeen luen kaikkea edelleen viihteenä, ellei toisin käsketä. Kirjallisuuden teorioita lukiessani olen tänä syksynä kuitenkin tullut siihen päätelmään, että niiden opiskelu voi todella tehdä vähän hulluksi. Ihan täysjärkiseltä ei vaikuta touhu, joka keskittyy jonkin keksityn tutkimiseen ja omistautuu sille intohimoisesti, niin kuin sillä olisi maailmankaikkeuden kannalta jotain merkitystä. Epäonnistun jatkuvasti puolustautumaan aviomieheni hyökkäyksiä vastaan, kun tämä kyseenalaistaa kirjallisuudentutkimuksen tarkoituksen. Olenkin todennut, että ehkä se on vain jatkoa koko elämäni jatkuneelle todellisuuspakoilulle. Ja ehkä se on sitä kaikille alan sankareille. Se alkoi kirjoista ja elokuvista - ja se jatkuu niiden tutkimisena. Se tarjoaa täydellisen tekosyyn uppoutua kertomusten maailmoihin ja pohtia loputtomiin tapahtumien funktioita ja henkilöhahmojen motiiveja. Mahtavaa!

Mutta asiaan, jos sellaista nyt osoittautuu olevan. Osallistun parhaillaan suosikkiopettajani päiväkirja- ja kirjeromaaneja, sähköpostiromaaneja ja blogeja käsittelevälle kurssille. Eilen luennolla oli erityisesti puhetta päiväkirjan ja blogin kirjoittamisesta. Aihe on aina lähellä sydäntäni, ilmeisistä syistä.

Aloin kirjoittaa päiväkirjaa aktiivisesti teini-iässä kun kaikenlaiset tunnemyllerrykset olivat pahimmillaan. Silloin en yksinkertaisesti voinut olla kirjoittamatta. Täytin vihkon sivuja koulussa tunneilla ja liimailin niitä myöhemmin päiväkirjaani. Kai se oli jonkinlainen selviytymiskeino. Päiväkirjani olivat juuri sellaisia, jollaiseksi suosikkiopettajani kuvailee naisten kirjoittamia kirjeitä ja päiväkirjoja: kaikkien tunteiden oksentamista suoraan paperille. Opettaja esitti aiemmin, että jos kaikkien meidän naispuolisten opiskelijoiden teiniaikaiset päiväkirjat koottaisiin ja niistä luettaisiin pätkiä luokan edessä, emme pystyisi tunnistamaan sitä minkä olemme itse kirjoittaneet, koska kaikki olisivat niin samanlaisia. Palan halusta tietää onko tämä totta, sillä silloin kokemani tunteet vaikuttivat niin ainutlaatuisilta. Luultavasti asia jää kuitenkin ikuiseksi mysteeriksi.

Tällainen oksentamistyyppinen kirjoittaminen jatkui useita vuosia, mutta lopahti hiljalleen kun olin muuttanut pois kotoa parikymppisenä. Nykyään tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten kirjoita päiväkirjaa juuri koskaan. Asiat katoavat ikuisiksi ajoiksi jos en dokumentoi niitä. Tämä ajatus taas liittyy siihen, että taidan olla kerronnallistajan perikuva. Tunnen samaa syyllisyyttä siitä, etten jaksa enää aktiivisesti teettää valokuvia ja koostaa niistä järkevää jatkumoa valokuva-albumien muodossa. Tunnen monia ihmisiä, joilla ei ole päiväkirjan tai valokuva-albumin suhteen minkäänlaisia tarpeita. Luultavasti suurin osa tuntemistani henkilöistä on sellaisia. Ehkä heistä osa on episoodikkoja, henkilöitä, jotka muistavat irrallisia tapahtumia, mutta eivät koe mitään tarvetta kerronnallistaa sitä, miten ja miksi kaikki nuo hetket ovat johtaneet juuri tähän hetkeen, millaiseksi ne tekevät tämän hetken.

Joka tapauksessa olen vuosikausien ajan kehitellyt erilaisia teorioita siitä, miksi en enää jaksa kirjoittaa päiväkirjaa. Tällä hetkellä mieleeni tulee ensimmäisenä kirjoittamisen hitaus. Aina kun otan asiakseni kirjoittaa päiväkirjaa, huomaan että käteni on kipeä ja kaksi tuntia on kulunut, vaikka olen kirjoittanut vasta murto-osan siitä mitä olisin halunnut - ja kaiken lisäksi olen ajautunut ajatuksissani ihan hakoteille ja kirjoittanut jotain ihan muuta kuin olin suunnitellut.

Toiseksi olen havainnut, että kautta aikojen olen kirjoittanut päiväkirjaani aina kaikkein negatiivisimmat tuntemukseni, pahimmat ajatukseni ja syvimmät salaisuuteni. Vähäpuheisin olen ollut aina ollessani rakastunut ja onnellinen, monisanaisin ollessani juuri eronnut ja itsemurhan partaalla. Kesällä kirjoitin matkapäiväkirjaa häämatkallani ja huomasin nauttivani kirjoittamisesta hullun lailla. Olinkin siis keksivinäni uuden teorian. Jos kirjoittaisin päiväkirjaani positiivisia asioita ja kohtaisin maailman samalla lailla kuin matkoilla - niin että sillä on aina jotain uutta mielenkiintoista tarjottavaa, ehkä touhu ei tuntuisi aina niin likaiselta ja jättäisi jälkeensä pahan olon tunnetta. Yritin tätä. Ei toiminut. Kolmen kuukauden jälkeen en ole vieläkään onnistunut kirjoittamaan päiväkirjaani hääpäivästäni, joka kiistatta oli tähänastisen elämäni onnellisin päivä. Pääsin polttariraportin loppuun kaksi kuukautta sitten ja käteni oli niin väsynyt, etten jaksanut edetä häihin asti.

Hmm.

Nyt minulla on jälleen uusi teoria! Kuulin sen eilisellä luennolla. Suosikkiopettajani ja innokas kirjallisuudenopiskelija-päiväkirjankirjoittaja-naisryhmä päätyivät kaikki siihen yhteisymmärrykseen, että ihminen tuntee jonkinlaista häpeää kirjoittaessaan minä. Tuli myös mainituksi, että suomen kieli sallii minä-sanan välttelyä lähes loputtomuuksiin asti, kun sen voi sisällyttää verbiin: tulin, näin, voitin! Puhuttiin myös passiivin käytöstä minän välttelyn keinona: Tuli käytyä koulussa, tuli vedettyä kännit...

En muista, päädyttiinkö luennolla selittämään sitä, mistä tämä häpeä johtuu. Mieleeni johtui viikon takainen keskustelu ystävieni kanssa siitä, miksi kampaajalla on niin vaikea sanoa, mitä oikeasti haluaa, ja miksi on aivan mahdotonta sanoa, jos lopputulos ei miellytä. No ehkä tämä tosiaan on suomalainen piirre. Ehkä päiväkirjan kirjoittaminen on siksi niin vaikeaa, että koska sitä oletusarvoisesti kirjoitetaan vain itselle, siihen pitäisi voida kirjoittaa se, mitä oikeasti ajattelee ja mitä tahtoo elämältä. Ehkä nämäkin vaikeudet liittyvät todellisuuspakoiluun, eikä ihminen halua myöntää itselleen, jos elämässä ei kaikki ole täydellistä.

Mutta hei, ei siinä ole järkeä. Juurihan kerroin kirjoittaneeni kaikkein eniten onnettomina hetkinäni. Nykyään en avaa sanaista arkkuani edes silloin. Miksi sitten teininä? Oliko päiväkirjan kirjoittaminen todellakin välttämätön selviytymiskeino? Vai... onko ihminen teini-iässä vielä niin lähellä lapsuutta, ettei täydellinen itsetiedostavuus ja häpeä omasta itsestä ole vielä kehittynyt tarpeeksi?

Olen ehkä taipuvainen kallistumaan tämän teorian kannalle. Teini-iässä sitä todella ajattelee kokevansa jotain uniikkia, jotain mitä kukaan muu ei koskaan ole kokenut. Kun sitä kasvaa aikuiseksi ja menee opiskelemaan kirjallisuutta, joutuu lukemaan kirjeromaaneja, jotka ovat täynnä "kukaan ei ole koskaan kokenut tällaisia tuskia" -vuodatusta. Ja ylipäänsä, kun lukee kirjoja kirjojen perään, havaitsee hiljalleen, että kaikki maailman henkevät ajatukset, joita on pitänyt ominaan ja nerokkaina, on kirjoitettu maailmankirjallisuuteen. Kaikki. Siispä, mikä on päiväkirjan kirjoittamisen pointti? Voisin ihan hyvin koostaa päiväkirjani kopioista kirjojen sivuista. Ja tätähän tiedostamattani teinkin teininä, kun tapanani oli kirjoittaa päiväkirjaani biisinsanoja, jotka tuntuivat kertovan minusta, ja otteita kirjoista, joissa ilmaistiin tuntemukseni niin kauniisti kiteytettyinä.

Lisäksi päiväkirjan kirjoittamiseen liittyy lukemisen ongelma. Sitä kirjoitetaan toki itselle, mutta samalla täytyy tiedostaa, että joku mahdollisesti löytää ja lukee sen joskus. Ehkä häpeä syntyy tästä paradoksista. Mitä jos lapseni joskus löytää päiväkirjani, johon olen kirjoittanut kaikkein ilkeimmät ajatukseni ja pahimmat tekoni, onnettomimmat hetkeni? Ajatteleeko hän silloin, että olen elänyt kaksoiselämää ja ollut koko ajan onneton salaa?

Voin toisaalta riemukseni todeta, etten ole ollut moneen vuoteen kovinkaan onneton. Eikä päiväkirjatekstiä ole syntynyt. Rakastuin, muutin yhteen miehen kanssa, tapasin ihania ihmisiä, menin naimisiin, löysin tasapainon - jos sallitte naistenlehtimäisen ilmauksen - ja kun joku jälkipolven edustaja löytää päiväkirjani, hän näkee luultavasti raportin siivouksesta syntyneestä riidasta.

Kyllä, päiväkirjan kirjoittaminen on vaikeaa. Ehkä ainoa oikea tapa kirjoittaa sitä olisi kirjoittaa joka päivä jokin pieni tapahtuma, muisto, hetki.

Mutta hei, onneksi meillä on blogit! Joku eilisellä luennolla totesi, että blogissa minän kirjoittaminen on helpompaa. On vaikea ymmärtää miksi, mutta niin se todellakin vaikuttaisi olevan. Luulen, että tämä liittyy tarkempaan tietoisuuteen yleisöstä. En joudu spekuloimaan sitä, kuka ja milloin löytää blogini, vaan tiedostan, että se on vapaasti kenen tahansa löydettävissä. Tiedän, että ainakin parikymmentä ihmistä lukee tämän tekstin kun julkaisen sen. Tiedän, että muutama ystäväni lukee sen ja tiedän, että joukko tuntemattomia lukee sen. Varustaudun myös siihen, että on olemassa mahdollisuus, että äitini, opettajani, kanssaopiskelijani ja vihamieheni lukevat sen. Pohdin siis jatkuvasti sitä, millaisen kuvan itsestäni annan, enkä paljasta mitään tulenarkaa. Niinpä tulen rakentaneeksi itsestäni sellaista kuvaa, jonka haluan muille antaa - sen sijaan, että vain oksentaisin kaikki tunteeni ruudulle.

Eilisellä luennolla tutustuimme pikaisesti Kolmas pyörä -blogiin. Lueskelin sitä myöhään yöhön asti kiinnostuneena. Blogissa juuri täysi-ikään tullut tyttö kertoo anonyymisti suhteestaan vanhempaan, naimisissa olevaan mieheen. Vuoden aikana blogissa on käynyt lähes kolme miljoonaa lukijaa! Aihe vaikuttaa koskettavan suomalaisia syvästi. Tarina on niin kliseinen, ettei ketään kiinnostaisi lukea enää yhtään romaania aiheesta. Mies pettää, sanoo vaimolleen olevansa ylitöissä, uskottelee tyttöystävälle jättävänsä vaimon, tyttöystävä tuntee raivoa, epävarmuutta ja kaikenlaista sekavaa ja kuvittelee löytäneensä jotain ainutlaatuista, koska aikuinen mies on ihan eri asia kuin oman ikäiset pojat. Luin blogia vähän hämmentyneenä ja epäilin jopa, mahtaako se olla fiktiota. Kerronnassa tai tarinassa ei ole kerrassaan mitään omaperäistä, kaikki on tuttua fiktiivisistä ja todellisista uskottomuuskertomuksista. Blogista tekee mielenkiintoisen ainoastaan se, että se oletettavasti on totta. Päätin alkaa seurata blogia, sillä tuoreimmassa merkinnässä vihjataan, että mies aikoo piakkoin erota vaimostaan. Suhtaudun ajatukseen skeptisesti, mutta odotan mielenkiinnolla, miten tarinassa käy.

Blogin lukeminen herätti minussa itsensäpaljastelun tarpeen ja huomasin kaipaavani päiväkirjamaista blogia, johon voisin oksentaa ajatukseni. Näin viime yönä jälleen unta, joka toistuu eri muodoissa usein, ja josta en ole kertonut kenellekään. Sormeni olivat jo syyhyten näppäimillä perustamassa salaista sosiaalipornoblogia, mutta tulin viime hetkellä järkiini. En kestäisi blogin salailua ja sisimpäni avaamista täysin tuntemattomalle lukijajoukolle - etenkään kun mahdollisuutena olisi päätyä jonkun kirjallisuudenopiskelijajoukon analyysin kohteeksi. Ajattelin sen sijaan avata hieman sisintäni "tutulle", olemassaolevalle lukijajoukolleni. Niille, jotka urheasti sinnittelivät tekstin loppuun asti, voin nyt kertoa, että olen asettanut mietintämyssyn päähäni ja pyrin hiljalleen kehittämään tästä blogista jotain, mikä kertoisi hieman enemmän minusta. Aika näyttää, mihin päädyn.

Scifihaaste 6/12

Aikuisten science fiction
Ian McDonald: Kivi-paperi-sakset (1994)
Suom. Tero Norkola

Nyt se on virallisesti todistettu: aivoni eivät taivu tämänkaltaisten kirjojen ymmärtämiseen. Scifihaasteen suoritus jumittui kesällä pahasti kun yritin turhaan lukea Neurovelhoa. Luovutin suunnilleen sadan sivun kohdalla, koska lukeminen on aika tuskallista jos lukemastaan ei ymmärrä mitään. Tässä kirjassa on paljon samaa kuin Neurovelhossa. Molemmat vaikuttavat alkavan ihan kesken kaiken, eikä mitään selitetä kunnolla. Lukija ikään kuin temmataan vieraaseen maailmaan ja hylätään sinne yksin ihmettelemään.

Esipuheessa Ian McDonaldia tituleerataan maagisen scifin kehittäjäksi. Suomentaja kirjoittaa: "Maagiseen realismiin kuuluu ihmeellisten tapahtumien kuvaaminen aivan kuin ne olisivat jokapäiväisiä, arkisia asioita." Okei, maagisen realismin pystyn jotenkin sulattamaan. Kirjoitin vastikään järkyttävän pitkän esseen Jonathan Safran Foerin kirjasta Kaikki valaistuu ja se saattoi minut hulluuden partaalle. Sen lisäksi että siinä kikkaillaan loputtomuuksiin asti kerronnallisilla keinoilla ja kirjoittamisen aktilla itsellään, siinä on vahvasti läsnä juuri maaginen realismi. Henkilö voi esimerkiksi katsoa kaukoputkella naapuritaloon ja lukea siellä olevasta paperista oman tulevaisuutensa. Kaikki valaistuu -teoksella ja Ian McDonaldin teksteillä onkin eräs yhteinen nimittäjä, joka myös selviää tämän kirjan esipuheesta: Garbiel Garcia Marquesin Sadan vuoden yksinäisyys. Safran Foerilla se on selkeä interteksi, josta esiintyy jopa suoria keskustelunpätkiä Kaikki valaistuu -romaanissa.

Kun maagiseen realismiin vielä yhdistetään scifielementtejä, syntyy ilmeisesti jotain ihan liian vaikeaa. Siksi luokittelen tämänkaltaiset kirjat ilman muuta kovan scifin piiriin. Tärkein kriteeri kovalle scifille vaikuttaisi nimittäin olevan se, etten ymmärrä mitään lukemastani. Kivi-paperi-sakset ei kuitenkaan ole ihan yhtä paha kuin Neurovelho. Ensinnäkin kirja on niin lyhyt, että sen voi tarvittaessa väkisin sinnitellä läpi. Toiseksi, siinä vaikuttaa kulkevan kuin kaksi tarinaa rinnakkain: ymmärrettävä ja ei-ymmärrettävä. Aivoni lähtivät Teneriffalle siemailemaan pina coladaa aina kun havaitsivat ylivoimaisen vaikeaa tekstiä, mutta palasivat välittömästi takaisin havaitessaan jonkin sortin ymmärrettävää toimintaa, kuten dialogia tai ihmissuhdejuttuja.

Melkein kaikki juonenkäänteet valitettavasti sijoittuivat pina colada -jaksoihin, minkä vuoksi tarinasta oli vaikea pysyä kärryillä. Minulta meni ihan ohi, kuka on kenenkin palveluksessa, kuka on kuollut oikeasti ja kuka vertauskuvallisesti, kuka on pahis ja kuka hyvis, kuka on luonut mitä ja miksi päähenkilöllä on kaiken aikaa niin kurjaa. Sen vuoksi en viitsi laatia juonireferaattia. Uskon kuitenkin ymmärtäneeni suuret linjat. Sankari pystyy luopumaan pahuudesta itsessään, kukistamaan pahikset ja saa lopulta naisen.

Fifty Shades of Lame

E. L. James: 50 Shades: Sidottu (2012)

Suom. Riie Heikkilä

Törmäsin tähän paljon kohkattuun kirjasarjaan häämatkallani kun sitä myytiin joka ikisessä kirjakaupassa näyttävästi ja suuria määriä. Kirjojen kannet olivat mielestäni hienot ja osien nimet jotenkin vakuuttavia, niin että tulin jostain syystä kuvitelleeksi, että kyseessä oli jokin merkittävä moderni klassikkotrilogia, joka kannattaisi lukea. Totuus selvisi vasta kotimatkalla kun uutisointi Fifty Shades of Greysta oli kantautunut Iltasanomien nettisivuille suomennoksen myötä. Tuore aviomieheni luki innostuneena hypetystä siitä, kuinka kirjasarja saa kotirouvat kautta maailman kiimaisiksi ja vetosi haluuni olla kirjallisuuden kentällä ajan hermolla - pitäisihän minun siis lukea tämäkin.

Täytyy sanoa, ettei kiinnostanut yhtään. Mutta olen oppinut yhtä ja toista siitä, kuinka niin monen vuoden ajan käänsin sama ajatus mielessäni selkäni Twilightille - ja kuinkas sitten kävikään. Oltuani viikon ajan jälleen yliopistolla erinäisillä luennoilla kävi myös äärimmäisen selväksi, ettei tätä tapausta voi ohittaa olankohautuksella. Kirjoihin ehdittiin viitata huolestuttavan monta kertaa viikon aikana ja pian ensimmäinen osa ilmaantuikin Rakkaus kriisissä -kurssin lukulistalle. Siinä vaiheessa totesin saaneeni tarpeeksi hyvän tekosyyn lukea se ja tein varauksen kirjastoon. Sain odottaa kirjaa kauemmin kuin mitään varausta koskaan, mutta saatuani kirjan viimein käsiini olin pikemminkin tuskainen kuin innostunut. Voi mikä järkäle. Eikä vieläkään yhtään kiinnostanut.

Hyvä uutinen on se, että kuultuani niin paljon kirjan kaunokirjallisesta laadusta - eli siis pikemminkin laadun puutteesta - se yllätti minut positiivisesti. Olin juuri ennen Sidottua lukenut Suzannen päiväkirjan ja sen jälkeen mikä vain olisi vaikuttanut mestariteokselta. Ei kirjan kerronta mielestäni mitenkään erityisen kamalaa ole. Olen tosin nyt nähnyt useita katkelmia alkukielisestä teoksesta luennoilla ja päätellyt, että suomennos on luultavasti parempi kuin alkuperäinen. Kerta se on ensimmäinenkin.

Huono uutinen puolestaan on se, että kirja on kuolettavan tylsä, eikä sitä suoraan sanoen kannata lukea seksikohtausten takia. Kirjaston kirjassa sivun sata tienoilla oli veritahroja ja olenkin varma, että joku edellisistä lukijoista on siinä vaiheessa tehnyt itsemurhan. Kömpelö tyttö, rikas ja komea mies, kiihkoa, epäröintiä, vatvomista, mitään ei tapahdu. Juoni on suoraan Twilightista - mies varoittelee tyttöä, joka saa hengenahdistuskohtauksia tämän läheisyydessä eikä vain pysty pysyttelemään kaukana. Mies jopa pelastaa kömpelyksen polkupyörän alta. Tämän älyttömän tympeän ja nolon esileikin olisi mieluusti voinut tiivistää ainakin puoleen sivumäärään. Onkin melkein ymmärrettävää, että Iltasanomien nettisivuilla julkaistiin vastikään juttu, jossa kerrotaan mitkä sivut kirjasta kannattaa lukea. Kopioin sen kokonaisuudessaan alle. (Linkki juttuun tässä.)

Etkö jaksa lukea koko opusta? Ei haittaa. Poimimme sinulle kirjan parhaat palat.

Fifty Shades of Grey -menestyspokkarin kirjallisia saavutuksia
ei ole varsinaisesti ylistetty. Ja kukapa niistä olisi kiinnostunutkaan.

Arjen kiireiden helpottamiseksi listasimme lähes 600-sivuisen opuksen tärkeimmät sivut.

s. 131: Eroottinen värinä kestää näinkin pitkälle, ennen kuin alkaa tapahtua.
s. 157: Vinkkejä kylpyyn.
s. 222: Lämmittelyä kirjan pääteemaan.
s. 266: Tämä on tosin vain uni.
s. 302: Jos haluat vinkkejä miehen miellyttämiseen, lue tämä.
s. 314: Tätä on siis sadomasokismi.
s. 365, 375, 398, 415, 425, 486, 497 ja 545: Perussettiä.
s. 554: Pitkä loppuhuipennus.

"Jutun" on "kirjoittanut" Jenni Heiti.

S/M-harrastajat eivät tunnetusti pidä teoksen sadomasokismikohtauksia minään, eikä ihme. Jopa vanhan kunnon vaniljan ystävän silmiin ne vaikuttavat melko kesyiltä. Missään vaiheessa ei oikein tunnuta pääsevän kunnolla asiaan. Samalla tämä oli kuitenkin jonkinlainen helpotus. Anastasia on rikkaan ja komean Christianin tavatessaan kokematon neitsyt, joten pari aloittaa "peruskoulutuksella" ja siirtyy hyvin hitaasti kohti seksilelujen ja piiskaamisen maailmaa. Lukijakaan ei siis joudu aivan kylmiltään ruoskittavaksi, mikä on positiviista (tai jonkun mielestä ehkä negatiivista).

Alun superpitkän ja turhan jaarituksen jälkeen tarina pääsee kuitenkin jollain lailla vauhtiin ja viimeiset sata sivua (viidestäsadastakahdeksastakymmenestäviidestä) luin melkeinpä kiinnostuneena. Kun Anastasia ihanuudellaan saa Christianin hiljalleen pehmenemään ja yltymään jopa romanttiseksi, alkaa sivuilta huokua todellista läheisyyttä ja kiintymystä, mikä tekee seksikohtauksistakin mielenkiintoisempaa luettavaa.

Alkuun minua ärsytti todella paljon Anastasian tapa kuvailla sekä alitajuntansa että sisäinen jumalattarensa personifikoituina olentoina, joilla on oma tahto ja jopa omanlaisensa ulkonäkö (alitajunnalla esimerkiksi on kissamaiset silmälasit). Tämä epäilemättä onkin yksi teoksen kaunokirjallisista  kökköyksistä, mutta loppua kohti aloin jotenkin lämmetä tälle tyylille. Se luo Anastasian hahmoon hieman huumoria ja syvyyttä, jota hänestä muuten puuttuu. Poimin tähän muutaman netistä löytämäni sitaatin alkukielisestä teoksesta:

"My inner goddess is doing the merengue with some salsa moves."

"My inner goddess looks like someone snatched her ice cream."

"My subconscious purses her lips and mouths the word ‘ho.’ I ignore her. Sitting beside me, he gently pulls my sweatpants down again. ‘Up and down like whores’ drawers, my subconscious remarks bitterly. In my head, I tell her where to go."

Miellyttävimpiä kohtia lukea ovat kirjassa Anastasian ja Christianin sähköpostiviestit, joista myös pilkottaa usein huumori, eivätkä ne ole samanlaista "ooh, lääh" -kerrontaa kuin kirja muutoin. Niissä hahmot keskustelevat usein suorimmin suhteestaan ja ovat hauskoja ja leikkisiä.

Ei siis niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin. Täytyy kuitenkin todeta, ettei kirja herättänyt mielenkiintoani siinä määrin, että aikoisin lukea sitä seuraavat trilogian osat. Odotan, että Iltasanomat laatii niistä tiivistelmän.

"Kato ny tota kanttakin!"

James Patterson: Suzannen päiväkirja (2001)
Suom. Sirpa Meriläinen

En tiedä kumpi on blogeissa rasittavampaa, kritiikitön innostus vai avoin halveksunta jotain teosta kohtaan. Varoitan: nyt seuraa avointa halveksuntaa ja räkäistä naurua. Googlaamalla en löytänyt yhtään suomenkielistä blogimerkintää tästä kirjasta, mikä toivottavasti kielii siitä, että suurin osa ihmiskunnasta on siltä säästynyt. Katson kuitenkin aiheelliseksi varoittaa teitä tästä viattomasti kirjaston hyllyssä väijyvästä kammotuksesta. Tämä on kiistatta huonoin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Oikeasti. Jopa Pääministerin morsian on parempi, vaikka olisikin kaivannut ahkerampaa kustannustoimittajaa.

Mutta hei, kustannustoimittajahan meille löytyy tästä kirjasta! Kaikkein kliseisin chick lit -ammatti ikinä. Yllättävää ei liene sekään, että kustannustoimittajamme Katie on napannut komean ja kaikin puolin täydellisen Unelmien Poikamiehen työsuhde-etunaan. Ja mikä parasta, mies on rrrrrunoilija. Kuinka hurrrmaavaa. No niin, nyt täytyy tunnustaa, etten tiedä runoudesta mitään, enkä suoraan sanoen juuri pidä siitä. Suosikkirunoilijani on Arno Kotro, koska hän kirjoittaa selkokielellä kansan syville riveille (paitsi silloin kun käyttää ruotsinkielisiä sanoja, joita en ymmärrä, koska lakkasin niin ahkerasti kynsiäni peruskoulun ruotsintunneilla). Sanokaa siis te, ovatko nämä Mattin runossa esitetyt ajatukset ja säkeet uniikkia ajattelua ja/tai kieltä, joka voisi saada kustannustoimittajan ihmettelemään onneaan kun on löytänyt moisen kirjailijalahjakkuuden.

"Punainen parfyymipullo Niilin rannalta"?

Kustannustoimittaja-Katie on kuitenkin jotenkin päätynyt jätetyksi. Hurmaava mies on häipynyt selittämättömästi. Hetkeä myöhemmin Katie löytää oveltaan paketin, jonka sisällä on käsin kirjoitettu päiväkirja. Suzannen päiväkirja Nicholasille.

Katien hahmo ja "tarina" (jota ei liiemmin ole), ovat kirjassa pelkkä lavaste, joka mahdollistaa jokseenkin onnellisen lopun. Kirjan oikea tarina on Suzannen päiväkirja. Siitä käy ilmi, että Suzanne on Mattin vaimo ja hänen lapsensa äiti. Koko ikänsä lapsesta haaveillut Suzanne pursuaa onnea ja auvoisuutta saatuaan viimein Nicholasin kypsässä kolmenkymmenenviiden vuoden iässä. Hän alkaa kirjoittaa päiväkirjaa tallentaakseen siihen Nicholasin lapsuuden ja kaiken sen rakkauden, jonka keskellä tämä on saanut kasvaa.

Päiväkirja alkaa ajalta ennen Nicholasin syntymää. Suzanne on saanut sydänkohtauksen ja päättää hidastaa tahtia ennen kuin on liian myöhäistä. Suzanne opastaa Nicholasia ja lukijaa viiden pallon opetuksen avulla:

"Pallojen nimet ovat työ, perhe, terveys, ystävät ja mielenrauha. Ne kaikki on pidettävä ilmassa. Eräänä päivänä ymmärtää, että työ onkin kumipallo. Jos se putoaa, se kimmahtaa takaisin. Neljä muuta palloa - perhe, terveys, ystävät ja mielenrauha - ovat lasia. Jos joku niistä putoaa, se naarmuuntuu peruuttamattomasti ja lohkeaa, ehkä jopa särkyy kokonaan."

Siltä varalta että tämä tärkeä opetus menisi lukijalta ohi ensimmäisellä kerralla, se toistetaan kirjassa viitisenkymmentä kertaa.

Suzanne muuttaa Martha's Vineyardiin ja ryhtyy pitämään maalaislääkärin yksityispraktiikkaa. Kaikki naapurit ja potilaat rrrrakastavat häntä. Ja niin rakastaa Mattkin, jonka hän pian tapaa, ja kaikki rakastavat myös Mattia, koska Matt on niin hyvä ja komea. Suzanne tapaa pian tulevan anoppinsa, joka rakastaa häntä myös välittömästi ja hieman ou-doh-kos-ti kehuu samaan hengenvetoon poikansa takapuolta(!). Hyvä, tulevalla avioliitolla on kaikkien maailman ihmisten siunaus, joten hääkellot soivat. Pian syntyy Nicholas ja vasta sitten onni on täydellinen!

Siltä varalta, että joku vielä tänne asti päästyään olisi halukas lukemaan itse tämän kirjan, en kerro enempää. Lisäksi juoni on kertakaikkiaan niin ennalta-arvattava, että pystytte jo melko varmasti päättelemään, miten tässä käy. (Alla oleva kuva antaa viitteitä loppuratkaisusta, joten plärää ohi jos mielit kirjan lukea.)

Kirjan loppuun päästyäni halusin oksentaa. Hävettää tunnustaa, että luin kirjan reilun vuorokauden aikana. Puolustaudun kuitenkin niillä seikoilla, että A) kirja on hyvin lyhyt (265 sivua) ja suurella fontilla painettu, B) luvut ovat niin lyhyitä, että on aivan liian helppoa lukea "vielä yksi", C) halusin päästä kirjasta nopeasti eroon.

James Patterson on tunnettu jännityskirjoistaan ja Suzannen päiväkirja on siis häneltä uusi aluevaltaus. Wikipedia tietää, että kirja pitää sisällään omaelämäkerrallisia aineksia. Se tietysti tekee tarinasta entistäkin nyyhkyisämmän, mutta en silti hyväksy tapaa jolla kirja on kirjoitettu. Sen sivuilla suorastaan hehkuu neonvalokyltti: "Kirjoitettu viikossa!" ja mielestäni teos on törkeää romanttisten naislukijoiden aliarvioimista. Olen lukenut Pattersonilta aiemmin kaksi Naisten murhakerho -kirjaa ja kirjoitin ensimmäisestä: "Mielestäni kirja vaikuttaa nopeasti kirjoitetulta purkalta, johon on ympätty ystävyyttä, ymmärrystä, rakkautta, seksiä, viihdettä ja draamaa juuri naislukijoita ajatellen."

Jos se oli purkkaa, Suzannen päiväkirja on mauttomaksi jäystetty, ojanpohjalle sylkäisty, mudassa kierinyt ja kengänpohjaan tallautunut käytetty purkka!

Lopuksi tahdon huomauttaa, etten suinkaan paheksu romanttista naistenkirjallisuutta yleensä. Salainen paheeni on aina ollut Danielle Steel, enkä ole aina ollut täysin immuuni myöskään Nicholas "Siirappi" Sparksille. Kaikki tarvitsevat joskus ripauksen romantiikkaa vaikka väkisin ja se on ihan hyväksyttävää, terve tapa käsitellä tunteita jne. Mutta tämä kirja on ihan oikeasti huono oman genrensä edustaja.

Olen puhunut!

Julmaa hauskaa

David Nicholls: Kaikki peliin (2012)
Suom. Sauli Santikko

Vaistoan, että tämä kirja tulee katoamaan mielestäni salamannopeasti. Tunnen jo romaanidementian ensioireet, vaikka lopetin kirjan lukemisen vasta tänä aamuna. Niinpä yritän kirjoittaa tästä pikaisesti ennen illan päätapahtumaa, BB:tä.

Tapani mukaan olin epävarma siitä, onko blogisosiaalisesti hyväksyttyä olla tästä teoksesta sitä mieltä kuin olen, ja googlasin sen. Mari A:n kirjablogi oikeutti mielipiteeni heti, eikä minun siis tarvinnut käydä merta edempänä kalassa. Mari myös kiteyttää mielipiteeni, jota en olisi itse osannut edes muotoilla niin yksinkertaisesti: pidin kyllä kirjasta, mutta en sen päähenkilöstä. Brian on kirjallisuudenopiskelijana ihan uskomaton luuseri! Brian on joka ilta kännissä, joka päivä krapulassa, lintsaa käsitykseni mukaan jokaiselta luennolta, kirjoittaa surkeita esseitä ja nukahtaa aina kun yrittää lukea kirjaa. Brianilla on huono iho ja huono itsetunto, minkä vuoksi hänen pitää juoda hitosti viinaa, että uskaltautuu tekemään tyttöihin vaikutuksen tanssimuuveillaan. Ja vasta seuraavana päivänä morkkiksen kourissa Brian tajuaa, että taputtava yleisö olikin ironinen, ei ihailua täynnä.

Tietysti Brianin pitää rakastua yliopiston halutuimpaan tyttöön, Aliceen, joka on kuin jumalatar. Käsittämättömintä kirjassa onkin se, miten Alice ei kaikesta Brianista huokuvasta viinan ja luuserimarinadin lemusta huolimatta ole tälle täysin kylmä. Siksi kirja ehkä koukuttaakin. Alice pitää Briania otteessaan kuin kuminauhalla, välillä löysää ja välillä kiristää, vetää lähelle, päästää kauemmas. Kirjaa on pakko lukea, koska haluaa tietää miten tarinassa käy. Ja vaikka Brian onkin oman elämänsä antisankari ja pälli johon lukija ei koskisi pitkällä tikullakaan, hänelle on pakko toivoa vain hyvää. Siis naista, joka pelastaisi hänet omalta itseltään.

Viha ei ole se tunne, jota Brian herättää, vaan sääli. Ja voi sitä myötähäpeän määrää. Kirjan kannessa luvattu "Niin noloa. Niin totta. Niin hauskaa." kieltämättä on ihan hyvä kiteytys. Itselleni tuli kuitenkin suoraan sanoen paha mieli siitä, että aika ajoin minulla todellakin oli hauskaa. Brian-parka kulkee leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä, nöyryytyksiä jotka vain pahenevat ja lopussa huipentuvat uskomattoman tuskaiseksi ja ahdistavaksi lukukokemukseksi, ja sille on vain pakko nauraa, koska Nicholls on niin taitava.

En pitkästytä itseäni kertaamalla tähän kirjan juonta, sillä kuten Helsingin Sanomien arvostelussa todetaan: "Asetelma ei poikkea millään tavalla siitä Eiffelin korkuisesta pinosta nuortenkirjoja, joka ristiksemme on kirjoitettu." Mainittakoon, että Rebeccan hahmo ja hänen suhteensa Brianiin ovat kuin suoraan mistä tahansa Tuija Lehtisen nuortenkirjasta, jotka ovat mielestäni todella hyviä ja nautin niistä suuresti teini-iässä, mutta joissa on lähestulkoon kaikissa sama juoni.

Avioliittojuonen kuolema

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (2012)

Suom. Arto Schroderus

Tässäpä kirja, joka jo ensimmäisillä sivuillaan sai sormeni syyhyämään bloggaamisen kaipuusta - ja samalla sai kirjoista bloggaamisen tuntumaan niin kovin pintapuoliselta ja turhanpäiväiseltä touhulta. Kirja puhutteli pientä kirjallisuudenopiskelijan sieluani kosiskellen kertomuksilla college-elämästä ja alkuun varsin tiuhalla kirjallisuusviittausten tykityksellä. Löysin kirjasta itseni:

"Oli siis olemassa suuri joukko opiskelijoita, jotka olivat vain ajautuneet lukemaan kirjallisuutta pääaineenaan. Koska heidän vasen aivopuoliskonsa ei ollut kyllin hallitseva tieteeseen, koska historia oli liian kuivaa, filosofia liian vaikeaa, geologia liian öljypainotteista ja matematiikka liian matemaattista - koska he eivät olleet musikaalisia, taiteellisia, taloudellisesti motivoituneita tai oikeastaan niin kovin fiksuja, nämä ihmiset tavoittelivat yliopistollista tutkintoa tekemällä suurin piirtein samaa kuin olivat tehneet ensimmäisellä luokalla: he lukivat kertomuksia. Kirjallisuutta opiskelivat pääaineenaan ne, jotka eivät tienneet mitä olisivat opiskelleet pääaineenaan." (Naimapuuhia, 38.)

Haa! Vaikka en olekaan kirjallisuuden pääaineopiskelija, voin samaistua tähän täysin. Hain yliopistoon opiskelemaan informaatiotutkimusta, koska kuulin baarissa, että sinne on helppo päästä. Informaatiotutkimus (ja interaktiivinen media, joka myöhemmin lisättiin oppiaineen nimeen jotta se saataisiin vaikuttamaan vieläkin luotaantyöntävämmältä) osoittautui nopeasti kaikkea muuta kuin omaksi alakseni, ja niinpä aloin kasvattaa kirjallisuuden sivuaineopintojani. Aika ajoin löydän kirjallisuudenopiskelusta sen kaikkien kaipaaman tunteen, "tää on mun juttu", mutta Eugenidesin analyysi on silti riemastuttavan tarkkanäköinen. Totta kai "tää on mun juttu", koska teen sitä samaa kuin ensimmäisellä luokalla: luen kertomuksia. Tämänkin kirjan luin, koska se oli erään kurssin lukulistalla.

Naimapuuhia sijoittuu 1980-luvulle. On Madeleinen, Mitchellin ja Leonardin valmistujaispäivä. Ensimmäisenä lukijalle esitellään Madeleine, teoksen hallitsevin henkilöhahmo. Madeleine on se perinteinen romaanikirjallisuuden sankaritar, joka on saanut käsityksensä rakkaudesta lukemalla romaaneja. Madeleine on kiintynyt viktoriaanisen ajan romaaneihin, jotka vaikeuksien jälkeen huipentuvat avioliittoon. Tätä perinteistä kaavaa kutsutaan avioliittojuoneksi, joka on myös Naimapuuhien alkuperäinen nimi: The Marriage Plot. Heti alkuun teos esittää professori Saundersin suulla, että "romaanimuoto oli huipentunut avioliittojuoneen eikä ollut koskaan toipunut sen katoamisesta" (s. 39). Saundersin mukaan sukupuolten välinen tasa-arvo, avioero ja avioehto ovat tappaneet avioliittojuonen, mitätöineet avioliiton merkityksen ja siten myös romaanien merkityksen. "Mitä väliä sillä olisi, kenen kanssa Emma menee naimisiin, jos hän voisi myöhemmin hakea avioeroa?" (s. 39).

Totta! Vai onko? Koko teoksen tulkitseminen tämän teorian valossa vaatisi työkaluja, joiden käyttöä en täysin hallitse. Se on kuitenkin selvää, että ainakin itse pyrin alusta asti lukemaan tätäkin teosta avioliittojuonena. Madeleinen kirjan alussa särkynyt sydän aktivoi avioliittojuonen kehyksen ja luin kirjaa ensisijaisesti kiinnostuneena siitä, kenen kanssa tämä päätyy yhteen ja millä tavalla. Teos ei kuitenkaan tarjoa suoraviivaista suudelmasta avioon -kehityskertomusta, vaan osoittaa, miten tasa-arvo ja avioero eivät suinkaan ole tappaneet romaanimuotoa, vaan monimutkaistaneet avioliittojuonta entisestään ja tarjonneet loputtomasti uusia mahdollisuuksia.

Lisäksi väitän, että avioliittojuoni ei suinkaan edes ole kuollut. Kauniit ja rohkeat perustuu edelleen pitkälti sille, eikä avioliiton suomaa täyttymystä vähennä yhtään se, että avioliittoja on jo useampi kymmenen takana. Polttarittarissa Kirsten Dunstin henkilöhahmo, menestyvä ja itsevarma nykynainen tuntee olevansa täysi luuseri, koska häntä ei ole kosittu. Harlekiinikirjat huipentuvat avioliittoon. Moniakin monituisemmat tv-sarjat päättyvät siihen, että kausitolkulla toisiaan jallittaneet hahmot viimein päätyvät yhteen, niin kuin katsojat ovat koko ajan toivoneet käyvän. Kaikki romanttiset komediat perustuvat sille idealle. Edward ja Bella menevät naimisiin, eikä kukaan Twilight-sarjan luettuaan tietenkään ajattele, että "joo joo, kyllä ne vielä ottaa eron".

Madeleine on varsin perinteisessä tilanteessa (aika samanlaisessa kuin Bella). Hän on rakastunut Leonardiin, kuten kaikki muutkin tytöt collegessa. Leonard on viileä, seksikäs, älykäs ja kiehtovan monimutkainen, mikä tietysti lupaa hankaluuksia. Madeleinea ei karkota edes Leonardin maanis-depressiivisyys (eikä Bellaa se että Edward on kuollut). Tarjolla olisi kuitenkin järkevämpi vaihtoehto, maata Madeleinen jalkojen alla palvova Mitchell (ja Bellalle Jacob). Madeleine kuitenkin näkee Mitchellin vain ystävänä, eikä ole kiinnostunut tästä fyysisesti.

Mitchell pakenee Madeleine-kuumettaan valmistumisen jälkeen Intiaan ja kamppailee siellä uskonasioiden kimpussa. Leonard ja Madeleine käyvät taistoon maanis-depressiivisyyttä vastaan.

Naimapuuhia on äärimmäisen koukuttava teos, vaikka onkin vaikea sanoa miksi. (Ja vaikka inhoan kirjoja, joita ei ole jaettu inhimillisen pituisiin lukuihin.) Juonessa ei ole mitään kovin erikoista, päin vastoin. Eugenides kirjoittaa kuitenkin niin taitavasti, että kirjan maailmaan tempautuu auttamatta sisälle. Fokalisaatio vaihtelee Madeleinen, Mitchellin ja Leonardin kesken, ja aina kun näin käy, unohdin lukiessani muut päähenkilöt kokonaan, niin eläviä mielenmaisemia Eugenides luo.

Kirjan tunnelma, alkuasetelma ja jossain määrin sekä henkilöt että tapahtumatkin toivat mieleeni viime vuonna lukemani David Nichollsin Sinä päivänä. Pidin myös siitä paljon. Molemmissa kirjoissa kirjallisuudenopiskelijanaispäähenkilö esimerkiksi esittää melkein saman teorian siitä, kuinka ihmiset avioituvat kolmessa vaiheessa - mikä vain alleviivaa sitä, kuinka nuorten opiskelijoiden uniikit ajatukset aika harvoin ovat kovin uniikkeja. Vippilainahyllystä mukaani tarttui sopivasti Nichollsin tuore suomennos Kaikki peliin, jonka kimppuun käynkin seuraavaksi. Viivyn siis vielä tovin fiktiivisten kirjallisuudenopiskelijoiden parissa.

Hulluna kaikkea!

Jiihaa, haamumunkit ja leffaliput ovat taas täällä huomisesta alkaen! Hullut päivät, hullut hinnat ja hulluna ihmisiä, Dollyn donitsien hullun ihanaa tuoksua unohtamatta. Mainitsen tästä siksi, että aina Hullujen päivien kynnyksellä blogini löytää joukon ihmisiä, jotka epätoivoisesti etsivät netistä Hullujen päivien Finnkinon leffalippupaketin hintaa. Tällä kertaa se on sama kuin viimeksi: 74 euroa / 10 lippua. Muistin virkistykseksi muista keinoista luikahtaa elokuviin edullisesti: Näin luistelet leffateatterien riistohintojen ohi!

Olen viime aikoina ollut kiireinen niin koulujuttujen kuin hääkrääsän myymisenkin parissa, mikä on jälleen kerran näkynyt blogissani. Vastaan on kuitenkin tullut jos jonkinmoista kiinnostavaa kulttuurihässäkkää, jota referoin nyt lyhyesti.

Murhaloukku. Kuvaaja: Harri Hinkka

Hevijuuseri-korttini lähestyvä vanheneminen ajoi minut Tampereen teatteriin katsomaan Murhaloukkua. Näytelmä on Ira Levinin (Rosemaryn painajainen) kirjoittama ja perustuu pitkälti yllättäviin käänteisiin. Näytelmän päätyttyä yleisöä jopa pyydettiin ystävällisesti olemaan paljastamatta sen juonta. Eikä sen paljastamisessa juuri järkeä olisikaan, koska se kuulostaisi vastenmielisen sekavalta sopalta tiivistettynä. Yllättäviä käänteitä ja säikähdyksiä tosiaan piisasikin ja näytelmä on mielenkiintoisella tavalla metafiktiivinen. Vaikka sitä oli viihdyttävä katsoa, lopulta se jätti minut kuitenkin aika kylmäksi.

Ehkä ongelmana on se, että vuoden 1978 jälkeen, jolloin näytelmä on kirjoitettu, on kirjallisuuden ja elokuvien piirissä tapahtunut niin paljon, että lukijat ja katsojat osaavat jo odottaa yllätyksiä ja "lukea" metafiktiota ilman että se sekoittaa pään. Metafiktiota on kirjoitettu jo kauan ennen termin keksimistä (esimerkiksi Don Quijote 1600-luvulla), mutta itsetiedostavuudestaan tunnettuna postmodernina aikana se on lisääntynyt suorastaan räjähdysmäiseksi ja mielestäni siitä on tullut jopa trendi.

Elokuvissa metafiktio on yleistynyt vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Slashfilm.com esittää, että elokuva on astunut lähes huomaamatta uudelle aikakaudelle, metaelokuvan aikaan. Jutun alussa komeilee kuva Vampyyrien imussa -leffasta, joka parodioi Twilightia (ja joka kaikkien Twilight-leffoja nähneiden kannattaa katsoa, vaikka se on aika huono, sillä pääosan esittäjä Jenn Proske toistaa Kristen Stewartin maneereja aivan loistavasti). Slashfilm ei kuitenkaan nosta leffaa "uuden" metaelokuvan lippulaivaksi, vaan käy kattavasti läpi itsetiedostavan elokuvan historiaa ja toteaa:

"To some degree, self-awareness in film has almost become a necessity, since anybody who’s spent a significant portion of their lives watching movies and TV shows has already grown tired of the stories that most of them are telling."

Niinpä. Siis varmasti vuonna 1978 tämä näytelmä on ollut teatteriin tervetullutta vaihtelua. Huolestuttavaa onkin se, miten koko tämä meta-juttukin alkaa jo tuntua niin kuluneelta. Mitä seuraavaksi?

Jos tätä näytelmää ei pääse Tampereelle katsomaan, sen voi aina lainata kirjallisessa muodossa kirjastosta nimellä Murhaleikki tai katsoa siihen perustuvan leffan nimeltä Murhaleikki (Deathtrap).

Kävin myös ensimmäistä kertaa Tampereen Klubilla järjestettävissä Doc Lounge -illoissa, kun siellä esitettiin vuoden kuumin dokumenttitapaus The Imposter (2012).

The Imposter.

Dokumentti kertoo ranskalaisesta Frédéric Bourdinista, joka 1990-luvulla onnistui uskottelemaan texasilaisperheelle olevansa Nicholas Barclay, perheen kolme vuotta aiemmin kadonnut poika. Ideana tämä kuulosti vielä ihan mahdolliselta, vaikka onkin vaikea käsittää miksi kukaan tekisi sellaista. Tapauksen yksityiskohdat kuitenkin tekevät siitä äärimmäisen kummallisen. Ensinnäkin Bourdin oli tapahtumien aikaan 23-vuotias, kun taas Nicholas Barclay olisi tuolloin ollut kuudentoista. Toiseksi Bourdinilla oli tummat hiukset ja ruskeat silmät, kun taas Nicholasin hiukset olivat vaaleat ja silmät siniset. Hiukset Bourdin värjäsi vaaleiksi, muttei pystynyt peittämään tummaa parrankasvuaan täydellisesti. Silmien värin muutoksen selittämiseksi hän laati puoliscifistisen teorian, jonka mukaan väri oli hänen kaappaajiensa toimesta muutettu. Ja kaikki meni läpi. Bourdin onnistui huijaamaan itselleen Amerikan kansalaisuuden ja Nicholasin perhe otti hänet avosylin vastaan ja kotiinsa asumaan.

Dokumentissa Bourdin itse kertoo koko huijauksen kulun alusta loppuun. Hän on sympaattisen ja mukavan oloinen, mutta mikä tärkeintä, äärimmäisen vakuuttava ja lopulta suorastaan pelottava. Bourdinin lisäksi oman näkemyksensä tapahtumien kulusta kertovat Nicholasin äiti ja sisar, sekä tapauksen kanssa tekemisissä olleet viranomaiset.

Mikäli tapausta ei tunne - ja Suomessa sitä ei varmaankaan moni tunne tai ainakaan muista - tämä dokumentti tarjoaa myös mielenkiintoisia yllätyskäänteitä, eikä siitä kannatakaan kertoa enempää. Dokumentin rakenne ja trillerimäisyys toivat mieleeni sen taidokkuuden, jolla Anu Silfverbergin ja Hanna Nikkasen artikkeli Uskomaton murhenäytelmä Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä (7/2012) on kirjoitettu. Kyseessä on siis se Aito ja Alkuperäinen juttu Enkeli-Elisan tarinan epäilyttävyydestä ja se kannattaa lukea jos sen jostain käsiinsä löytää, sillä kyseessä on trilleri ja varsinainen journalistinen taidonnäyte.

Metafiktion kanssa olen viime aikoina viettänyt enemmänkin aikaa liittyen meneillään olevaan kirjallisuuden kurssiin. Valitsin lopputyöni aiheeksi Jonathan Safran Foerin kirjan Kaikki valaistuu (2002), joka on niin kiehtovasti pullollaan piilomerkityksiä ja pieniä tarinoita tarinoiden sisällä, että mieleni on saanut siitä suorastaan ähkyn. Olen aiemmin kirjoittanut kirjasta, että se on "samalla hullun hauska ja mielettömän syvällinen, että se teki minut surulliseksi ja iloiseksi, ja että olin hetken aikaa hukassa kun se loppui". Kaikessa höpsöydessään tämä määritelmä on edelleen varsin kuvaava, vaikka tällä kertaa luinkin kirjaa kirjallisuudentutkijan suurennuslasin kautta. Mestariteos, ehdottomasti! (Kenties palaan tähän kirjoitettuani sen lopputyön.)

Yliopistolla todellakin voi olla sivistävä vaikutus! Jouduin nimittäin lukemaan erästä toista kurssia varten varsinaisen klassikkoteoksen, Bram Stokerin Draculan (1897). Aloin itse asiassa lukea sitä vapaaehtoisesti, mikä teki minusta sille vastaanottavaisen. Myöhemmin siitä tuli pakollista, mutta onneksi olin jo valmiiksi vastaanottavainen. Taas kerran sain hämmästyä sitä, etteivät suinkaan kaikki ennen 1990-lukua kirjoitetut kirjat ole järjestään puisevia. Draculassa on sitä leppoisaa vanhan ajan tunnelmaa, hidasta liikkumista hevosvankkureilla, sähkeitä, tuumailua, illallisen jälkeisiä sikari- ja suunnittelusessioita... Oikeastaan kirja toi kierolla tavalla mieleeni Twilight-kirjat siinä mielessä, että lopputaisteluun valmistaudutaan niin huolella ja suunnitellen, että itse taistelu onkin sitten varsin nopeasti ohi.

Dracula koostuu kokoelmasta eri henkilöiden kirjoittamia aineistoja: päiväkirjoja, lehtileikkeitä ja kirjeitä. Kirja alkaa pitkällä katkelmalla asianajaja Jonathan Harkerin päiväkirjasta. Pahaa-aavistamaton Harker matkustaa Transylvaniaan kreivi Draculan linnaan järjestelläkseen tämän muuttoa Lontooseen. Kreivi on häntä kohtaan vieraanvarainen ja ystävällinen, mutta pian Harker huomaa olevansa linnassa vankina. Ja ettei kreivillä ole peilikuvaa. Eikä tämä koskaan syö. Ajalle ja tyylille tyypillisesti Harker ei ole varma, onko tulossa hulluksi, vai onko maailma hullumpi kuin hän tiesi.

Kirja jatkuu Harkerin morsiamen Minan ja tämän ystävän Lucyn kirjeenvaihdolla, jossa he keskustelevat pitkään ennen kaikkea miehistä. Myöhemmin mukaan tarinaan liittyvät Lucyn kolme kilpakosijaa, joista yksi isännöi paikallista hullujenhuonetta. Romaani koostuu taidokkaasti kasatusta palapelistä, sillä alkuun irrallisen oloiset tarinat yhdistyvät pian yhdeksi suureksi eepokseksi ja matkaksi kohti yhteistä päämäärää. Sympaattisin kirjan henkilöistä on tohtori Van Helsing, joka saapuu Amsterdamista saakka avaamaan tavallisten ihmisten silmät näkemään maailman yliluonnollisuuden ja pahuuden. Kauan Van Helsing saakin kaivella todisteita, sillä mukavuudenhaluista yläluokkaa ei hevin hetkauteta tutuista ja turvallisista käsityksistään.

Jarkko Laineen suomennos (2010) on mukaansatempaava ja kirjan yhteyteen on liitetty Laineen laaja kommentaari romaanin sisältämistä kulttuuriviittauksista, sanojen etymologiasta ja maantieteellisistä tosiasioista, sekä jälkipuhe Pieni johdatus vampyyrien maailmaan.

Rakkautta ja anarkiaa -festareilla näin Pablon (2012), dokumentin graafikosta joka mullisti leffojen alkutekstien maailman, Your Sister's Sisterin (2011), joka oli festaritarjontaan nähden melko perinteinen kolmiodraama, Laurence Anywaysin (2012), joka oli kaunis, herkkä ja kiinnostava ja ylitti kaikki tylsään traileriin perustuneet odotukseni, sekä koulukiusaamisdokumentti Bullyn (2011), joka oli ärsyttävä, tylsä ja sai minut uskomaan, että kaikilta amerikkalaisilta puuttuu jokin osanen aivoistaan.

Laurence Anyways.

Lisäksi kävin katsomassa Polttarittaret (Bachelorette) (2012), josta olin toiveikas ja ajattelin, että se jatkaa Bridesmaidsin (2011) aloittamaa naisten välisiin suhteisiin keskittyvän romanttisen komedian ideaa. Suhteita enemmän leffa keskittyy kuitenkin sekoiluun ja siihen iänikuiseen kysymykseen: miten voi olla mahdollista että se lukion läski lehmä pääsee naimisiin ennen prom queenia? Tyttöiästä ylikasvaneet bilehileet näyttäytyvät jokseenkin säälittävinä, mutta onneksi häähumusta löytyy jokaiselle jonkinlainen miespuolinen lohduttaja.

Voisin jatkaa tätä namedroppailua loputtomiin, mutta riittäköön tämä tällä erää. Palaan asiaan saatettuani loppuun pari lukemaani kirjaa.

Polttarittaret.

Tassunjälkiä Euroopassa

Aloitin tämän tekstin jo viikko sitten. Kuvittelin, että töiden lopettaminen tylsistyttäisi minut hengiltä alle viikossa, mutta vielä mitä. Yliopistossa ihminen saa ihan oikeasti pidettyä itsensä kiireisenä, jos ei lopeta kursseja kesken siksi, että niillä pitää tehdä ryhmätöitä. (Suurta tuskaahan ne tuottavat, mutta tästä eteenpäin yritän sinnitellä.) Olen ehtinyt olla nyt reilun kuukauden naimisissa ja tähän mennessä voin suositella kokemusta kaikille. Suurin syy siihen on se, että mikään ei ole muuttunut - ja silti olen monta kokemusta rikkaampi. Lahjarahat törsättiin Berliinissä, Prahassa, Wienissä ja Hampurissa bubble teahan ja erinäisiin pääsylippuihin. Notta kiitosta vaan. Tässä tulee kuvallinen tiivistelmä reissusta.

Matkakertomuksen muodostaminen näin jälkikäteen tuntuu aina kovin riittämättömältä ja pintapuoliselta. Sen takia kirjoitankin aina Euroopan-kiertueillamme matkapäiväkirjaa joutohetkinä. On hämmästyttävää, miten nopeasti pienet kameran tavoittamattomat jutut unohtuvat, kaupungit sekoittuvat muistoissa ja lopulta eri vuosina tehdyiltä reissuilta muistaa lähinnä niitä yhdistävät tekijät, eikä suinkaan sitä, mikä kustakin teki ainutlaatuisen. Koska koko matkapäiväkirjan skannaaminen olisi aika vaativaa ja tuhannesta valokuvasta on mahdotonta valita tyydyttävästi vain pientä määrää, poimin tähän vain joitakin hassuja pieniä yksityiskohtia.

Ensimmäiseen levähdyspaikkaamme Berliiniin päästyämme olimme jo molemmat armottoman kipeitä. Häästressi ilmeisesti purkautui sillä tavalla, sillä melkeinpä kaikki, joilla häiden suhteen oli stressattavaa ollut (anopit, kaaso, morsiamen isä...), raportoivat matkan aikana flunssastaan. Vietimme Berliinissä vain kaksi yötä ja yhden päivän, sillä huimaavan pitkien junamatkojen välillä on tarpeellista pitää mahdollisimman monta taukoa. Tuona päivänä Berliinissä nukuimme hotellissa pitkään ja vaeltelimme sitten ympäri kaupunkia päämäärättömästi. Löysimme tavaratalon, jonka lelu- ja paperiosasto oli kuin suoraan märistä unistani, ja vietimme siellä runsaasti aikaa. Onneksi häät olivat imeneet kaikki rahat tähän mennessä ja palkkapäivä siinteli vielä kaukana tulevaisuudessa, joten rinkkani ei täyttynyt pesukarhuista ja muistikirjoista, kuten olisi saattanut odottaa. Jouduin jättämään kauppaan myös häätamineissaan keikailevat Edwardin ja Bellan. Yhdennäköisyys Kristen Stewartin ja Robert Pattinsonin kanssa ei näillä Barbie-nukeilla tosin ollut päätä huimaava, mutta se että niitä löytyi kyseisestä tavaratalosta oli ainutlaatuista. (Saksassa Twilight vaikutti muutenkin olevan vielä kova juttu, mutta kun sitten siirryimme Itävallan puolelle, jopa kaikki kirjat vaikuttivat kadonneen hyllyistä. Sen sijaan siellä fanitettiin isosti ja näyttävästi Vampyyripäiväkirjoja.)

Saksassa pesukarhut ovat levittäytyneet jopa mainosalalle. Wikipedia kertoo: "Huhtikuun 12. päivänä vuonna 1934 Hessenissä Ederseellä lintutarhuri Rolf Haag käski päästää Saksan luontoon kaksi paria pesukarhuja 'rikastuttaakseen kotimaista eläimistöä'. Tällä hetkellä Saksassa on arviolta 300 000-500 000 pesukarhua."

Prahassa Kafkan asuintalon paikalla sijaitsee nykyään pieni Kafka-museo ja kahvila.

Mucha-museo Prahassa sijaitsi aivan hotellimme (mahtava ja ultramoderni Fusion Hotel) vieressä, joten se oli itsestäänselvä alku museokierrokselle. Alfons Muchaa pidetään yhtenä art nouveaun tärkeimmistä edustajista ja hänen grafiikkansa ovat varmaan monelle muullekin ikään kuin salaa tuttuja.

Prahan vahamuseo ei tosiaan ollut Madame Tussaudin tasoa, mutta siinä oli kiitettävää asennetta ja kantaaottavuutta. Yksi huone oli omistettu pelkästään diktaattoreille, jotka seisoivat puhujanpöntössä veriroiskeiden tahraaman seinän edessä - lukuun ottamatta Hitleriä, joka huusi yksin tyhjyyteen lasikaapin uumenissa. Mukana oli paljon paikallisia suuruuksia, joista ehkä suurimpana Kafka, mutta myös prinsessa Dianan ja Michael Jacksonin kaltaisia julkimoita.

Prahassa osallistuimme myös Ghosts & Legends -kierrokselle, jonka aikana kävelimme oppaan johdolla kaupungin pimeitä kujia pitkin ja kuuntelimme ikiaikaisia kauhujuttuja golemista, hulluista munkeista ja mitä ikävämmin tavoin päätttyneistä rakkaustarinoista. Kierros oli ehkä enemmän humoristinen kuin kammottava, mutta kieltämättä kävin sydänkohtauksen partaalla pariin otteeseen kun palkatut haamut pomppivat esiin pimeyden keskeltä.

Kampan modernin taiteen museossa oli esillä toinen toistaan masentavampia teoksia, jotka tuntuivat kaikki tavalla tai toisella käsittelevän sotaa - jopa ne maalaukset joissa oli vain palloja tai raitoja. Vaihtuvana näyttelynä oli Goya's Visions, jonka synkeyden rinnalla tämänhetkinen yötaivaskin kalpenisi.

Tuore aviomieheni bongasi kadulta astronomisen kellon lähettyviltä Prahan suosituimman jazz-klubin ja suostuin mukaan kuuntelemaan Jotainrandombändiä ensinnäkin siksi, että olen Hyvä Vaimo ja toiseksi siksi, että olin utelias näkemään, millainen on oikea jazz-klubi, koska en ollut koskaan sellaisella käynyt. Paikka ei tuottanut pettymystä. Käsitykseni jazz-klubeista perustuu yksinomaan siihen Sinkkuelämää-jaksoon, jossa Carrie ja Kiho käyvät sellaisella ja Carrie iskee sieltä jazz-muusikon. Harvoin mikään asia tosielämässä on kuin telkkarissa, mutta jazz-klubi Agharta oli täsmälleen sellainen kuin Sinkkuelämää-sarjan jazz-klubi muistoissani. Niinpä keikasta teki jännittävän yksinomaan kellari, jossa se järjestettiin. Sain heti myös vaimopisteitä, sillä olin lähestulkoon ainoa paikalla olleista vaimoista, joka ei nukahtanut kolmituntisen keikan aikana.

Jazz-luolan jälkeen kävimme katsomassa astronomista kelloa, joka näyttää planeettojen asennot, ja josta ei sen vuoksi normaali ihminen tajua hölkäsen pöläystä. Kello on kuitenkin legendaarinen (ja vanha) ja turistien yksinkertaisesti kuuluu mennä tapittamaan sitä hieman ennen jotain tasatuntia, sillä silloin tapahtuu kummia. Ensimmäisellä kerralla kun pällistellessämme sen alla tosiaan tapahtuikin kummia, sillä mitään ei tapahtunut. Turistit buuasivat ja lähtivät hiljalleen päät riipuksissa pois paikalta. Toisella kerralla kun satuimme paikalle, tapahtui kuitenkin se mitä kuuluukin tapahtua aina tasatunnein: kellon yllä olevat ovet aukesivat ja yksitoista apostolia sekä Paavali kiersivät ovensuussa moikkaamassa yleisöä. Samalla Kuolema (kuvassa oikealla, pikkuruinen luuranko) heilutteli lyhtyä ja käänsi lopuksi tiimalasin ympäri. Varsinainen jännitysnäytelmä!

Liikuntaakin saimme Prahassa, sillä kävelimme eräänä päivänä kaupungin parhaalle näköalapaikalle, hiiskatin korkealle kukkulalle, joka oli mielettömän kaunista puistoaluetta. Sen laella kohosi Petrinin näkötorni, joka on pienoisversio Eiffel-tornista (muistaakseni kymmenesosa sen koosta) ja rakennettiin maailmannäyttelyä varten vuonna 1891 (ihan niin kuin Eiffel-torni rakennettiin Pariisin maailmannäyttelyä varten joitain vuosia aiemmin).

Mielenkiintoinen ja jatkuvasti elävä turistinähtävyys Prahassa on Lennon-seinä. Alkuperäinen Lennonin kuva on kadonnut jo kauan sitten uusien maalikerrosten alle, sillä seinään voi vapaasti töherrellä omia rauhan, rakkauden tai Lennonin inspiroimia graffitejaan.

Alla lemmenlukkoja lähellä Lennon-seinää. Tampereen rakastavaisilla on vielä vähän kirimistä tällaisen lopputuloksen saavuttamiseksi. (Eikä asiaa yhtään edistä taiteilijoiden hinku sulattaa universaalista rakkaudesta harmaa möykky.)

1990-luvulla prahalaisissa kauhistusta herättänyt "Tanssiva talo", joka tunnetaan myös nimellä "Fred ja Ginger" keräsi liepeilleen paljon turisteja.

Ah, kyllä euro vaan on hyvä valuutta. Parasta siinä on se, ettei sitä tarvitse vaihtaa ulkomaille mennessään. Siis melkein koskaan. Prahassa rahanvaihdon kanssa piti kuitenkin vempuloida useaan otteeseen, eikä aina voi onnistua. Viimeisenä iltana meidät ryövättiin rahanvaihtopisteessä niin, että saimme suunnilleen puolet niistä kruunuista jotka meille olisivat kuuluneet. Tilanne johti meidät luultavasti häämatkamme ikimuistoisimman illallisen, Kentucky Fried Chickenin kanaämpärin äärelle! Hyi, hyi, ja vielä kerran hyi.

Wienissä kulttuurikierros saattoi jatkua. Alla olevan kuvan nappasin Sigmund Freudin työhuoneen ikkunasta. Inspiroiva näkymä, eikö totta?

Wienissä vietetään tänä vuonna Gustav Klimtin juhlavuotta. Sen kunniaksi jokainen kaupungin museo mainosti näyttävästi Klimtillä ja vaikuttikin siltä, että taiteilijan tuotanto oli jaettu kristillisesti tasan niin että kaikki saisivat osansa turistiryntäyksestä. Päädyimme Karlsplatzin museoon siksi, että sinne oli kuun ensimmäisenä sunnuntaina vapaa pääsy. Museo brassaili maailman suurimmalla Klimt-kokoelmallaan ja kieltämättä se olikin suuri. Maalauksia siellä oli kuitenkin vain kolme ja muuten kokoelma koostui luonnoksista.

Sinä samaisena ilmaisen museokierroksen sunnuntaina kävimme myös yhdessä Beethovenin lukuisista asunnoista...

 

 

Kunsthallen William S. Burroughs -näyttely oli mielenkiintoinen, sillä kirjallisuus on aina ollut taiteenlajeista lähinnä sydäntäni. Esillä oli toki myös käsittämättömiä töherryksiä, mutta eniten minua kiehtoivat Burroughsin tarkkaan dokumentoidut kirjalliset kokeilut.

Mielenkiintoista arkkitehtuuria löytyi Wienistäkin. Yllä Hundertwasserhaus, kapinallisen Hundertwasserin suunnittelema kerrostalo, jossa nykyään on kaupungin vuokra-asuntoja.

Wienin Schönnbrunnin eläintarha, maailman vanhin edelleen toimiva eläintarha, lisäsi uuden luvun valmisteilla olevaan romaaniini nimeltä Euroopan eläintarhat: ei ainuttakaan pesukarhua täällä ja jouduin tyytymään kultapandaan, joka on sekin ihan söpö otus.

Kun olimme jo kolunneet niin paljon museoita, pääkoppani suorastaan kerjäsi jotain hömppää. Niin päädyimme katsomaan Woody Allenin uusinta leffaa, To Rome With Love. Voi olla että lomalla oleminen vaikutti kokemukseeni, mutta tykkäsin tästä enemmän kuin mistään Allenista aiemmin, ellei Match Pointia lasketa.

Wienin historiallinen maailmanpyörä oli vaikuttava ja sitä ympäröivä huvipuisto kerrassaan... en keksi sanaa. Kaikkia laitteita oli vähintään kaksi, myös maailmanpyöriä. Koska pelkään korkeita paikkoja, kovaa vauhtia, kiljuvia lapsia ja ylipäänsä kaikkea mikä liikkuu tai mahdollisessa rinnakkaismaailmassa saattaisi mahdollisesti liikkua, rajoitimme huvipuistokokemuksemme karting-autoiluun Mario Kartin kunniaksi - ja kebabiin, kebabin kunniaksi. (Mutta maailmanpyörä oli hieno!)

Ja nyt, rummut pärisevät, sillä seuraa matkan kiistaton kohokohta.

Löysin ne! Ne piileskelivät kaikki nämä vuodet 20 kilometrin päässä Hampurista (erittäin, erittäin hankalan joukkoliikennekiemuroinnin takana), Wildpark Scwartze-Bergessä! Ja ne olivat pörröisiä! Ja nälkäisiä!