Kesän loppu

Seppo Jokinen: Mustat sydämet (2014)

Koskinen on muutaman työkaverinsa kanssa lähtenyt yllytyshulluna Sydneyyn juoksemaan maratonia. Reitin varrella hän kuulee naisen huutavan hänelle suomeksi tarvitsevansa apua ja että kyse on ihmishengestä. Koskinen ei olisi Koskinen jos hän ei lomalla toisella puolella maapalloakin vainuaisi rikoksia. Pian hän on korviaan myöten sekaantunut suomalaisten siirtolaisten tiiviisiin mutta varsin vieraanvaraisiin kuvioihin ja selvittelee nuoren tytön katoamistapausta ilman minkäänlaisia valtuuksia.

Osa kirjasta on kerrottu poikkeuksellisesti rikosylikonstaapeli Ulla Lundelinin näkökulmasta käsin. Hän selvittelee Tampereella Kaation kanssa teinipojan pahoinpitelyjuttua, mutta päätyy sen ohessa tutkimaan Koskisen Australian-keissiä Suomesta käsin. Idea kurkistaa Ullan tajuntaan on sinänsä hyvä, mutta Jokinen ei mielestäni onnistu naisen tajunnan kuvaamisessa erityisen hyvin. Ulla, joka yleensä on paljon moniulotteisempi hahmo, typistyy tämän pään sisään katsottaessa hylätyksi ex-vaimoksi, Koskiseen teinityttömäisesti ihastuneeksi naiseksi ja huolestuneeksi äidiksi, joka ei pysty pitämään hysteerisiä tunteitaan kurissa edes töissä, vaan päätyy kuulustelussa läpsimään ylimielistä teinipoikaa. Koskisen ja Ullan välinen jännite vaikuttaa todella korostuvan vasta kun heidän välissään on koko maapallo ja väärään numeroon karannut tekstiviesti saa Koskisen lopulta ainakin hetkellisesti kohtaamaan niin omansa kuin Ullan tunteet.

Kirja tuntuu tapahtumien osalta jäävän pahasti kesken, sillä vaikka Australiassa kadonneen suomalaistytön tapaus ratkeaakin, aukeaa Suomessa toinen vastaavanlainen tapaus Koskista odottamaan. Muuten kirja täytti odotukset, sillä vaikka on aina pettymys kun Koskinen ei työskentele Tampereella eikä tuttujen työkaverien kanssa, Mustat sydämet on omalla laillaan hauska ja sympaattinen road trip -tarina. Siinä korostuu yhteisöllisyys ja yhteisen historian merkitys, kun Australiaan vuosikymmeniä sitten muuttaneet suomalaiset tapaavat toisiaan uudelleen ja pääsevät muistelemaan menneitä.

Kyseessä oli toiseksi viimeinen komisario Koskisesta toistaiseksi kirjoitettu kirja. Tein uusimmasta kirjasta varauksen kirjastoon, mutta megalomaanisen jonon vuoksi seuraavaa postausta Koskisen tiimoilta joudutte odottamaan määrittelemättömän ajan. Kaiken kaikkiaan kesä Koskisen kanssa on ollut miellyttävä projekti ja suosittelen Jokisen tuotantoon vielä tutustumattomille vastaavaa vaikkapa talvi-iltojen iloksi. Koskisissa riittää niin hiuskarvoja nostattavia hetkiä, jäyhää huumoria, yhteiskunnallisiin epäkohtiin osoittelua, kuin tamperelaista paikallisväriäkin.

Koska tämä kirja sijoittuu Australiaan, enkä ole käynyt siellä, haluan omistaa tämän postauksen kuvituksen lähistöllämme viime joulun aikaan tuhopoltetulle vallatulle talolle. Ja loupuksi lista suosikkikoskisistani.

Top 3 Komisario Koskinen -kirjat

1. Hervantalainen
2. Koskinen ja taikashow
3. Hukan enkelit

Koskinen: Nauti kirjana tai suoraan korvaan!

Seppo Jokinen: Kuka sellaista tekisi (2008)

Ehti vierähtää jo jonkin verran aikaa kun luin tämän ja ehdin jo tempaista Mustat sydämetkin perään, joten plaraan nyt nopeasti läpi tämän ja ne kirjat, jotka jäivät välistä lukukierroksella, koska olen kuunnellut ne aiemmin äänikirjoina.

Tämän teoksen tapahtumat sijoittuvat Koskisen kotikonnuille Hervantaan. Rappioalkoholistit alkavat kupsahdella mystisesti ja aluksi tapahtumien epäillään johtuvan huonosta itäviinasta. Hiljalleen alkaa kuitenkin vaikuttaa siltä, että joku raivaa deekuja pois tieltä tarkoituksella. Mutta kuka sellaista tekisi? Hervanta-aktivisti, joka haluaa siivota kadut epäsiististä roskaväestä, yhteiskunnalle katkeroinunut entinen professori ja nykyinen deekujengin johtaja, vai joku ihan muu? Koskinen ei malta pitää näppejään erossa jutusta, vaikka on lomalla ja ansaitsisi sen vuoksi työtoveriensa mielestä hullun paperit. Myös Linnean kanssa syntyy kränää kun Koskinen jostain käsittämättömästä syystä viettää aikaansa mieluummin töissä kuin tämän kanssa lomaillen. Mutta minkäpä leopardi pilkuilleen mahtaisi.

Muistaakseni kirja oli ihan perusjännä Koskinen, jossa tekijä ja motiivi pysyivät aika pitkälle piilossa. Tarina huipentuu dramaattiseen takaa-ajokohtaukseen, josta ei jännitystä puutu.

Seppo Jokinen: Lyöty mies (novellikokoelma) (2009) (kuunneltu äänikirjana)

Novellikokoelma etenee kronologisesti muttei ole tarkasti aikaan sidottu, eivätkä tarinat liity toisiinsa muuten kuin Koskisen osalta. Jos olisin odottanut vuoden uutta kirjaa Seppo Jokiselta, olisin vakavasti pettynyt saadessani käsiini tämän. Novellit eivät vain kertakaikkiaan ole yhtä jännittäviä tai kiinnostavia kuin kokonainen romaaniksi rakennettu rikosjuttu. Koskisen yksityiselämässä tapahtuu varsin surullinen käänne kirjan lopussa.

Seppo Jokinen: Räätälöity ratkaisu (2010) (kuunneltu äänikirjana)

Kaksi bisnesmiestä kahnailee keskenään ja ajautuu sellaiseen koston kierteeseen, ettei hommassa ole enää mitään tolkkua. Samalla mummonkolkkailujengi varastaa lompakoilta vanhuksilta ja sen palvelukseensa pestaama teinipoika kuolee traagisesti. Koskisen vainu ei petä, vaan pelkkien aavistusten ajamana hän rakentelee palapelin kokoon, Ei voi kuin ihailla.

Seppo Jokinen: Ajomies (2011) (kuunneltu äänikirjana)

Rikostoimittaja löydetään ammuttuna Tampereelta. Juttu vie Koskisen ja Palosen Kaijan jopa Norjaan asti selvittelemään norjalaisten hiihtäjien doping-kuvioita. Samalla Koskinen kuitenkin vainuaa kaiken taustalla vuosikymmenten takaisia vääryyksiä, joita oikoessaan tulee ratkaisseeksi toisenkin kylmenneen jutun.

Seppo Jokinen: Hervantalainen (2012) (kuunneltu äänikirjana)

Pahoinpitelyjen sarja kummastuttaa tutkijoita Tampereella. Kotisairaanhoitaja osoittautuu avaintodistajaksi ja poliisitalon sisällä kuohuu. Koskisen pomo joutuu leikkauksen vuoksi loputtomalle sairaslomalle ja hänen saappaisiinsa astuu nuori nainen, joka nyrpistää nenäänsä niin ihanasti. Mielestäni Hervantalainen on yksi kaikkien aikojen parhaista Koskisista.

Seppo Jokinen: Vihan sukua (2013) (kuunneltu äänikirjana)

Vihan sukua oli ensimmäinen Koskinen jonka koskaan kuuntelin ja jostain syystä sen on jäänyt ainoaksi, jota en ole kuunnellut kertaakaan sen jälkeen. Tarina sijoittuu useille vuosikymmenille ja kyse onkin siitä, miten vihalla on pitkät jäljet aina tulevaisuuteen asti. Muistan kuunnellessani ihmetelleeni, että ovatpa nykydekkarit syvällisiä. Tämä kenties onkin niitä syvällisimpiä Koskisia. Uhreille annetaan poikkeuksellisen paljon sivutilaa ja tunteita ruoditaan antaumuksella. Pitäisi kuunnella tämä uudelleen, koska muistikuvani ovat hyvin hataria.

Lopuksi sanottakoon kaikista äänikirjoista, että niiden lukija Ola Salo on lukijana aivan loistava ja tekee kunniaa ennen kaikkea Pekin krooniselle äänihuulten tulehdukselle. Lukijalla on äänikirjojen suhteen aivan valtavan suuri merkitys sille, jaksaako niitä kuunnella. Ja vaikka Koskiset itsessään ovatkin hyviä tarinoita, olisi monotoninen lukija saattanut katkaista suhteeni Sakariin heti alkuunsa. Sen sijaan Ola Salo toi meidät yhteen, piti meidät yhdessä ja kun siirryin äänikirjoista kirjoihin, luen joskus mielessäni Pekin repliikit Salon kähinää imitoiden. Olen jaksanut kuunnella osan Salon lukemista Koskisista jo viiteen kertaan läpi ja suosittelen kokemusta kaikille äänikirjoista kiinnostuneille.

Tähän postaukseen on kuvitukseksi satunnaisia, aiemmin Instagramissa julkaistuja kuvia Tampereelta.

Mieletön mieli

Inside Out - Mielen sopukoissa (2015)

Vuoden kohkatuin animaatio on täällä. Yleensä skippaan animaatiot suosiolla ohjelmistosta, koska tarjolla on aina jotain mielenkiintoisempaa. Vaikka useimmat nykyanimaatiot ovat söpöjä ja myös nokkelia ja hauskoja, mahtuu niihin lähes aina kerrassaan liikaa sietämätöntä kohellusta. Nyt tartuin kuitenkin tilaisuuteen paeta koiranpentuparatiisista (krhm) hetkeksi, kun ystäväni pyysi minua katsomaan tätä elokuvaa, jota hän omien sanojensa mukaan oli odottanut vuoden. Koska leffalle lienee luvassa vähintään yksi Oscar-ehdokkuus, tunnen tarpeelliseksi myös kirjoittaa siitä jotain.

Elokuva sijoittuu pääosin 11-vuotiaan Riley-tytön mieleen, siis pään sisäpuolelle. Mielen päämajassa huseeraavat viisi päätunnetta, jotka on personifioitu erivärisiksi animaatiohahmoiksi. Pomona toimii Ilo, jonka asemasta tärkeimpänä tunteena kaikki ovat yksimielisiä. Hänen lisäkseen päämajassa huseeraavat Suru, jota lähinnä pyydellään olematta sekaantumatta asioihin, Pelko, joka vastaa Rileyn turvallisuudesta, Inho, jonka avulla vältetään esimerkiksi myrkytystapaukset ja Kiukku, jota kai sitäkin johonkin tarvitaan.

Ongelmat Rileyn mielessä alkavat kun tämä perheineen muuttaa vanhasta rakkaasta kodistaan Minnesotasta San Fransiscoon, jossa onnistutaan pilaamaan pizzakin. Rileyn ystävät, lätkäharrastus, turvallisuudentunne ja tutut ympyrät jäävät taakse. Seuraa vaikea ajanjakso tytön elämässä. Mielen komentokeskuksessa ongelmia alkaa aiheuttaa Suru, jonka kosketellessa Rileyn kullanhohtoisia muistoja (jotka näyttävät keilapalloilta) niihin tarttuu tästä sinistä sävyä: iloiset muistot värittyvät surulla - tunne, jota aikuiset nimittävät melankoliaksi. Ilon yrittäessä pitää Surua peukaloimasta Rileyn muistoja seuraa lievästi kohellusta, jonka seurauksena sekä Ilo että Suru imeytyvät putkea pitkin pois päämajasta syvälle mielen sopukoihin. Rileyn käyttöön jäävät siten Pelko, Inho ja Kiukku, eikä sellaisella tunnevarastolla taatusti synny uusia positiivisia muistoja.

Leffasta suurin osa kuluu siis siihen, että Ilo ja Suru yrittävät löytää tiensä takaisin päämajaan ennen kuin kaikki romahtaa. Rileyn persoonallisuutta rakentavat saaret vajoavat yksi kerrallaan jäljellä olevien tunteiden yrittäessä epätoivoisesti paikata elintärkeän Ilon jättämää aukkoa komentokeskuksessa. Mielen sopukoissa Ilo ja Suru joutuvat taistelemaan henkestä edestä, jotteivät joutuisi Unohduksen laaksoon, mistä ei paluuta ole. He tapaavat Rileyn hylätyn ja yksinäisen mielikuvitusystävän, vierailevat Unistudiolla, jossa Rileyn unet ohjataan, näytellään ja kuvataan, sekä tapaavat työntekijät, jotka vastaavat muistojen pysyvästä hävittämisestä ja mieleenpalauttamisesta.

Rileyn mieli on äärimmäisen mielenkiintoinen paikka ja pitää sisällään vaikka mitä jännittävää. Leffa tarjoaakin loputtomasti näppäriä oivalluksia ja hauskoja hetkiä, eikä kohelluksen määrä mielestäni ole ollenkaan kestämätön. Leffa on ihanan pirteä väritykseltään ja visuaalisesti muutenkin älyttömän hieno. (Armani jaksaa edelleen jupista tietokoneella tehtyjen animaatioiden tietokoneellatehtyneisyydestä [keksin sanoja], mutta vaikka kuinka tykkäänkin vanhoista Disney-elokuvista, ovat useimmat tietokonetekeleetkin mielestäni upeita.)

Vaikka heti alkuun tuli todettua, etten juurikaan animaatioita katsele, eikä tällä lausunnolla siten ole juurikaan virkaa, on sanottava, että kyseessä on takuulla paras pitkä animaatioelokuva, jonka olen nähnyt viiteentoista vuoteen. Oscar-ehdokkuuksien suhteen viime vuosina ovat pärjänneet mm. Rango (tylsä kuin mikä) ja Toy Story 3 (hyvä kuin mikä), sekä Frozen - Huurteinen seikkailu, josta myös kohkattiin (ja kohkataan muuten edelleen) tolkuttomasti, mutta joka on jäänyt näkemättä. Toy Story 3 oli viisi vuotta sitten toinen animaatioelokuva ikinä, joka oli ehdolla parhaan elokuvan Oscarin saajaksi ja vaikka vielä on aivan liian aikaista minkäänlaisille Oscar-povauksille, uskoisin Inside Outilla voivan olla mahdollisuuksia samaan. 365 kulttuuritekoa suosittelee!

Tesoma, ostokeidas

Seppo Jokinen: Viha on paha vieras (2007)

Komisario Koskinen törmää heti aamusta kummalliseen tapaukseen: joku on käynyt tuomassa nuoren miehen asuntoon Tesomalla hirttoköyden. Seuraavaksi samassa talossa asuva kaikkien inhoama kyylä löydetäänkin asunnostaan köydenjatkeena. Sitten ilmaantuu jälleen samassa talossa asuvan naisen viinipulloon myrkkyä. Ja niin edelleen. Raiskionkatu 6:ssa tapahtuu, eikä ihan vähän.

Enempää juonesta ei oikeastaan kannata kertoakaan. Mielestäni kyseessä on kuitenkin yksi kutkuttavimmista mysteereistä, joihin Koskinen on tähänastisella urallaan törmännyt. Olen aina tykännyt suljetun huoneen mysteereistä ja vaikkei tämä aivan tyylipuhtaasti sellainen olekaan, on syyllisen etsintä rajoittunut lähinnä saman talon asukkaisiin ja heidän tuttaviinsa. Persoonia ja kimurantteja suhteita taloon mahtuukin. Harva varmaan todellisuudessa juttelee naapureidensa kanssa niinkään paljon kuin Raiskionkatu 6:n asukkaat.

Olen huomannut, että useimmissa Koskisissa, ja sama pätee varmaan muihinkin dekkareihin, itse juttu, sen tapahtumat ja sen selvittely saattavat olla mestarillisesti rakennettuja, kiehtovia, koukuttavia ja päätä vaivaavia. Kun sitten tulee aika keriä koko tapahtumavyyhti auki ja paljastaa kuka kaiken takana on, luvassa on useimmiten pettymys. Harvemmin tekijän motiivi onnistuu olemaan sellainen, joka "oikeuttaisi" moisen mysteerin rakentamisen ja jännityksen nostattamisen sivutolkulla. Niin käy tässäkin tapauksessa. Silti kirja on lukunautinto, reilusti Koskisten keskitason yläpuolella ja viihdyttävä alusta loppuun.

Koskisen yksityiselämä on tässä kirjassa asettunut aika mukavasti uomiinsa. Linnean kanssa menee tasaisen hyvin, eikä suhdetta enää suuremmin käsitellä. Antti ja Silja rakentavat taloa ja talkoissa Koskinen tapaa myös Raijan uuden miesystävän, joka on vähällä saada kirveestä kun Koskisen temperamentti tuttuun tapaan kuohahtaa. Pekki on jälleen palannut isyysvapailta ruotuun, mutta Kaatio, joka edellisessä kirjassa joutui ampumaan pahiksen, on pitkällä sairaslomalla. Sen hän on käyttänyt supisuomalaiseen tapaan hukuttamalla murheitaan ja angstaamalla niin että tuore suhde Kaija Paloseen on vähällä lopahtaa lähtöruutuun. Tyypistä on huolissaan koko työyhteisö, mutta Koskisen yritys tsempata tätä karahtaa pahemman kerran karille. Tutkintasihteerinä toimii Tarun äitiysloman ajan Häyriskä, varsinainen pirttihirmu, josta koko Sorin väki toivoo pääsevänsä nopeasti eroon.

Tätä postausta varten kävimme Mustakaavun kanssa päivälenkillä Tesomalla. Löysimme Raiskionkadun, joka sijaitsee aivan Tesoman ostoskeskuksen vieressä, mutta arvatkaapa mitä: Raiskionkatu kutosta ei ole olemassa! Kadulla sijaitsevat lukuisat kerrostalot päättyvät numeroon 5. Olisihan se pitänyt arvata.

Sen sijaan ostoskeskus todellakin on paikallaan ja kirjassa kuvaillaan totuudenmukaisesti niin Pedro's Pubia kuin videovuokraamoakin (joka tosin on tainnut viimeisen vuoden sisällä lopettaa). Sen sijaan ostoskeskusta merkitsevässä tolpassa, johon on tai ei ole hirtetty nainen, on joko ennen ollut eri teksti kuin nykyään, tai sitten se on muutettu kirjaan.

"Torni näkyi kauas. Se oli toistakymmentä metriä korkea, kolmesta terästolpasta koostuva rakennelma. Ylhäällä tolppiin oli kiinnitetty kolmiomainen, kolmeen eri suuntaan näkyvä plakaatti. Vihreällä pohjalla oli kookas valkoinen pallo ja sen alla suureellinen teksti TESOMA, OSTOKEIDAS."

Tämän postauksen kuvat ovat siis Raiskionkatu 5:stä, joka ei millään tavoin liity Raiskionkatu 6:n fiktiivisiin tapahtumiin, sekä Tesomanjärven liikekeskukselta, joka ei - ainakaan enää - ole keidas.

Apinan raivolla

Seppo Jokinen: Hiirileikki (2006)

Kuten kuvasta näkyy, olemme saaneet uuden perheenjäsenen. Kutsuttakoon häntä(ä) blogissa vaikka Dingoksi - kulttuuriviittausta unohtamatta. Uuden nelijalkaisen tulo on kiitettävästi jarrutellut bloggaustahtia ja hups vaan, edellisestä postauksesta on mennyt jo kuukausi. Ehdin Hiirileikin jälkeen lukea jo seuraavan Koskisen ennen kuin pääsin tätä kirjoittamaan, joten muistikuvani ovat hieman hataralla pohjalla. Kahlataan siis opus nopeasti läpi.

Koskinen ja kumppanit kohtaavat tapauksen, joka vaikuttaa tavalliselta puukotukselta. Sinkkumies saa veitsestä omassa eteisessään ja vannoo, että hyökkääjä oli tuntematon tunkeilija, joka kävi kimppuun apinan raivolla. Koskinen vainuaa kuitenkin palaneen käryä ja yhdistää rikoksen nopeasti toisella puolella Suomea tapahtuneeseen saunakuolemaan. Samankaltaisia juttuja ilmaantuu pian lisääkin ja kaikilla on yksi yhteinen nimittäjä: uhri on aina juuri ennen hyökkäyksen kohteeksi joutumistaan nostanut 20 000 euroa viidensadan seteleinä.

Juttu on varsin mielenkiintoinen, eikä sitä latista sekään, että osa kirjasta kerrotaan tekijän näkökulmasta käsin. Motiivit keriytyvät auki hiljalleen ja koko kuvio paljastuu vasta lopussa. Kyseessä on jopa poikkeuksellisen moninäkökulmainen Koskinen, sillä osaltaan tarinaa kerrotaan myös erään uhrin fokalisoimana. Prologin jälkeen varsinainen tarina alkaakin yksinäisen lehdenjakajan perspektiivistä, jo ennen kuin hän on rikoksen kohteeksi joutunutkaan:

"Aamun lehdet oli jaettu, kello vähän yli viisi ja matkaa kotiin vielä monta kilometriä. Arvi Maunukka polki vastapyryyn. Pakkasta oli liki parikymmentä ja lunta paksulti. Aurakaan ei ollut vielä syrjäkulmille ehättänyt. Mutta Arvi oli siihen tottunut. Kaikkeen tottui - pimeyteen, kylmyyteen, yksinäisyyteen. Yksinäisyys oli niistä pahin."

Tarina on kaikin puolin kiinnostava ja ihmiskohtalot toinen toistaan traagisempia. Koskisen kannalta kyseessä on iso juttu, koska se osoittautuu valtakunnalliseksi rikossarjaksi. Sen ratkominen vie hänet matkalle Poriin ja nuoren naispoliisin vikiteltäväksi. Koskinen melkein taipuukin yhden illan juttuun, sillä Linnean kanssa on kärhämää tämän matkustettua Lontooseen tapaamaan ex-miestään. Muuten kirja on yksityiselämäkuvausten osalta melko vaisu. Pekki tosin on pyöräyttänyt jälkikasvua ja kärvistelee isyyslomalla kärkkyen vaimon selän takana töitä.

Kirjasta ei takertunut mieleen erityisiä tapahtumapaikkoja. Niinpä kuvitan tämän postauksen eräältä iltakävelyltä napsimillani otoksilla Pispalasta.

Ei vanhene koskaan

Seppo Jokinen: Sana sanaa vastaan (2009)

Teiniaikoina yksi suosikkisarjoistani (jota kukaan muu ei katsonut) oli Maikkarilta tullut Todistettavasti syyllinen (Cold case). Siinä Lily Rush -niminen söpöläinen ratkoi vanhoja selvittämättä jääneitä rikoksia. Cold case eli "kylmennyt juttu" on selvittämättä jäänyt rikos tai oletettu tapaturma, jota ei enää tutkita, mutta joka uusien vihjeiden ilmaantuessa avataan uudelleen tutkittavaksi.

Tällä kertaa komisario Koskinen päätyy tutkimaan sellaista tapausta 1970-luvun lakkotalvelta. Vanha nainen löydetään asunnostaan oltuaan jo pari kuukautta kuolleena. Kuolemaan ei liity rikosta, mutta naisen Raamatun välistä löytyy kirje, joka saa Koskisen nenän vainuamaan muitakin raatoja. Pian poliisin arkistoista löytyykin tapaus, jota on pidetty tapaturmana, mutta jonka tuntomerkit sopivat kirjeessä vihjailtuun "veljessurmaan". Kumma kyllä Koskisen pomo ei edes ole vihainen resurssien tuhlaamisesta ikivanhaan juttuun, sillä kuten tiedämme, murha ei vanhene koskaan.

Samaan aikaan Tampereella osoitetaan mieltä ja jopa nälkälakkoillaan vanhan Vuolteenkatu 22:ssa sijaitsevan puutalon puolesta. Mielenosoittajia häiritään ja pian kyseinen häirikkö löydetään talon pihasta kuolleena. Koskisen on kuitenkin vaikea uskoa, että henkirikos olisi mielenosoittajien tekosia. Tutkimukset vievät hänet aina Tampereen korruptoituneimpien hallintokoneiston osasten luo.

Mielenosoittajajuttu ei ole kirjassa kovin kiinnostava, mutta vanhassa mysteerissä on taikaa. Lisäksi Sana sanaa vastaan on jälleen varsin kiehtova mitä henkilöiden yksityiselämään tulee. Koskisen ja Raijan uudelleenlämmittely-yritys on nuupahtanut heti alkuunsa ja komisario viilettää jälleen sinkkuna. Vaan ei kauan. Samassa talossa asuva kotisairaanhoitaja Linnea tulee ilmoittamaan Koskiselle polkupyöränsä katoamisesta ja palkitsee sen löytäjän ylitsevuotavasti. Jess! Koskisella on vihdoin tervettä säpinää tasapainoisen ja mukavan naisen kanssa, joka ei ole tämän ex-vaimo.

Pekillä puolestaan on edessään vieläkin kovempi paikka, sillä hänet ollaan raahaamassa alttarille. Ja raahaamiselta touhu nimenomaan vaikuttaa, eihän vanhaa parkettien partaveistä hevin kesytetä. Koskinen nakitetaan bestmanin puuhaan lähinnä siksi että tämä näyttäisi komealta pingviinipuvussa alttarilla. Onneksi polttareista kiinnostuneita järjestäjiä ilmoittautuu ovista ja ikkunoista Koskisen avuksi. Huimia suunnitelmia laadittaessa Pekistä tosin paljastuu parikin heikkoa kohtaa ja polttarit lässähtävät lähinnä lihan himoihin keskittyviksi bakkanaaleiksi.

Ulla, joka edellisessä kirjassa repsahti ryyppäämään on kerännyt itsensä ja palannut töihin, mutta käyttäytyy jatkuvasti kuin takalistoon ammuttu karhu ja työilmapiirissä on rutkasti parantamisen varaa. Koskisen sihteeri Taru puolestaan on taas paksuna ja edessä on jälleen vaativa sijaisen kouluttaminen. Luttinen, joka pari kirjaa aiemmin sai jonkin sortin hermoromahduksen, on ohjautunut itselleen paremmin sopiviin töihin muualle. Harmi, sillä tykkäsin yli-innokkaasta ja ryhdikkäästä hahmosta.

Tämä kirja keskittyy harvinaisen paljon Tampereen keskustan liepeille. Vappu Ilmi Inkeri Nurminen löydetään kuolleena kotoaan Lähteenkadulta, joka on Sorsapuiston ja Tampere-talon liepeillä. Vuolteenkatu 22 sijaitsee myös aivan niiden ja yliopiston vieressä. Kirjassa vanhan puutalon paikalle suunnitellaan valtavaa hotellia, josta olisi Tampereen muikeimmat näköalat ja joka olisi kävelymatkan päässä niin rautatieasemalta kuin linja-autoasemalta. Vaaleanpunainen puutalo on edelleen pystyssä Vuolteenkatu 22:ssa, enkä tiedä onko sen purkamisesta todellisuudessa käyty vääntöä vai onko kaikki Jokisen mielikuvituksen tuotetta. Kovin kauas kyseiseltä paikalta ei kuitenkaan tarvitse kävellä päätyäkseen alle vuoden vanhan Torni-hotellin luo, joka on nykyään Suomen korkein hotelli. Kuva on otettu alkuvuonna 2014 kun Tornin siluetti alkoi olla jo melko hallitseva, mutta rakennusurakka oli edelleen kesken.

Lähellä hotellia sijaitsee myös kulttuuriravintola ja teatteri Telakka, jossa Koskinen ja Lundelin haastattelevat todistajaa.

"Telakka oli opiskelijoiden, näyttelijöiden ja kaikenkarvaisten taiteilijoiden suosima paikka. Se oli saneerattu sata vuotta vanhaan viljamakasiiniin. Tunnelma sisällä oli salamyhkäisen hämyinen. Parrukatto oli matalalla, ja se sai Koskisen mittaisen miehen vetämään päätään vaistomaisesti kyyryyn."

Telakka oli minulle varsinainen kiintopiste ja oikeastaan koko Tampereen symboli ollessani teini-ikäinen ja luuhatessani täällä vähintään kaikki viikonloput. Noihin aikoihin päätin mm. että häitäni juhlittaisiin Telakalla ja niissä soittaisivat ainakin Ville Leinonen ja Janne Laurila, sekä kenties liuta musisoivia ystäviäni (joita siihen aikaan oli paljon). Kymmenisen vuotta myöhemmin olin oikeasti menossa naimisiin ja haaveeni häistä olivat pysyneet melko samanlaisina koko tuon ajan. Leinonen ja Laurila tosiaankin musisoivat häissämme ja harkitsimme myös Telakkaa juhlapaikaksi. Lopulta kuitenkin budjetti ja käytännön järjestelyt ohjasivat valintaa, joka osui toiseen kirjassa mainittuun paikkaan: Nekalan siirtolapuutarhalle, jossa meillä viime kesään saakka oli mökki. Kolme ensimmäistä kuvaa on otettu mökillä viime keväänä. Siirtolapuutarhalla Koskinen ja Ulla käyvät haastattelemassa kolmekymmentä vuotta vanhan hukkumistapauksen todistajaa.

"Nekalan siirtolapuutarha oli autioitunut entisestään. Pihat olivat tyhjät ja mökkien ovet säpissä. Tuuli ja sade riipoivat puista lehtiä, eikä kukaan ollut niitä enää pihapoluilta haravoimassa. Rastasparvi vain nautti syksyn suomasta vapaudesta. Pensaista löytyi poimimatta jääneitä marjoja ja puiden juurilta ihanan juovuttavia, ylikypsiä omenoita."

Puhallettavia leffoja

Käytyämme lauantaina katsomassa Paper Townsin siirryimme seuralaiseni kanssa Särkänniemen parkkipaikalle ihastelemaan uusinta kummajaista, joka Tampereelle on hankittu: puhallettavaa valkokangasta! Odotuksemme moisesta ihmeestä olivat kieltämättä suuremmat kuin todellisuus, mutta ihan hyvin hökötys hommansa hoiti. Ilmeisesti puhallettavan valkokankaan ideana on sen helppous: se näytti olevan viritetty paikalleen naruilla kuin teltta, eikä rankempia rakenteita tarvittu. Ulkoilmanäytöksessä valkokankaalta näytettiin Aki Kaurismäen työttömyyttä käsittelevä Kauas pilvet karkaavat ja koska sää kerrankin suosi, paikalle oli vääntäytynyt ihan mukavasti porukkaa. Tamperelaiset ovat tapahtumakansaa: järjestä mitä tahansa ilmaiseksi ulkona, kyllä Moron lukijat sinne tiensä löytävät!

Valitettavasti ulkoilmanäytöksen järjestelyissä ilmeni muutama puute ja vastoinkäyminen, jotka toisiinsa kietoutuneina saivat meidät pakenemaan paikalta suunnilleen puoli tuntia leffan alun jälkeen. Ensinnäkin, leffa alkoi nelisenkymmentä minuuttia myöhässä. Okei, jossain ilmoiteltiin myöhemmin alkuajankohdaksi 22.30 mutta iso joukko oli saapunut paikalle seuraten alkuperäistä suunnitelmaa, jonka mukaan leffan piti alkaa kello 22.00. Toiseksi, elokuvan aikana katsomon päällä pörräsi pieni ufo, luultavasti kauko-ohjattava kuvaushelikopteri, ties miksi, ja piti todellakin häiritsevää pörinää. Kolmanneksi, Särkänniemen parkkipaikan ja Mustalahden sataman erottaa toisistaan kapea satama-allas (lieneekö oikea termi) ja toisella rannalla järjestetään kesäisin keikkoja. Kun elokuva oli puolisen tuntia pyörinyt, alkoi Risto metelöidä vastarannalla. Kaurismäen leffat eivät ole tunnettuja äänekkyydestään ja keskittymistä häiritsi kohtuuttomasti kuunnella suomenkielisiä lauluja leffan päällä. Neljänneksi, mitäs jos olisi satanut? Okei, ei satanut, mutta tänä kesänä on satanut jokaisena päivänä viittä lukuun ottamatta, joten mielestäni ihan aiheellinen kysymys. Paikka on aivan avoimen taivaan alla eikä tarjonnut pienintäkään mahdollisuutta piileskellä pisaroilta. Särkänniemi oli pystyttänyt paikalle laku- ja grillikojun, joten vaikka pumpattavan valkokankaan omistajat eivät olisikaan ilmaisnäytöksen turhaan pykäämisessä mitään menettäneet, olisivat herkkukojut saaneet nököttää tyhjän panttina. Ja herkuista puheenollen: missä oli kahvi? Tai kaakao? Tee? Kuuma mehu..? Suomen kesässä lämmike on iltamyöhään alkavissa tapahtumissa suoranainen välttämättömyys. Paha, paha moka.

Kaiken kitinän jälkeen todettakoon kuitenkin, että kiva idea! Ensi kerralla tästä kokemuksesta on opittu ja opit hyödynnetty toteutuksessa. Lupaan olla silloinkin mukana, termari ja jallupullo laukussa.

Paperikaupunkeja

Paper Towns (2015)

John Greenin kirja Arvoitus nimeltä Margo ja siihen perustuva elokuva Paper Towns rantautuivat Suomeen niin samoihin aikoihin, että kirja ilmestyi suoraan leffakannella varustettuna. Poikkeuksellinen ratkaisu, mutta edistää taatusti myyntiä ja lainausta nuorten keskuudessa. Luin kirjan vasta pari viikkoa sitten ja säntäsin heti ensi-iltaviikonloppuna katsomaan elokuvaa, vaikka idea on harvemmin osoittautunut hyväksi. Alkuperäisteoksen ja adaptaation välillä pitäisi antaa kulua aikaa, jotta välttyisi harvemmin elokuvan eduksi koituvalta vertailulta.

Tällä kertaa pettymys ei kuitenkaan osoittaunut kovin karvaaksi, vaan tykkäsin leffasta oikeastaan enemmän kuin kirjasta. Ainoastaan roolitus häiritsi hiukan. Quentinia näyttelevä Nat Wolff on rooliinsa ihan sopiva, mutta hänen rinnallaan bestikset Ben (Austin Abrams) ja Radar (Justice Smith) ovat turhan lapsenkasvoisia, kun taas Angela (Jaz Sinclair), jolla muuten on leffassa huomattavasti isompi rooli kuin kirjassa, vaikuttaa poikaystävänsä Radarin rinnalla puumalta, vaikka heidän on tarkoitus olla samanikäisiä. Lacey (Halston Sage) puolestaan on juuri sellainen kuin kirjan perusteella saattoi kuvitellakin ja Margoa nyt oli vaikea keneksikään muuksi kuvitellakaan, kun jo kirjan kannessa komeilivat Cara  Delevingnen kohtalokkaat kulmakarvat.

Vertailulta ei siis voinut välttyä siinä vaiheessa kun elokuvassa esiteltiin sen päähenkilöitä, mutta pian sen jälkeen maltoin hypätä tarinan kelkkaan ajattelematta koko ajan sitä mikä oli tulossa. Se oli helppoa, sillä vaikka kaikki tarinan tärkeät ainekset on sisällytetty leffaan, on sen juonta, painotuksia ja tapahtumia muutettu juuri sen verran, että se on itsenäinen teos, eikä pelkkä läpileikkaus kirjasta.

Kirjan ja leffan juoni kaikessa yksinkertaisuudessaan on tämä: Quentin on lapsesta asti ollut rakastunut naapurissaan asuvaan Margoon. He ovat kuitenkin lakanneet juttelemasta toisilleen kun Quentinista on teini-ikään mennessä tullut nössö ja Margosta legenda. Eräänä yönä Margo kuitenkin kömpii Quentinin ikkunasta sisään ja kutsuu tämän mukanaan öiselle kostoretkelle, josta tulee Quentinin siihenastisen elämän suurin seikkailu. Seuraavana päivinä tämä menee kouluun sydän toivoa täynnä, vain huomatakseen, että Margo on kadonnut. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tämä on jättänyt Quentinille vihjeitä karkumatkansa määränpäästä. Quentin lähtee seuraamaan vihjeitä ystäviensä avustuksella ja uskoo, että sateenkaaren päässä odottaa palkinto, hänen elämänsä suuri rakkaus.

Kirjan ja leffan sanoma on yksinkertaisimmillaan se, mitä Margo toteaa katsellessaan kaupunkiaan yläilmoista käsin: "Kaikki on läheltä katsottuna rumempaa". Ihmiset eivät ole sellaisia jollaisina he kaukaa katsottuna näyttäytyvät ja etenkin rakastuneena toisesta rakentaa enemmänkin mielikuvaa kuin on todella rakastunut tämän persoonaan. Elokuvassa painotetaan lisäksi kirjaa enemmän ystävyyden merkitystä: tärkeimpiä ovat ne ihmiset, jotka todella tuntevat sinut ja pitävät sinusta siitä huolimatta.

Tykkäsin leffasta kirjaa enemmän siksi, että kirjassa Margon vihjeiden seuraaminen esitetään jopa tuskastuttavana salapoliisityönä ja Quentin pakkomielteisenä yhden asian miehenä. Harvoin käy niin, että elokuvassa hahmo muuttuu moniulotteisemmaksi, mutta mielestäni Quentinille on valkokankaalle siirrettäessä käynyt niin. Margosta en hahmona erityisemmin tykkää, mutta hänkin saa elokuvassa sympaattisempia sävyjä. Kirjan Margo on mielestäni lähinnä hankala ja muistuttaa liikaa John Greenin Kaikki viimeiset sanat -kirjan Alaskaa, joka on mielestäni kerrassaan sietämätön tyyppi. Elokuvan Margossa on persoonaa ja vaikka ainakin Aamulehti on kanssani eri mieltä, mielestäni Delevingne on leffanäyttelijänä ihan lupaava.

Vaikka Paper Towns sinänsä ei ehkä ole vuoden mieleenpainuvimpia elokuvia ja kaikessa komeudessaan se on aika tyypillinen "coming of age" -tarina, onnistuu se kuitenkin viihdyttämään ja hauskuuttamaan, sekä jättämään jälkeensä haikean ja hieman positiivisemman tunteen kuin kirja.

Se tavallinen rock'n'roll-tarina

 

Amy (2015)

Kesätyöni jatkuvassa iltavuorossa rajoittaa merkittävästi vapaa-ajan aktiviteetteja, kuten leffassa käymistä, mutta onneksi tarjonta kesäisin on muutenkin vähemmän kiinnostavaa kuin yleensä. Amy Winehousesta kertova dokumentti erottuu siis kesävalikoimasta edukseen ja on kerännyt kiittäviä arvioita lähes kaikkialla missä se on arvosteltu.

En ole koskaan kuunnellut Amy Winehousea, enkä juurikaan kuuntele musiikkia ylipäänsä nykyään. En ole myöskään ollut lainkaan kartalla Winehousen yksityiselämästä ennen tämän kuolemaa 27-vuotiaana. Traagiset rock'n'roll-kohtalot (kohtalo voi olla rock'n'roll vaikka laulaisit jazzia tai poppia) kiinnostavat kuitenkin aina. Ja tämähän oli oikein sopiva leffavalinta suhteellisen kostean viikonlopun päätteeksi.

Dokkaria lienee kehuttu valtaisasti sen vuoksi, että se eroaa muista vastaavista totetuksellaan. Winehousella ja/tai tämän läheisillä on kaikesta päätellen hillitön kokoelma kotivideoita, joista valokuvien ja tv-pätkien ohella koko dokumentti on koostettu. Ystäviä, vanhempia, työtovereita ja Winehousea itseään kuullaan taustalla kertomassa laulajan vaiheista, mutta valkokankaalla nähdään koko ajan mennyttä aikaa kuvaavia videoita ja kuvia. Hidastuksia ja zoomausta on käytetty hienosti tehokeinoina ja leikkaus on taidokkaasti toteutettu. Haluttu vaikutelma saadaan tehokkaasti aikaan yhdistämällä valittuun videoon tietty ääniraita. Välissä nähdään säännöllisesti katkelmia Winehousen keikoilta ja lyriikoiden merkitystä alleviivataan tuomalla ne myös kirjoitettuna kuvaan mukaan. Dokumentissa korostetaan toistuvasti lyriikoiden omaelämäkerrallisuutta ja niinpä nekin punovat säikeensä osaksi taidokasta tarinankerrontaa.

 

 

Leffan kehutusta ja poikkeuksellisesta toteutustavasta huolimatta se tuntuu kuitenkin lopulta melko perinteiseltä henkilödokumentilta. Tapahtumat käydään läpi lineaarisesti teini-iästä aina kuolemaan saakka. Vaikka kaikki saavat puheenvuoron, totuuskin kerrotaan aina tietystä näkökulmasta käsin, eikä elokuvakerronta suinkaan ole siitä puolueettomimmasta päästä. Winehousen elämän pääpahiksiksi leimautuvat on-off-kumppani Blake Fielder-Civil ja isä Mitch Winehouse, joka hylkäsi perheensä toisen naisen vuoksi Amyn ollessa pieni. Amy palvoo maata molempien miesten jalkojen alla heidän aiheuttaessa stressiä ja murhetta laulajan elämään. Lisäksi molemmat toimivat pahimmanlaatuisina päihteidenkäytön mahdollistajina.

Kaikkein pahin rappiomateriaali on luultavasti jätetty dokkarista pois, mutta surullinen kuva laulajan elämästä silti syntyy. Nuorena saavutettu superjulkisuus ja tuhoisa ihmissuhde johtavat bulimiaan, alkoholismiin ja koviin huumeisiin, useampaan vieroituskeikkaan ja repsahdukseen, muutamaan lähellä kuolemaa käyntiin, terveyden romahtamiseen ja uran kääntymiseen kohti loppua.

Tarina on entuudestaan tuttu ja joka kerta yhtä surullinen. Amy Winehouse oli äärettömän lahjakas, sai kaiken nopeasti, ei kestänyt sitä ja lopulta toivoi vain, että voisi kävellä kadulla rauhassa kuin normaalit ihmiset. Dokkarin nauhoista päätellen tällä oli valtava karisma ja mielettömästi potentiaalia valui hukkaan tämän kuollessa.

 

 

Käsikirjasto saa uuden merkityksen

Seppo Jokinen: Suurta pahaa (2004)

Komisario Koskisella on käsissään Tampereen poliisin lähihistorian rankin juttu. Mies kaapataan illalla keskustasta pakettiautoon ja pian pääkirjastosta Ranskan historiaa käsittelevästä hyllystä löydetään ihmisen sormi. Hieman sen jälkeen hautausmaalle avonaiseen hautaan ilmaantuu päätön ruumis. Mutta kuuluvatko sormi tai ruumis kadonneelle Matti Savelalle? Ja missä on pää?

Työpaikallakin kuhisee. Sairaslomautetun ja jo uuden pestin muualta hankkineen Luttisen tilalle saadaan Helsingistä uusi vahvistus, Veli-Pekka Simo. Koskisen alaiset vaikuttavat ottavan tämän nopeasti omakseen ja Simon suosiota siivittävät tämän järjestämät tulojuhlat Kehräsaaren saunalla, paikassa jossa olen itsekin parit firman pikkujoulut viettänyt. Erityisesti Ulla Lundelinin nauru heläjää pitkin käytäviä tämän esitellessä Simolle paikkoja ja jostain kumman syystä Koskista alkaa kaihertaa koko tyyppi alusta asti. Ullalla taas on selvästi menossa jonkinlainen kriisi, jota hän purkaa milloin flirttailuun, milloin äksyilyyn, ja joka lopulta kulminoituu ikävästi saunabileissä. Ja Koskinen saa jälleen toimia pelastavana enkelinä.

Koskisen yksityiselämässä sen sijaan tapahtuu jotain positiiviseksi tulkittavaa. Hän on lähentynyt uudelleen ex-vaimonsa Raijan kanssa, jopa niin paljon että parivaljakko suunnittelee yhteistä lomamatkaa. Raijan mieli halajaa katsomaan Firenzen taideaarteita - miehiä munasillaan kuten kultturelli komisariomme tuumii - kun taas Koskisen tunteet palaavat yhä tarujen Kreikkaan - eikö se mitään oppinut viime kerrasta? Koskisen vanha työpari ja perheystävä, Antin kummisetä Roine on taas maisemissa hankkiakseen Tampereelta koiranpennun. Jälleen Koskinen uskoutuu tälle tutkinnan alla olevasta jutusta ja saa Roineen sotkeutumaan tutkimuksiin oma-aloitteisesti ja ilman minkäänlaisia valtuuksia. Siitä ei hyvää seuraa.

Vaikka juttu on Koskisen uralla oikeasti vakavimmasta päästä ja kirja sisältää vähän kaikkea barrikaideista uhkauskirjeisiin ja irtonaisiin ruumiinosiin, on itse tekosarjan motiivi ja kuvaus vähän tylsä. Huomattavasti kiinnostavampaa tässä kirjassa on kaikki se, mitä tapahtuu poliisilaitoksen seinien sisäpuolella ja henkilöiden yksityiselämässä. Se nostaa kirjan tason hitusen verran keskivertokoskisen yläpuolelle.

Tämän postauksen kuvitus liittyy luonnollisesti Tampereen pääkirjasto Metsoon, jonka hyllystä irtonainen sormi löytyy. Tuulikki Pietilän Muumipeikko-patsas sijaitsee yhä kirjaston kupeessa muumikaupan edustalla, vaikka Muumilaakso on muuttanut eteenpäin tilapäiseen kotiinsa Tampereen Taidemuseon alakertaan. Ylläoleva kuva puolestaan on Lamminpään hautausmaalta, jonne talsin kerran viime kesänä eräällä erityisen pitkällä lenkillä. Sieltä (luullakseni) löydetään tässä kirjassa päätön ruumis:

"Hautausmaa oli kaupungin toiseksi suurin, ja se sijaitsi lähellä Ylöjärven rajaa. Oli tavallinen arkiaamu eikä alueella liikkunut paljon väkeä, muutama iäkäs nainen vain siellä täällä juttelemassa ajan jättämille elämänkumppaneilleen, peittelemässä havukimpuin tämän viimeistä leposijaa tai korjaamassa pois edellisyönä loppuun palaneita kynttilöitä. Alue oli laaja, pysäköintipaikalta tuli matkaa käveltäväksi."

Suurta pahaa oli myös ensimmäinen kirja, joka pääsi tänä kesänä ulos aurinkoon lekottelemaan. Dekkarit lienevät tottuneita moiseen kohteluun.

Romantiikkaa chat-huoneissa

Seppo Jokinen: Vilpittömässä mielessä (2003)

Kahdeksannessa nimikkoteoksessaan komisario Sakari Koskinen kohtaa erikoisen tapauksen. Mies putoaa Tammerkoskeen ja hukkuu. Yksi silminnäkijä kertoo tämän pudonneen omia aikojaan, kaksi muuta taas että joku on tönäissyt miehen koskeen. Mysteerimies, joka on juossut pois putoamispaikalta huutaen apua ja kehottaen vastaantulijaa soittamaan ambulanssin on kadonnut kuin tuhka tuuleen ja Koskinen haistaa palaneen käryä. Samaan aikaan Pekki ja Ulla Lundelin yrittävät ratkaista keskellä katua tapahtunutta kurdinaisen kuristussurmaa. Lehdistö on leimannut teon jo kunniamurhaksi, naisen aviomies on paennut ja jutun selvittämistä vaikeuttavat niin kielimuuri kuin kulttuuriset näkemyserot yleensä.

Kyseessä on vaihteeksi vähemmän jännittävä dekkari, joka aiemmista Koskisista muistuttaa eniten Siimamiestä. Kirjan konna on nimittäin tiedossa alusta asti ja melkein puolet kirjasta kerrotaan hänen näkökulmastaan käsin. Tero Mikael Järvinen on jonkin sortin tietokoneasiantuntija firmassa, joka sijaitsee Finlaysonin alueella. Hän on naisiin ja itseensä pettynyt ja etsii seuraa internetin chat-huoneista. Pahaksi onneksi naiset ovat huithapeleita sielläkin, eivätkä ota nettirakkautta yhtä vakavasti kuin Tero, jolla on samppanjapullo ja hopeapikarit odottamassa Sitä Oikeaa.

Kirjan rikosten ratkaiseminen ei siis saa polvia tutisemaan jännityksestä, vaan todellinen trilleri sijoittuu pikemminkin Sorin seinien sisäpuolelle. Hukan enkeleissä Koskinen joutui ratkomaan työpaikkakiusaamisongelmaa, kun Antti Luttisen vaimo Taru pyysi tätä puuttumaan asiaan ja samalla antamaan Luttiselle vakavammin otettavia työtehtäviä. Piripolkassa aihetta ei juurikaan enää käsitelty ja päätellen Vilpittömässä mielessä -kirjan alkuasetelmista Luttinen onkin saanut ihan kivasti jalansijaa oikeana poliisina, eikä nälvintää työtovereiden suusta enää juuri esiinny. Nyt Taru on kuitenkin palannut äitiyslomalta töihin ja jostain syystä se vaikuttaa stressaavan Luttista. Samalla Koskinen tulee ehkä mättäneeksi tämän kontolle turhankin paljon töitä. Luttinen stressaantuu, eikä enää pysty nukkumaankaan. Ja jotenkin tilanteen on lopulta lauettava.

Yksityiselämän puolella Koskisella on aika vaisua. Edellisessä kirjassa seikkaillut mustasukkainen naisystävä Laila on jäänyt entiseksi, mutta lähestyy Koskista yhä sähköpostilla, jossa muistelee lämmöllä heidän levitelleen vähärasvaista rahkavaahtoa toistensa vartaloille... Huumoria tai ei, se saa Koskisen ärtymään ja lukijan hilpeäksi. Koskinen puolestaan haaveilee palaavansa yhteen Raijan kanssa, joka vuosia eron jälkeen ottaa yhteyttä ja haluaa tavata. Raijalla on kuitenkin muuta asiaa ja hän vaikuttaa vaihtaneen poliisimiehensä rosvoon... hups.

Tämän postauksen ensimmäisessä kuvassa näkyy tietysti Tammerkoski, jota jo aiemmin tyhjennettynä esittelinkin. Kirjan alussa mies siis putoaa koskeen, vaikkakaan en onnistunut kuvauksesta ihan hahmottamaan mistä kohtaa. Kuvassa näkyy myös hotelli Tammer, jossa Koskinen käy lounastamassa Raijan kanssa:

"Ajatus kylmäsi vielä Tammerin pöydässäkin. Hotelli oli äskettäin remontoitu ulkokuoria myöten, ja se oli varmasti yksi kaupungin kauneimmista rakennuksista. Koskinen katseli ikkunasta avautuvaa puistomaisemaa, ankkalampea ja jykeviä koivuja sen ympärillä. Hän ihmetteli, miksi Raija oli ehdottanut juuri Tammeria tapaamispaikaksi. Pitikö hän heidän kohtaamistaan niin merkittävänä, että se vaati arvonsa mukaiset puitteet?"

Hotelli Tammerissa sijaitsee nykyään myös Vihtorin kirjasto, jossa järjestetään kirjallisia iltoja ja mm. maailman pienimpiä kirjamessuja kerran vuodessa. Muut kuvat ovat Finlaysonin alueelta, jossa sijaitsee Siperian liikekeskus, johon kirjan tapahtumat pitkälti sijoittuvat. Myös kirjan kannessa näkyy Finlaysonin alueen tiilirakennusrivistöä. Alueella on myös yksi tärkeimmistä paikoistani Tampereella, elokuvateatteri Plevna.