Oscar-ennuste 2015

Voittajaveikkaukseni on korostettu vaaleanpunaisella.

Erikoistehosteet

Captain America: The Return of the First Avenger

Apinoiden planeetan vallankumous

Guardians of the Galaxy

Interstellar

X-Men: Days of Future Past

Leikkaus

American Sniper

Boyhood

The Grand Budapest Hotel

The Imitation Game

Whiplash

Puvustus

The Grand Budapest Hotel

Inherent Vice

Into the Woods

Pahatar (Maleficent)

Mr. Turner

Maskeeraus ja hiukset

Foxcatcher

The Grand Budapest Hotel

Guardians of the Galaxy

Kuvaus

Birdman

The Grand Budapest Hotel

Ida

Mr. Turner

Murtumaton

Lavastus

The Grand Budapest Hotel

The Imitation Game

Interstellar

Into the Woods

Mr. Turner

Äänitys

American Sniper

Birdman

Interstellar

Murtumaton

Whiplash

Äänitehosteet

American Sniper

Birdman

Hobitti – Viiden armeijan taistelu

Interstellar

Murtumaton

Kappale

“Everything Is Awesome” (Lego elokuva)

“Glory” (Selma)

“Grateful” (Beyond the Lights)

“I’m Not Gonna Miss You” (Glen Campbell…I’ll Be Me)

“Lost Stars” (Uusia alkuja)

Tässä kategoriassa ehdokkaat ovat mielestäni toinen toistaan kammottavampia. Yleinen ennakkosuosikki biiseistä on kaiketi "Glory", mutta yritän vielä uskoa ihmiskuntaan ja siihen, että vähiten kammottava voi korjata potin.

Musiikki

The Grand Budapest Hotel

The Imitation Game

Interstellar

Mr. Turner

Kaiken teoria

Lyhytanimaatio

The Bigger Picture

The Dam Keeper

Feast

Me and My Moulton

A Single Life

Tässäkin kategoriassa veikkaukseni sotii yleistä veikkauslinjaa vastaan. Vaikea sanoa kun ei ole nähnyt kuin yhden ehdokkaan, mutta mielestäni Feastissa on oscarmaisin juoni ikinä!

Lyhytelokuva

Aya

Boogaloo and Graham

Butter Lamp

Parvaneh

The Phone Call

Lyhytdokumentti

Crisis Hotline: Veterans Press 1

Joanna

Our Curse

The Reaper

White Earth

Dokumentti

Citizenfour

Finding Vivian Maier

Last Days in Vietnam

The Salt of the Earth

Virunga

Vieraskielinen elokuva

Ida (Puola)

Leviathan (Venäjä)

Mandariinid (Viro)

Timbuktu (Mauritania)

Wild Tales (Argentiina)

Tästä tuskin lienee kysymystäkään. Monena vuonna Oscareissa on ollut ehdolla ulkomaalainen elokuva, joka on ollut myös jossain toisessa kategoriassa (Nader ja Simin: Ero käsikirjoituksesta, Amour vaikka mistä) ja joka kerta tämä elokuva on voittanut vieraskielisen elokuvan pystin. Idan ehdokkuus kuvauksesta toimii siis tehokkaana indikaattorina.

Animaatio

Big Hero 6

Boksitrollit (The Boxtrolls)

Näin koulutat lohikäärmeesi 2

Song of the Sea

Prinsessa Kaguyan taru

Veikkaan yleisen linjan mukaan.

Sovitettu käsikirjoitus

American Sniper

The Imitation Game

Inherent Vice

Kaiken teoria

Whiplash

Vaikka mieleni vahvasti tekisi veikata Kaiken teoriaa, lienee Whiplashin sanailuun (ja huutamiseen) perustuva käsikirjoitus vahvoilla tässä kategoriassa.

Alkuperäinen käsikirjoitus

Birdman

Boyhood

Foxcatcher

The Grand Budapest Hotel

Nightcrawler

Naissivuosa

Patricia Arquette (Boyhood)

Laura Dern (Wild - Villi vaellus)

Keira Knightley (The Imitation Game)

Emma Stone (Birdman)

Meryl Streep (Into the Woods)

Mielestäni Patricia Arquetten roolisuoritus ei ole mantereita järisyttävä, mutta tässä kategoriassa sille ei oikein löydy vastustakaan. Meryl Streep lienee loistava kuten aina, mutta vienyt kotiin jo niin monta pystiä, että nuoremmille tilaa jne.

Miessivuosa

Robert Duvall (The Judge)

Ethan Hawke (Boyhood)

Edward Norton (Birdman)

Mark Ruffalo (Foxcatcher)

J.K. Simmons (Whiplash)

Tässä kategoriassa puolestaan muista ehdokkaista ei ole mitään vastusta Simmonsille.

Naispääosa

Marion Cotillard (Kaksi päivää, yksi yö)

Felicity Jones (Kaiken teoria)

Julianne Moore (Still Alice)

Rosamund Pike (Gone Girl)

Reese Witherspoon (Wild - Villi vaellus)

Uskon ja toivon, että Julianne Moore viimein saa ansaitsemaansa arvostusta, vaikken olekaan Still Alicea vielä nähnyt. Ja toivokaamme, että Oscarin myötä hän alkaa viimein saada enemmän arvoisiaan rooleja.

Miespääosa

Steve Carell (Foxcatcher)

Bradley Cooper (American Sniper)

Benedict Cumberbatch (The Imitation Game)

Michael Keaton (Birdman)

Eddie Redmayne (Kaiken teoria)

Miespääosakategoriassa käydään mielestäni tänä vuonna Oscar-gaalan kovin kisa. Jonain toisena vuonna Steve Carell voittaisi automaattisesti nenällään ja Eddie Redmayne ALS-potilaan esittämisellään. Pakkaa sotkee vielä pitkän linjan stara Michael Keaton, jonka comebackia Birdmanin myötä on juhlittu ja jonka hyllystä Oscar vielä puuttuu. Veikkaukseni kallistuu lopulta Redmaynen puoleen, koska tämän rooli lienee kiistatta haastavin.

Ohjaus

Wes Anderson (The Grand Budapest Hotel)

Alejandro González Iñárritu (Birdman)

Richard Linklater (Boyhood)

Morten Tyldum (The Imitation Game)

Bennett Miller (Foxcatcher)

Tässä kategoriassa taistelua ilmeisesti pidetään yleisesti Iñárritun ja Linklaterin välisenä.

Elokuva

American Sniper

Birdman

Boyhood

The Grand Budapest Hotel

The Imitation Game

Selma 

Kaiken teoria

Whiplash

Parhaan elokuvan kategoriassa kilpailu uskotaan niinikään käytävän Birdmanin ja Boyhoodin välillä. Perinteisesti olen ollut Akatemian kanssa aika lailla yhteisymmärryksessä ja olen pystynyt rajaamaan kaksi suosikkia elokuvien joukosta. Niistä toinen on aina voittanut. Tälla kertaa joukossa on vain yksi suosikki ylitse muiden: Kaiken teoria. Yleinen linja kuitenkin on, ettei sillä ole mitään jakoa tässä skabassa. Niinpä veikkaan Birdmania, mutta ainahan on mahdollista, että Akatemia yllättää.

Rascal-gaala 2015

Rascal-palkinnon historiaa

Rascal-palkinnot jaetaan tänä vuonna kolmatta kertaa. Ensimmäisen kerran Rascatemia jakoi pystit vuonna 2012. Viime vuonna palkintoja ei jaettu, koska Oscar-viikonloppu oli Rascatemialle tuttavien häiden vuoksi kiireinen ja krapulainen. Viihdemaailma kohisee vieläkin tapauksesta.

Rascatemia syntyi aikanaan tarpeeseen olla eri mieltä Oscareita jakavan Akatemian kanssa. Ensimmäisenä vuonna jaettiin myös Pikku-Rascaleita, koska Rascatemia halusi saada palkittua mahdollisimman monta hyvää elokuvaa. Sittemmin joko elokuvien taso on laskenut tai Rascatemia kyynistynyt, sillä tarvetta Pikku-Rascaleille ei ole vuoden 2012 jälkeen ollut. Rascal-patsaaseen on aiemmin viitattu myös "Rantaperkiön Oscarina", mutta viime vuonna Rascatemia jätti Rantaperkiön taakseen ja pian tämä osuus Rascalin menneisyydestä jää ikuisiksi ajoiksi unholaan.

Rascatemian periaatteet

Rascal-gaalassa ehdokkaat ovat samat kuin Oscar-gaalassa. Rascal-palkinto jaetaan kaikissa kategorioissa, joista Rascatemia on katsonut vähintään yhden elokuvan, jossa tapauksessa Rascal myönnetään kyseiselle elokuvalle. Uutena ominaisuutena gaalassa ilmoitetaan nyt, kuinka monta elokuvaa Rascatemia on nähnyt kustakin kategoriasta. Määrä merkitään ennen palkinnonsaajaa näin: (nähtyjen elokuvien määrä/ehdolla olleiden elokuvien määrä).

Huom! Rascal-gaala ei ole Oscar-ennuste. Oscar-ennuste julkaistaan erikseen sunnuntain aikana.

Palkinnonjako

Erikoistehosteet (2/5): Guardians of the Galaxy. Rascatemialla ei ole tapana kiinnittää paljonkaan huomiota erikoistehosteisiin ja scifihörhöilyelokuvissa niille ehkä jopa turtuu. Oikeastaan palkinto voisi siis melkein yhtä hyvin mennä Interstellarille, mutta pesukarhuetu ratkaisee asian Guardiansin hyväksi.

Leikkaus (4/5): Boyhood. Tänä vuonna mikään elokuva ei Rascatemian mielestä erotu suuresti edukseen leikkauskategoriassa. Leikkaus on toinen asia, jonka täytyy olla jotenkin poikkeuksellisen erityislaatuista tai kikkailevaa, jotta Rascatemia kiinnittäisi siihen huomionsa. Palkinto jaetaan sillä perusteella, että Boyhoodissa on kuvattu materiaalia 12 vuoden ajan ja saatu ajankuvaus toimimaan mieltä ylentävällä tavalla. Kyseessä on siis kenties ollut haastavin työ näistä ehdokkaista.

Guardians of the Galaxy

Puvustus (1/5): The Grand Budapest Hotel. Ei mitenkään erityisen mieleenpainuva puvustus, mutta ainoa elokuva tästä kategoriasta, jonka Rascatemia katsoi.

Maskeeraus ja hiukset (3/3): Scifihörhöilyssä on Rascatemian hieman vaikea erottaa, mikä kaikki varsinaisesti kuuluu maskeerauksen piiriin ja mikä on enemmänkin puvustusta tai erikoistehosteita. Niinpä pesukarhuetu ei tässä tapauksessa ratkaise asiaa. Rascatemia oli äärimmäisen vaikuttunut Steve Carellin uudesta nenästä. Niinpä Rascal menee Foxcatcherille.

Kuvaus (2/5): Tässä kategoriassa Rascatemia luultavasti tulee olemaan eri mieltä Akatemian kanssa. Rascal myönnetään The Grand Budapest Hotelille kaiken sen söpöyden ja täydellisen sommittelun vuoksi, vaikka hieman vaikea tässäkään on hahmottaa, mikä kaikki varsinaisesti kuuluu kuvaajan ansioihin...

The Grand Budapest Hotel

Lavastus (3/5): ...sillä lavastuksella on myös suurensuuri paino asiassa - ja se on ihan mahtava! Rascal menee The Grand Budapest Hotelille.

Äänitys (3/5): Tämä kuuluu niihin kategorioihin, joiden päälle Rascatemia ei oikein ymmärrä. Pysti menee Whiplashille, koska siinä on muita ehdokkaita enemmän kyse juuri äänistä.

Äänitehosteet (2/5): Sama juttu, ei Rascatemian erityisalaa. Pysti Interstellarille, jottei se jää ihan ilman. Rascatemia tykkäsi siitä.

Whiplash

Kappale (5/5): Tämän vuoden biisiehdokkaat ovat Rascatemian mielestä toinen toistaan kamalampia ja mieli teki oksentaa niitä kuunnellessa. Positiivisesti joukosta erottui "Lost Stars" Uusia alkuja -elokuvasta.

Musiikki (4/5): Rascatemia lämpeni pohjoismaiselle: islantilainen Jóhann Jóhannsson on ensimmäistä kertaa ehdolla ja nappaa Rascalin mukaansa elokuvasta Kaiken teoria.

Lyhytanimaatio (1/5): Rascatemia katsoi kaikista ehdokkaista trailerit, mutta ainoastaan yksi ehdokkaista löytyi kokonaisuudessaan YouTubesta. Sanomattakin ja jo trailereiden perusteella on selvää, että kyseinen ehdokas putsasi pöydän ja vei Rascatemian sydämen. Palkinnon takana seisovat myös Armani ja Mustakaapu. Leffassa tarkastellaan koiran näkökulmasta tapahtumia isännän elämässä ja koiralle tapahtumat näyttäytyvät ennen kaikkea ruoan kautta. Herkullinen, oivaltava ja ylisöpö elokuva. Palkinnon saa Disneyn Feast!

Feast

Sovitettu käsikirjoitus (3/5): Kaiken teoria. Rascatemiaan vetosi leffan herkkyys ja parisuhdekeskeisyys.

Alkuperäinen käsikirjoitus (5/5): The Grand Budapest Hotel. Tässä kategoriassa Rascatemia ei löytänyt suurta suosikkia ylitse muiden, joten palkinto menee ihan nokkelalle, näppärälle ja hassulle elokuvalle.

Naissivuosa (3/5): Tässäkään kategoriassa Rascatemialla ei ole suurta suosikkia - lukuunottamatta Meryl Streepiä, joka on kestosuosikki, mutta jonka leffaa Rascatemia ei ole nähnyt. Rascal menee Patrcia Arquettelle leffasta Boyhood.

Miessivuosa (4/5): Rascal menee J. K. Simmonsin painajaismaiselle opettajalle elokuvassa Whiplash. Ei tarvinne perustella.

Boyhood

Naispääosa (2/5): Rascatemiaa harmittaa, että toistaiseksi näkemättä on jäänyt Wild ja Still Alice, joissa potentiaalisesti on vahva naispääosa ja joiden kummankin ehdokkaat, Reese Witherspoon ja Julianne Moore, kuuluvat Rascatemian kestosuosikkeihin. Samoin kuuluu Marion Cotillard, jonka ehdokasleffa Kaksi päivää, yksi yö jäi niinikään näkemättä. Rascatemia kuitenkin iloitsee saadessaan täten palkita uuden suosikkinsa, Felicity Jonesin elokuvasta Kaiken teoria.

Miespääosa (4/5): Tämä on niin Rascaleissa kuin Oscareissa luultavasti suurin pähkinä purtavaksi, sillä miespääosakategoriassa on nähty kerrassaan huikeita suorituksia Michael Keatonin comebackista Steve Carellin nenään. Rascatemian sydämen vei kuitenkin nuori Eddie Redmayne roolillaan Stephen Hawkingina Kaiken teoriassa. Redmayne vei roolista kotiinsa jo Baftan, mutta onhan Rascal-pysti paljon hienompi!

Kaiken teoria

Ohjaus (5/5): Kenties jonkinlaisena mustana hevosena ohjauspystin voittajaksi nousee toistaiseksi lähes Rascaleitta jäänyt Foxcatcher. Tämän kategorian leffoista Rascatemia yksinkertaisesti piti siitä eniten.

Elokuva (6/8): Joko arvasitte? Rascatemian valinta vuoden 2014 parhaaksi elokuvaksi on...

...Kaiken teoria!

Tylsimmän elokuvan Oscar menee...

The Imitation Game (2014)

On hieman kyseenalaista voinko edes sanoa nähneeni The Imitation Gamen, sillä nukuin melkein surutta suunnilleen keskimmäiset 40 minuuttia. Mielestäni näin kuitenkin kaiken olennaisen, sillä itse "juoni", natsien koodin purkaminen, ei ole kovin kiinnostava. Vaikka rehellisesti sanoen leffassa ei ole juuri mitään muutakaan kiinnostavaa. Alan Turing (Benedict Cumberbatch) on sosiaalisesti lahjaton lähes-autisti matikkanero, joka kerta kaikkiaan on liian vastenmielinen tyyppi minkään elokuvan päähenkilöksi. Hänen työtoveriaan esittävä Keira Knightley kuuluu inhokkilistani kärkeen kirkkaasti edelle ketään muuta ja hänellä tuntuu olevan joka roolissa samat ärrrrrrsyttävät maneerit. Tällä kertaa Keiran ärsyttävyys ei kuitenkaan varastanut koko show'ta - ihan kuin tämä olisi jopa vähän parantunut näyttelijänä(?).

Kaiken kaikkiaan leffa on ensinnäkin älyttömän tylsä, toiseksi täynnä kliseitä ja kolmanneksi sen näyttelijät eivät sytytä millään tasolla. Kenties heidän osaltaan missasinkin jotain olennaista nukkumalla melkein puolet leffasta, koska en parhaimmalla tahdollakaan saata ymmärtää, millä rahkeilla tästä on näyttelijöiden Oscar-ehdokkuudet ansaittu.

The Imitation Gamea on vertailtu paljon Kaiken teoriaan, joka sekin kertoo tiedemiehestä ja perustuu tositapahtumiin. Siinä missä The Imitation Game keskittyy enimmäkseen tympeään koodinpurkutouhuun, on Kaiken teoria ennen kaikkea henkilökuva ja voisi jopa sanoa, että parisuhdekuva, sillä niin tärkeää osaa Stephen Hawkingin vaimo Jane siinä näyttelee. Elokuvilla ei siis mielestäni ole lopulta mitään yhteistä kuin että Dome.fi lyttäsi molemmat - toisen ansaitusti ja toisen kyynisyyttään. Näin Aki Lehti kirjoittaa:

"Jostain käsittämättömästä syystä The Imitation Game on ehdolla kahdeksan Oscar-palkinnon saajaksi. Jos elokuva-akatemia jakaa pystejä nykyään keskinkertaisuuden perusteella, niin The Imitation Game on varma voittaja.

Tämä elokuva on nähty ennenkin. Viimeksi pari viikkoa sitten, jolloin sen nimi oli Kaiken teoria. Oscar-ehdokkaaksi pääsee helpoiten tekemällä elokuvan tietyn kaavan mukaan. Esimerkiksi kertomus poikkeusyksilöstä, arkielämässä huonosti pärjäävästä nerosta toimii melkein aina. Jos tarina kertoo oikeasta ihmisestä, niin sitä parempi."

 Komppaan.

Oscar-elokuvien katselu-urakka alkaa olla lopussa. Viikonlopun aikana blogissa luvassa ainakin perinteikäs Rascal-gaala ja Oscar-ennuste. Pysykää kyydissä!

Kolme kovaa

Birdman (2014)

Tätä olen kaikista Oscar-ehdokasleffoista joutunut sulattelemaan pisimpään. Pääni lyö suorastaan tyhjää jos kysytään, mitä ajattelin Birdmanista. Ohjaaja Alejandro González Iñárritun aiemmat leffat 21 grammaa ja Biutiful tekivät minuun aikanaan roimasti suuremman vaikutuksen, vaikka Birdmania varmaankin yleisesti ottaen pidetään hänen uransa huippuna tähän mennessä.

Parikymmentä vuotta aiemmin supersankarileffojen Birdmanina tunnettu Riggan Thomson (supersankarileffoista Batmanina tunnettu Michael Keaton) yrittää nyt Broadway-näytelmän ohjaamalla ja pääosittamalla pelastaa uransa, maineensa ja mielenterveytensä. Siinä missä Riggan kuitenkin on jäänyt Birdmanin vangiksi, tuntuu myös Birdman jääneen Rigganin kahlitsemaksi. On kuin rooli ja näyttelijä olisivat saman henkilön kaksi eri persoonaa. Birdman puhuu Rigganin pään sisällä ja marisee nykyisen elämän banaaliutta, samalla kun antaa Rigganille yliluonnollisia kykyjä esimerkiksi siirrellä tavaroita niihin koskematta. Tai no, tuskinpa antaa, eiköhän Riggan kuvittele koko jutun.

Rigganilla tuntuu olevan näytelmässä pelissä koko omaisuus ja sen ohella elämä, minkä vuoksi siitä on tultava täydellinen. Kun toisen tärkeän miesnäyttelijän roolisuoritus ontuu, Riggan (tai Birdman) hoitelee tämän pois tieltä. Tilalle saadaan ensihetkestä alkaen äimistyttäviä näyttelijänlahjoja ja roolin hallintaa osoittava Mike (Edward Norton). Tämän ego osoittautuu kuitenkin kenraaliharjoituksessa jopa suuremmaksi kuin Birdmanin ja alkaa vahvasti vaikuttaa, että koko näytelmästä tulee pannukakku.

Rigganin vasta huumevieroituksesta päässyttä tytärtä näyttelee Emma Stone, joka ansaitsi suhteellisen pienestä sivuosastaan Oscar-ehdokkuuden. Naomi Watts nähdään jälleen yhdessä mitäänsanomattomassa roolissa. (Argh! Naomille kunnon töitä!!!) The Grand Budapest Hotelin ohella Birdman kahmi tänä vuonna kaikkein eniten Oscar-ehdokkuuksia (9 kappaletta), eikä varmaankaan tule jäämään ilman pystejä.

Jollain tasolla tykkäsin leffasta, eikä se ainakaan missään nimessä ole tylsä. Toisella tasolla se taas kuuluu siihen kategoriaan elokuvia - kuten ehkä suurin osa leffoista - jotka eivät vain mitenkään kosketa minua henkilökohtaisella tasolla. Emotionaalisesti Birdman tuntuu kaikesta huolimatta jäävän pintaraapaisuksi ja hahmot etäisiksi ja epätykättäviksi. Riggan toki herättää sääliä, mutta sääliin sisältyy aina aimo annos vastenmielisyyttä.

Toim. huom. Biutifulia käsittelevässä blogitekstissäni olen vuonna 2011 pohdiskellut, mahtaako olla uusi trendi olla antamatta elokuville enää suomenkielisiä nimiä. Nyt olen varma siitä. Suomenkielisten nimien määrä on takuulla vähentynyt entisestään neljässä vuodessa. Parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaiden joukosta vain yhdelle (Kaiken teoria) on annettu sellainen.

Grand Budapest Hotel (2014)

Jos ihmiset pitäisi jakaa karkeasti kahteen ryhmään jollain mielivaltaisella perusteella, hyvä lähtökohta voisi olla jakaa heidät niihin, jotka pitävät Wes Andersonin elokuvista ja niihin, jotka eivät pidä. (Coenin veljekset olisivat toinen hyvä jaottelija.) Minä en sanottavammin pidä. Niinpä odotin väkinäistä kärsimystä ja vähintäänkin välinukahdusta leffan aikana, kuten Moonrise Kingdomin kanssa kävi. Niinpä olinkin yllättynyt siitä, että melkeinpä tykkäsin leffasta enemmän kuin Birdmanista. Ja vaikka nyt en suuria sanoja suonut sillekään, on tämä suuri edistysaskel suhteessani Wes Andersoniin.

Kaikista kivointa leffassa on se, että se on niin pinkki ja söpö. Lisäksi siinä on selkeä konstailematon veijarijuoni ja liuta äärimmäisen tunnettuja näyttelijöitä. Naisia leffassa ei tosin ole kuin yksi, joten heippa Bechdel! Juonessa ei sinänsä ole mitään erityisen kummastuttavaa tai kiinnostavaa, joskin hauskat pikku episodit siivittävät tarinaa ihan lennokkaasti eteenpäin. Mielestäni parasta leffassa on se, miltä se näyttää. Tätä aspektia olen välillä onnistunut aiemminkin arvostamaan Andersonin elokuvissa.

Myös Grand Budapest Hotelia pidetään kaiketi yleisesti ohjaajansa uran huippuna, mistä myös sen saamat yhdeksän Oscar-ehdokkuutta kertoo. Tällä kertaa täytyy todeta, että olen samaa mieltä.

Nightcrawler (2014)

Moni lienee pettynyt siihen, ettei Nightcrawlerille irronnut enempää kuin yksi Oscar-ehdokkuus (käsikirjoituksesta), sillä leffa on niittänyt mainetta ja positiivisia arvosteluja melkein yhtä lailla kuin tämän postauksen muut elokuvat. Sanon jo alkuun, että tämä kuuluu myös siihen kategoriaan, joka ei tarjoa minulle mitään henkilökohtaista kosketuspintaa. Mutta näistä kolmesta elokuvasta Nightcrawler kuitenkin oli suosikkini.

Jake Gyllenhaal on uskottava ja uskomattoman creepy Lou Bloomina, joka työkseen metsästää mahdollisimman makaaberia videokuvamateriaalia onnettomuuspaikoilta. Sitä tekemällä Lou saa vihdoin arvostusta ja kunniaa, joita on kaikesta päätellen joutunut turhaan aiemmin elämässään kärkkymään. Videomateriaalinsa hän myy Ninalle (Rene Russo), jonka uutiskanava kamppailee katsojaluvuista epätoivoisesti. Kun Lou saa jalkansa oven väliin, tarjoutuu hänelle tilaisuus tehdä kauppaa ja saavuttaa muutakin kuin rahaa.

Kyse onkin ennen kaikkea moraalittomuudesta ja siitä, kuinka ihminen lopulta on aina yksin ja ainoastaan omaa etuaan häikäilemättä tavoittelemalla voi edetä elämässä. Harmillista, ettei Loun hahmon historiaa avata ollenkaan, eikä tämän henkilökohtaiseen elämään vaikuta ennen maineikkaan uran alkua kuuluneen muuta kuin huonekasvi. Epäilemättä Lou on psykopaatti ja kykenemätön aitoihin ihmissuhteisiin. Siihen ei kuitenkaan kovin syvällisesti pureuduta, vaan teot puhuvat puolestaan. Nightcrawler on synkeä elokuva, niin teemoiltaan kuin visuaalisesti, sillä nimensä mukaisesti siitä suurin osa tapahtuu yössä. Ainoa valonpilkahdus on seurata Gyllenhaalin huikeaa näyttelijäntyötä.

Rakkauden, haikeuden ja vaikeuden teoria

Kaiken teoria (The Theory of Everything) (2014)

Sanotaan, että jokaisen suurmiehen takana on nainen. Niin myös Stephen Hawkingin tapauksessa. Kaiken teoria perustuu Hawkingin entisen vaimon Janen muistelmateokseen Travelling to Infinity: My Life with Stephen. Niinpä kyseessä ei olekaan suurmiehen suurtekoja painottava elämäkertaelokuva, vaan fokus on ennen kaikkea Stephenin (Eddie Redmayne) ja Janen (Felicity Jones) parisuhteessa. Jane on tässä tarinassa vähintään yhtä suuressa ellei suuremmassakin roolissa kuin Stephen. Siksi jotkut (mies)kriitikot kenties ovat päätyneet tituleeraamaan elokuvaa tylsäksi ja jopa tyhjänpäiväiseksi tai turhaksi.

Totta kyllä, elokuva ei valista maallikkoa juurikaan siitä, mikä Stephen Hawkingin merkitys maailmankaikkeudelle on. Kaikesta päätellen tällä on erittäin hyvin toimivat aivot, mutta niiden aikaansaamista mullistavista ajatuksista en ole leffan nähtyäni yhtään sen enemmän kärryillä kuin aiemminkaan. Niistä kärryille päästäkseen pitää siis lukea Hawkingin kirjoja (vaikka epäilen vahvasti, etteivät omat aivoni taipuisi siihen). Mielestäni on kuitenkin vähintäänkin yhtä kiinnostavaa tietää, millaista elämä suuren neron vaimona sitten on.

Stephen ja Jane tapaavat Cambridgessa opiskelijabileissä 1960-luvulla. He tuskin ehtivät alkaa rakastua, kun Stephen jo kaatuu keskelle kampusta ja saa kuulla sairastavansa ALS-tautia, joka tulisi lopulta viemään häneltä niin liikunta- kuin puhekyvynkin. Eliniänodote diagnoosin saamisen jälkeen on kaksi vuotta. Vastarakastunut Jane haluaa Stephenin vastusteluista huolimatta saada kaiken sen ajan mikä saatavissa on ja pariskunta kirmaa nilkuttaa alttarille. Sukupuolielämään motoneuronitauti ei suoranaisesti vaikuta ja Jane tuleekin raskaaksi joka kerta kun katsoo Stepheniä kunnolla silmiin. Lasten lukumäärän lisääntyessä ja Stephenin taudin edetessä arki käy Janelle yhä raskaammaksi. Stephen kieltäytyy palkkaamasta hoitajaa ja haluaa loppuun asti leikkiä normaalia perhettä.

Janen ollessa kaikesta päätellen uupumuksesta pimahtamaisillaan tämän äiti (Emily Watson) ehdottaa hänelle liittymistä kirkkokuoroon. Tunti viikossa, edes pieni hengähdyshetki omaishoitajan arjessa. Jane ystävystyy pian kuoronjohtaja Jonathanin (Charlie Cox) kanssa ja tämä alkaa viettää Hawkingin perheen kanssa aikaa nostaen siten painoa Janen hartioilta. Ja tietäähän sen mitä siitä seuraa.

Leffassa ei sinänsä ole mitään kovin ihmeellistä, se ei ole maaginen, tarunhohtoinen tai nerokas. (No okei, ehkä hetkittäin maaginen.) Se on hyvin perinteisin ja varmoin ottein ohjattu kaikkien aikojen Oscar-tyrkky - se on musiikkiaan myöten niin ilmeinen Oscar-voittaja, ettei se edes ole enää ilmeinen. Ymmärrän hyvin sitäkin väestön osaa joka ei innostu Kaiken teoriasta ollenkaan. Olen kuitenkin itse miettinyt sitä elokuvateatterista poistuttuani lähes herkeämättä 30 tunnin ajan - se tuli jopa uniini. Jostain syystä jäin lumoihin leffan maailmaan, Janen ja Stephenin mahdottomaan ja silti hetkittäin hyvinkin onnelliseen ja ennen kaikkea uskomattoman sitkeään suhteeseen.

Elokuvan painopiste on niin vahvasti parisuhteessa, ettei sellaista useinkaan elokuvissa näe. Tyypillisessä juonessahan tavataan, rakastutaan, väärinkäsitetään, erotaan ja palataan yhteen, eikä todellista arkea moisessa kohelluksessa ehditä juuri elää. Ehkä siksi leffa on niin voimakas kokemus paatuneelle romantikolle. Toinen syy ovat näyttelijät. Eddie Redmayne on Stephen Hawking, jota tulkitsee uskomattomalla herkkyydellä silloinkin, kun ilmaisukeinot ovat ruumiinvamman seurauksena erittäin rajatut. Felicity Jonesin lumoissa olen ollut siitä asti kun näin Like Crazyn ja hän on myös Kaiken teorian sielu ja sydän.

Kaiken kaikkiaa tykkäsin leffasta hullun lailla ja jonotan ensimmäisenä varausjonossa mikäli Jane Hawkingin muistelmat suomennetaan. Gaalojen suhteen on vielä aikaista tarkkoihin ennustuksiin (vaikka Oscareihin on juuri nyt enää tasan kaksi viikkoa!), mutta pysteittä leffa tuskin tulee jäämään Oscar- ja Rascal-gaaloissa.

Verta, hikeä ja kyyneliä

Whiplash (2014)

"Genius is one percent inspiration and ninety-nine percent perspiration." - Thomas A. Edison

Tästä elämänviisaudesta ammentaa myös ohjaaja Damien Chazellen toinen pitkä elokuva. Se perustuu ohjaajan aiemmin tekemään samannimiseen lyhytelokuvaan. 19-vuotias Andrew Neyman (Miles Teller) opiskelee ensimmäistä vuottaan jazz-konservatoriossa. Hänen tavoitteensa rumpalina on olla Yksi Suurista. Lahjojakin Andrew'lla on, mutta niitä tärkeämpää on kova työ. Koulun pelätyin opettaja Terrence Fletcher (J. K. Simmons) näkee Andrew'n potentiaalin ja pyydystää tämän bändiinsä vararumpaliksi. Fletcher on erittäin tiukka opettaja, joka ei salli yhtyeensä hävitä kilpailuja, eikä harjoituksissa ole sijaa harjoittelulle. Jos et osaa, itket ja osaat. Tai saat tuolin päähäsi. Onneksi Andrew ei ole lannistuvaa tyyppiä, vaan ryhtyy työskentelemään ankarasti tehdäkseen Fletcheriin vaikutuksen. Hän ajaa itsensä äärirajoille treenatessaan sormet veressä ja hiki roiskuen, eikä salli itselleen edes tyttöystävää, joka olisi vain tiellä hänen matkallaan kohti suuruutta.

Elokuvan vaikuttavuus koostuu pitkälti huutamisesta ja kiroilusta, ponnistuksen viemisestä äärirajoille ja jopa niiden yli ja ahdistuneesta jännityksestä, jota aluksi naiivin ja viattoman Andrew'n puolesta joutuu jatkuvasti tuntemaan. Fletcherin rooli on kuin tehty J. K. Simmonsille, jota laajalti jo pidetään varmana miessivuosapystin voittajana Oscareissa. Miles Teller on myös hyvä herkkänä, mutta määrätietoisena Andrew'na ja jäi luultavasti vaille Oscar-ehdokkuutta vain siksi, että Simmos varastaa koko show'n.

Fletcherin hahmo on vaikuttava niin ulkoiselta habitukseltaan kuin opetusmetodeiltaankin. Ainoastaan muusikoille yleensä ominainen herkkyys ei Fletcheriltä oikein luonnistu. Toki mukaan on pitänyt kirjoittaa kohtaus, jossa tämä näyttää pehmeän puolensa, mutta kontrastina kaikelle muulle se tuntuu lähinnä teeskentelyltä. Fletcher on ennen kaikkea orjapiiskuri vailla inhimillisyyttä, mikä vain korostuu huimaa loppuhuipennusta kohti mentäessä. Tällaisten opettajahahmojen julmuus perustuu usein siihen, että he ovat kokeneet elämässään jotain ikävää, kuten menettäneet rakkauden, tulleet sitten koviksi ja paenneet työhönsä - tai olleet itse aivan hilkulla menestyä ja katkeroituneet, koska eivät ole olleet tarpeeksi hyviä ja alkaneet sitten kostaa sen lahjakkaille oppilailleen. Whiplashissa ei sorruta tähän kliseeseen eikä Fletcherin yksityiselämään puututa. Hänellä vaikuttaa olevan vain yksi tavoite: jalostaa oppilaitaan kärsimyksen kautta tavoittelemaan suuruutta.

Leffassa on tiivis tunnelma ja loistava tempo, eikä se pitkästytä hetkeksikään, vaan loppuu kenties jopa hieman liian aikaisin. Whiplash on Hank Levyn kappale, jota elokuvassa harjoitellaan ahkerasti. Se tarkoittaa myös piiskaniskuvammaa.

Realismin ytimessä

Boyhood (2014)

Rakkautta ennen -leffoistaan tunnettu Richard Linklater käsittelee ajan kulkua varsin realistisesti Oscar-ehdokaselokuvassaan Boyhood. Ja mikäpä siinä ajankuvaa ilmentäessä, kun leffan kuvaukseen on käytetty kokonaiset 12 vuotta. Sinä aikana kuvauksiin tosin käytettiin vain 39 päivää, mutta leikkaajalla lienee ollut materiaalin kanssa suurempi päänvaiva. Boyhood ikuistaa Masonin (Ellar Coltrane) ja tämän siskon Samanthan (Lorelei Linklater) kasvutarinan. Mason on leffan alkaessa kuusivuotias ja sen päättyessä 18-vuotias, Samantha hieman vanhempi. Kriitikot ovat ylistäneet elokuvaa ja se on kahminut melkoisesti palkintoja ja ehdokkuuksia, mikä on moisesta vaivannäöstä ihan ansaittua.

Leffassa ei oikeastaan ole juonta juuri lainkaan. Tai oikeammin, siinä on yhtä paljon juonta kuin kenen tahansa elämässä. Mason ja hänen perheensä, sisko ja yksinhuoltajaäiti (Patricia Arquette) ovat kaiken kaikkiaan ihan tavallisia ihmisiä ilman suurensuuria suunnitelmia tai unelmia. Äiti on elokuvan alussa turhautunut siihen, ettei hänellä ole koskaan ollut omaa aikaa jonkun tyttärenä ja jonkun äitinä olemisen välissä ja alkaa suunnitella muuttoa ja opintojen saattamista loppuun. Hän tekee toinen toistaan huonompia miesvalintoja tarinan edetessä, mutta on mukavaa seurata hänen urakehitystään ja kasvuaan vahvaksi ja itsenäiseksi perheenpääksi. Myös huikenteleva ja vastuuton viikonloppuisä (Ethan Hawke) kasvaa hiljalleen vuosien saatossa aikuiseksi. Hahmo muistuttaa huomattavasti Gilmoren tyttöjen Christopheria ja on helpotus huomata, ettei isä ole täysi nilkki, vaan tyyppi jonka puolesta elämä on tehnyt valinnat, joiden kanssa tämä yrittää kiitettävän sinnikkäästi taiteilla. Mason ja Samantha kasvavat nuoriksi aikuisiksi useissa perhekombinaatioissa ja sopeutuvat alati muuttuviin elämäntilanteisiin tyyneydellä ja mukautumiskyvyllä, jota eivät ainakaan vanhemmiltaan ole perineet.

Elokuvassa ei siis tapahdu mitään - ja samalla siinä tapahtuu koko elämä. Lopussa Mason lähtee kotoa opiskelemaan intoa puhkuen ja hänen äitinsä purskahtaa itkuun ja kysyy, tässäkö tämä nyt oli? Häitä, lapsia, opintoja, uralla etenemistä, lapset muuttavat pois... Mitä seuraavaksi? Hautajaiset? Leffasta jää kieltämättä vähän sama fiilis: tässäkö tämä nyt oli? Jos pitää selittää jollekin leffan juoni, mitä sanon? Ja toisaalta, jos pitäisi selittää jollekin oman elämänsä juoni, mitä silloin sanoisi? Lapsuus, kotoa muuttaminen, opiskelu, töitä, häät, lapsia, lastenlapsia, hautajaiset. Ei kai sitä muuta tarvitse. Vai?

Mielenkiintoinen elokuva ennen kaikkea toteutuksensa vuoksi, mutta tuskinpa tätä ikinä jaksaisi toista kertaa katsoa. Elokuvissa pitää olla suurta rakkautta, rummunpärinää ja räiskiviä aseita. Tai ainakin ilotulitus.

Ps. Teinipojat ovat kyllä oudon näköisiä. Jotenkin koko ajan "limaisen" oloisia.

Steve Carellin nenä

Foxcatcher (2014)

Ohjaaja Bennett Millerillä on lahja. Hän osaa tehdä tositapahtumiin perustuvia urheiluaiheisia elokuvia, joita tytötkin jaksavat tapittaa tiiviisti alusta loppuun (enkä edes ole mikään Channing Tatumin perään kuolaava teini). Painimisesta kertova Foxcatcher ei tosin urheilulliselta osuudeltaan ole yhtä kiehtova kuin kolmen vuoden takainen Oscar-ehdokas Moneyball, joka sai minut pariksi tunniksi suorastaan lumoutumaan baseballista, mutta se onkin urheiluelokuva vain näennäisesti. Tällä kertaa ei olla mullistamassa kokonaista lajia, vaan kerrotaan ennen kaikkea miesten välisistä ihmissuhteista, jotka ovat rosoisuudessaan kauheita ja kauniita. (Juu, turha edes kuvitella että Foxcatcher läpäisisi Bechdelin testin.)

Mark Schultz (Channing Tatum) on voittanut painikultaa olympialaisissa ja treenaa nyt askeettisissa oloissa isoveljensä Daven (Mark Ruffalo) kanssa voittaakseen lisää. Jostain syystä Markin voitto on jäänyt veljen mitalin varjoon ja muutenkin velipoika vaikuttaa saaneen elämän syrjästä paremmin kiinni, vaikka ilmeisesti molemmilla on ollut ankea lapsuus. Kun valtavanokkainen multimiljonääri John du Pont lennättää Markin tiluksilleen ja tahtoo alkaa valmentaa tätä ja vieläpä maksaa siitä, ei Mark kauan aikaile, vaan pakkaa tavaransa muuttaakseen Foxcatcher-leiriin.

Mark, joka on pitkälti isoveljensä kasvattama, kiintyy ihailemaansa du Pontiin ja alkaa pitää tätä isähahmonaan. Kaksikon välille muodostuu intensiivinen suhde, jonka luonteesta on vaikea tarkalleen ottaa selvää. Kaikkein eniten du Pont vaikuttaa kuitenkin himoitsevan Davea leiriinsä ja lopulta onnistuukin, koska on kaikesta päätellen tottunut saamaan mitä haluaa. Veljesten ja du Pontin välille kehkeytyy melkeinpä kolmiodraama, jonka dynamiikka muuttaa muotoaan niin ettei varsinkaan sen uusin jäsen Dave tahdo ollenkaan ymmärtää mistä on kyse. Lopulta jonkun on aika lähteä.

Tunnustan, etten ollut alusta asti silmät kiiluen mukana leffan "imussa", vaan puoliväliin saakka olin oikeastaan aika pitkästynyt. Sitten aloin jostain tarkemmin määrittelemättömästä syystä kiinnostua (kaksi mahdollisesti Channing Tatumin perään kuolaavaa teiniä oli tässä vaiheessa jo luovuttanut ja paennut kikatellen salista). Elokuvan painostava tunnelma hiipii kimppuun salakavalasti ja hiljalleen. Se, etten tiennyt elokuvasta juuri mitään mennessäni sitä katsomaan, oli sekä etu että haitta. Alkuun haitta, lopuksi etu. Aluksi en myöskään pystynyt ollenkaan seuraamaan tapahtumia, koska yritin niin sinnikkäästi tunnistaa Steve Carellia Steve Carelliksi ja toisaalta pohtia, minkä hiton takia tällä pitää olla niin valtava keinonenä - tuleeko nenä vielä liittymään olennaisesti juonenkäänteisiin vai onko se vain pelottelukeino? (Tajusin syyn tähän eilen, kun katsoimme kotisohvalla röhnöttäen elokuvan Dinner for Schmucks. Steve Carellilla on oikeastikin valtava nokka! Niinpä kun siitä maskeeraa konkkanokan, on lopputulos luonnollisesti aivan kohtuuttoman kokoinen klyyvari. Ja konkkanokalla tietysti on haettu yhdennäköisyyttä tosielämän John du Pontin kanssa.)

Carellin rooli John du Pontina on oikeastaan aika ilmeetön. John kävelee ympäriinsä nokka pystyssä ja katselee koko ajan kaikkea ja kaikkia hieman alaspäin, eikä hänen kasvoillaan nähdä kovin montaa erilaista ilmettä, jos ilmeitä ylipäänsä. John jopa painii eleettömästi ja liikkuukin siten, että liikkuu mahdollisimman vähän. Luin juuri tuhannennen kerran Kuutamolla-kirjan, jossa Iiris toteaa kammoavansa vuokraemäntäänsä, koska tämä kävelee kädet paikallaan sivuilla. Totta on, että vähäeleinen kävely- ja olemisen tyyli yleensä herättää jokseenkin oudon fiiliksen. Tämä lienee luultavasti tarkoituskin. Alusta asti on selvää, että John on vähän outo tyyppi, mutta creepiyden syvimpään ytimeen päästää hiljalleen. Taustalla on, kuinkas muuten, ikuinen kaipuu äidin (Vanessa Redgrave) hyväksyntään. Monen muun näyttelijän työnä rooli ei ehkä olisi Oscar-ehdokkuuden arvoinen, mutta Steve Carell poikkeaa Johnin roolissa niin suuresti kaikesta siitä mitä on aiemmin tehnyt, että kyseessä on kiistatta melkoinen ammattitaidon osoitus. Harmillista, että näyttelijä on roolissaan täysin tunnistamaton.

Oscar-ehdokkaat 2015

Lihavoidut nähty, linkeistä pääsee blogiteksteihin (sitten kun niitä alkaa ilmestyä.)

Elokuva

American Sniper
Birdman
Boyhood
The Grand Budapest Hotel
The Imitation Game 
Selma 
Kaiken teoria (The Theory of Everything)
Whiplash

Ohjaus

Wes Anderson (The Grand Budapest Hotel)
Alejandro González Iñárritu (Birdman)
Richard Linklater (Boyhood)
Morten Tyldum (The Imitation Game)
Bennett Miller (Foxcatcher)

Miespääosa

Steve Carell (Foxcatcher)
Bradley Cooper (American Sniper)
Benedict Cumberbatch (The Imitation Game)
Michael Keaton (Birdman)
Eddie Redmayne (Kaiken teoria)

Naispääosa

Marion Cotillard (Kaksi päivää, yksi yö)
Felicity Jones (Kaiken teoria)
Julianne Moore (Still Alice)
Rosamund Pike (Gone Girl)
Reese Witherspoon (Villi vaellus) (Wild)

Miessivuosa

Robert Duvall (The Judge)
Ethan Hawke (Boyhood)
Edward Norton (Birdman)
Mark Ruffalo (Foxcatcher)
J.K. Simmons (Whiplash)

Naissivuosa

Patricia Arquette (Boyhood)
Laura Dern (Villi vaellus)
Keira Knightley (The Imitation Game)
Emma Stone (Birdman)
Meryl Streep (Into the Woods)

Alkuperäinen käsikirjoitus

Birdman
Boyhood
Foxcatcher
The Grand Budapest Hotel
Nightcrawler

Sovitettu käsikirjoitus

American Sniper
The Imitation Game
Inherent Vice
Kaiken teoria
Whiplash

Musiikki

The Grand Budapest Hotel
The Imitation Game
Interstellar
Mr. Turner
Kaiken teoria

Kappale

“Everything Is Awesome” (Lego elokuva)
“Glory” (Selma)
“Grateful” (Beyond the Lights)
“I’m Not Gonna Miss You” (Glen Campbell…I’ll Be Me)
“Lost Stars” (Uusia alkuja)

Äänitehosteet

American Sniper
Birdman
Hobitti – Viiden armeijan taistelu (The Hobbit: The Battle of the Five Armies)
Interstellar
Murtumaton (Unbroken)

Äänitys

American Sniper
Birdman
Interstellar
Murtumaton
Whiplash

Lavastus

The Grand Budapest Hotel
The Imitation Game
Interstellar
Into the Woods
Mr. Turner

Kuvaus

Birdman
The Grand Budapest Hotel
Ida
Mr. Turner
Murtumaton

Maskeeraus ja hiukset

Foxcatcher
The Grand Budapest Hotel
Guardians of the Galaxy

Puvustus

The Grand Budapest Hotel
Inherent Vice
Into the Woods
Pahatar (Maleficent)
Mr. Turner

Leikkaus

American Sniper
Boyhood
The Grand Budapest Hotel
The Imitation Game
Whiplash

Erikoistehosteet

Captain America: The Return of the First Avenger
Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes)
Guardians of the Galaxy
Interstellar
X-Men: Days of Future Past

Animaatio

Big Hero 6
Boksitrollit (The Boxtrolls)
Näin koulutat lohikäärmeesi 2 (How to Train Your Dragon 2)
Song of the Sea
Prinsessa Kaguyan taru (The Tale of the Princess Kaguya)

Vieraskielinen elokuva

Ida (Puola)
Leviathan (Venäjä)
Mandariinid (Viro)
Timbuktu (Mauritania)
Wild Tales (Argentiina)

Dokumentti

Citizenfour
Finding Vivian Maier
Last Days in Vietnam
The Salt of the Earth
Virunga

Lyhytdokumentti

Crisis Hotline: Veterans Press 1
Joanna
Our Curse
The Reaper
White Earth

Lyhytelokuva

Aya
Boogaloo and Graham
Butter Lamp
Parvaneh
The Phone Call

Lyhytanimaatio

The Bigger Picture
The Dam Keeper
Feast
Me and My Moulton
A Single Life

Uuden aamun lauluja

Olen jo pitemmän aikaa varovaisesti tuumaillut blogin elvyttämistä uudelleen, mutta toistaiseksi se on jäänyt tuumailun tasolle. Se on nimittäin totta, mitä graduseminaarini johdantoläpyskässä sanottiin: uudelleen aloittaminen on sitä vaikeampaa, mitä pitemmäksi aikaa tekeleen on jättänyt pöytälaatikkoon. Eilen kuitenkin julkistettiin Oscar-ehdokkaat, mikä tuli yllätyksenä, kuten joka vuosi. Näin siinä tilaisuuteni. Pari kuukautta ohjelmoitua leffassa ravaamista vaikuttaa sopivalta startilta uuteen blogivuoteen. Olen ollut viime ajat niin pihalla siitä, mitä ylipäänsä pitäisi katsoa (kirjoista olen hieman paremmin perillä, koska olin kesätöissä kirjastossa), että valmis lista tuntuu tällä hetkellä huojentavalta. Perinteiseen tapaan julkaisen tuon listan seuraavaksi ja jatkossa löydätte sen oikealta Projektit-otsikon alta, kuten tavallista.

Mutta mitä tälle blogille sitten tapahtui? Jossain vaiheessa se oli niin keskeinen osa elämääni ja sitten yhtäkkiä ei lainkaan. No, lyhyesti sanottuna muu elämä tuli tielle. Valitettavasti ei mitenkään mukavalla tavalla, vaan pikemminkin aika väkivaltaisesti. Jotkut ehkä osaavat huonoina aikoina käyttää bloggaamista henkireikänään, mutta minulla meni sekin henkireikä tukkoon kun räpiköin niin syvällä.

Heinäkuussa muutimme Armanin ja Mustakaavun kanssa uuteen asuntoon eri puolelle kaupunkia. Muutto itsessään oli niin "pain in the ass" -kokemus kuin muutto vain voi olla ja itkin sen jälkeen kolme päivää, mutta kämppä on ihana ja henkii jotain kotoisuutta, mitä en koskaan edellisessä asunnossa tuntenut. Tykkään myös uudesta ympäristöstämme huimasti enemmän kuin entisestä ja koiranulkoilutusreittejä riittää täällä päin enemmän. Mustakaavun kanssa ulkoilu onkin muodostunut kaiken keskellä siksi henkireiäksi, joka on pitänyt järjen päässäni kaiken keskellä.

Kesä meni muuttolaatikoita purkaessa ja samalla kävin eräässä kirjastossa töissä. Päivät menivät nopeasti ja olivat uuvuttavia, etenkin silloin kun hypin iltavuorosta aamuvuoroon ja toisin päin läpi viikon, mitä tapahtui usein. En siis edes tavannut Armania kovin paljon, mutta kaiken (siis kaiken) sen ajan kun olimme yhdessä (jokaisen viikonlopun ja vapaapäivänkin) käytimme jonkin käsittelyyn, mitä voisin tässä kaunistellen kutsua vaikka "seitsemännen vuoden kriisiksi". Kesän mankelin jälkeen olimme molemmat valmiit hermoparantolaan, mutta loppusyksystä asiat viimein tuntuivat järjestyvän ja rauha laskeutui maahan. 

Syksyn aikana suoritin yliopistolla kursseja, joita olen seitsemän(!!!) vuoden ajan vältellyt, kuten esimerkiksi puheviestinnän (uh!) ja pusersin samalla itsestäni kandidaatintutkielman. Siispä, kiirettä on pitänyt ja elämä kulttuuririntamalla on ollut jokseenkin hiljaista. Viime vuonna kävin tosi vähän elokuvissa, vain väkisin poikkesin parilla leffafestarilla ja luin kirjoja sentään jonkin verran, koska se on minulle niin luontaista toimintaa. Liityin kyllä elokuvakerhoon, mutta olen ollut varmaankin sen historian passiivisin jäsen. Ai joo, ja kävin kerran teatterissa! Lisäksi käytin ystäväni kanssa melkein vuoden siihen, että katsoimme Veronica Marsin alusta loppuun sunnuntaisin tai maanantaisin ja päätimme sitten maratonin Veronica Mars -elokuvaan - joka ehti tulla Netflixiin sillä aikaa kun ahkeroimme sarjan kimpussa! Armanin kanssa työstimme parisuhteen lisäksi viime vuonna mm. Breaking Badia.

Joka tapauksessa "kulttuuririentojen" ympärillä pyörivä elämä on alkanut tuntua aika kaukaiselta. Ja nyt on aika ottaa se takaisin! Alkakoon uusi aamu siis kepeällä Oscar-hölkällä.

PS. En muista mikä vastaus aikanaan voitti tekstin tasaamista koskeneen kyselyn, mutta aion edelleen tasata sen, koska tykkään siitä ite. Nih!

Toukokuun tylsät

Tuli kesä ja jälleen huomasin löytäväni jonkinlaista lohdullisuutta pukeutumisen helppoudesta nykyään, kun vaatekaappi ei pursuile mielenterveyttä kuormittavaa valinnanvaraa. Olen tosin ollut hieman laiskalla tuulella ja saanut myös huomata, että Project 333 vaatii sitä, että pesee pyykkiä tarpeeksi usein. Jos ei pese, saattavat kaikki vähänkään kesäisemmät vaihtoehdot nimittäin olla pyykkikopassa hellepäivän yllättäessä, eikä silloin ole iloa niistä jätesäkeistä, jotka kellarissa pursuilevat varavaihtoehtoja. Niinpä piipahdin toista kertaa tämän vuoden aikana "jokerivarastolleni" ja lainasin sieltä kesämekon. Palkintona oli välittömästi ukkosmyrsky, mutta mekkoa myös kehuttiin bussipysäkillä!

Tarvehankintoja jouduin jonkin verran tekemään toukokuussa:

• Prosec-juoksutossut Citymarketista, 29,90 €. Kuvittelin näiden olevan jotain ns. oikeaa merkkiä, koska suunnilleen 3/4 Citymarketin urheilukenkävalikoimasta oli Proseceja - ja koska "oikeat merkit" olivat vain hitusen verran kalliimpia. Armani ripitti ja haukkui minut kotona mokomien ostamisesta. Toistaiseksi ovat kuitenkin kestäneet ja olleet hyvät jalassa. Made in China, silti. Puolustelut: kaikesta keväisestä juoksentelusta Seppälä-tennarini ovat alkaneet repsottaa jos johonkin suuntaan, eivätkä ne mikään juoksuergonominen ihme ole koskaan olleet. (Silti en ole vielä dumpannut niitä...)
• Impuls-rintsikat juoksentelua ja joogailua(!) varten, 9,90 € Citymarketista. Made in China. Olen siis hunningolla, enkä edes huikentelevien hetaleiden takia vaan käytännöllisten markettivaatteiden. Möh!
• Finnwearin rintsikat, 19,95 Anttilasta. Valmistusmaa tuntematon, Suomi-designilla vaan hehkutellaan lapussa. Näissä kuitenkin oli jopa Confidence in textile -merkki kertomassa tekstiilin turvallisuudesta. Jee!
• Jatkopaloja rintsikoihin, 5,95 € KappAhlista. Made in China nämäkin. Who cares?

Näihin ääritylsiin ostoksiin sain uppoamaan 65,70 €. Kuten päätellä saattaa, kiinnostus eettisten ostosten jahtaamiseen on aika lailla hiipunut - vaikka täytyy sanoa, että yritin kyllä löytää juoksutossujakin käytettyinä, mutten ehkä ihan hillittömän sinnikkäästi. Pitkälle pötkii kuitenkin jo sillä, että yrittää yksinkertaisesti olla ostamatta vaatteita. Toukokuussa(kin) paloi rahaa, muttei hömpötyksiin. Vaatekaappi pysyy hallinnassa ja projekti porskuttaa edelleen hyvissä voimissa. Olen aloittanut kesätyöt ja voin ilokseni todeta, että kun herää kello 5:45, rajoitetusta vaatevarastosta on suuresti hyötyä.

Joo, ja blogi näyttää taas lompsahtaneen kesälaitumen puolelle. Ihan kuin sillä olisi oma tahto.

Huikenteleva huhtikuu

Klikkaa minut isommaksi!

Huhtikuu on kuukausista julmin - ainakin mikäli on päättänyt taistella vaatteidenostamishimoa vastaan. Tuskat ovat lähestulkoon kestämättömät kun yrittää kevätauringon säteiden paistaessa vastustaa lumoavan edullisten vaatekauppojen kutsua - kauppojen, jotka ovat kaikki täynnä uusia ihania vaatteita. Kirjoitin tästä jo edellisessä postauksessa, joten ruikutus sikseen.

Uuteen, huhtikuun alusta kesäkuun loppuun asti käytettävään käyttövaatevarastooni valitsin 16 vaatetta, jotka olivat mukana jo edellisellä vuosineljänneksellä. Uusia vaatteita kertyi siis 17 ja ne yritin valita jotenkin eksoottisesti: värikkäämpää, harvemmin käytettyä, jotain mitä on usein kehuttu mutta josta en itse niin kovin perusta ja jotain vähän eri mallista kuin edellisessä setissä.

Mielenkiintoinen ilmiö: vaihtelunhalu synnytti enimmäkseen virhevalintoja. Yhden paidan alensin jo kotoiluvaatteeksi korvaten sen uudella ja muutamalla muulla tekisi jo kuukauden jälkeen mieli nakata vesilintua. Positiivista tässä on se, että normaalina vuonna olisin mennyt toteuttamaan vaihtelunhaluani vaatekauppaan ja päätynyt maksamaan virhevalinnoistani. Nyt säästyi pitkä penni kun erheshoppailin vain omassa vaatekaapissani.

Täällä moni järkevä ostos on löytänyt uuden omistajansa!

Yhden virheostoksen tosin tein. Tai ehkä on liian aikaista kutsua sitä virheostokseksi, mutta Project 333:n puitteissa kyseessä on ehdottomasti lipsahdus. Päätin nimittäin, hyvissä ajoin ja etukäteen, ostaa Hulluilta Päiviltä Desigualin punaisen t-paidan (neljäs vaakarivi ylhäältä, keskimmäinen kuva). Järkeilin että kyseessä on suunniteltu hankinta ja se on siten hyväksyttävämpää kuin heräteostoksiin hairahtaminen. Niinpä heräsin aamulla kuudelta, suunnistin Stockmannille jonottamaan ovien aukeamista ja kävin melkein käsikähmää muutaman muun kanssa niistä muutamasta paidasta, jotka myynnissä olivat. Totesin jo sovituskopissa, etten ikinä ostaisi kyseistä paitaa normaalioloissa, mutta koska olin herännyt nimenomaan sen takia kuudelta ja koska taisteleva shoppailijajoukko sai sen vaikuttamaan himoitulta, tuntui suorastaan tyhmältä jättää se ostamatta. Enemmän kuin itse ostamisen, edellä kuvatun ajatusketjun takia tämä oli melkoinen lipsahdus ja luultavasti vielä täysin epäeettinen hankinta.

Tyytyväinen sen sijaan olin siihen, että onnistuin täyttämään todelliset tarpeet eettisesti ja edullisesti. Hankin tässä kuussa kuntosalikortin, mikä synnytti tarpeen hankkia jonkinlaiset treenihousut. (Ihan oikeasti, en todellakaan omistanut mitään sellaisiksi kelpaavia). Samaan aikaan ilmeni tarvetta myös uusille koiranvientihousuille, sillä yhdet reisitaskuhousut ja yhdet alkujaan kotihousut olin jo kuluttanut puhki. Salihousut ja koiranvientihousut löytyivät molemmat Fidasta viiden euron parihintaan. Huhtikuussa vaateostoksiin meni siis rahaa 49,90 euroa. (Joo, kallis t-paita!)

Toukokuun murheeksi jää vielä ratkaista sisäkenkien tarve salilla. Pestäkö vanhat kuluneet lenkkarit ja siirtää ne sisätossuiksi vai hankkiako uudet?

Ystäväni vauvakutsuille hankin hyvissä ajoin hoidettujen lahjojen lisäksi vielä viime hetkellä unipupun H&M:stä. Se odotteli matkalle lähtöä vaatehuoneessani, jossa nyt on ihastuttavan avaraa. Kuinka joku noin söpö voisi olla epäeettinen?

Itsestäänselvyyksiä

Oscar-lässähdyksen jälkeen olen potenut kertakaikkista mielenkiinnottomuutta kulttuuriin. En ole jaksanut raahautua leffaan sitten maaliskuun ja kirjojakin on tullut lueksittua laiskasti. Blogin puolella en ole piipahtanutkaan aprillipäivän jälkeen. (Varmaan tajusittekin jo, etten ole ollut kiireinen Hollywoodissa reissatessani?) Kaikki nämä ovat takuuvarmoja kevään ja tulevan kesän merkkejä, joille lienee parasta vain antautua. Niinpä ajattelin nyt kirjoittaa jonkinlaisen lifestyle-postauksen. Niissähän yleensä ottaen kuvat näyttelevät jos eivät pääroolia niin ainakin hyvin monirepliikkistä sivuosaa. Niinpä kylvän tämän postauksen täyteen kuvia ja esitän pahoittelut toistosta niille, jotka sankoin joukoin seuraavat minua Instagramissa.

Netti- ja kommunikointikulttuuri ylipäänsä on muuttumassa visuaalisemmaksi. Luin tämän jostain vähän aikaa sitten ja kerrankin jokin tulkinta todellisuudesta kävi mielestäni järkeen. Visuaalisuus ujuttautuu kommentteihin ja tekstiviesteihin asti. Yhä useammin vastauksena on tunnetilaa miten kuten kuvaava hymiö. Älypuhelimissa hymiövalikoima on niin kattava, että kohta kommunikointiin ei tarvita sanoja ollenkaan. Kaverille voi lähettää vaikkapa viestin: "[viinilasin kuva]?" ja saada vastaukseksi "[kahvikupin kuva]!", johon voi vastata lähettämällä kuvan kellotaulusta jossa viisarit ovat tietyssä asennossa ja saada vastaukseksi kellotaulun, jossa ne ovat eri asennossa. (Kyllä, ainakin Lumiassani on kellotauluhymiöitä. Miksi???)

Ongelma saattaa syntyä kun pitää sopia paikasta hymiöillä, mutta tämänkin voi ratkaista sopimalla kaverin kanssa etukäteen, mitä paikkaa mikäkin kuvio tarkoittaa. Esimerkiksi Gloriaa voisi tarkoittaa tähden kuva (koska gloria tarkoittaa kirkkautta tai kunniaa). Näistä tosiaan olisi hyvä sopia kaverin kanssa etukäteen, sillä ilman Wikipediaa tuskin olisin saanut tähden kuvalla seuralaista Gloriaan...

Harhauduin, vaikka ei kai tässä varsinaisesti missään "aiheessa" ollut tarkoituskaan pysyä. Keskiviikkona vietettiin Kirjan ja ruusun päivää. Olen menneinä vuosina menestyksekkäästi mäkättänyt kyseisestä juhlapäivästä niin, että Armani on merkinnyt sen älypuhelimensa kalenteriin välttyäkseen ripitykseltä. Yllätyin silti melkoisesti kun palasin hikisenä lenkiltä Mustakaavun kanssa ja mieheni odotti minua ruusu kädessään. (Hikisenä? Palaan tähän kohta.) Oh! Ikävämpi homma juhlapäivässä oli se, että vietin iltapäivällä puolitoista tuntia yrittäen löytää Suomalaisesta Kirjakaupasta kirjaa Armanille. Tehtävää hankaloitti se, että kirjan piti maksaa vähintään kymppi, jotta saisin keploteltua itselleni Kirjan ja ruusun päivä -kirjan, Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taidon (puutarhasitaatti siitä).

Mielestäni tämä vuosittainen kirjaharvinaisuus on kiva idea, vaikka taiteellisista mittatilaustöistä tuleekin vähän epämukava fiilis. Tietämättömille siis tiedoksi: Kirjan ja ruusun päiväksi joku kotimainen kuuma kirjailijanimi kirjoittaa lyhyehkön kirjan, jonka saa Kirjakauppiasliiton kirjakaupoista kaupan päälle kun ostaa kirjoja vähintään kympillä, vain Kirjan ja ruusun päivänä - tai tämä oli alkuperäinen idea, mutta nyt kirjaa oli jaossa jo kolmen päivän ajan. Sen jälkeen kirja katoaa ikuisiksi ajoiksi markkinoilta ja sitten voi kuvitella omistavansa harvinaisuuden. Kuka tietää, ehkä niistä joku maksaa muikeita summia kymmenen vuoden päästä.

Takana puhumisen taidon luin toki parissa päivässä ja se elvytteli hieman koomassa olevia lukuhalujani. Kokeneen vinkki: jos lukuhalut ovat jäissä, suosittelen lämpimästi Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-kirjoja tai Anna-Leena Härkösen kolumni-/pakinakokoelmia. Aika rientää kun on hauskaa ja kun sivut kääntyilevät kuin itsestään, palaa lukuinnostuskin. Takana puhumisen taito ei ole yhtä hauska kuin vaikkapa Palele porvari, mutta tykkään Härkösen vastaansanomattomasta tyylistä ladella mielipiteitään tiskiin kuin faktoja. Esimerkiksi teksti eroamisen ihanuudesta on varsin näppärä ja ajatuksia herättävä.

Lupasin palata hikisyyteeni. Hekumoidaanpa hetki sillä! Keväisin, luonnon heräillessä ja auringon ryömiessä talviuniltaan ja ihmisten samalla vähentäessä vaatetustaan heräilee minussa aina kaipuu lenkkeilyyn. Koskaan sille ei kuitenkaan ole tuntunut olevan aikaa, tai sitten yhden lenkin jälkeen sattuu niin paljon, että sitä päättää pitää pari päivää taukoa ja sitten tuleekin surkeampi ilma ja lopulta koko touhu vain jää. Haluankin nyt kertoa, miten merkittävä vaikutus koiralla on lenkkeilyharrastuksen ylläpitoon. Tämä on ihan itsestäänselvä asia, tiedetään, mutta olen omistanut koiran vasta vuoden ajan ja viime keväänä olin vielä niin rapakunnossa, että juoksentelin hyvin satunnaisia pätkiä - lähinnä sorsien perässä ja pelottavia asioita pakoon.

Tänä keväänä kun juoksuhimo iski, lähdin juoksuun. Kun paikat tulivat kipeäksi (au au au), piti koira silti viedä ulos. Ja kun juoksuaskelia vähän kokeili, kipu alkoikin hiljalleen kaikota. Tämäkin on itsestäänselvä asia ja kertakaikkinen klisee, mutta nälkä tosiaankin kasvaa syödessä. Matkat pitenevät ja keskivauhti nousee (Sports Tracker sen kertoo!), endorfiinit pöllyävät ja jopa kivusta alkaa nauttia. Kreisiä. Kliseissä on voimaa.

Toinen juttu, mikä jatkuvasti jaksaa hämmästyttää, on luonnon ja maisemien uskomattomuus. Olen nyt elänyt koiranomistajana siis tarkalleen ottaen vuoden ja voi olla, että kaikkeen tähän tylsistyy ja tottuu. Mennyt vuosi on kuitenkin ollut yhtä postikorttimaisemissa kävelyä. Meillä on onni asua ihan mie-let-tö-mi-en ulkoilumaastojen lähellä ja vaikka samoissa maisemissa kahdesti päivässä liikkuessa mitä upeimpiinkin näkymiin kyllästyy, osaa luontoa arvostaa vähintäänkin vuodenaikojen vaihtuessa. Luonnossa muutos on kauneutta. Ja btw, tykkään sateesta. Kun sataa, kaikki muut koiranomistajat ilmeisesti nostavat koiransa vessanpöntön ylle pissimään, sillä sateella maailma on aivan autio. Silloin Mustakaapu on parhaimmillaan.

Oletteko muuten huomanneet - no okei, nyt kun mietin niin tämäkin kuulostaa itsestäänselvyydeltä - että vuodenaikojen vaihteessa kuume ostaa uusia vaatteita on korkeimmillaan? Minä olen. Vuoden ensimmäiset kolme kuukautta Project 333:n parissa menivät ihan kivasti. Sitten piti vaihtaa vaatekokoelma ja koska kaipasin jotain uutta, valitsin siihen joitakin sellaisia vaatteita, joita olen harvemmin käyttänyt. Virhe. Yleensä sille harvemmalle käytölle on jokin hyvä syy. Nyt olen kolme kuukautta jumissa virhevalintojeni kanssa.

Eräänä päivänä olin jo H&M:n sovituskopissa saakka lipsumaisillani halpishoukutuksiin, enkä voi edes sanoa "tulleeni järkiini", vaan etten vain löytänyt mitään sopivaa. H&M on kuin huume. Ei olisi tullut mieleenkään edes mennä sinne kun tarkoituksena on olla ostamatta vaatteita, mutta olin pari viikkoa sitten vauvakutsuilla, joita varten kävin vielä viime hetkellä tiirailemassa vauvanvaateosastoa. Siinä matkan varrella pohjakerroksen perukoille ehdin nähdä jos jonkinmoista aikuisempaan makuun suunnattua hetaletta. Silmäni varmaan laajenivat kun näin ne hinnat. En muistanut ollenkaan, että H&M:n vaatteet ovat niin halpoja. Niitähän voisi ostaa vaikka yhden joka päivä! Lääh, lääh! Sillä kerralla ostin kiltisti vain unipupun masuasukille, mutta yksikin käynti herätti nukkuvat himoni ja pari viikkoa myöhemmin löysin siis itseni jo sovituskopista.

Lopulta olen toistaiseksi kuitenkin selvinnyt melkein kuivin nahoin. (Palaan projektin kuulumisiin syvemmin taas muutaman päivän päästä kuun vaihteessa ja selvitän syntini tarkemmin.) Olen pyrkinyt tuomaan vaatetuskastumiseeni* helpotusta kiinnittämällä huomiota koruihin ja vaihtelemalla laukkuja useammin. Älyttömiä tarpeita kuitenkin ilmenee koko ajan. En esimerkiksi muka omista yhtään kivaa keväthuivia. Plääh. Ja huomatkaa, että alkuperäiseen Project 333:n ideaan kuuluu, että 33 vaatteen kokoelma sisältää kengät, asusteet ja korut. Haloo, mikä pointti? Saavuttaa täydellinen askeesi ja kulkea lopulta valkoisessa kaavussa vapaana ulkonäköpaineista?

Olisihan se kivaa ja varmaan sitä stressaisi vähemmän, mutta tämän projektin aikana olen ehtinyt havaita myös sen, miten paljon iloa vaatteet voivat tuoda. Totta, niitä on ihan liikaa ja kun niitä on ihan liikaa, niistä on ihan liian vaikea löytää kivaa kokonaisuutta, jolloin niistä on ihan liikaa stressiä... Mutta viime lauantaina ruumiini ja mieleni suorastaan huokasivat autuudesta (Armanista puhumattakaan) kun pukeuduin ystäväni synttärijuhlintoja varten mekkoon, jota en ole koskaan ennen käyttänyt. Ahh. Ehkä tästä kokeilusta täytyy yrittää ottaa opiksi se, että on olemassa kultainen keskitie henkkamaukkahamsteroinnin ja askeesin välillä.

*Oikolukiessani tätä ihmettelin itsekin mitä olen tarkoittanut kirjoittamalla vaatetus-kastuminen. Lukuohje tälle sanalle on siis vaate-tuskastuminen. Suomen kieli on jännä, eiks?