Oscar-lässähdyksen jälkeen olen potenut kertakaikkista mielenkiinnottomuutta kulttuuriin. En ole jaksanut raahautua leffaan sitten maaliskuun ja kirjojakin on tullut lueksittua laiskasti. Blogin puolella en ole piipahtanutkaan aprillipäivän jälkeen. (Varmaan tajusittekin jo, etten ole ollut kiireinen Hollywoodissa reissatessani?) Kaikki nämä ovat takuuvarmoja kevään ja tulevan kesän merkkejä, joille lienee parasta vain antautua. Niinpä ajattelin nyt kirjoittaa jonkinlaisen lifestyle-postauksen. Niissähän yleensä ottaen kuvat näyttelevät jos eivät pääroolia niin ainakin hyvin monirepliikkistä sivuosaa. Niinpä kylvän tämän postauksen täyteen kuvia ja esitän pahoittelut toistosta niille, jotka sankoin joukoin seuraavat minua Instagramissa.
Netti- ja kommunikointikulttuuri ylipäänsä on muuttumassa visuaalisemmaksi. Luin tämän jostain vähän aikaa sitten ja kerrankin jokin tulkinta todellisuudesta kävi mielestäni järkeen. Visuaalisuus ujuttautuu kommentteihin ja tekstiviesteihin asti. Yhä useammin vastauksena on tunnetilaa miten kuten kuvaava hymiö. Älypuhelimissa hymiövalikoima on niin kattava, että kohta kommunikointiin ei tarvita sanoja ollenkaan. Kaverille voi lähettää vaikkapa viestin: "[viinilasin kuva]?" ja saada vastaukseksi "[kahvikupin kuva]!", johon voi vastata lähettämällä kuvan kellotaulusta jossa viisarit ovat tietyssä asennossa ja saada vastaukseksi kellotaulun, jossa ne ovat eri asennossa. (Kyllä, ainakin Lumiassani on kellotauluhymiöitä. Miksi???)
Ongelma saattaa syntyä kun pitää sopia paikasta hymiöillä, mutta tämänkin voi ratkaista sopimalla kaverin kanssa etukäteen, mitä paikkaa mikäkin kuvio tarkoittaa. Esimerkiksi Gloriaa voisi tarkoittaa tähden kuva (koska gloria tarkoittaa kirkkautta tai kunniaa). Näistä tosiaan olisi hyvä sopia kaverin kanssa etukäteen, sillä ilman Wikipediaa tuskin olisin saanut tähden kuvalla seuralaista Gloriaan...
Harhauduin, vaikka ei kai tässä varsinaisesti missään "aiheessa" ollut tarkoituskaan pysyä. Keskiviikkona vietettiin Kirjan ja ruusun päivää. Olen menneinä vuosina menestyksekkäästi mäkättänyt kyseisestä juhlapäivästä niin, että Armani on merkinnyt sen älypuhelimensa kalenteriin välttyäkseen ripitykseltä. Yllätyin silti melkoisesti kun palasin hikisenä lenkiltä Mustakaavun kanssa ja mieheni odotti minua ruusu kädessään. (Hikisenä? Palaan tähän kohta.) Oh! Ikävämpi homma juhlapäivässä oli se, että vietin iltapäivällä puolitoista tuntia yrittäen löytää Suomalaisesta Kirjakaupasta kirjaa Armanille. Tehtävää hankaloitti se, että kirjan piti maksaa vähintään kymppi, jotta saisin keploteltua itselleni Kirjan ja ruusun päivä -kirjan, Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taidon (puutarhasitaatti siitä).
Mielestäni tämä vuosittainen kirjaharvinaisuus on kiva idea, vaikka taiteellisista mittatilaustöistä tuleekin vähän epämukava fiilis. Tietämättömille siis tiedoksi: Kirjan ja ruusun päiväksi joku kotimainen kuuma kirjailijanimi kirjoittaa lyhyehkön kirjan, jonka saa Kirjakauppiasliiton kirjakaupoista kaupan päälle kun ostaa kirjoja vähintään kympillä, vain Kirjan ja ruusun päivänä - tai tämä oli alkuperäinen idea, mutta nyt kirjaa oli jaossa jo kolmen päivän ajan. Sen jälkeen kirja katoaa ikuisiksi ajoiksi markkinoilta ja sitten voi kuvitella omistavansa harvinaisuuden. Kuka tietää, ehkä niistä joku maksaa muikeita summia kymmenen vuoden päästä.
Takana puhumisen taidon luin toki parissa päivässä ja se elvytteli hieman koomassa olevia lukuhalujani. Kokeneen vinkki: jos lukuhalut ovat jäissä, suosittelen lämpimästi Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-kirjoja tai Anna-Leena Härkösen kolumni-/pakinakokoelmia. Aika rientää kun on hauskaa ja kun sivut kääntyilevät kuin itsestään, palaa lukuinnostuskin. Takana puhumisen taito ei ole yhtä hauska kuin vaikkapa Palele porvari, mutta tykkään Härkösen vastaansanomattomasta tyylistä ladella mielipiteitään tiskiin kuin faktoja. Esimerkiksi teksti eroamisen ihanuudesta on varsin näppärä ja ajatuksia herättävä.
Lupasin palata hikisyyteeni. Hekumoidaanpa hetki sillä! Keväisin, luonnon heräillessä ja auringon ryömiessä talviuniltaan ja ihmisten samalla vähentäessä vaatetustaan heräilee minussa aina kaipuu lenkkeilyyn. Koskaan sille ei kuitenkaan ole tuntunut olevan aikaa, tai sitten yhden lenkin jälkeen sattuu niin paljon, että sitä päättää pitää pari päivää taukoa ja sitten tuleekin surkeampi ilma ja lopulta koko touhu vain jää. Haluankin nyt kertoa, miten merkittävä vaikutus koiralla on lenkkeilyharrastuksen ylläpitoon. Tämä on ihan itsestäänselvä asia, tiedetään, mutta olen omistanut koiran vasta vuoden ajan ja viime keväänä olin vielä niin rapakunnossa, että juoksentelin hyvin satunnaisia pätkiä - lähinnä sorsien perässä ja pelottavia asioita pakoon.
Tänä keväänä kun juoksuhimo iski, lähdin juoksuun. Kun paikat tulivat kipeäksi (au au au), piti koira silti viedä ulos. Ja kun juoksuaskelia vähän kokeili, kipu alkoikin hiljalleen kaikota. Tämäkin on itsestäänselvä asia ja kertakaikkinen klisee, mutta nälkä tosiaankin kasvaa syödessä. Matkat pitenevät ja keskivauhti nousee (Sports Tracker sen kertoo!), endorfiinit pöllyävät ja jopa kivusta alkaa nauttia. Kreisiä. Kliseissä on voimaa.
Toinen juttu, mikä jatkuvasti jaksaa hämmästyttää, on luonnon ja maisemien uskomattomuus. Olen nyt elänyt koiranomistajana siis tarkalleen ottaen vuoden ja voi olla, että kaikkeen tähän tylsistyy ja tottuu. Mennyt vuosi on kuitenkin ollut yhtä postikorttimaisemissa kävelyä. Meillä on onni asua ihan mie-let-tö-mi-en ulkoilumaastojen lähellä ja vaikka samoissa maisemissa kahdesti päivässä liikkuessa mitä upeimpiinkin näkymiin kyllästyy, osaa luontoa arvostaa vähintäänkin vuodenaikojen vaihtuessa. Luonnossa muutos on kauneutta. Ja btw, tykkään sateesta. Kun sataa, kaikki muut koiranomistajat ilmeisesti nostavat koiransa vessanpöntön ylle pissimään, sillä sateella maailma on aivan autio. Silloin Mustakaapu on parhaimmillaan.
Oletteko muuten huomanneet - no okei, nyt kun mietin niin tämäkin kuulostaa itsestäänselvyydeltä - että vuodenaikojen vaihteessa kuume ostaa uusia vaatteita on korkeimmillaan? Minä olen. Vuoden ensimmäiset kolme kuukautta Project 333:n parissa menivät ihan kivasti. Sitten piti vaihtaa vaatekokoelma ja koska kaipasin jotain uutta, valitsin siihen joitakin sellaisia vaatteita, joita olen harvemmin käyttänyt. Virhe. Yleensä sille harvemmalle käytölle on jokin hyvä syy. Nyt olen kolme kuukautta jumissa virhevalintojeni kanssa.
Eräänä päivänä olin jo H&M:n sovituskopissa saakka lipsumaisillani halpishoukutuksiin, enkä voi edes sanoa "tulleeni järkiini", vaan etten vain löytänyt mitään sopivaa. H&M on kuin huume. Ei olisi tullut mieleenkään edes mennä sinne kun tarkoituksena on olla ostamatta vaatteita, mutta olin pari viikkoa sitten vauvakutsuilla, joita varten kävin vielä viime hetkellä tiirailemassa vauvanvaateosastoa. Siinä matkan varrella pohjakerroksen perukoille ehdin nähdä jos jonkinmoista aikuisempaan makuun suunnattua hetaletta. Silmäni varmaan laajenivat kun näin ne hinnat. En muistanut ollenkaan, että H&M:n vaatteet ovat niin halpoja. Niitähän voisi ostaa vaikka yhden joka päivä! Lääh, lääh! Sillä kerralla ostin kiltisti vain unipupun masuasukille, mutta yksikin käynti herätti nukkuvat himoni ja pari viikkoa myöhemmin löysin siis itseni jo sovituskopista.
Lopulta olen toistaiseksi kuitenkin selvinnyt melkein kuivin nahoin. (Palaan projektin kuulumisiin syvemmin taas muutaman päivän päästä kuun vaihteessa ja selvitän syntini tarkemmin.) Olen pyrkinyt tuomaan vaatetuskastumiseeni* helpotusta kiinnittämällä huomiota koruihin ja vaihtelemalla laukkuja useammin. Älyttömiä tarpeita kuitenkin ilmenee koko ajan. En esimerkiksi muka omista yhtään kivaa keväthuivia. Plääh. Ja huomatkaa, että alkuperäiseen Project 333:n ideaan kuuluu, että 33 vaatteen kokoelma sisältää kengät, asusteet ja korut. Haloo, mikä pointti? Saavuttaa täydellinen askeesi ja kulkea lopulta valkoisessa kaavussa vapaana ulkonäköpaineista?
Olisihan se kivaa ja varmaan sitä stressaisi vähemmän, mutta tämän projektin aikana olen ehtinyt havaita myös sen, miten paljon iloa vaatteet voivat tuoda. Totta, niitä on ihan liikaa ja kun niitä on ihan liikaa, niistä on ihan liian vaikea löytää kivaa kokonaisuutta, jolloin niistä on ihan liikaa stressiä... Mutta viime lauantaina ruumiini ja mieleni suorastaan huokasivat autuudesta (Armanista puhumattakaan) kun pukeuduin ystäväni synttärijuhlintoja varten mekkoon, jota en ole koskaan ennen käyttänyt. Ahh. Ehkä tästä kokeilusta täytyy yrittää ottaa opiksi se, että on olemassa kultainen keskitie henkkamaukkahamsteroinnin ja askeesin välillä.
*Oikolukiessani tätä ihmettelin itsekin mitä olen tarkoittanut kirjoittamalla vaatetus-kastuminen. Lukuohje tälle sanalle on siis vaate-tuskastuminen. Suomen kieli on jännä, eiks?
.jpg)
