Project 333: 1/4 eli läpystä vaihto!

Maaliskuu vierähti osittain jo kyllästyttävienkin vaatteiden parissa, vaikka löysinkin uusia tyydyttäviä yhdistelmiä. "Jokerivarastostani" jouduin lainaamaan kolmen kuukauden aikana vain yhden vaatteen: ensimmäisessä kuvassa näkyvän boleron. Maaliskuun aikana en myöskään ostanut yhtään vaatetta, asustetta tai muutenkaan mitenkään epämääräisesti vaatteisiin viittavaa, kuten esimerkiksi lankoja. Jei!

Eilen avasin kellarissa mujuneen jätesäkki-ikeankassi-viritykseni, jonka Armani-raukka selkä vääränä raahasi sisään eräänä iltana. Kuvittelin etukäteen, että vaatepussin avaaminen tuntuisi siltä kuin olisi saanut läjän uusia vaatteita ja valinnanvaraa seuraaville kolmelle kuukaudelle olisi kerta kaikkiaan liikaa, kuten ensimmäisellä kerralla. Huomaan kuitenkin, että suurin osa ensimmäiselle kierrokselle valitsemistani vaatteista on niin toimivia, että tahdon pitää ne edelleen aktiivikäytössä. Osa on toki osoittautunut epäkäytännöllisiksi ja ennen kaikkea valokuvien perusteella lihottaviksi ja ne saavat painella jäähylle.

En ole vielä valinnut lopullista kokoelmaa huhti-kesäkuuksi, mutta siihen tulee kuulumaan suunnilleen 20 vaatetta, jotka kuuluivat jo tammi-maaliskuun valikoimaan, ja loput kolmisentoista ovat siten uusvanhoja tuttavuuksia. Aikakausi huhtikuusta kesäkuuhun on aika hankala, koska se saattaa kattaa vaikkapa 40 lämpöasteen laajuisen ilmastoskaalan, jota ei pysty ennakoimaan. Saattaa tulla vielä ihan talvi ja toisaalta voidaan kokea hellettäkin. Tärkeimmäksi aseekseni taistelussa sään arvaamattomuutta vastaan valitsenkin kaikkiaan kolme takkia kolmen kuukauden ajalle. Kenkiä, huiveja, koruja, säärystimiä, leggingsejä (paitsi feikkinahkaleggingsini, koska pidän niitä enemmänkin housuina) tms. asusteita en edelleenkään sisällytä projektiin, joten jonkin verran pelivaraa on.

Seurataksesi vanhempia tähän projektiin liittyviä juttuja klik-klik-klikkaa oikealla Project 333 -linkkiä tai -tägiä.

Maanantai-iltojen piriste

Veronica Mars
Ensimmäinen tuotantokausi (2004-2005)

Veronica Mars -leffa on valmis! Sitä odotellessamme päätimme ystäväni kanssa pari kuukautta sitten katsoa sarjan uudelleen läpi alusta loppuun - yhdessä. Vaikka sarja kokonaisuudessaan löytyykin myös Netflixistä (mainosmainos, katsokatso!), tähän päätökseen saattoi osaltaan johtaa se, että ostimme molemmat joulukuussa toisillemme synttärilahjaksi koko sarjan kattavan boksin. Mainio hinta-laatusuhde muuten, joten kipin kapin Anttilaan jos ei Netflix-mainostus uponnut. Veronicathon-päiväksi valikoitui kuin itsestään maanantai, sillä kukapa maanantaisin tekisi mitään muutakaan? Laskeskeltuani että pari jaksoa maanantaissa -tahdilla pääsisimme loppuun syyskuun tienoilla, lisäsimme ohjelmaan satunnaiset sunnuntait. Ja viimein on ykköskausi katsottu.

Veronica Mars ei koukuta heti ensimmäisellä jaksollaan. Muistan pilotin jälkeen ensimmäisellä kerralla syvästi kummastelleeni, mitä ystäväni sarjassa näki. Ensimmäisessä jaksossa pystytetään lavasteet ja luodaan sarjan kannalta oleelliset uudet suhteet sekä käydään läpi menneet, jotka edelleen kummittelevat taustalla. Vaatii hieman tottumista katsella unenomaisia takaumajaksoja, jotka ovat utuisia ja oudon hohtelevia - ja joita on paljon, ainakin aluksi. Veronican (Kristen Bell) voice-over kertaa kokonaisen toisen elämän jota tämä on aiemmin viettänyt lyhyessä ajassa, eikä kokonaisuus hahmotu heti.

Kontrasti uuden ja vanhan Veronican välillä on jopa häiritsevän suuri. Flashbackeissa Veronica vaikuttaa sievistelevältä ja naiivilta immeltä, joka kihertää pienimmästäkin syystä kieritellen pitkiä vaaleita suortuviaan sormensa ympäri. Hän seurustelee Neptunen rikkaimman perillisen, Duncan Kanen (Teddy Dunn) kanssa ja on tämän sisaren, Lilly Kanen (Amanda Seyfried) bestis. Lilly uhkeudessaan (silarit vai ei?) ja seksuaalisessa avoimuudessaan on Veronican suoranainen vastinpari. Takaumista syntyykin mielikuva, jossa Veronica ei ehkä ole ollut suosittu tai edes tunnettu itsenään, vaan ensin  Lillyn varjona ja sitten Duncanin tyttöystävänä. Duncan, vaikka onkin räiskyvän Lillyn veli, on yhtä väritön tyyppi kuin menneisyyden Veronica, mikä saakin ihmettelemään, miksi nykyisyyden kaikkea muuta kuin väritön Veronica vieläkin toisinaan kaihoaa tämän perään.

Kaikki on kuitenkin muuttunut dramaattisesti siinä vaiheessa kun katsoja tutustuu Veronicaan. Duncan on jättänyt Veronican ja pian sen jälkeen Lilly Kane on murhattu. Veronica on noussut varjoista ja saanut viimein oman äänen. Kaikki Veronican "ystävät" koulussa ovat kääntäneet hänelle selkänsä sen jälkeen kun hänen sheriffi-isänsä (Enrico Colantoni) on julkisesti epäillyt Jake Kanea tyttärensä murhasta. Sen seurauksena isä on myös saanut poliisista potkut ja äiti lähtenyt lätkimään alentuneesta sosiaalisesta statuksesta ahdistuneena.

Lillyn murhan jälkimainingeissa Veronica - tuolloin neitsyt - on myös raiskattu bileissä, eikä poliisi ole lotkauttanut korvaansa tämän kertomukselle. Raiskausta selvitellään vasta kauden loppupuolella ja se, miten siihen liittyvä jakso on rakennettu, on puhdasta tv-neroutta. Raiskausteemaan palataan sarjassa myöhemminkin ja asian käsittely mainitaan usein yhteyksissä, joissa perustellaan sarjan feminististä otetta.

Voisi siis sanoa, ettei Veronicalla sarjan alkuasetelmissa mene kovinkaan hyvin. Hän on kuitenkin osoittautunut paljon kovanahkaisemmaksi tyypiksi kuin takaumien hissukasta olisi uskonut, ja työskentelee nyt isänsä apuna tämän yksityisetsivätoimistossa. Uusi Veronica on kyyninen ja ihmisiin pettynyt, mutta ennen kaikkea tehokas, sanavalmis ja aina valmis puolustamaan sorrettuja - tai no, jos ei suorastaan puolustamaan niin ainakin räksyttämään näille siitä, etteivät he puolusta itseään asianmukaisesti.

Vaikka ihailen Veronicaa suuresti ja hänen kaltaisestaan ystävästä olisi suurta hyötyä ja turvaa, luulen kuitenkin että tosielämässä pelkäisin häntä ja yrittäisin pysyä hänestä kaukana. Etenkin Veronican tapa marssia sormi ojossa syyttelemään epäiltyä heppoisin perustein saa usein ahdistumaan Loganin - sillä yleensä syytettynä on Logan - puolesta.

Logan Echolls (Jason Dohring) on Veronican arkkivihollinen, Lillyn poikaystävä ja Duncanin paras ystävä, eli siis hajonneen neliapilan puuttuva osanen. Paradoksaalista kyllä, Logan on nelikosta ainoa, jonka kanssa Veronica on yhä puheyhteydessä - väleistä ei kannata tässä yhteydessä puhua. Takaumista ei oikeastaan opita mitään Veronican ja Loganin suhteesta neliapilan ollessa vielä koossa, joten on vähän kummallistakin, että nämä kaksi ovat päätyneet vihaamaan toisiaan niin syvästi. Logan tosin on kaikista sarjan hahmoista - tai ehkä kaikkien sarjojen kaikista hahmoista - eniten angstiteini ja vaikuttaa purkavan pahaa oloaan milloin kehenkin. Vaikka Logan ei ole edes komea (ja pitää ääliömäistä Sasu Salin -kaulakorua jatkuvasti) ja vaikka hän on hirveän ärsyttävä ja joskus suorastaan julma, hänessä on jonkinlaista pimeää charmia ja hän vaikuttaa Veronican isän lisäksi olevan ainoa henkilö maailmassa, joka on älyllisesti lähellä tämän tasoa.

Ensimmäisessä jaksossa Veronica, joka kaikesta päätellen on piireistäkarkotuksensa jälkeen viettänyt täyttä erakkoelämää, solmii kaksi tärkeää suhdetta. Ensinnäkin Wallace Fennelliin (Percy Daggs III), josta tulee Veronican oikea käsi ja korvaamaton apu koulun kansliassa työskentelynsä vuoksi, joka takaa pääsyn Kaikkiin Tärkeisiin Asiakirjoihin. Toiseksi Eli "Weevil" Navarroon (Francis Capra), moottoripyöräjengin pomoon, josta niinikään on jatkossa yhtä ja toista hyötyä tämän alamaailman-suhteiden vuoksi.

Veronica näkeekin ystävät ennen kaikkea resursseina, eikä mielellään paljasta heille syvimpiä tuntojaan. Tulevaisuutta piinkovana bisnesnaisena lupailee se, ettei Veronica arastele pyytää ystäviltään palveluksia - koko ajan, ilman korvausta. Myöhemmin ykköskaudella Veronica tutustuu vielä Cindy "Mac" Mackenzieen (Tina Majorino), joka on hakkerinörtti ja tarjoaa niin ollen Veronicalle lähes rajattomat mahdollisuudet arvoitusten ratkaisemiseen. Veronica siis pyörittelee enimmäkseen miehiä miten mielii, mutta pointsit siitä, että sarjan nörttihahmo on tyttö!

Ykköskaudella Veronica selvittää koulussa useita pienempiä mysteerejä, kuten koirien katoamista, nettihuijauksen, kadonneen isän ja epäilyttävän hippiyhteisön tapaukset. Taustalla vaikuttaa kuitenkin koko ajan suurempi juoni, joka etenee hitaasti ja tiivistyy loppua kohti äärimmäisen intensiivisiksi jaksoiksi. Veronica ja hänen isänsä eivät nimittäin ole unohtaneet Lilly Kanen murhamysteeriä, vaikka maailman silmissä juttu onkin ratkaistu, kun Abel Koontz (Christian Clemenson) on tunnustanut teon ja istuu vankilassa. Samaan aikaan Veronica myös jäljittää mystisesti kadonnutta äitiään ja saa itsestään selville asioita, joita ei ehkä haluaisi tietää. Ihmissuhderintamalla Veronica Marsin ykköskausi tuottaa aivan poikkeuksellisen hyvin rakennetun ja yllättävän käänteen, vaikka seuraavilla kausilla meininki sitten onkin enemmän pienenpientä piiritanssia.

Veronica Marsin ensimmäinen kausi on melkein tyylipuhdasta täydellisyyttä. Katsoin sen ensimmäisellä kerralla parissa päivässä sohvaan liimautuneena. Ja täytyy tunnustaa, että se myös on melkein yhtä jännittävä toisella kerralla! Juonenkäänteet ovat välillä niin monimutkaisia, ettei niitä kaikkia voi mitenkään muistaa, ja välillä jouduimme pysäyttämään dvd:n selvitelläksemme, miksi ja miten näin pääsikään tapahtumaan. Ainoa huono puoli ykköskaudessa on se, että se asettaa kohtuuttomat odotukset jatkolle, joka ainakin ensimmäisellä katselukerralla tuotti murskaavan pettymyksen. Odotankin elokuvan katsomista pelonsekaisin tuntein: hitti vai huti?

Jos päätitte nyt katsoa Veronica Marsia ensimmäisen kerran, neuvon tekemään sen selvin päin, sillä muuten saatatte tipahtaa kärryiltä ja missata popkulttuuriviittaukset, jotka muuten hämärästi tajuaisitte kulttuuriviittauksiksi, vaikkette ymmärtäisikään mihin ne viittaavat. Jos kuitenkin inspiroiduitte tästä ja päätitte katsoa sarjan jo toiseen kertaan, kokeilkaa ihmeessä tätä juomapeliä. Takaan että olette kännissä kuin ankat kahden jakson jälkeen.

Kulttuuriblogien kerma

Viestintätoimisto Cision on julkaissut Top 10 -listan Suomen suosituimmista kulttuuriblogeista. Yhdeksännellä sijalla keikkuu eräs teillekin tuttu blogi (paitsi jos tulitte juuri ensi kerran tänne Cisionin sivuilta)! Cool. Kiitos siis ahkerille lukijoilleni ja suurenmoiset onnittelut erityisesti Linnealle, joka kujertelee kärkisijalla! Mukana on muutama minulle tuttu blogi (lukijoideni pitämiä jopa) ja vielä useampi uusi tuttavuus. Tässä koko lista.

Top 10 -kulttuuriblogit Suomessa maaliskuussa 2014

(Lähde: Cision Finland Oy)

1. Kujerruksia

2. Herrasmiehen päiväkirja

3. Being Alive - Rakkaudesta Musikaaliin

4. Some Superfluous Opinions

5. Kulttuurin sekakäyttäjä

6. Kirjava Kukko

7. One Night In Theatre

8. Teatterikärpäsen puraisuja 2

9. 365 kulttuuritekoa

10. Kulttuurielämää Helsingissä

Jotain uutta, jotain vanhaa...

Huomasin juuri sattumalta, että meneillään on blogien lastenkirjaviikko. Aloitetaanpa siis siitä vanhasta niin sovitaan melkein teemaan.

Jean Estorilin (pseudonyymi Mabel Esther Allanille) Anne-sarja oli jossain vaiheessa lapsuuttani suuri suosikkini. Tanssin balettia kymmenen vuotta ja tykkäsin siitä suunnilleen kolmena ensimmäisenä, mutta Anne-kirjojen lukeminen sai minut aina hetkeksi innostumaan harrastuksesta. "Aina" siksi, että ainakin mielikuvissani luin sarjaa moneen otteeseen.

Muistan miettineeni sarjan uudelleenlukemista jostain jo unohtuneesta syystä suunnilleen vuosi sitten. Silloin kirjojen lainaaminen juuttui siihen, että pääkirjaston ainoa Annen balettihaave oli jollain lainassa. Uudelleenlukuprojekti unohtui kokonaan, kunnes sattumalta löysin Anne-sarjan (Anne Italiassa -kirjaa lukuunottamatta) harjoittelussa ollessani poistokirjakärryjen uumenista. Luonnollisesti kähvelsin kirjat talteen, mikä olikin hyvä veto. Etsiskellessäni puuttuvaa Italia-kirjaa luettavakseni havaitsin nimittäin, että Annen saatavuus kirjastosta on nykyään äärimmäisen huonolla tolalla. Siis jopa huonommalla kuin vuosi sitten - kirjanpoistajakeiju on ollut toimelias.

Joka tapauksessa, sain siis viimein luettua sarjan, lukuunottamatta tuota onnetonta Italia-osaa. Kirjat vastasivat kutsuuni hetkellä, jona tavoittelin hyllystäni jotain lohdullista luettavaa. Ne rauhoittivat minua, koska olivat jotenkin niin kaukana omasta elämästäni kuin mahdollista - ja silti tavallaan paradoksaalisesti tuttuja.

Enpä tosin voi sanoa muistavani paljon Anne-kirjoista. Annen intohimoinen suhtautuminen tanssiin on ainoa mieleen jäänyt asia ja se hallitseekin pitkälti sarjaa, josta ei juuri muita kuin balettiin liittyviä kokemuksia välity. Sonja Sonjan lukuhetket -blogista huomauttaakin Annen balettihaaveen luettuaan, että Anne ja tämän paras ystävä Jenny ovat "yhden asian orjia":

Anne itse on niin vaikuttunut baletista, ettei muille ajatuksille oikein jää tilaa. Hänen ensimmäinen uusi ystävänsä uudessa koulussa puolestaan harrastaa balettia vaikka on oikeasti kiinnostunut maanviljelystä. Dialogit on ratkaistu niin, että kun tytöt puhuvat jostain muusta, se kuitataan pelkästään muutamalla sanalla tyyliin "...ja tytöt rupattelivat pitkälle yöhön kaikenlaisia tyttöjen juttuja". Ainoat keskustelunaiheet joista lukijalle kerrotaan ovat juuri nuo kaksi edellä mainittua asiaa: baletti ja maanviljely. Hassua. (Sonjan lukuhetket 2.5.2011)

Totta kyllä, mutta luultavasti pätee muihinkin genren kirjoihin. Jenny, joka esittelee Annelle baletin maailman sarjan ensimmäisessä kirjassa, esittelee myös balettikirjat niin tälle kuin lukijallekin:

"Balettikirjat kertovat aina tytöistä, jotka haluavat tanssijattariksi ja jotka onnistuvat siinä ilman sen kummempia ponnistuksia. Madame sanoo, että hän toivoisi jonkun kirjoittavan sellaisen kirjan, jossa sankarittarella olisi hirveän vaikeaa eikä lapsiparka kuitenkaan edes lopussa onnistuisi." (Annen balettihaave, 24.)

Jean Estoril on kieltämättä kasannut Annen tielle esteitä, joskin tämän elämä on silti ulkopuolisen silmin täynnä glamouria. Okei, vanhemmat ovat kuolleet Annen ollessa ihan pieni, mutta kun vastapainoksi paljastuu, että äiti on ollut mahdollisesti maailman paras ballerina, tuohan se elämään hohtoa. Anne ei kuitenkaan halua, että kukaan saa tietää hänen syntyperästään, vaan tahtoo taistella itse tiensä huipulle. Kunnioitettavaa, mutta myös vähän ärsyttävää. Helppo homma, koska Anne on joka tapauksessa aina luokan parhaita, saa parhaat roolit ja hurmaa kaikki. En suoraan sanoen ihmettele, että luokkatoverit niin avoimesti inhoavat Annea. Anne on jatkuvasti se tyyppi, joka on itse autuaan ymmärtämätön siitä, että onnistuu aina kaikessa, vaikka muille se onkin itsestään selvää.

Kaikesta huolimatta kirjat ovat mielestäni edelleen aika sympaattisia ja onnistuivat tempaamaan kunnolla mukaansa. Kuvittelin jostain syystä koko ajan, että kirjat olisi kirjoitettu 1980-luvulla ja olin jo melkein sarjan lopussa kun huomasin, että ensimmäiset osat ovatkin jo 1950-luvulta! Olin aika vaikuttunut siitä, miten hyvin kirjat ovat kestäneet aikaa. Baletin maailma toki on ikiaikainen ja tarjoaa oivat puitteet ajattomille tarinoille - Joutsenlammesta puhutaan olipa vuosi 1900 tai 2000.

Kurjempaa kuin Anne Italiassa -kirjan puuttuminen on kuitenkin se, ettei koko sarjaa koskaan suomennettu loppuun, vaan se jää epätyydyttävästi kesken. Lapsena en tietenkään tajunnut tällaisen mahdollisuuden olemassaoloa, vaan luultavasti tyydyin töksähtävään loppuun. Nyt harkitsin hetken verran sarjan lopun hankkimista englanniksi, mutten sitten jaksanut, vaan luin tiivistelmän tapahtumista Wikipediasta.

Kävi ilmi, että meiltä on pimitetty joukko romanttisia kiemuroita, lisää balettimenestystä ja Annen naimisiinmeno! (Tässä vaiheessa lienee muuten aiheellista mainita, että alkukielisen Annen ja sarjan nimi on Drina - molemmat väännöksiä tytön ristimänimestä, Andrinasta.) Ehkä Suomessa on tietoisesti päätetty suunnata sarja lapsille ja suomentaa siitä niin ollen vain alkupuolisko, jossa päähenkilö on 10-14-vuotias. Tai ehkä sarjan suosio ei ollut tarpeeksi huima kaikkien osien kääntämiseen.

Mielestäni nyt olisi kuitenkin otollinen aika ottaa Anne-kirjoista uudet painokset ja suomentaa niistä loputkin. Kirjat ovat juuri sopivasti kadonneet kirjastoista poistoissa ja niiden alkuperäiset lukijat kasvaneet niin aikuisiksi, että nostalgiahuuruja tavoitellessaan ostaisivat uusintapainoksia ja ahmisivat innolla ennenlukemattoman tarinan lopunkin. Ehdotin tätä Annen Suomen-kustantajalle, Tammelle, mutten ole saanut ehdotukseeni vastausta. Epäilemättä painokoneet raksuttavat jo!

Pitkällinen pääni sisällä kieriminen ei ole tuottanut tulosta yrittäessäni keksiä, onko muita vastaavia baletin ympärille keskittyviä, lapsille tai nuorille suunnattuja kirjasarjoja suomeksi olemassa ollenkaan. Kertokaa jos tiedätte! Jennyn kommentti balettikirjoista antaa ymmärtää, että ainakin muualla maailmalla ne luovat kokonaan oman genrensä, mutta suomeksi en muista lapsena törmänneeni muihin kuin Anneen. Mikäli vastaavaa balettikirjasarjaa ei löydy, on Anne-sarjan poistaminen kirjastoista suorastaan rikos ihmisyyttä vastaan.

Mutta lopuksi sitten jotain uutta. Uutta siis ainakin minulle ja suhteellisen uutta ylipäänsäkin - nimittäin vuonna 2011 valmistunut Helsingin Musiikkitalo. Kävimme maanantaina siellä kuuntelemassa Armanin Sibelius-akatemiasta valmistuvan ystävän päättötyökonserttia. Jazzia, siis omiaan saamaan ajatukset harhailemaan. Musiikkitalossa on kuusi eri salia, joista hautauduimme nimensä mukaiseen mustaan laatikkoon, Black Boxiin. Eipä siitä sen enempää, sillä kiinnostukseni musiikkia kohtaan lähentelee olematonta. Alla kuitenkin kuvia paikan päältä. Arkkitehtonisesti ihan hauska paikka - vaikka kiinnostukseni arkkitehtuuria kohtaan lähenteleekin kiinnostustani musiikkia kohtaan.

Lumikin loppu

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu (2013)

"Olipa kerran tyttö, jolla oli varjo." Näin kuuluu Lumikki Anderssonista kertovan trilogian viimeisen osan johtolause. Jo aiemmissa kirjoissa on käynyt ilmi, että Lumikki-raukan elämän ylle on todellakin langennut varjo jos toinenkin.

Punaisessa kuin veri kävi ilmi, että Lumikki on menettänyt elämänsä rakkauden ja on edelleen sen jäljiltä verillä. Sitten hänet sotketaan hengenvaarallisiin huumebisneksiin ja verisiin rahoihin samalla kun on meneillään vuosisadan kylmin talvi (koettelemus jo sinänsä).

Valkoisessa kuin lumi avataan hieman lisää Lumikin perhe-elämän onttoutta - kuinka se on aina muistuttanut enemmän lavasteita kuin oikeaa perhettä. Huijausyritys herättää Lumikin uinuvat muistot ja tarinan lopussa hän on jo melkein varma siitä, että hänellä on joskus ollut sisar. Niin ja intensiivinen uskonlahko Prahassa uhkaa tietysti koitua sankarittaren kohtaloksi.

Musta kuin  eebenpuu alkaa tilanteesta, jossa Lumikilla on näennäisesti kaikki hyvin. Hän vaikuttaa päässeen viimein yli Liekistä, sillä on löytänyt Sampsan, jonka kainalossa näkee vain toisinaan märkiä unia transsukupuolisesta exästään. Lumikki on myös nakitettu koulun modernisoituun Lumikki-näytelmään nimiosaan, mikä aiempien kirjojen Lumikille olisi ollut mielestäni hyvin epätodennäköistä. On siis todettava, että Lumikki on matkan varrella muuttunut ihmisenä ja ainakin pyrkinyt elämässä eteenpäin. Ensimmäisen kirjan pessimistinen ja kaikkea sosiaalista kontaktia karttava lisbethsalander on hieman aikuistunut - ja mukava niin.

Kaiken onnen ja henkisen kasvun keskellä Lumikin elämää kuitenkin todellakin varjostaa - noh, varjo. Joku kirjaimellisesti varjostaa häntä ja lähettelee uhkaavia viestejä, joissa käsketään tehdä milloin mitäkin ja uhataan jopa tappaa Lumikin läheisiä, mikäli tämä ei noudata ohjeita. Varjostaja vaikuttaa alkuun ehkä hieman irralliselta juonenpalaselta tässä tarinassa, jossa luonnollisesti kiinnostaa eniten mysteerisisaren kohtalo.

Stalkkerijuoni on irrallisuuden tunnusta huolimatta kylmäävän jännittävä ja kuten pian käy ilmi, avain kaikkiin salaisuuksiin. Kirja onnistuu aiheuttamaan puistatuksia ja pakonomaista sivujen kääntelyä, jotka ehkä olivat läsnä jo Punaisessa mutteivät niinkään Valkoisessa. Vaikka Lumikki sai niissä molemmissa peräänsä palkkamurhaajan, onnistuu Musta kuin eebenpuu olemaan sarjan osista karmivin ja kiehtovin.

Kaiken kaikkiaan trilogia on mielenkiintoinen, monipuolinen ja toimiva kombo, jonka heikoin lenkki on onneksi sen keskimmäinen täyteosa. Alku ja loppu toimivat loistavasti. Viimeisessä osassa kaikki langat solmitaan nätisti yhteen ja salaisuudet paljastuvat. Lopputulos on tyydyttävä, vaikka tunteen paloa uupuu hieman erityisesti  ihmissuhdeosastolta.

Kokonaisuutena trilogia toimii myös kirjahyllyssä, sillä särmikkäämpää yhdistelmää saa hakea. Sain tämän kirjan muuten arvostelukappaleena, ahmin sen päivässä silloin kun se tuli ja siitä näyttääkin vierähtäneen jo kuukausi. Hui. Hitaan käynnistymisen teemavuosi jatkuu.

Filkkareiden kootut

Filkkariviikolle osui jonkin verran muita kiireitä, joten olin iloinen, etten tänä vuonna lähtenyt talkootöihin. Niissä on se hyvä puoli, että festarimeiningin pystyy ikään kuin aistimaan paremmin, mutta festaroimaan ei kuitenkaan ehdi niin paljon kuin haluaisi. Asiakkaana voi mennä katsomaan ihan mitä itse huvittaa, mutta kieltämättä tuntuu aina vähän siltä kuin ei tajuaisi missä bileet oikeasti ovat ja miksi kaikilla muilla on paljon hauskempaa.

Skippailin jälleen varsinaiset kilpailunäytökset tehokkaasti lukuun ottamatta Presidentintekijöitä ja luovin muissa fiiliksen mukaan. Tällä kertaa selasin jopa etukäteen festarilehden läpi ja merkitsin ohjelmaan kiinnostavat näytökset. Lopputulos jäi kuten arvattua kauas merkittyjen näytösten määrästä ja mukaan mahtui myös improvisoitu esitys listan ulkopuolelta.

Tampere Film Festival
Kelaamo
Pe 7.3. Niagara

Jostain mystisestä syystä minua ovat aina kiehtoneet suuresti elokuva-alan opiskelijoiden, i.e. aloittelijoiden tuotokset. Silmät kiiluen kävin niitä tapittamassa jo Lahdessa, jonka Muotoiluinstituutista ("Muotsikasta") lienee moni nykyinen suuruuskin ponnistanut. Surkeaa kyllä sen elokuvalinja lopetettiin vastikään ja kävin sen viimeisen tuotannon, Pysähtyneen kellon, katsomassa harjoitteluaikanani. Koko homma tuntui miltei koomistelta ympyröiden sulkeutumiselta, kun samaan aikaan ex-kantakapakkani Torvikin sai uudet omistajat (kuten myös sittemmin Hanhenpoika). Leffa itsessään kunnioitti Muotsikan  perinteitä: kökköä myötähäpeilyä ja ahdistavan kiusallista näyttelemistä niinikään opiskelijavoimin.

Ah mutta niin. Filkkarit, tuo Tampere-elämäni vuosittainen kulmakivi. Edellinen johdatus pyrki kertomaan, että nuorten aloittelijoiden tekeleiden äärellä oltiin myös perjantaisessa Kelaamo-näytännössä Niagarassa. Valitettavasti The Body Never Lies -leffan esityskopio oli jotenkin viallinen ja näimme siitä niin ollen vain parin minuutin verran matskua, mutta riittihän niissä muissakin ihmeteltävää.

Minkään näköisiä kökköysviboja en koko näytöksestä saanut ollenkaan, vaan siihen oli selkeästi valittu pelkästään vakavasti otettavia ja loistavasti onnistuneita pätkiä. Erityisesti näytöksen kauhupätkät, klovnipelotus Hupihetki ja hiljainen voodoo- ja samanistishenkinen Shh tekivät minuun suuren vaikutuksen. Dog Club puolestaan kumarsi nimestään päätellen ennen kaikkea Fight Clubille, mutten voinut välttyä myöskään hienoiselta Twilight-vibeltä ihmiskoirien vuoksi. Lisäksi näytökseen mahtui pari musiikkivideota ja lopuksi hyvän mielen jättänyt Pilventekijä, jossa askartelemalla pelastetaan maailma. Kokonaisuutena hyvin onnistunut ja monipuolinen näytös, jossa ei kokeellisia pätkiä onneksi nähty ollenkaan.

Hupihetki.

Tampere Film Festival
Masterclass: Till Nowak
La 8.3. Plevna

Tämä näytös oli mahdollisesti pieni virhearviointi, sillä odotin jotain vähän erilaista. Filkkareilla nähtiin aiemmin samalla viikolla kokoelma Till Nowakin tuotoksia erillisessä näytöksessä ja oletin, että masterclassissa olisi ollut sama sisältö kuin siinä, sillä bonuksella, että tekijä itse olisi paikalla kertomassa työstään - siihen tyyliin kuin Darren Walsh viime vuonna. En kuitenkaan edes ehtinyt tajuta show'n aikana sitä, minkä lopuksi tajusin: ettei siinä näytetty yhtään Nowakin tekelettä kokonaisuudessaan. Vaikkei aihe - tietokonehömpötykset, kolmedeemallinnusväkerrykset... - juurikaan kiinnosta, Nowak puhui kiinnostavasti ja oli valmistanut kerrassaan kadehdittavan presentaation, jonka aikana ei aika käynyt pitkäksi. Tuli kuitenkin sellainen olo, että olisi pitänyt käydä katsomassa ne valmiit tuotokset ensin, jotta kaikkea sitä taustatietoa olisi osannut tarpeeksi arvostaa.

Nowakin tuotantoa voi kuitenkin katsella YouTubesta. Alla oleva video on The Centrifuge Brain Project, mokumentti hillittömistä huvipuistolaitteista, jotka kaikki Nowak on luonut tietokoneella. Pääosaa näyttelee H. R. Gigerin agentti Leslie Barany, jonka Nowak pestasi hommaan, koska tämä on niin loistava valehtelija. Gigerin kanssa Nowak on ollut kaveri sen jälkeen kun loi hedelmistä alienin muotokuvan hatunnostona taiteilijalle.

Tampere Film Festival
Carte Blanche: Malakias
La 8.3. Plevna

Ystäväni houkutteli minut vapaalipulla mukaansa animaattoritaiteilija Malakiaksen kokoamaan Carte Blanche -näytökseen. En ole sellaista käynyt koskaan ennen katsomassa, koska olen tuuminut, että pitäisi jotenkin fanittaa näytöksen koonnutta henkilöä, jotta sen katsomisessa olisi jotain pointtia. Muuta yhteistä ei näilläkään lyhäreillä nimittäin ollut kuin niiden valitsija. Kieltämättä kokonaisuudesta välittyi sellainen tunne, että valikoima varmaankin kuvasti Malakiaksen mielenmaisemaa - tyyppi on ilmeisesti aikamoinen sekoboltsi. Niin ollen olettamukseni oli alkujaan aika lailla oikea, enkä näe syytä katsoa Carte Blanche -näytöksiä vastaisuudessakaan. Mukana oli muutama ihan symppis ja kiva lyhäri, mutta enemmistö oli mielestäni enemmän tai vähemmän tuskaista kamaa. Bonuksena saatiin kuulla taiteilijan ja/tai hänen ystävänsä humalaista huutelua eturivistä.

House of Cardsia Filkkareilla

Tampere Film Festival

Presidentintekijät (2014)

To 6.3. Plevna

Filkkarit alkoivat keskiviikkona, mutta tämän vuoden teemana tuntuu omalta osaltani olevan hidas liikkeellelähtö ja ennennäkemätön aikaansaamattomuus, joten sopii kuvaan, että pääsin leffaan saakka vasta torstaina. Etukäteiskohkattu Presidentintekijät oli tottakai loppuunmyyty ja sain paistatella omassa erinomaisuudessani älyttyäni ostaa lipun siihen jo viime viikolla.

Voin melko rehellisin mielin sanoa, etten ole koskaan ollut kiinnostunut politiikasta sen syvällisemmin kuin kukaan muukaan niistä junteista, joiden kiinnostus herää vain kun Päivi Räsänen avaa suunsa tai homosta meinaa tulla presidentti. (Hups, spoileri.) Olen kuitenkin katsonut Armanin kanssa House of Cardsia - suosittelen! - ja kihissyt jännityksestä sohvalla monina iltoina seuratessani Frank Underwoodin (Kevin Spacey) kähmäilyä kohti vallan kahvaa. Niinpä en odottanut tylsää leffaa nytkään, enkä sellaista myöskään nähnyt.

Tuukka Temosen ohjaama ja enimmäkseen kuvaama dokumentti kertoo siis Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjasta. Niinistöä itseään nähdään leffassa vähän, eikä tällä ole dokumentintekijöihin mitään suoraa kontaktia. Päähenkilöksi nousee Kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen, jonka käsissä kampanjan narut enimmäkseen pysyvät. Saman pöydän ääressä vaikuttavat myös Kirsi Piha, Hjallis Harkimo ja Jenni Haukio, sekä joukko muita vähemmän tunnettuja kasvoja. Kampanja näyttää pyörivän täysin ilman ehdokasta itseään, vaikka tämän halu antaa kaikelle henkilökohtainen hyväksyntänsä tuodaankin esiin hieman kritisoiden.

Niinistön presidentinvaalikampanjaa tehdään "istuvan presidentin kampanjapohjalla" ja oletus on siis alusta asti voitto. Jostain syystä Saulin vaalikiertuebileet eivät silti vedä yleisöä, vaikka Vicky Rostikin esiintyy niissä. Vaalit saavatkin äärimmäisen jännittävän käänteen, kun kakkoskierrokselle nousee vastaehdokkaaksi Pekka Haavisto, joka vaikuttaa kaikin puolin olevan Niinistön vastakohta - uusi ja liberaali vanhan tutun konservatiivin rinnalla. Toisella kierroksella Vihreät pyrkivät nimenomaan korostamaan vastakkainasettelua, kun taas Niinistön kampanjatiimi yrittää kaikkensa liudentaakseen ehdokkaiden välisiä eroja. Kisa käy varsin jännittäväksi ja tunnelma tiivistyy, vaikka lopputulos jo onkin tiedossa.

En ole lööppejä syvemmin seurannut Presidentintekijöistä noussutta kohua, enkä ihan tarkalleen ottaen tiedä, mistä siinä on kohuttu. Enkä siis tiedä vielä leffan nähtyänikään. Mitään täysin järisyttäviä paljastuksia on siis turha odottaa. Dokumentti on kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoinen sellaiselle, joka ei ole perehtynyt vaalikampanjointiin ollenkaan. Kieltämättä vähän houseofcardsmaista tunnelmaa kampanjatiimin palavereista välittyy, vaikkakin paljon pienemmässä ja vähemmän moraalisesti arveluttavassa mittakaavassa. Kaikki mitä julkisesti tapahtuu kätkee taakseen valtavan määrän puhetta, pohdintaa ja työtunteja.

Tuukka Temonen ja leffan toinen tuottaja Miia Haavisto sekä leikkaaja Katja Pällijeff olivat Plevnassa paikalla vastailemassa yleisön kysymyksiin. Temonen mainitsi iloitsevansa siitä, ettei Taru Tujunen, jolla olisi materiaalin suhteen veto-oikeus ollut, halunnut rajoittaa elokuvan sisältöä mitenkään. Presidentintekijät on täten sensuurista vapaa dokumentti. Se tulee varsinaisesti ensi-iltaan 14. maaliskuuta.

J'Law voittoputkessa?

American Hustle (2013)

Olen viime aikoina huomannut, että ajatukseni harhailee yhä useammin ihan muualle ollessani elokuvateatterissa. Syytän tästä älypuhelinta: aivoni tuntuvat koko ajan olevan viritettyinä vastaanottamaan pieniä informaatiopalasia netistä ja kännykällä on aina parikymmentä juttua tsekattavana ja jäytämässä mielen perukoilla silloin kun niitä ei hetkeen ole tsekannut. Tuntuu, että älypuhelimen maailmasta irrottautumiseen kuluu kohtuuttomasti aikaa. Pitää ehkä olla suunnilleen tunti tsekkailematta puhelinta ennen kuin pystyy keskittymään lukemiseen tai leffaan. Ärsyttävää!

Sivumennen sanoen Lumiassani on myös ladattuna "äppi", johon kirjaan ylös kaikki lukemani kirjat, milloin aloitan ne ja milloin haluan päästä loppuun, jolloin ohjelma laskee, montako sivua minun pitää lukea päivässä ja kertoo sitten, paljonko vielä olen jäljessä. Niinpä lukeminenkin keskeytyy nykyään jatkuvasti siksi, että päivitän lukemaani sivumäärää. Naurettavaa!

Tämän kaiken seurauksena olen sitä mieltä - sen nyt omakohtaisestikin koettuani - että viihteen täytyy jatkuvasti kilpailla ihmisten aivoista. Leffan tai kirjan täytyy olla todella mukaansatempaava, räjähtelevä, säikyttelevä, juonitteleva tai kiihottava, jotta katsojan tai lukijan ajatus ei koko ajan harhaile kännykkään. Tämä varmaankin tulee vielä johtamaan suuriin murroksiin. Ehkä lyhytelokuva vielä lyö voimalla läpi, kun pitkiä ei jakseta keskittyneesti katsoa? Tai juonista tulee joko entistä ennalta-arvattavampia tai vaihtoehtoisesti niin monimutkaisia, että kärryillä pysymiseen vaaditaan täydellistä keskittymistä.

Joka tapauksessa, olen monet näistäkin Oscar-ehdokasleffoista katsellut ikään kuin puoliteholla ja huomannut nykyelokuvastakin jotain. Yleensä niissä nimittäin ei tarvitse pysyä kärryillä. Kaava on kaikissa elokuvissa niin samanlainen, että sen kyllä ymmärtää, vaikka yksityiskohdat jäisivätkin sumentoon.

Tulin tätä miettineeksi juuri American Hustlen ennakkonäytöksessä. Jossain vaiheessa aloin pohtia, ymmärränkö mitä leffassa tapahtuu juuri nyt vai en. Iskikö juonivammaisuus vai onko tämä nyt simppelimpää kuin edes tajuan? Sitten huomasin, ettei sillä ollut edes väliä. American Hustle on juuri sellainen leffa, jonka juoni on tavallaan tuttu kymmenistä muista. En jaksanut keskittyä yksityiskohtiin pohtiessani, onko joku tykännyt koirakuvastani Instagramissa, mutta tunsin olevani kokonaiskuvasta kärryillä kuin olisin pidellyt leffan käsikirjoitusta syliissäni.

Joka tapauksessa Jennifer Lawrence varastaa koko show'n niin, että viihdettä riittää pelkästään tämän hahmon seuraamisessa. Lawrence esittää huijari Irving Rosenfeldin arvaamatonta vaimoa, joka ei tajua miehensä bisneksistä mitään ja on lähinnä vaaraksi itselleen ja pojalleen. Irvingillä puolestaan on suhde Sydney Prosseriin (Amy Adams), jonka kanssa hän huijaa ihmisiä ja rikastuu. Koplaan liittyy FBI:n agentti Richie DiMaso (Bradley Cooper), joka tahtoo huijarien korruptoivan isoja kihoja kuten kongressimiehiä saadakseen heidät nalkkiin. Kuten sanottu, aika klassinen juoni.

Mielestäni vastaavan kaltaisia leffoja on nähty aika paljon, eikä American Hustle herättänyt oikein muita kuin lievästi tylsistyneitä ajatuksia. Ilmeisesti tällä hetkellä on trendikästä tehdä leffoja veemäisistä ihmisistä. Tykkäsin huomattavasti enemmän ohjaaja David O. Russellin viimevuotisesta Oscar-ehdokkaasta, Unelmien pelikirjasta, joka jälkikäteen ajatellen oli melko persoonallinen pläjäys.

American Hustle on ehdolla seuraavien Oscarien saajaksi:

• elokuva
• ohjaus
• miespääosa
• naispääosa
• miessivuosa
• naissivuosa
• alkuperäinen käsikirjoitus
• lavastus
• puvustus
• leikkaus

Helmikuun (v)aatteet

Ja niin hujahti helmikuu. Nähtyään kuvakoosteen tammikuun asuistani Armani tokaisi armanimaiseen tapaansa: "Sullahan on samat vaatteet joka päivä". Tarkalleen ottaen se ei tietenkään pitänyt paikkaansa, mutta totta on, että kylmyys saneli tammikuussa rajat vaihtelulle, sillä valikoimassani on vain kaksi lämpimäksi laskettavaa vaatetta. Niinpä helmikuun helteiden - hah, melkein - saavuttua oikein yrittämällä yritin luoda pukeutumiseeni vaihtelua. Lopputuloksen näette yllä. Ilahduttavaa kyllä, onnistuin helmikuussa pukeutumaan ja poistumaan kotoa huomattavasti useammin kuin tammikuussa! (Bongaatteko muuten kuvasta Mustakaavun ja sen, missä vaiheessa kännykkäni oli huollossa? Mahdollista on myös kuvan perusteella selvittää, miksi vein kännykkäni huoltoon.)

Tällä hetkellä fiilis vaatteitani kohtaan on syvästi kyllästynyt, vaikka samoilla rytkyillä pitäisi pärjätä vielä maaliskuukin. Tammikuun huojennus ja mielen tyyneys vaatehuoneeseen astuessa ovat vaihtuneet "plääh, taas nää" -reaktioon. Näen päiväunia päivästä jona saan hakea kellariin karkotetut ystäväni takaisin uuden vaatevaraston valintaa varten.

Mielestäni on kuitenkin aika kummallista, että kahdessa kuukaudessa onnistun näin perusteellisesti kyllästymään 33 vaatteeseen. Valokuvat todistavat, että suurinta osaa vaatteistani olen ehtinyt kahden kuukauden aikana käyttää enintään kaksi kertaa. Vaatteita, joita olen käyttänyt vasta kerran, on niitäkin paljon. Vaatteita, joita en ole käyttänyt vielä kertaakaan on niitäkin vielä neljä. Mikä siis mättää?

No, epäilemättä se, että Henkkamaukka ja kumppanit ovat tehneet hyvää työtä kanssani pestessään vuosikausia aivojani uskomaan, että todellakin tarvitsen jotain uutta jatkuvasti. Halpamuotiketjujen myymälöihin tulee uusia vaatteita viikoittain ja jos niihin poikkeaa joka viikko, melkeinpä aina tarttuu jotain mukaankin. Raha ei nykypäivänä ole ongelma - kuten Rinna Saramäki toteaa Hyvän mielen vaatekaapissa, valinta tehdään nykyään uuden paidan ja pullakahvien välillä. Luultavasti pullakahveista saa pulittaa jopa enemmän.

Hyvä, tiedostan siis heikkouteni ja jatkan taistelua. Helmikuussa jouduin ikään kuin "pakosta" tekemään pari hankintaa, jotka söivät ikävän loven olemattomaan vaatebudjettiini ja onnistuivat piristämään mieltäni luvattoman paljon - kenkäkauppaan pääsy oli kuin huumetta narkkarille, vaikken edes ole mikään kenkäfriikki, ja onnistuin saamaan pienet kicksit jopa sukkahousujen ostamisesta!

Talvikenkäni siis räjähtivät täysin käsiin helmikuun aikana ja koska en varsinaisia kevätkenkiä edes omistanut, päätin sallia itseni korvata ne. (Päätelkää itse, mitä minusta kertoo se, että ostin syyskuussa talvikengät Citymarketista ja helmikuussa niiden levitessä totesin olevani tyytyväinen, että 17 euron kengät palvelivat niin hyvin. Sanokaa mitä sanotte, mutta uskoakseni tässä ajattelumallissa on aika monta asiaa pielessä...)

Me-ga-lo-maa-ni-nen lipsahdus vanhoihin tapoihin oli ostaa samalla toisetkin kengät, koska ne olivat halvat ja kivat ("katselin näitä jo syksyllä ja nyt ne on alessa!"). Kyseenalainen toki oli ostopaikkakin, mutta köyhänä opiskelijana en mitenkään pystynyt ostamaan  näitä aitoja Ten Points -kenkiä, joita Sokoksella fiilistelin, vaan jouduin tyytymään Skopunktenin kopioihin. Uudet sukkahousut puolestaan tarvitsen häihin huomenna ja tässä tapauksessa varaparin hankkiminen oli luonnollisesti jopa järkevää. En muuten ole koskaan erityisesti hankkinut sukkahousuja juhlia varten (minkä on kyllä huomannut!) ja odotan nyt mielenkiinnolla, muuttavatko juuri ostamani käsitykseni (ja Armanin käsityksen) sukkahousuista täysin. Aivan varmasti.

Helmikuun hankinnat

• Vaaleanpunaiset kengät Skopunktenista, 39,90 €. Halpakenkäketju, tuskin siis mitään tekemistä eettisyyden kanssa. Ketjun nettisivuilta tosin löytyy kattava "Meidän vastuumme" -osio, joten jonkinlaista yritystä ainakin on.
• Ruskeat buutsit Skopunktenista, 9,90 €.
• Pirkka-sukkahousut Anttilasta, 3,95 €. Ilahduttavaa, valmistettu Suomessa. Itse asiassa Pirkan sukkahousut valmistaa Nanso, joten ei mikään huono diili, eikä edes epäeettisimmästä päästä.
• Norlynin sukkahousut Anttilasta, 7,99 € (paree olla tajunnanräjäyttävät sukkahousut!). Myös valmistettu Suomessa, mahtavaa.
• Helmikuun vaatemenot siis 61,74 €. Vau, en uskalla edes kuvitella, paljonko vaatteisiin meni rahaa silloin kun vielä oikeasti ostin niitä. Puuvillan ryöstöviljelyä ei tuettu, mutta muuten ei menestyksekäs kuukausi. Kengätkin olisi saanut kirpparilta ja varmaan noilla eteisessä pölyttyvillä 125:llä parilla olisi jotenkin voinut tulla toimeen, vaikka kevätkengät puuttuivatkin...

Dallasin pilleridiileri

Dallas Buyers Club (2013)

Dallas Buyers Club, kuten myös Philomena, The Wolf of Wall Street ja 12 Years a Slave perustuu tositapahtumiin. Okei, kyseessä on virallisesti Oscar-trendi. Eletään 1980-lukua, HIV leviää villisti autuaan tietämättömien ihmisten keskuudessa jotka uskovat sen olevan ainoastaan homojen tauti. Jouduttuaan lääkärien käsiin aivan muista syistä, teksasilainen kovanaama Ron Woodroof (Matthew McConaughey) saa kuulla, että hänellä on jo aidsiksi kehittynyt HIV ja 30 päivää elinaikaa.

Woodroof ei aluksi ota koko diagnoosia todesta, koska hänellä ei ole kerrassaan mitään tekemistä homostelun kanssa. Olon käydessä kuitenkin yhä heikommaksi hän alkaa ottaa selvää taudista ja päätyy anelemaan pääsyä lääkekokeiluun, jossa testataan lupaavan AZT:n vaikutuksia HIV-potilaisiin. Söpö ja ymmärtäväinen naislääkäri (Jennifer Gardner) joutuu torjumaan Woodroofin, mutta hätä keinot keksii.

Muutaman viikon oma-aloitteisen AZT-kuurin jälkeen Woodroof on entistä enemmän romuna ja matkustaa vinkin saatuaan Meksikoon tutustuakseen uusiin hoitomuotoihin. Yllättäen tohtori (Griffin Dunne) toteaakin AZT:n olevan pahimmanlaatuinen myrkky ja laittaa Woodroofin sen sijaan proteiini- ja vitamiinikuurille, jonka seurauksena tämä on pian elämänsä kunnossa.

Woodroof vainuaa bisneksen ja alkaa salakuljettaa Yhdysvalloissa hyväksymättömiä pillereitä maahan. Liikekumppaniksi ryhtyy transsukupuolinen Rayon (yltiökaunis Jared Leto), jonka paikallistuntemus ja pehmeä ote saa liiketoimet kukoistamaan alta aikayksikön. Pian on syntynyt Dallas Buyers Club: klubi, jonka jäsenyys maksaa, mutta sen jälkeen pillerit ovat ilmaisia.

Kukoistava kilpaileva liiketoiminta ei kuitenkaan ilahduta FDA:ta (Food and Drugs Administration), jonka AZT-kokeilu kasvattaa jatkuvasti huonoa mainettaan. Niin päädytään jälleen kerran asetelmaan "hyvät kansalaiset vs. paha valtio".

Leffa on ihan kiinnostava katsaus siihen, että länsimaisen lääketieteen virallinen kanta ei ole aina ainoa ja oikea, ja että omilla aivoilla ajatteleminen saattaa joskus palkita ruhtinaallisesti. Jotain leffasta kuitenkin jää puuttumaan, eikä se suoraan sanoen ole tarpeeksi kiinnostava, tarpeeksi hyvä, tarpeeksi hauska, tarpeeksi masentava tai tarpeeksi erottuva, jotta suosittelisin sitä erityisesti katsomaan. Matthew McConaughey tekee vahvan roolityön ja osoittaa lahjakkuutensa, muttei pärjää Leonardo DiCaprion intensiiviselle Wolfielle tässä skabassa.

Dallas Buyers Club on Oscar-gaalassa ehdolla seuraavissa kategorioissa:

• elokuva
• miespääosa
• miessivuosa
• leikkaus
• alkuperäinen käsikirjoitus
• maskeeraus ja hiukset

Her(kkää!)

Her (2013)

Sanokaa nyt joku, etten ole ainoa, jolle tuli Her-leffan julisteen nähdessäni mieleen vain, että miksi, oi miksi Joaquin Phoenixilla pitää olla noin tyhmän näköiset viikset - ketä se hyödyttää mitenkään? Pelkästään viikset saivat minut ennakkoluuloiseksi tätä elokuvaa kohtaan siinä vaiheessa kun en vielä tiennyt siitä mitään. Elokuvaa katsoessani olin kuitenkin lopulta kiitollinen viiksistä. Joaquin Phoenixin edellinen suuri ja varsin mieleenpainuva rooli nimittäin oli Philip Seymour Hoffmanin rinnalla elokuvassa Mestari. Phoenixin Oscar-ehdokkuudella palkittu roolityö oli suorastaan häiritsevä ja saan vieläkin kylmänväreitä ajatellessani sitä. Theodore Twomblyn viikset Herissä tekevät heti selväksi, ettei kyseessä ole Mestarin Freddie Quell, vaan aivan eri tyyppi.

Theodore on herkkä mies (muttei mikään nössö, sanotaan se nyt heti alkuun), joka on tehnyt herkkyydestä elantonsa. Hän nimittäin kirjoittaa rakkauskirjeitä toisten puolesta. Muutaman vihjesanan ja valokuvan perusteella Theo luo suuria tunteita ja rakentaa yhteisiä historioita. Ja kuten tällaisesta alkuasetelmasta melkein saattaa päätellä, Theon oma yksityiselämä ei ole kovin onnellisella tolalla. Ero pitkäaikaisesta rakastetusta ja vaimosta (Rooney Mara) on vireillä, mutta eropapereita Theo ei ole vielä suostunut allekirjoittamaan. Unettomina öinä, joita kaikesta päätellen on usein, Theo hakee lohtua puhelinseksistä muiden unettomien kanssa. Ja onneksi videopelit ovat kehittyneet huippuälykkäiksi lähitulevaisuudessa, johon leffan tapahtumat sijoittuvat.

Yksinäisyytensä turhauttamana Theo päättää kokeilla maailman ensimmäistä pitkälle kehittynyttä keinoälyä ja asentaa skeptisenä koneelleen käyttöjärjestelmän. Äkkiä hän löytää itsensä juttelemasta eloisan, älykkään, huumorintajuisen ja seksikkään kuuloisen Samanthan (Scarlett Johanssonin ääni) kanssa. Keinoäly lyö Theon ällikällä, se on aivan kuin oikea ihminen, vain ilman kehoa.

Samantha tekee Theosta onnellisen, järjestelee tämän asiat tietokoneen sisällä parhain päin ja toimii aluksi ikään kuin sihteerinä ja life coachina. Pian Theo ja Samantha kuitenkin jo kutsuvat suhdettaan seurusteluksi ja käyttöjärjestelmästä tulee jopa mustasukkainen. Tässä piilee keinoälyn traagisuus: kun luo jotain niin toimivaa, että se on melkein kuin aito, se alkaa kaivata aitoutta, eli ruumista ja kosketusta. (Vähän niin kuin, krhm, anteeksi nyt vaan taas Stephenie Meyer -viittaus, Vaeltaja Vieraassa.) Tai siis ainakin jäljitellä vahvasti kaipauksen tunnetta, sillä eihän se tosiasiassa mitään tunne. Vai..?

Keinoälyn keinotekoisuus on vaikea pitää mielessä koko ajan, koska se käyttäytyy niin inhimillisesti ja jopa tekee aika höpsöjä ihmismäisiä virhearvioita parisuhteeseen liittyen. Scarlett Johanssonin ääni on niin eläväinen ja täynnä persoonaa, että Samanthaa alkaa väkisinkin ajatella oikeana naisena, joka on jäänyt tietokoneen sisään loukkuun. Keinoälyt ovat muidenkin ihmisten mielestä niin tosia, että käyttöjärjestelmän kanssa seurustelemisesta aletaan nopeasti puhua ihan normaalina asiana.

Her on visuaalisesti pehmeä ja herkkä, mikä osaltaan vahvistaa tunnetta siitä, että kyseessä on hyvin feminiininen leffa, aina nimestä tunteelliseen päähenkilöön saakka. Theo on elokuvissa harvinainen mieshahmo, joka pitää puhumisesta, ilmaisee tunteitaan (ja muiden tunteita) lahjakkaasti, jolla on naispuolinen ystävä ja jonka hoivavietti herää hänen kohdatessaan pienen kiroilevan videopelihahmon. Henkilökohtaisesti pidän Heriä tähän mennessä parhaana näkemistäni Oscar-ehdokkaista, mutta epäilen sen mahdollisuuksia pystimarkkinoilla vahvasti.

Leffa on siis ehdolla seuraavissa kategorioissa:

• elokuva
• alkuperäinen käsikirjoitus
• musiikki
• kappale
• lavastus

Ps. Joaquin Phoenix rulaa!

Kaksi maailmaa rinnakkain

Philomena (2013)

Kuten 12 Years a Slave ja The Wolf of Wall Street, myös Philomena perustuu tositapahtumiin. Sattumaa vai Oscar-trendi? Myös tätä elokuvaa on laajalti kehuttu (Rotten Tomatoesissa 92% arvioista positiivisia) ja Oscar-ehdokkuuksiakin se on kerännyt neljä.

Philomena valikoitui plussapäivän leffaksi sillä perusteella, että pari edellistä Oscar-ehdokasta olivat niin mieskeskeisiä, että kaipasin pitkästä aikaa naisnäkökulmaa. Elokuvan aihe onkin perinaisellinen - joskin tapahtumat näyttäytyvät enemmänkin mieshahmo Martinin (Steve Coogan) näkökulmasta käsin. Kyse on mitä suurimmissa määrin katolisen kirkon naisille tekemistä vääryyksistä.

Viisikymmentä vuotta myöhemmin irlantilaisrouva Philomena Lee (Judii Dench) tunnustaa tyttärelleen synnyttäneensä aikanaan luostarissa pojan, jonka nunnat ovat pahemmin äidiltä kyselemättä antaneet adoptoitavaksi, ja josta Philomena ei sen jälkeen ole kuullut pihaustakaan. Tytär törmää juhlissa vastikään potkut saaneeseen tiedottaja-journalisti Martin Sixsmithiin ja ehdottaa tälle "human interest" -jutun tekemistä äidistään. Lopulta Martin ja Philomena päätyvät yhteiselle matkalle Yhdysvaltoihin etsimään Philomenan kadonnutta poikaa. Martinille etsintä on ennen kaikkea työtä, mutta kun se sitten tuottaa eräänlaisen tuloksen, joutuu hän kohtaamaan Philomenan ihmisenä, ei vain juttunsa rakennusaineena.

Leffa rakentuu pitkälti Martinin ja Philomenan hahmojen varaan. He edustavat kahta erilaista maailmaa ja aikaa, mennyttä ja nykyistä. Martin on bisnesorientoitunut ateisti/agnostikko, kyyninen ja päättäväinen, sivistynyt, aikaansaava, vaativa ja oikeuden puolesta taisteleva. Philomena puolestaan on kiltti, romanttinen, hupsu, uskovainen, kiitollinen ja anteeksiantavainen. Martin suorastaan pyörittelee henkisesti silmiään Philomenan tavalle nähdä maailma ja loppua kohti hahmojen eroavaisuudet johtavat yhä useampiin konflikteihin.

Philomena tuntuu Oscar-ehdokaslistassa vähän täytematskulta. Leffa on ihan hyvä, mutta lopulta aika laimea katselukokemus. Ehkä se johtuu siitä millaisia käänteitä elokuva saa ja millaisia sen olisi odottanut saavan, tai siitä, että vaikka kadonneen pojan etsinnästä olisi saanut aikaan vaikka minkälaisen jännärin, leffa päättää kuitenkin pysytellä visusti hidastempoisen draaman tasalla - tai siitä, että Philomena, jonka mukaan elokuva on nimetty, ei ole kovin vahva henkilöhahmo, toisin kuin olisi odottanut.

Leffa on Oscareissa ehdolla seuraavissa kategorioissa:

• elokuva
• naispääosa
• sovitettu käsikirjoitus
• musiikki

Raha, valta ja villit naiset

The Wolf of Wall Street (2013)

Olin viime viikolla Oscar-ahkera ja ehdin käydä plussapäivänä katsomassa tämänkin. Melkoinen saavutus - sai siinä kolmessa tunnissa Tuttifrutti Smoothie Mix kyytiä! Elokuva kuuluu siihen kategoriaan, josta totean kysyville: "Ihan kiva" ja häpeän sitten sitä, koska kaikesta päätellen tarkoituksena on ollut aiheuttaa huomattavasti voimakkaampia reaktioita. Leffa vain ei kosketa omaa elämismaailmaani mitenkään, eikä siinä niin ollen ole yhtään samaistuttavaa hahmoa.

Tästä huolimatta viihdyin kyllä leffateatterissa, vaikka elokuva syyllistyykin törkeään ylimitoitusrikkeeseen. Leffa on hauska, viihdyttävä, kiinnostava, mukaansatempaava ja seksikäs. Mieleeni tuli yhdistelmä Wall Streetiä (tai mahdollisesti Wall Street 2:a, koska en muista olenko nähnyt ykkösen) ja Jobsia.

Leonardo DiCaprio tekee vahvan ja ammattitaitoa uhkuvan roolin Jordan Belfortina, jonka ympärillä koko elokuva pyörii. DiCaprio on läsnä lähes jokaisessa leffan kohtauksessa ja puhuu uskomattoman paljon. Jonah Hill puolestaan on jälleen kerran vakuuttava (ja uudenlainen hahmo aiempiin esittämiinsä verrattuna) ja myös nyt toista kertaa Oscar-ehdokkaana. The Artistista  parhaan miespääosan Oscarin pokannut Jean Dujardin tekee leffassa hilpeän ja karismaattisen roolin sveitsiläisenä pankkiirina.

Kuten 12 Years a Slavekin, The Wolf of Wall Street perustuu tositapahtumiin ja päähenkilönsä kirjoittamaan kirjaan.

Jordan Belfort ehtii olla yhden päivän meklarina Wall Streetilla ennen kuin "musta maanantai" tekee lopun hänen urastaan. Belfort on nöyrä nuori mies ja valmis vaikka menemään varastotöihin, mutta vaimo (Cristin Milioti) kannustaa häntä tavoittelemaan unelmaansa ja tarjoaa Jordanille täyden tukensa. Niinpä tämä päätyy myymään penniosakkeita, joilla ei perinteisesti rikastu kumpikaan: ostaja tai myyjä. Wall Street -kokemuksensa avulla Jordan kuitenkin tekee osakkeiden puhelinmyynnistä taidetta ja tienaa pian niin paljon, että voi jättää firman ja perustaa oman. Mukaan lähtee kaikin puolin limaisen, mutta innokkaan oloinen Donnie Azoff (Hill), josta tulee Jordanin oikea käsi.

Tästä eteenpäin leffa on naisia, rahaa, hauskanpitoa, laittomuuksia jotta voitaisiin hankkia lisää rahaa, naisia, huumeita ja hauskaa. Avioerohan siitä seuraa, mutta ei huolta, sillä seuraava pupunen (suloinen ja sähäkkä Margot Robbie) on jo jonossa rouva Belfortiksi. Lopulta FBI kiinnostuu Jordanin touhuista ja viimeinen tunti elokuvassa on vähän vähemmän hilpeä ja kenties turhan pitkitetty.

Kuten sanottua, elokuvan parissa kyllä viihtyy, mutta mitään järisyttävää ihastusta en kokenut. Luin juuri Nytistä, että The Wolf of Wall Street rikkoi kiroiluennätyksen, jota aiemmin piti hallussaan Summer of Sam vuodelta 1999. Leffassa nimittäin sanotaan 506 kertaa f*ck (kuka näitäkin työkseen laskee?)! Kummallista kyllä hämmästyin. Totta, nyt kun alkaa miettiä niin tottahan elokuvassa kiroillaan paljon, mutta ehkä sitä tapahtuu niin paljon, että sille tulee immuuniksi.

The Wolf of Wall Street on Oscareissa ehdolla seuraavissa kategorioissa:

• elokuva
• ohjaus
• miespääosa
• miessivuosa
• sovitettu käsikirjoitus

Kysymyksiä ja tunnustus

Oksan hyllyltä -blogin MarikaOksa heitti minua äkkiarvaamatta kysymyshaasteella, jota jouduin pohdiskelemaan useamman päivän. Kun sen kimpussa ähersin, ehti myös HeidiBee pommittaa minua kysymyksillä. Kimppadiilinä kysymysten kanssa tulee kukkatunnustus. Kiitos ja olkaa hyvä! Suuntaan kysymykseni (alempana vastausten jälkeen) tunnustuksineen Retalle, Culturellelle, Tuijalle ja Mari A:lle.

1) Jos sinulla olisi juuri nyt mahdollisuus matkustaa aivan minne tahansa, minne lähtisit? Miksi?

Monimutkainen kysymys. Kenen kanssa? Saisinko valita vuodenajan joka perillä olisi? Saanko valita paikan jonne pitäisi lentää, vaikka en tosielämässä suostu lentämään? Onko käytössä tarpeeksi hypoteettista leikkirahaa jos päätän matkustaa shoppailuparatiisiin, vai pitääkö pärjätä tällä hetkellä tilillä olevilla? No, liikaa ajattelematta haluaisin käydä New Yorkissa (pääseehän sinne toki laivallakin jos rahaa ja aikaa piisaa...) ja nähdä kaikki telkkarisarjoista ja kirjoista tutut mestat. Kuulemma newyorkilaiset ovat ystävällisiä, siellä puhutaan kieltä jota osaan ja kaupunki ei koskaan nuku.

2) Haluaisitko suositella joitakin seuraamiasi blogeja - muita kuin kirjablogeja?

Project 333 -blogia olen lueskellut ahkerasti viime aikoina, ilmeisestä syystä. Usko, toivo ja Pakkaus naurattaa aina, samoin Paskat kirppislöydöt. Project Mamaa päädyin jotenkin lueskelemaan tappaessani harjoittelussa aikaa lukusalin tiskillä ja viehätyin sen informatiivisuudesta, napakkuudesta ja huumorista. Ideas, items & issues on muuten vaan ihan tosi kiva! Tässä siis joitain, joilla ei ole mitään tekemistä kirjojen kanssa.

3) Onko kirjahyllysi järjestetty jonkin tietyn systeemin mukaan?

Hmm. Vaikea tämäkin. Missään nimessä se ei ole sattumanvaraisen roiskimisen tulos, mutta logiikkaa voi ulkopuolisen olla vaikea ymmärtää. Luonnollisesti saman tekijän kirjat ovat vierekkäin, yleensä ilmestymisjärjestyksessä mikäli niiden ulkoinen habitus ei toista vaadi. Lisäksi kirjat ovat jotenkin löyhästi teemojen (esim. chick lit, nuortenkirjat, "aikuisten kirjat" kuten Jonathan Franzen, Lionel Shriver ja muut "vakavasti otettavat") sekä niiden tärkeysasteen (rakastan/en ole lukenut/pakko säilyttää vaikken rakasta), koon (pokkarit omalla hyllyllään paitsi jos samalta kirjailijalta on "täysikasvuisiakin" teoksia, joiden vieressä pokkari saa silloin olla) ja kunnon (poistokirjat piilossa omalla hyllyllään lattianrajassa, koska ne ovat niin rumia) mukaan järjestyksessä. Monesti kirjojen "luokitukset" ovat päällekkäisiä - ihan kuten kirjastossa - ja niiden sijoittaminen aiheuttaa hieman päävaivaa. Aina joskus siirtelen niitä, mutta lopputulos ei voi koskaan olla täysin tyydyttävä.

4) Kuka kirjallinen hahmo olisi sinulle mieleinen ystävä?

Tämäpä vaikea. Sitä luulisi, että sellaisia henkilöitä on maailmankirjallisuus pullollaan, mutta kun aloin silmäillä kirjahyllyäni, en löytänyt edes suosikkikirjoistani paljonkaan ystäväainesta. Tv-sarjoista näitä olisi paljon helpompi keksiä: Veronica Mars tietysti, Gilmoren tyttöjen Rory ehdottomasti - ja tietysti Lorelai, koska näitä kahta ei voi erottaa. Lorelai tosin puhuu tosielämän henkilöksi ihan liikaa ja liian vähän kirjoista, mutta on tytärtään seikkailunhaluisempi ja jännittävämpi noin muuten. Kymmenen tai viidentoista vuoden päästä haluaisin myös olla Täydellisten naisten kaveripiirissä, siitäkin huolimatta että riski tulla tapetuksi, petetyksi, huijatuksi, erota, alkoholisoitua, joutua tornadon pyörteisiin tai tehdä itsemurha olisi melkoisen suuri... Mutta siis... niin. Ehkäpä Kuutamolla-kirjan Iiriksen kanssa meillä voisi olla jotain yhteistä, kunhan tämä vain malttaisi pitää näppinsä erossa aviomiehestäni (grr!).

5) Mikä on bravuurisi keittiössä?

En jaksa pelleillä ruoan kanssa i.e. panostaa siihen, koska oli mitä oli, se katoaa Armanin kitaan viidessä sekunnissa, minkä jälkeen sieltä mahdollisesti kuuluu: "Aiotko sä syödä ton?". Mustakaavun mielestä bravuurini on tomaattinen ja juustoinen makaronilaatikko.

6) Oletko koukussa kahviin, teehen tai johonkin muuhun juomaan?

Kahviin, jota latkin sekä herätäkseni, huvikseni että janoon.

7) Onko jokin elokuva tai tv-sarja ollut parempi kuin kirja, jonka pohjalta se on tehty?

Hiljaiset sillat (The Bridges of Madison County). Bubblin' under: Yli aidan (Over the Hedge), joka tosin perustuu sarjakuvaan, mutta on elokuvana jos ei suorastaan parempi niin edukseen erottuvalla tavalla erilainen.

8) Minkä kevään 2014 uutuuskirjan odotat erityisesti saavasi käsiisi?

En koskaan perehdy uutuuskirjojen tarjontaan etukäteen: bongaan ne vasta kun ne jo näkyvät kirjakauppojen mainoksissa, kirjablogeissa tai kirjastossa. Nyt tein poikkeuksen ja silmäilin uutuuskirjalistaa ihan tätä kysymystä varten. Mitään erityisen kiehtovaa en löytänyt, mutta odotan saavani käsiini Jonas Gardellin "AIDS-trilogian" toisen osan, koska luin ensimmäisen juuri joululomalla, sekä Salla Simukan Lumikki-trilogian kolmannen osan. Uutuuskirjalistalta bongasin myös kotimaisessa kirjallisuudessa uuden teeman: perhesurmat. Se kiehtoo, koska kaikki kamala, synkkä ja kyyneleitä lietsova kiehtoo minua aina.

9) Onko lukemisesi suunnitelmallista? Menetkö kirjastoon tarkan kirjalistan kanssa, listaatko kirjakatalogeista 'must read' -luettelon tms? Vai luotatko enemmän sattuman voimaan ja nappailet kiinnostavia kirjoja lukupinoon sitä mukaa, kun niitä tulee vastaan?

Hyvin harvoin, ehkä kerran vuodessa, tulee eteen tilanne, etten löydä kirjastosta mitään innostavaa luettavaa. Yleensä ottaen mentaalisessa listassani, joka paisuu ties mistä, mainoksista, blogeista, suosituksista, aihepiireistä, ideoista, vihjeistä, on jatkuvasti loputon määrä kirjoja ja jos niistä ei yhtään löydy kirjastosta, on kyse siitä, etten jonkin aivoblokin vuoksi tajua mennä oikeille hyllyille. Elämässäni ei siis oikein ole tilaa varsinaisille lukusuunnitelmille - toki edellämainittu sinänsä on "suunnitelma", mutta hyvin epäsuunnitelmallinen sellainen.

10) Millainen kirjan kansi viehättää sinua? Kiinnitätkö huomiota väreihin, kuviin? Vai etkä huomaa kantta ollenkaan?

Pinkki on aika takuuvarma huomionherättäjä, mutta muuten en osaa yhtään kiteyttää. Arvostan monenlaisia erilaisia piirteitä kansissa, mutta eniten pidän sellaisista, joista näkee, että ne on räätälöity nimenomaan kyseistä kirjaa varten. Minuun vetoavia kansia on ollut esimerkiksi Laura Paloheimon kirjoissa Klaukkala ja OMG, Rinna Saramäen Hyvän mielen vaatekaapissa, Mathias Malzieun Sydämen mekaniikassa, Terhi Rannelan Scarlettin puvussa sekä Twilight-saagassa, sillä kaikki sarjan kannet kuvaavat jollain lailla kirjojen teemoja.

HeidiBeen kysymykset:

1. Kova vai pehmeä?

Kirjoista lienee kyse? Kova jos saan valita omaan hyllyyn, kirjastosta pehmeä laukun pohjalle pyörimään.

2. Klassikko vai uutuus?

Uutuus.

3. Kotimainen vai ulkomainen?

Ulkomainen.

4. Käännettynä vai alkuperäiskielellä?

Suomeksi.

5. Kotona vai matkalla?

Aina mukana.

6. Fakta vai fiktio?

Fiktio.

7. Yksi kerrallaan vai pinosta valikoiden?

Pinosta valikoiden.

8. E- vai ääni?

Ääni!

9. Laina vai omistus?

Molemmat, mutta enimmäkseen laina.

10. Netti vai divari?

Divari.

Omat kysymykseni:

1. Kenen romaanihenkilön kanssa voisit mennä naimisiin?

2. Kuka olisi luotettava ystävä, jolle kertoisit kaikki salaisuutesi?

3. Kenen kanssa olisi hauska matkustella?

4. Kenen jaaritukset pitkästyttäisivät sinua?

5. Ketkä kirjalliset hahmot eivät saaneet toisiaan, vaikka olisi ehdottomasti pitänyt?

6. Suositko lukiessasi tiettyjä nautintoaineita, ruokia, karkkeja tai juotavaa?

7. Jos kirjassa on paljon kirjoitus- tai asiavirheitä, alkavatko sormesi syyhytä niin, että lopulta on pakko alkaa korjata niitä?

8. Paras lukupaikka ikinä?

9. Oletko joskus ostanut vaatteen vain siksi, että se tuo mieleesi jonkun romaanihenkilön tai kirjan miljöön?

10. Millaiset miljööt romaaneisssa viehättävät?

Tammikuun vaateaatteet

En lupaa näin perinpohjaista selvitystä joka kuun päätteeksi, mutta nyt sattuu olemaan kirjatenttiin lukeminen välteltävänä ja vielä kiinnostusta vaatteisiin, joten summaan hieman tähän mennessä tapahtunutta Project 333:n tiimoilta.

Yllä näette koosteen tammikuun asukokonaisuuksista. Nokkelimmat jo huomasivat, että koosteessa on vain 18 kuvaa, vaikka kuussa oli 31 päivää. Kirjoitan tätä 30.1. joten kuun viimeiseltä päivältä ei ole kuvaa sen vuoksi ettei se ole vielä ollut ja tänään taas en ehtinyt napata kuvaa, koska piti juosta aamulla bussiin. Kateissa olevat 11 (!) asukokonaisuuskuvaa selittyvät sillä, että niinä päivinä en ole pukeutunut pesukarhuhousuja virallisemmin, toisin sanoen poistunut kotoa muualle kuin lenkille (hienompi nimitys koiran kanssa laahustamiselle). Hups.

Siispä 19 kertaa pukeuduttuani en ole vielä onnistunut kyllästymään vaatevalikoimaani. Kuvasta voitte myös päätellä, että 33 vaatteen kokoelmastani on edelleen suunnilleen puolet kokonaan käyttämättä. Enkä todellakaan tuntenut kiusausta käyttää jokerivaatteitani (ks. teksti 333 vaatetta). Oletinkin etukäteen, että talvikausi olisi projektin kannalta helppo, sillä käytän yleensä kahta villapaitaani vuorotellen ja vaihtelen vain T-paitoja niiden alla. Olen koko kuukauden käyttänyt myös samaa takkia, samoja kenkiä, samoja farkkuja ja jopa samaa kaulahuivia ja pipoa. Oikein yrittämällä yritin välillä vaihtelua, mutta palelluin aina ja päädyinkin lopulta hakemaan apua korukokoelmastani, mikä on ihan hyvä juttu. Tuleepahan niitäkin joskus käytettyä.

Olen pessyt kuukauden aikana pyykkiä kahdesti ja täytyy sanoa, että tunnelma on ollut aivan erilainen kuin aiemmin sitä tehdessäni. Pyykkikori on oikeasti tyhjentynyt kun olen lappanut sieltä vaatteet koneeseen ja lisäksi olen ystäväni ympäristö mielessäni laittanut koneeseen aina täytteeksi Armanin pyykkejä. Koska omia puhtaita vaatteitani on telineellä ollut paljon vähemmän kuin yleensä, on teline myös tyhjentynyt nopeasti kaappiin, enkä ole ajautunut siihen usein koettuun luuppiin, että puen vaatteet suoraan telineeltä päälleni ja heitän illalla pyykkikoriin, mikä johtaa siihen, että käytän jatkuvasti täysin samoja vaatteita sillä aikaa kun 80% vaatteistani lojuu vaatehuoneessa.

Tähän mennessä voin siis kaiken kaikkiaan todeta, ettei Projekti ole ainakaan haitannut elämääni. Mieli tuntuu aidosti puhtaammalta kun tiedän, ettei vaatekriisejä ole odotettavissa. Pyykkiä tosin täytyy pestä useammin, mutta samalla tiedän, ettei sitä tule tämän vuoden aikana kasaantumaan röykkiöiksi asti.

Project 333 pitää sisällään päätöksen olla ostamatta lisää vaatteita. Jos vaatteen päätyy ostamaan, pitää vastaavasti yksi lahjoittaa pois. Eikä riitä, että luopuu jostain kellarissa lojuvasta, vaan valinta pitää tehdä käytössä olevista 33 vaatteesta. Tämä tekee uuden hankkimisesta erityisen vaikeaa: ovathan ne 33 vaatetta luultavasti niitä, joista eniten pitää. Kolmen euron Gina Tricot -löytöjä ei siis tule tehtyä, vaan jokaista ostopäätöstä harkitsee huolella.

Olen onnistunut tammikuun ajan välttelemään (sydän verta vuotaen) alennusmyyntejä ja olen melko ylpeä itsestäni. Sallin kuitenkin lipsahduksia järjen rajoissa ja päätinkin vuoden alussa pitää kirjaa hankkimistani vaatteista, niihin menneistä rahoista ja niiden eettisyydestä tai epäeettisyydestä.

Tammikuun hankinnat

• Valkoinen alushame Fidasta, 1,50 €. Käytetty, siis eettinen. Lisäksi käyttötarve on jo tiedossa. Oikeastaan tämä on myös alusvaate, eikä niin ollen edes kuulu Projektin piiriin.
• Villasukat Prismasta, 2 €. Eettisyys: sanoivat olevansa EU:ssa valmistetut, mikä ei välttämättä tarkoita mitään, mutta ehkä jotain kuitenkin. Aitoa lampaanvillaa. Lisäksi ostin ne lahjaksi, ei siis varsinaisesti lasketa.
• Bändipaita kirpparilta, 1 €. Kirppikseltä eli eettinen. Käytetystä ei voida puhua, koska tuskinpa se sitä kunnosta päätellen oli. Tämä oli megadiili, enkä tätäkään ostanut itselleni, vaan Armanille, josta sai eurolla superonnellisen. Täysin sen arvoista.
• Tammikuun vaatemenot siis 4,50 €, puuvillan ryöstöviljelijöitä ei tuettu!

Lopuksi ihan vaan mielenkiintoinen huomio. Havaitsin nimittäin, että kaikista kaupoista juuri Lidlin vaatteissa - kaikissa jotka tarkastin - oli Confidence in textiles -merkki. Se tarkoittaa, että Lidlissä myytävät vaatteet ovat tutkitusti haitta-aineettomia. Lisäksi kaikissa vaatteissa oli Hohenstein-instituutin lätkä josta en ollut koskaan kuullutkaan, mutta joka googlaamisen perusteella vaikuttaa ihan pätevältä sekin.