"Kato ny tota kanttakin!"

James Patterson: Suzannen päiväkirja (2001)
Suom. Sirpa Meriläinen

En tiedä kumpi on blogeissa rasittavampaa, kritiikitön innostus vai avoin halveksunta jotain teosta kohtaan. Varoitan: nyt seuraa avointa halveksuntaa ja räkäistä naurua. Googlaamalla en löytänyt yhtään suomenkielistä blogimerkintää tästä kirjasta, mikä toivottavasti kielii siitä, että suurin osa ihmiskunnasta on siltä säästynyt. Katson kuitenkin aiheelliseksi varoittaa teitä tästä viattomasti kirjaston hyllyssä väijyvästä kammotuksesta. Tämä on kiistatta huonoin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Oikeasti. Jopa Pääministerin morsian on parempi, vaikka olisikin kaivannut ahkerampaa kustannustoimittajaa.

Mutta hei, kustannustoimittajahan meille löytyy tästä kirjasta! Kaikkein kliseisin chick lit -ammatti ikinä. Yllättävää ei liene sekään, että kustannustoimittajamme Katie on napannut komean ja kaikin puolin täydellisen Unelmien Poikamiehen työsuhde-etunaan. Ja mikä parasta, mies on rrrrrunoilija. Kuinka hurrrmaavaa. No niin, nyt täytyy tunnustaa, etten tiedä runoudesta mitään, enkä suoraan sanoen juuri pidä siitä. Suosikkirunoilijani on Arno Kotro, koska hän kirjoittaa selkokielellä kansan syville riveille (paitsi silloin kun käyttää ruotsinkielisiä sanoja, joita en ymmärrä, koska lakkasin niin ahkerasti kynsiäni peruskoulun ruotsintunneilla). Sanokaa siis te, ovatko nämä Mattin runossa esitetyt ajatukset ja säkeet uniikkia ajattelua ja/tai kieltä, joka voisi saada kustannustoimittajan ihmettelemään onneaan kun on löytänyt moisen kirjailijalahjakkuuden.

"Punainen parfyymipullo Niilin rannalta"?

Kustannustoimittaja-Katie on kuitenkin jotenkin päätynyt jätetyksi. Hurmaava mies on häipynyt selittämättömästi. Hetkeä myöhemmin Katie löytää oveltaan paketin, jonka sisällä on käsin kirjoitettu päiväkirja. Suzannen päiväkirja Nicholasille.

Katien hahmo ja "tarina" (jota ei liiemmin ole), ovat kirjassa pelkkä lavaste, joka mahdollistaa jokseenkin onnellisen lopun. Kirjan oikea tarina on Suzannen päiväkirja. Siitä käy ilmi, että Suzanne on Mattin vaimo ja hänen lapsensa äiti. Koko ikänsä lapsesta haaveillut Suzanne pursuaa onnea ja auvoisuutta saatuaan viimein Nicholasin kypsässä kolmenkymmenenviiden vuoden iässä. Hän alkaa kirjoittaa päiväkirjaa tallentaakseen siihen Nicholasin lapsuuden ja kaiken sen rakkauden, jonka keskellä tämä on saanut kasvaa.

Päiväkirja alkaa ajalta ennen Nicholasin syntymää. Suzanne on saanut sydänkohtauksen ja päättää hidastaa tahtia ennen kuin on liian myöhäistä. Suzanne opastaa Nicholasia ja lukijaa viiden pallon opetuksen avulla:

"Pallojen nimet ovat työ, perhe, terveys, ystävät ja mielenrauha. Ne kaikki on pidettävä ilmassa. Eräänä päivänä ymmärtää, että työ onkin kumipallo. Jos se putoaa, se kimmahtaa takaisin. Neljä muuta palloa - perhe, terveys, ystävät ja mielenrauha - ovat lasia. Jos joku niistä putoaa, se naarmuuntuu peruuttamattomasti ja lohkeaa, ehkä jopa särkyy kokonaan."

Siltä varalta että tämä tärkeä opetus menisi lukijalta ohi ensimmäisellä kerralla, se toistetaan kirjassa viitisenkymmentä kertaa.

Suzanne muuttaa Martha's Vineyardiin ja ryhtyy pitämään maalaislääkärin yksityispraktiikkaa. Kaikki naapurit ja potilaat rrrrakastavat häntä. Ja niin rakastaa Mattkin, jonka hän pian tapaa, ja kaikki rakastavat myös Mattia, koska Matt on niin hyvä ja komea. Suzanne tapaa pian tulevan anoppinsa, joka rakastaa häntä myös välittömästi ja hieman ou-doh-kos-ti kehuu samaan hengenvetoon poikansa takapuolta(!). Hyvä, tulevalla avioliitolla on kaikkien maailman ihmisten siunaus, joten hääkellot soivat. Pian syntyy Nicholas ja vasta sitten onni on täydellinen!

Siltä varalta, että joku vielä tänne asti päästyään olisi halukas lukemaan itse tämän kirjan, en kerro enempää. Lisäksi juoni on kertakaikkiaan niin ennalta-arvattava, että pystytte jo melko varmasti päättelemään, miten tässä käy. (Alla oleva kuva antaa viitteitä loppuratkaisusta, joten plärää ohi jos mielit kirjan lukea.)

Kirjan loppuun päästyäni halusin oksentaa. Hävettää tunnustaa, että luin kirjan reilun vuorokauden aikana. Puolustaudun kuitenkin niillä seikoilla, että A) kirja on hyvin lyhyt (265 sivua) ja suurella fontilla painettu, B) luvut ovat niin lyhyitä, että on aivan liian helppoa lukea "vielä yksi", C) halusin päästä kirjasta nopeasti eroon.

James Patterson on tunnettu jännityskirjoistaan ja Suzannen päiväkirja on siis häneltä uusi aluevaltaus. Wikipedia tietää, että kirja pitää sisällään omaelämäkerrallisia aineksia. Se tietysti tekee tarinasta entistäkin nyyhkyisämmän, mutta en silti hyväksy tapaa jolla kirja on kirjoitettu. Sen sivuilla suorastaan hehkuu neonvalokyltti: "Kirjoitettu viikossa!" ja mielestäni teos on törkeää romanttisten naislukijoiden aliarvioimista. Olen lukenut Pattersonilta aiemmin kaksi Naisten murhakerho -kirjaa ja kirjoitin ensimmäisestä: "Mielestäni kirja vaikuttaa nopeasti kirjoitetulta purkalta, johon on ympätty ystävyyttä, ymmärrystä, rakkautta, seksiä, viihdettä ja draamaa juuri naislukijoita ajatellen."

Jos se oli purkkaa, Suzannen päiväkirja on mauttomaksi jäystetty, ojanpohjalle sylkäisty, mudassa kierinyt ja kengänpohjaan tallautunut käytetty purkka!

Lopuksi tahdon huomauttaa, etten suinkaan paheksu romanttista naistenkirjallisuutta yleensä. Salainen paheeni on aina ollut Danielle Steel, enkä ole aina ollut täysin immuuni myöskään Nicholas "Siirappi" Sparksille. Kaikki tarvitsevat joskus ripauksen romantiikkaa vaikka väkisin ja se on ihan hyväksyttävää, terve tapa käsitellä tunteita jne. Mutta tämä kirja on ihan oikeasti huono oman genrensä edustaja.

Olen puhunut!

Julmaa hauskaa

David Nicholls: Kaikki peliin (2012)
Suom. Sauli Santikko

Vaistoan, että tämä kirja tulee katoamaan mielestäni salamannopeasti. Tunnen jo romaanidementian ensioireet, vaikka lopetin kirjan lukemisen vasta tänä aamuna. Niinpä yritän kirjoittaa tästä pikaisesti ennen illan päätapahtumaa, BB:tä.

Tapani mukaan olin epävarma siitä, onko blogisosiaalisesti hyväksyttyä olla tästä teoksesta sitä mieltä kuin olen, ja googlasin sen. Mari A:n kirjablogi oikeutti mielipiteeni heti, eikä minun siis tarvinnut käydä merta edempänä kalassa. Mari myös kiteyttää mielipiteeni, jota en olisi itse osannut edes muotoilla niin yksinkertaisesti: pidin kyllä kirjasta, mutta en sen päähenkilöstä. Brian on kirjallisuudenopiskelijana ihan uskomaton luuseri! Brian on joka ilta kännissä, joka päivä krapulassa, lintsaa käsitykseni mukaan jokaiselta luennolta, kirjoittaa surkeita esseitä ja nukahtaa aina kun yrittää lukea kirjaa. Brianilla on huono iho ja huono itsetunto, minkä vuoksi hänen pitää juoda hitosti viinaa, että uskaltautuu tekemään tyttöihin vaikutuksen tanssimuuveillaan. Ja vasta seuraavana päivänä morkkiksen kourissa Brian tajuaa, että taputtava yleisö olikin ironinen, ei ihailua täynnä.

Tietysti Brianin pitää rakastua yliopiston halutuimpaan tyttöön, Aliceen, joka on kuin jumalatar. Käsittämättömintä kirjassa onkin se, miten Alice ei kaikesta Brianista huokuvasta viinan ja luuserimarinadin lemusta huolimatta ole tälle täysin kylmä. Siksi kirja ehkä koukuttaakin. Alice pitää Briania otteessaan kuin kuminauhalla, välillä löysää ja välillä kiristää, vetää lähelle, päästää kauemmas. Kirjaa on pakko lukea, koska haluaa tietää miten tarinassa käy. Ja vaikka Brian onkin oman elämänsä antisankari ja pälli johon lukija ei koskisi pitkällä tikullakaan, hänelle on pakko toivoa vain hyvää. Siis naista, joka pelastaisi hänet omalta itseltään.

Viha ei ole se tunne, jota Brian herättää, vaan sääli. Ja voi sitä myötähäpeän määrää. Kirjan kannessa luvattu "Niin noloa. Niin totta. Niin hauskaa." kieltämättä on ihan hyvä kiteytys. Itselleni tuli kuitenkin suoraan sanoen paha mieli siitä, että aika ajoin minulla todellakin oli hauskaa. Brian-parka kulkee leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä, nöyryytyksiä jotka vain pahenevat ja lopussa huipentuvat uskomattoman tuskaiseksi ja ahdistavaksi lukukokemukseksi, ja sille on vain pakko nauraa, koska Nicholls on niin taitava.

En pitkästytä itseäni kertaamalla tähän kirjan juonta, sillä kuten Helsingin Sanomien arvostelussa todetaan: "Asetelma ei poikkea millään tavalla siitä Eiffelin korkuisesta pinosta nuortenkirjoja, joka ristiksemme on kirjoitettu." Mainittakoon, että Rebeccan hahmo ja hänen suhteensa Brianiin ovat kuin suoraan mistä tahansa Tuija Lehtisen nuortenkirjasta, jotka ovat mielestäni todella hyviä ja nautin niistä suuresti teini-iässä, mutta joissa on lähestulkoon kaikissa sama juoni.

Avioliittojuonen kuolema

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (2012)

Suom. Arto Schroderus

Tässäpä kirja, joka jo ensimmäisillä sivuillaan sai sormeni syyhyämään bloggaamisen kaipuusta - ja samalla sai kirjoista bloggaamisen tuntumaan niin kovin pintapuoliselta ja turhanpäiväiseltä touhulta. Kirja puhutteli pientä kirjallisuudenopiskelijan sieluani kosiskellen kertomuksilla college-elämästä ja alkuun varsin tiuhalla kirjallisuusviittausten tykityksellä. Löysin kirjasta itseni:

"Oli siis olemassa suuri joukko opiskelijoita, jotka olivat vain ajautuneet lukemaan kirjallisuutta pääaineenaan. Koska heidän vasen aivopuoliskonsa ei ollut kyllin hallitseva tieteeseen, koska historia oli liian kuivaa, filosofia liian vaikeaa, geologia liian öljypainotteista ja matematiikka liian matemaattista - koska he eivät olleet musikaalisia, taiteellisia, taloudellisesti motivoituneita tai oikeastaan niin kovin fiksuja, nämä ihmiset tavoittelivat yliopistollista tutkintoa tekemällä suurin piirtein samaa kuin olivat tehneet ensimmäisellä luokalla: he lukivat kertomuksia. Kirjallisuutta opiskelivat pääaineenaan ne, jotka eivät tienneet mitä olisivat opiskelleet pääaineenaan." (Naimapuuhia, 38.)

Haa! Vaikka en olekaan kirjallisuuden pääaineopiskelija, voin samaistua tähän täysin. Hain yliopistoon opiskelemaan informaatiotutkimusta, koska kuulin baarissa, että sinne on helppo päästä. Informaatiotutkimus (ja interaktiivinen media, joka myöhemmin lisättiin oppiaineen nimeen jotta se saataisiin vaikuttamaan vieläkin luotaantyöntävämmältä) osoittautui nopeasti kaikkea muuta kuin omaksi alakseni, ja niinpä aloin kasvattaa kirjallisuuden sivuaineopintojani. Aika ajoin löydän kirjallisuudenopiskelusta sen kaikkien kaipaaman tunteen, "tää on mun juttu", mutta Eugenidesin analyysi on silti riemastuttavan tarkkanäköinen. Totta kai "tää on mun juttu", koska teen sitä samaa kuin ensimmäisellä luokalla: luen kertomuksia. Tämänkin kirjan luin, koska se oli erään kurssin lukulistalla.

Naimapuuhia sijoittuu 1980-luvulle. On Madeleinen, Mitchellin ja Leonardin valmistujaispäivä. Ensimmäisenä lukijalle esitellään Madeleine, teoksen hallitsevin henkilöhahmo. Madeleine on se perinteinen romaanikirjallisuuden sankaritar, joka on saanut käsityksensä rakkaudesta lukemalla romaaneja. Madeleine on kiintynyt viktoriaanisen ajan romaaneihin, jotka vaikeuksien jälkeen huipentuvat avioliittoon. Tätä perinteistä kaavaa kutsutaan avioliittojuoneksi, joka on myös Naimapuuhien alkuperäinen nimi: The Marriage Plot. Heti alkuun teos esittää professori Saundersin suulla, että "romaanimuoto oli huipentunut avioliittojuoneen eikä ollut koskaan toipunut sen katoamisesta" (s. 39). Saundersin mukaan sukupuolten välinen tasa-arvo, avioero ja avioehto ovat tappaneet avioliittojuonen, mitätöineet avioliiton merkityksen ja siten myös romaanien merkityksen. "Mitä väliä sillä olisi, kenen kanssa Emma menee naimisiin, jos hän voisi myöhemmin hakea avioeroa?" (s. 39).

Totta! Vai onko? Koko teoksen tulkitseminen tämän teorian valossa vaatisi työkaluja, joiden käyttöä en täysin hallitse. Se on kuitenkin selvää, että ainakin itse pyrin alusta asti lukemaan tätäkin teosta avioliittojuonena. Madeleinen kirjan alussa särkynyt sydän aktivoi avioliittojuonen kehyksen ja luin kirjaa ensisijaisesti kiinnostuneena siitä, kenen kanssa tämä päätyy yhteen ja millä tavalla. Teos ei kuitenkaan tarjoa suoraviivaista suudelmasta avioon -kehityskertomusta, vaan osoittaa, miten tasa-arvo ja avioero eivät suinkaan ole tappaneet romaanimuotoa, vaan monimutkaistaneet avioliittojuonta entisestään ja tarjonneet loputtomasti uusia mahdollisuuksia.

Lisäksi väitän, että avioliittojuoni ei suinkaan edes ole kuollut. Kauniit ja rohkeat perustuu edelleen pitkälti sille, eikä avioliiton suomaa täyttymystä vähennä yhtään se, että avioliittoja on jo useampi kymmenen takana. Polttarittarissa Kirsten Dunstin henkilöhahmo, menestyvä ja itsevarma nykynainen tuntee olevansa täysi luuseri, koska häntä ei ole kosittu. Harlekiinikirjat huipentuvat avioliittoon. Moniakin monituisemmat tv-sarjat päättyvät siihen, että kausitolkulla toisiaan jallittaneet hahmot viimein päätyvät yhteen, niin kuin katsojat ovat koko ajan toivoneet käyvän. Kaikki romanttiset komediat perustuvat sille idealle. Edward ja Bella menevät naimisiin, eikä kukaan Twilight-sarjan luettuaan tietenkään ajattele, että "joo joo, kyllä ne vielä ottaa eron".

Madeleine on varsin perinteisessä tilanteessa (aika samanlaisessa kuin Bella). Hän on rakastunut Leonardiin, kuten kaikki muutkin tytöt collegessa. Leonard on viileä, seksikäs, älykäs ja kiehtovan monimutkainen, mikä tietysti lupaa hankaluuksia. Madeleinea ei karkota edes Leonardin maanis-depressiivisyys (eikä Bellaa se että Edward on kuollut). Tarjolla olisi kuitenkin järkevämpi vaihtoehto, maata Madeleinen jalkojen alla palvova Mitchell (ja Bellalle Jacob). Madeleine kuitenkin näkee Mitchellin vain ystävänä, eikä ole kiinnostunut tästä fyysisesti.

Mitchell pakenee Madeleine-kuumettaan valmistumisen jälkeen Intiaan ja kamppailee siellä uskonasioiden kimpussa. Leonard ja Madeleine käyvät taistoon maanis-depressiivisyyttä vastaan.

Naimapuuhia on äärimmäisen koukuttava teos, vaikka onkin vaikea sanoa miksi. (Ja vaikka inhoan kirjoja, joita ei ole jaettu inhimillisen pituisiin lukuihin.) Juonessa ei ole mitään kovin erikoista, päin vastoin. Eugenides kirjoittaa kuitenkin niin taitavasti, että kirjan maailmaan tempautuu auttamatta sisälle. Fokalisaatio vaihtelee Madeleinen, Mitchellin ja Leonardin kesken, ja aina kun näin käy, unohdin lukiessani muut päähenkilöt kokonaan, niin eläviä mielenmaisemia Eugenides luo.

Kirjan tunnelma, alkuasetelma ja jossain määrin sekä henkilöt että tapahtumatkin toivat mieleeni viime vuonna lukemani David Nichollsin Sinä päivänä. Pidin myös siitä paljon. Molemmissa kirjoissa kirjallisuudenopiskelijanaispäähenkilö esimerkiksi esittää melkein saman teorian siitä, kuinka ihmiset avioituvat kolmessa vaiheessa - mikä vain alleviivaa sitä, kuinka nuorten opiskelijoiden uniikit ajatukset aika harvoin ovat kovin uniikkeja. Vippilainahyllystä mukaani tarttui sopivasti Nichollsin tuore suomennos Kaikki peliin, jonka kimppuun käynkin seuraavaksi. Viivyn siis vielä tovin fiktiivisten kirjallisuudenopiskelijoiden parissa.

Hulluna kaikkea!

Jiihaa, haamumunkit ja leffaliput ovat taas täällä huomisesta alkaen! Hullut päivät, hullut hinnat ja hulluna ihmisiä, Dollyn donitsien hullun ihanaa tuoksua unohtamatta. Mainitsen tästä siksi, että aina Hullujen päivien kynnyksellä blogini löytää joukon ihmisiä, jotka epätoivoisesti etsivät netistä Hullujen päivien Finnkinon leffalippupaketin hintaa. Tällä kertaa se on sama kuin viimeksi: 74 euroa / 10 lippua. Muistin virkistykseksi muista keinoista luikahtaa elokuviin edullisesti: Näin luistelet leffateatterien riistohintojen ohi!

Olen viime aikoina ollut kiireinen niin koulujuttujen kuin hääkrääsän myymisenkin parissa, mikä on jälleen kerran näkynyt blogissani. Vastaan on kuitenkin tullut jos jonkinmoista kiinnostavaa kulttuurihässäkkää, jota referoin nyt lyhyesti.

Murhaloukku. Kuvaaja: Harri Hinkka

Hevijuuseri-korttini lähestyvä vanheneminen ajoi minut Tampereen teatteriin katsomaan Murhaloukkua. Näytelmä on Ira Levinin (Rosemaryn painajainen) kirjoittama ja perustuu pitkälti yllättäviin käänteisiin. Näytelmän päätyttyä yleisöä jopa pyydettiin ystävällisesti olemaan paljastamatta sen juonta. Eikä sen paljastamisessa juuri järkeä olisikaan, koska se kuulostaisi vastenmielisen sekavalta sopalta tiivistettynä. Yllättäviä käänteitä ja säikähdyksiä tosiaan piisasikin ja näytelmä on mielenkiintoisella tavalla metafiktiivinen. Vaikka sitä oli viihdyttävä katsoa, lopulta se jätti minut kuitenkin aika kylmäksi.

Ehkä ongelmana on se, että vuoden 1978 jälkeen, jolloin näytelmä on kirjoitettu, on kirjallisuuden ja elokuvien piirissä tapahtunut niin paljon, että lukijat ja katsojat osaavat jo odottaa yllätyksiä ja "lukea" metafiktiota ilman että se sekoittaa pään. Metafiktiota on kirjoitettu jo kauan ennen termin keksimistä (esimerkiksi Don Quijote 1600-luvulla), mutta itsetiedostavuudestaan tunnettuna postmodernina aikana se on lisääntynyt suorastaan räjähdysmäiseksi ja mielestäni siitä on tullut jopa trendi.

Elokuvissa metafiktio on yleistynyt vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Slashfilm.com esittää, että elokuva on astunut lähes huomaamatta uudelle aikakaudelle, metaelokuvan aikaan. Jutun alussa komeilee kuva Vampyyrien imussa -leffasta, joka parodioi Twilightia (ja joka kaikkien Twilight-leffoja nähneiden kannattaa katsoa, vaikka se on aika huono, sillä pääosan esittäjä Jenn Proske toistaa Kristen Stewartin maneereja aivan loistavasti). Slashfilm ei kuitenkaan nosta leffaa "uuden" metaelokuvan lippulaivaksi, vaan käy kattavasti läpi itsetiedostavan elokuvan historiaa ja toteaa:

"To some degree, self-awareness in film has almost become a necessity, since anybody who’s spent a significant portion of their lives watching movies and TV shows has already grown tired of the stories that most of them are telling."

Niinpä. Siis varmasti vuonna 1978 tämä näytelmä on ollut teatteriin tervetullutta vaihtelua. Huolestuttavaa onkin se, miten koko tämä meta-juttukin alkaa jo tuntua niin kuluneelta. Mitä seuraavaksi?

Jos tätä näytelmää ei pääse Tampereelle katsomaan, sen voi aina lainata kirjallisessa muodossa kirjastosta nimellä Murhaleikki tai katsoa siihen perustuvan leffan nimeltä Murhaleikki (Deathtrap).

Kävin myös ensimmäistä kertaa Tampereen Klubilla järjestettävissä Doc Lounge -illoissa, kun siellä esitettiin vuoden kuumin dokumenttitapaus The Imposter (2012).

The Imposter.

Dokumentti kertoo ranskalaisesta Frédéric Bourdinista, joka 1990-luvulla onnistui uskottelemaan texasilaisperheelle olevansa Nicholas Barclay, perheen kolme vuotta aiemmin kadonnut poika. Ideana tämä kuulosti vielä ihan mahdolliselta, vaikka onkin vaikea käsittää miksi kukaan tekisi sellaista. Tapauksen yksityiskohdat kuitenkin tekevät siitä äärimmäisen kummallisen. Ensinnäkin Bourdin oli tapahtumien aikaan 23-vuotias, kun taas Nicholas Barclay olisi tuolloin ollut kuudentoista. Toiseksi Bourdinilla oli tummat hiukset ja ruskeat silmät, kun taas Nicholasin hiukset olivat vaaleat ja silmät siniset. Hiukset Bourdin värjäsi vaaleiksi, muttei pystynyt peittämään tummaa parrankasvuaan täydellisesti. Silmien värin muutoksen selittämiseksi hän laati puoliscifistisen teorian, jonka mukaan väri oli hänen kaappaajiensa toimesta muutettu. Ja kaikki meni läpi. Bourdin onnistui huijaamaan itselleen Amerikan kansalaisuuden ja Nicholasin perhe otti hänet avosylin vastaan ja kotiinsa asumaan.

Dokumentissa Bourdin itse kertoo koko huijauksen kulun alusta loppuun. Hän on sympaattisen ja mukavan oloinen, mutta mikä tärkeintä, äärimmäisen vakuuttava ja lopulta suorastaan pelottava. Bourdinin lisäksi oman näkemyksensä tapahtumien kulusta kertovat Nicholasin äiti ja sisar, sekä tapauksen kanssa tekemisissä olleet viranomaiset.

Mikäli tapausta ei tunne - ja Suomessa sitä ei varmaankaan moni tunne tai ainakaan muista - tämä dokumentti tarjoaa myös mielenkiintoisia yllätyskäänteitä, eikä siitä kannatakaan kertoa enempää. Dokumentin rakenne ja trillerimäisyys toivat mieleeni sen taidokkuuden, jolla Anu Silfverbergin ja Hanna Nikkasen artikkeli Uskomaton murhenäytelmä Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä (7/2012) on kirjoitettu. Kyseessä on siis se Aito ja Alkuperäinen juttu Enkeli-Elisan tarinan epäilyttävyydestä ja se kannattaa lukea jos sen jostain käsiinsä löytää, sillä kyseessä on trilleri ja varsinainen journalistinen taidonnäyte.

Metafiktion kanssa olen viime aikoina viettänyt enemmänkin aikaa liittyen meneillään olevaan kirjallisuuden kurssiin. Valitsin lopputyöni aiheeksi Jonathan Safran Foerin kirjan Kaikki valaistuu (2002), joka on niin kiehtovasti pullollaan piilomerkityksiä ja pieniä tarinoita tarinoiden sisällä, että mieleni on saanut siitä suorastaan ähkyn. Olen aiemmin kirjoittanut kirjasta, että se on "samalla hullun hauska ja mielettömän syvällinen, että se teki minut surulliseksi ja iloiseksi, ja että olin hetken aikaa hukassa kun se loppui". Kaikessa höpsöydessään tämä määritelmä on edelleen varsin kuvaava, vaikka tällä kertaa luinkin kirjaa kirjallisuudentutkijan suurennuslasin kautta. Mestariteos, ehdottomasti! (Kenties palaan tähän kirjoitettuani sen lopputyön.)

Yliopistolla todellakin voi olla sivistävä vaikutus! Jouduin nimittäin lukemaan erästä toista kurssia varten varsinaisen klassikkoteoksen, Bram Stokerin Draculan (1897). Aloin itse asiassa lukea sitä vapaaehtoisesti, mikä teki minusta sille vastaanottavaisen. Myöhemmin siitä tuli pakollista, mutta onneksi olin jo valmiiksi vastaanottavainen. Taas kerran sain hämmästyä sitä, etteivät suinkaan kaikki ennen 1990-lukua kirjoitetut kirjat ole järjestään puisevia. Draculassa on sitä leppoisaa vanhan ajan tunnelmaa, hidasta liikkumista hevosvankkureilla, sähkeitä, tuumailua, illallisen jälkeisiä sikari- ja suunnittelusessioita... Oikeastaan kirja toi kierolla tavalla mieleeni Twilight-kirjat siinä mielessä, että lopputaisteluun valmistaudutaan niin huolella ja suunnitellen, että itse taistelu onkin sitten varsin nopeasti ohi.

Dracula koostuu kokoelmasta eri henkilöiden kirjoittamia aineistoja: päiväkirjoja, lehtileikkeitä ja kirjeitä. Kirja alkaa pitkällä katkelmalla asianajaja Jonathan Harkerin päiväkirjasta. Pahaa-aavistamaton Harker matkustaa Transylvaniaan kreivi Draculan linnaan järjestelläkseen tämän muuttoa Lontooseen. Kreivi on häntä kohtaan vieraanvarainen ja ystävällinen, mutta pian Harker huomaa olevansa linnassa vankina. Ja ettei kreivillä ole peilikuvaa. Eikä tämä koskaan syö. Ajalle ja tyylille tyypillisesti Harker ei ole varma, onko tulossa hulluksi, vai onko maailma hullumpi kuin hän tiesi.

Kirja jatkuu Harkerin morsiamen Minan ja tämän ystävän Lucyn kirjeenvaihdolla, jossa he keskustelevat pitkään ennen kaikkea miehistä. Myöhemmin mukaan tarinaan liittyvät Lucyn kolme kilpakosijaa, joista yksi isännöi paikallista hullujenhuonetta. Romaani koostuu taidokkaasti kasatusta palapelistä, sillä alkuun irrallisen oloiset tarinat yhdistyvät pian yhdeksi suureksi eepokseksi ja matkaksi kohti yhteistä päämäärää. Sympaattisin kirjan henkilöistä on tohtori Van Helsing, joka saapuu Amsterdamista saakka avaamaan tavallisten ihmisten silmät näkemään maailman yliluonnollisuuden ja pahuuden. Kauan Van Helsing saakin kaivella todisteita, sillä mukavuudenhaluista yläluokkaa ei hevin hetkauteta tutuista ja turvallisista käsityksistään.

Jarkko Laineen suomennos (2010) on mukaansatempaava ja kirjan yhteyteen on liitetty Laineen laaja kommentaari romaanin sisältämistä kulttuuriviittauksista, sanojen etymologiasta ja maantieteellisistä tosiasioista, sekä jälkipuhe Pieni johdatus vampyyrien maailmaan.

Rakkautta ja anarkiaa -festareilla näin Pablon (2012), dokumentin graafikosta joka mullisti leffojen alkutekstien maailman, Your Sister's Sisterin (2011), joka oli festaritarjontaan nähden melko perinteinen kolmiodraama, Laurence Anywaysin (2012), joka oli kaunis, herkkä ja kiinnostava ja ylitti kaikki tylsään traileriin perustuneet odotukseni, sekä koulukiusaamisdokumentti Bullyn (2011), joka oli ärsyttävä, tylsä ja sai minut uskomaan, että kaikilta amerikkalaisilta puuttuu jokin osanen aivoistaan.

Laurence Anyways.

Lisäksi kävin katsomassa Polttarittaret (Bachelorette) (2012), josta olin toiveikas ja ajattelin, että se jatkaa Bridesmaidsin (2011) aloittamaa naisten välisiin suhteisiin keskittyvän romanttisen komedian ideaa. Suhteita enemmän leffa keskittyy kuitenkin sekoiluun ja siihen iänikuiseen kysymykseen: miten voi olla mahdollista että se lukion läski lehmä pääsee naimisiin ennen prom queenia? Tyttöiästä ylikasvaneet bilehileet näyttäytyvät jokseenkin säälittävinä, mutta onneksi häähumusta löytyy jokaiselle jonkinlainen miespuolinen lohduttaja.

Voisin jatkaa tätä namedroppailua loputtomiin, mutta riittäköön tämä tällä erää. Palaan asiaan saatettuani loppuun pari lukemaani kirjaa.

Polttarittaret.

Tassunjälkiä Euroopassa

Aloitin tämän tekstin jo viikko sitten. Kuvittelin, että töiden lopettaminen tylsistyttäisi minut hengiltä alle viikossa, mutta vielä mitä. Yliopistossa ihminen saa ihan oikeasti pidettyä itsensä kiireisenä, jos ei lopeta kursseja kesken siksi, että niillä pitää tehdä ryhmätöitä. (Suurta tuskaahan ne tuottavat, mutta tästä eteenpäin yritän sinnitellä.) Olen ehtinyt olla nyt reilun kuukauden naimisissa ja tähän mennessä voin suositella kokemusta kaikille. Suurin syy siihen on se, että mikään ei ole muuttunut - ja silti olen monta kokemusta rikkaampi. Lahjarahat törsättiin Berliinissä, Prahassa, Wienissä ja Hampurissa bubble teahan ja erinäisiin pääsylippuihin. Notta kiitosta vaan. Tässä tulee kuvallinen tiivistelmä reissusta.

Matkakertomuksen muodostaminen näin jälkikäteen tuntuu aina kovin riittämättömältä ja pintapuoliselta. Sen takia kirjoitankin aina Euroopan-kiertueillamme matkapäiväkirjaa joutohetkinä. On hämmästyttävää, miten nopeasti pienet kameran tavoittamattomat jutut unohtuvat, kaupungit sekoittuvat muistoissa ja lopulta eri vuosina tehdyiltä reissuilta muistaa lähinnä niitä yhdistävät tekijät, eikä suinkaan sitä, mikä kustakin teki ainutlaatuisen. Koska koko matkapäiväkirjan skannaaminen olisi aika vaativaa ja tuhannesta valokuvasta on mahdotonta valita tyydyttävästi vain pientä määrää, poimin tähän vain joitakin hassuja pieniä yksityiskohtia.

Ensimmäiseen levähdyspaikkaamme Berliiniin päästyämme olimme jo molemmat armottoman kipeitä. Häästressi ilmeisesti purkautui sillä tavalla, sillä melkeinpä kaikki, joilla häiden suhteen oli stressattavaa ollut (anopit, kaaso, morsiamen isä...), raportoivat matkan aikana flunssastaan. Vietimme Berliinissä vain kaksi yötä ja yhden päivän, sillä huimaavan pitkien junamatkojen välillä on tarpeellista pitää mahdollisimman monta taukoa. Tuona päivänä Berliinissä nukuimme hotellissa pitkään ja vaeltelimme sitten ympäri kaupunkia päämäärättömästi. Löysimme tavaratalon, jonka lelu- ja paperiosasto oli kuin suoraan märistä unistani, ja vietimme siellä runsaasti aikaa. Onneksi häät olivat imeneet kaikki rahat tähän mennessä ja palkkapäivä siinteli vielä kaukana tulevaisuudessa, joten rinkkani ei täyttynyt pesukarhuista ja muistikirjoista, kuten olisi saattanut odottaa. Jouduin jättämään kauppaan myös häätamineissaan keikailevat Edwardin ja Bellan. Yhdennäköisyys Kristen Stewartin ja Robert Pattinsonin kanssa ei näillä Barbie-nukeilla tosin ollut päätä huimaava, mutta se että niitä löytyi kyseisestä tavaratalosta oli ainutlaatuista. (Saksassa Twilight vaikutti muutenkin olevan vielä kova juttu, mutta kun sitten siirryimme Itävallan puolelle, jopa kaikki kirjat vaikuttivat kadonneen hyllyistä. Sen sijaan siellä fanitettiin isosti ja näyttävästi Vampyyripäiväkirjoja.)

Saksassa pesukarhut ovat levittäytyneet jopa mainosalalle. Wikipedia kertoo: "Huhtikuun 12. päivänä vuonna 1934 Hessenissä Ederseellä lintutarhuri Rolf Haag käski päästää Saksan luontoon kaksi paria pesukarhuja 'rikastuttaakseen kotimaista eläimistöä'. Tällä hetkellä Saksassa on arviolta 300 000-500 000 pesukarhua."

Prahassa Kafkan asuintalon paikalla sijaitsee nykyään pieni Kafka-museo ja kahvila.

Mucha-museo Prahassa sijaitsi aivan hotellimme (mahtava ja ultramoderni Fusion Hotel) vieressä, joten se oli itsestäänselvä alku museokierrokselle. Alfons Muchaa pidetään yhtenä art nouveaun tärkeimmistä edustajista ja hänen grafiikkansa ovat varmaan monelle muullekin ikään kuin salaa tuttuja.

Prahan vahamuseo ei tosiaan ollut Madame Tussaudin tasoa, mutta siinä oli kiitettävää asennetta ja kantaaottavuutta. Yksi huone oli omistettu pelkästään diktaattoreille, jotka seisoivat puhujanpöntössä veriroiskeiden tahraaman seinän edessä - lukuun ottamatta Hitleriä, joka huusi yksin tyhjyyteen lasikaapin uumenissa. Mukana oli paljon paikallisia suuruuksia, joista ehkä suurimpana Kafka, mutta myös prinsessa Dianan ja Michael Jacksonin kaltaisia julkimoita.

Prahassa osallistuimme myös Ghosts & Legends -kierrokselle, jonka aikana kävelimme oppaan johdolla kaupungin pimeitä kujia pitkin ja kuuntelimme ikiaikaisia kauhujuttuja golemista, hulluista munkeista ja mitä ikävämmin tavoin päätttyneistä rakkaustarinoista. Kierros oli ehkä enemmän humoristinen kuin kammottava, mutta kieltämättä kävin sydänkohtauksen partaalla pariin otteeseen kun palkatut haamut pomppivat esiin pimeyden keskeltä.

Kampan modernin taiteen museossa oli esillä toinen toistaan masentavampia teoksia, jotka tuntuivat kaikki tavalla tai toisella käsittelevän sotaa - jopa ne maalaukset joissa oli vain palloja tai raitoja. Vaihtuvana näyttelynä oli Goya's Visions, jonka synkeyden rinnalla tämänhetkinen yötaivaskin kalpenisi.

Tuore aviomieheni bongasi kadulta astronomisen kellon lähettyviltä Prahan suosituimman jazz-klubin ja suostuin mukaan kuuntelemaan Jotainrandombändiä ensinnäkin siksi, että olen Hyvä Vaimo ja toiseksi siksi, että olin utelias näkemään, millainen on oikea jazz-klubi, koska en ollut koskaan sellaisella käynyt. Paikka ei tuottanut pettymystä. Käsitykseni jazz-klubeista perustuu yksinomaan siihen Sinkkuelämää-jaksoon, jossa Carrie ja Kiho käyvät sellaisella ja Carrie iskee sieltä jazz-muusikon. Harvoin mikään asia tosielämässä on kuin telkkarissa, mutta jazz-klubi Agharta oli täsmälleen sellainen kuin Sinkkuelämää-sarjan jazz-klubi muistoissani. Niinpä keikasta teki jännittävän yksinomaan kellari, jossa se järjestettiin. Sain heti myös vaimopisteitä, sillä olin lähestulkoon ainoa paikalla olleista vaimoista, joka ei nukahtanut kolmituntisen keikan aikana.

Jazz-luolan jälkeen kävimme katsomassa astronomista kelloa, joka näyttää planeettojen asennot, ja josta ei sen vuoksi normaali ihminen tajua hölkäsen pöläystä. Kello on kuitenkin legendaarinen (ja vanha) ja turistien yksinkertaisesti kuuluu mennä tapittamaan sitä hieman ennen jotain tasatuntia, sillä silloin tapahtuu kummia. Ensimmäisellä kerralla kun pällistellessämme sen alla tosiaan tapahtuikin kummia, sillä mitään ei tapahtunut. Turistit buuasivat ja lähtivät hiljalleen päät riipuksissa pois paikalta. Toisella kerralla kun satuimme paikalle, tapahtui kuitenkin se mitä kuuluukin tapahtua aina tasatunnein: kellon yllä olevat ovet aukesivat ja yksitoista apostolia sekä Paavali kiersivät ovensuussa moikkaamassa yleisöä. Samalla Kuolema (kuvassa oikealla, pikkuruinen luuranko) heilutteli lyhtyä ja käänsi lopuksi tiimalasin ympäri. Varsinainen jännitysnäytelmä!

Liikuntaakin saimme Prahassa, sillä kävelimme eräänä päivänä kaupungin parhaalle näköalapaikalle, hiiskatin korkealle kukkulalle, joka oli mielettömän kaunista puistoaluetta. Sen laella kohosi Petrinin näkötorni, joka on pienoisversio Eiffel-tornista (muistaakseni kymmenesosa sen koosta) ja rakennettiin maailmannäyttelyä varten vuonna 1891 (ihan niin kuin Eiffel-torni rakennettiin Pariisin maailmannäyttelyä varten joitain vuosia aiemmin).

Mielenkiintoinen ja jatkuvasti elävä turistinähtävyys Prahassa on Lennon-seinä. Alkuperäinen Lennonin kuva on kadonnut jo kauan sitten uusien maalikerrosten alle, sillä seinään voi vapaasti töherrellä omia rauhan, rakkauden tai Lennonin inspiroimia graffitejaan.

Alla lemmenlukkoja lähellä Lennon-seinää. Tampereen rakastavaisilla on vielä vähän kirimistä tällaisen lopputuloksen saavuttamiseksi. (Eikä asiaa yhtään edistä taiteilijoiden hinku sulattaa universaalista rakkaudesta harmaa möykky.)

1990-luvulla prahalaisissa kauhistusta herättänyt "Tanssiva talo", joka tunnetaan myös nimellä "Fred ja Ginger" keräsi liepeilleen paljon turisteja.

Ah, kyllä euro vaan on hyvä valuutta. Parasta siinä on se, ettei sitä tarvitse vaihtaa ulkomaille mennessään. Siis melkein koskaan. Prahassa rahanvaihdon kanssa piti kuitenkin vempuloida useaan otteeseen, eikä aina voi onnistua. Viimeisenä iltana meidät ryövättiin rahanvaihtopisteessä niin, että saimme suunnilleen puolet niistä kruunuista jotka meille olisivat kuuluneet. Tilanne johti meidät luultavasti häämatkamme ikimuistoisimman illallisen, Kentucky Fried Chickenin kanaämpärin äärelle! Hyi, hyi, ja vielä kerran hyi.

Wienissä kulttuurikierros saattoi jatkua. Alla olevan kuvan nappasin Sigmund Freudin työhuoneen ikkunasta. Inspiroiva näkymä, eikö totta?

Wienissä vietetään tänä vuonna Gustav Klimtin juhlavuotta. Sen kunniaksi jokainen kaupungin museo mainosti näyttävästi Klimtillä ja vaikuttikin siltä, että taiteilijan tuotanto oli jaettu kristillisesti tasan niin että kaikki saisivat osansa turistiryntäyksestä. Päädyimme Karlsplatzin museoon siksi, että sinne oli kuun ensimmäisenä sunnuntaina vapaa pääsy. Museo brassaili maailman suurimmalla Klimt-kokoelmallaan ja kieltämättä se olikin suuri. Maalauksia siellä oli kuitenkin vain kolme ja muuten kokoelma koostui luonnoksista.

Sinä samaisena ilmaisen museokierroksen sunnuntaina kävimme myös yhdessä Beethovenin lukuisista asunnoista...

 

 

Kunsthallen William S. Burroughs -näyttely oli mielenkiintoinen, sillä kirjallisuus on aina ollut taiteenlajeista lähinnä sydäntäni. Esillä oli toki myös käsittämättömiä töherryksiä, mutta eniten minua kiehtoivat Burroughsin tarkkaan dokumentoidut kirjalliset kokeilut.

Mielenkiintoista arkkitehtuuria löytyi Wienistäkin. Yllä Hundertwasserhaus, kapinallisen Hundertwasserin suunnittelema kerrostalo, jossa nykyään on kaupungin vuokra-asuntoja.

Wienin Schönnbrunnin eläintarha, maailman vanhin edelleen toimiva eläintarha, lisäsi uuden luvun valmisteilla olevaan romaaniini nimeltä Euroopan eläintarhat: ei ainuttakaan pesukarhua täällä ja jouduin tyytymään kultapandaan, joka on sekin ihan söpö otus.

Kun olimme jo kolunneet niin paljon museoita, pääkoppani suorastaan kerjäsi jotain hömppää. Niin päädyimme katsomaan Woody Allenin uusinta leffaa, To Rome With Love. Voi olla että lomalla oleminen vaikutti kokemukseeni, mutta tykkäsin tästä enemmän kuin mistään Allenista aiemmin, ellei Match Pointia lasketa.

Wienin historiallinen maailmanpyörä oli vaikuttava ja sitä ympäröivä huvipuisto kerrassaan... en keksi sanaa. Kaikkia laitteita oli vähintään kaksi, myös maailmanpyöriä. Koska pelkään korkeita paikkoja, kovaa vauhtia, kiljuvia lapsia ja ylipäänsä kaikkea mikä liikkuu tai mahdollisessa rinnakkaismaailmassa saattaisi mahdollisesti liikkua, rajoitimme huvipuistokokemuksemme karting-autoiluun Mario Kartin kunniaksi - ja kebabiin, kebabin kunniaksi. (Mutta maailmanpyörä oli hieno!)

Ja nyt, rummut pärisevät, sillä seuraa matkan kiistaton kohokohta.

Löysin ne! Ne piileskelivät kaikki nämä vuodet 20 kilometrin päässä Hampurista (erittäin, erittäin hankalan joukkoliikennekiemuroinnin takana), Wildpark Scwartze-Bergessä! Ja ne olivat pörröisiä! Ja nälkäisiä!

Kohtalokas diili

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

14.9.2012
Tampereen Teatteri: Veriveljet, päänäyttämö

Hankin melkein vuosi sitten Tampereen Teatterin Hevijuuseri-kortin, mutta käytyäni katsomassa sillä yhden (tosi hyvän) musikaalin, minusta tuli heviluuseri, enkä saanut koskaan aikaiseksi käyttää sitä uudestaan. Loppujen lopuksi nykyihmisillä tuntuu olevan suuria vaikeuksia suunnitella elämäänsä paria päivää pitemmälle, ja vaikka kuinka yritän taistella tällaista näkemystä vastaan, teatterilippujen varaaminen vaikka kuukautta aiemmin vaikuttaisi vain kerjäävän sitä, että samalle illalle ehtii ilmaantua jotain parempaa tekemistä. Nyt olen kuitenkin puun ja kuoren välissä, sillä Hevijuuserini on voimassa enää kuukauden ja sinä aikana minun täytyy kiireesti kiriä korvaamaan kaikki menetetyt tilaisuudet.

Veriveljien tarina tuntuu alusta asti kovin tutulta. Siinä on jotain kovin yleismaailmallisen ymmärrettävää, jotain hyvin myyttistä ja ennalta-arvattavaakin. Musikaali alkaa rohkeasti takaumalla, joka välittömästi kertoo katsojalle, miten tarina tulee päättymään. Alku on kuin tuomio, kohtalo, jota kohti vääjäämättömästi kuljetaan kuin Oidipus-myytissä ikään. Kertoja (Jussi Selo) on näytelmän kannalta olennainen hahmo, joka ei anna yleisön hetkeksikään herpaantua unohtamaan mitä on tulossa, vaan muistuttelee jatkuvasti taustalla maksettavasta velasta.

Köyhä yksinhuoltajaäiti rouva Johnstone (Rinna Paatso) on jälleen raskaana - toisen naisen matkaan lähteneen miehen läksiäislahja hänelle. Hänellä on ihan mukava työpaikka rikkaan rouva Lyonsin (Elina Rintala) kotiapulaisena ja elämä näyttää jotenkin järjestyvän kun vain välillä saa tilata postimyynnistä jotain kivaa osamaksulla. Saatuaan tietää odottavansa kaksosia rouva on kuitenkin lohduton, sillä sossu uhkailee köyhää perhettä jo huostaanotoilla. Siitäpä saakin loistoidean rouva Lyons, jolle raha ei ole tuonut onnea, koska sillä ei ole pystynyt ostamaan lasta. Vastahakoisesti rouva Johnstone suostuu luovuttamaan rouva Lyonsille toisen kaksosista uskoen sen olevan kaikille parhaaksi.

Kaksoset kasvavat erillään toisistaan tietämättä ja aivan erilaisissa oloissa. Vääjäämättä he kuitenkin kohtaavat toisensa seitsemän ikäisinä ja jokin vetää heitä toistensa puoleen. Äidit yrittävät pitää pojat erossa toisistaan ja rouva Lyonsin mielenterveyskin alkaa jo järkkyä pelosta, että kaikki tulee ilmi. Taustalla värjyy taikauskoinen ajatus, että jos kerran erotetut kaksoset joskus saavat tietää olleensa kaksosia, molemmat kuolevat. Musikaali seuraa kaksosten Mickeyn (Jussi-Pekka Parviainen) ja Eddien (Martti Manninen) kasvamista, heidän kohtalokkaita valintojaan ensin lapsina, sitten nuorina ja lopulta vastuullisuuteen pyrkivinä aikuisina.

Veriveljet on hieman harhaanjohtavasti ottanut mainoskampanjansa lippulaivaksi seinän kokoisen kuvan Uniklubin solistista Jussi Selosta, joka tekee musikaalin kertojan roolissa teatteridebyyttinsä. (Toisena kertojana näytännöissä vuorottelee Sami Hintsanen.) Selon kohtalonomainen kertojahahmo on kuin tuomion musta enkeli. Rooli on kuin tehty Selolle, joka olisi saattanut astella näyttämölle omissa vaatteissaan, eikä kukaan olisi huomannut mitään. Karismaattinen rock-laulaja sopii tähän osaan kuin villasukat syysiltaan. Mutta. Selon esiintyminen lavalla on aika vähäeleistä ja odotin koko ajan sitä hetkeä kun räjähtää, valot alkavat välkkyä ja Uniklubin laulaja alkaa revitellä ja antaa laulun tulla oikein antaumuksella. Mutta ei. Kunnon rokkikonsertti olisi sopinut useampaankin väliin, mutta kertoja pysyttelee näytelmän takapiruna loppuun saakka. Selon artikuloinnissa on toivomisen varaa ja ne repliikit joita hän ei laula ovat enemmän ulkolukua kuin näyttelemistä. (Epäilemättä laajan teatterikokemuksen omaava Hintsanen olisikin roolissa teknisesti parempi, mutta varmasti myös erilainen.)

En ole mikään suuri musikaalifani, mutta tähänastisen kokemukseni mukaan Tampereen Teatteri todellakin osaa tehdä niitä. Laulamista ei ole liikaa ja laulut enemmänkin tukevat tarinankerrontaa kuin vievät sitä eteenpäin, joten ei haittaa vaikka niiden ajaksi ajatus harhailisikin muualle. Samoja runkolauluja toistetaan säännöllisin väliajoin, niin ettei niiden sisältöä tarvitsekaan ymmärtää ensimmäisellä kerralla, ja ne tuovat musikaaliin mukavaa rytmiä. Kaikki esiintyjät laulavat hyvin ja musikaalissa on myös aika ajoin loistava koreografia. Myös lavasteet ansaitsevat erityiskiitoksen.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri

Edessä uusi elämä

Ei, tämä teksti ei kerro siitä telkkarisarjasta jota joskus yritin katsoa, mutten onnistunut, koska se oli niin hölmö. Sen sijaan se kertoo pienen osuuden hullusta kesästäni ja alkavasta syksystä - ja pyrkii selittämään, miksi olen ollut hiljaa niin kauan. Olen kaivannut bloggaamista kamalasti, mutta kaiken hässäkän keskellä minun oli pakko luopua jostain hetkeksi. Kirjoittamisen lisäksi luovuin lähes kaikesta muustakin älyllisestä toiminnasta ja vietin kesäni Van Dammen, chick litin ja muutenkin kaikenlaisen hömpän parissa. Se pelasti minut hermoromahdukselta, muttei inspiroinut bloggaamaan, koska kaikki hömppä toistaa aika lailla samaa totuttua kaavaa - mikä tietysti tekee siitä niin helppoa ja nautinnollista.

Otsikko on ehkä hitusen verran mahtipontinen (vaikka nappasinkin sen hölmöltä komediasarjalta), mutta ainakin sen voi ajatella lupailevan uutta elämää blogilleni. Oma elämäntilanteenikin on hieman muuttunut, vaikken sitä vielä ole kunnolla ymmärtänytkään. Ensinnäkin, olen mennyt naimisiin (ja sen takia ollut niin kiireinen, lähellä hermoromahdusta ja kipeästi hömpän tarpeessa). Toiseksi, lopetin työt paikassa, jossa olen viettänyt elämäni onnellisimmat viisi vuotta. Kaipasin jonkinlaista muutosta, vaikka viihdyinkin siellä. Niinpä päätin ilman sen kummempaa suunnitelmaa lopettaa työt ja panostaa hetken aikaa opiskeluun. Aika näyttää, miten paljon vielä köyhdyn ja pitkästyn tämän päätökseni vuoksi, mutta ainakin tulevaisuudessa on siis aikaa bloggailla.

Kesä oli täynnä liian pitkiä työpäiviä ja loputtomasti asioiden järjestelyä, hankkimista, hoitamista ja stressaamista. Pelkäsin koska tahansa löytäväni päästäni ensimmäisen harmaan hiuksen - silloin kun en repinyt tukkaani kirkuen. Häiden järjestäminen oli käsittämättömän suuri ja raskas projekti, joka kesti loputtomuuksiin asti ja muuttui mekon hankkimisen jälkeen koko ajan inhottavammaksi. Mutta palkinnoksi siitä sain ensin ihanat polttarit ja sitten hääpäivän, jonka maagisuus ei tuntenut mitään rajoja. (Huomasitteko ne kesän kolme lämmintä lauantaita? Ne olivat polttaripäiväni, sulhaseni polttaripäivä ja meidän hääpäivämme.)

Innokkaana (ja joskus vähemmän innokkaana) kulttuuribloggarina aloin tietysti suunnitella häitä siitä näkökulmasta, että niissä tulisi jotenkin näkyä rakkauteni kirjoihin ja elokuviin. Valitettavasti, koska avioliiton solmimiseen tarvitaan aina kaksi ihmistä, jouduin hylkäämään Oscar-teeman ja Twilight-teeman jo alkuvaiheessa. Onnistuin lyömään läpi jonkinlaisen hyvin löyhän kirjallisuusteeman, jota varten keksin monia hyviä ideoita. Lopulta senkin toteuttaminen kuitenkin jäi vähän puolitiehen kun aloin pursuilla kaikenlaisia yhteensopimattomia ideoita, joista lopulta koostui täydellinen sekasotku sitä kaikkea hauskuutta, kauneutta, söpöyttä ja outoutta mitä parisuhteemme edustaa.

Koska en jaksanut askarrella paikkakortteja, toteutin ne muodostamalla vieraiden nimet kirjaimista Scrabble-laudalle ja napsimalla niistä valokuvat. Ne toivat muuten pelkästään nättiin kattaukseen häivähdyksen persoonallisuutta ja saivat paljon kehuja. Kirjallisuusteema toteutui lopulta oikeastaan vain kutsuissa ja karkkirasioissa. Kutsukortteja varten raatelin yhden Sweet Valley High -kirjan, joka oli lojunut työpaikkani pukukaapissa kuin odottamassa sopivaa hetkeä. Rutistelin ja värjäsin kirjan sivuja monet illat ja sain aikaan läjän varsin omaperäisiä kutsukortteja. Karkkirasiat askartelimme kaasoni kanssa tulitikkuaskeista kirjan muotoon. Tarpeeksi pieniä karkkeja oli vaikea löytää, mutta pari päivää ennen häitä tielleni osui Haribon minivaahtokarkkipussi. Ja kun karkkirasioita sitten häissä kilvan rapisteltiin auki onnittelumaljoja juodessa, tajusin että tässähän on Samppanjaa ja vaahtokarkkeja!

Tarkoitukseni oli pitkään varastaa myös hääkampaus kulttuurin maailmasta, sillä ihastuin Aamunkoi osa 1:n ensi-illassa Bellan kampaukseen välittömästi. Viime hetkillä aloin kuitenkin epäröidä sitä ja haaveilla suuresta kiharakampauksesta. Vastahakoiset hiukseni hangoittelivat vastaan ja takkuuntuivat heti kun pääsin koekampauksesta ulos, mutta hääpäivänä ne päättivät alistua ja käyttäytyivät mallikkaammin kuin koskaan. Kampaus osoittautui täydelliseksi, samoin kuin mekko, joka ei myöskään sovituksissa asettunut ollenkaan ja jota stressasin etukäteen uskomattoman paljon. En ollut juuri visualisoinut kaikkien asusteiden ja yksityiskohtien kokonaisuutta mielessäni etukäteen ja niinpä se löi minut ällikällä hääpäivänä. Näytin niin Disney-prinsessalta että se oli melkeinpä naurettavaa. Kaksi pikkutyttöä roikkui kiinni helmassani silmät loistaen koko illan.

Valmistauduin häihin henkisesti katselemalla vanhoja Kauniita ja rohkeita Parhaat häät -boksilta. Sanotaanpa sarjasta tai sen näyttelijöistä mitä tahansa, se täytyy myöntää, että häitä he osaavat näytellä (ja onhan niitä pariin kertaan jo harjoiteltukin). Brooken ikuiseen, kuolemattomaan rakkauteen Ridgeä kohtaan on mahdotonta olla uskomatta. Ja Ridge - silloinkin kun menee naimisiin jonkun muun painostuksesta väärän naisen kanssa - onnistuu joka kerta morsiamensa nähdessään loihtimaan naamalleen niin typerän onnellisen huumatun hymyn, että alkaa suorastaan vaikuttaa ihanneaviomieheltä. Olin etukäteen hieman huolissani, etten näkisi Ridgen naimailmettä omana hääpäivänäni sulhaseni naamalla, ja kehotin häntä harjoittelemaan sitä etukäteen peilin edessä. Ilmeisesti tämä olikin harjoitellut sitä aamuin illoin, sillä se ilme oli näkemisen arvoinen. Ridgen naimanaama kalpeni sen rinnalla ja tiesin heti, että kannatti käyttää lähes tonni ulkonäkökokonaisuuteeni. Sulhasen naamalta suorastaan loisti yhtäkkinen ymmärrys siitä, millainen mäihä tällä onkaan käynyt.

Ilta sujui kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, viina ei loppunut kesken, esiintyjät tekivät vaikutuksen, puheet saivat kyyneleet ja naurun kirpoamaan ja viimeisinä paikalta lähdimme me itse. Ja nyt olo on vähän samanlainen kuin Gilmoren tyttöjen viimeisen jakson katsomisen jälkeen: se oli mahtavaa, mutta on niin kovin haikeaa, ettei sitä enää tule lisää. Onneksi Gilmoren tyttöjen pariin voi sentään palata aina uudestaan.

Kaksi päivää häiden jälkeen suoritimme menestyksekkään maastapaon ja junailimme Berliinin kautta Prahaan ja Wieniin kuhertelemaan. Vaikka kotiin jäi häiden jäljiltä melkoinen kaaos, irtiotto oli tervetullut ja onnistunut. Mutta se on kenties toisen postauksen arvoinen stoori. Nyt olen onnellisesti naimisissa, onnellisesti kotona ja onnellisesti saattanut blogini takaisin elävien kirjoihin! Kultturellia syksyä kaikille!

Heinäkuun Mies

Kesä ei tosiaankaan ole sitä kultturelleinta aikaa minulle. Liikaa töitä vääriin aikoihin, väsymystä ja äärimmäistä tarvetta helppoon viihteeseen, josta en muista mitään seuraavana päivänä. Olen lukenut samaa kirjaa kohta jo kolme viikkoa ja olen suorastaan hämmästynyt, että se on lähestymässä loppuaan. Olen iltaisin selaillut Telkku.comia siinä toivossa että televisiosta tulisi joku elokuva, joka ei olisi suorastaan vastenmielinen katsoa, koska en jaksa nähdä vaivaa valita leffaa itse. Tämä onkin tuottanut mielenkiintoisen lopputuloksen, sillä olen vihdoin päätynyt samalle tasolle kuin monet pikkupojat jo 20 vuotta sitten: rakastuin Jean-Claude Van Dammeen! TV Viisi on ystävällisesti tuonut tämän kesäkollin kaiken kansan saataville näyttämällä useita hänen elokuviaan myöhään yöllä.

Ensikosketukseni Van Dammen maailmaan tapahtui elokuvan Universal Soldier (1992) myötä. Sitä tähdittää myös toinen legenda nimeltä Dolph Lundgren. Olin ensi hetkestä lähtien aivan myyty Van Dammelle ja leffan älyttömyys ja yksinkertaiset juonenkäänteet lukuisine mäiskintäkohtauksineen pitivät minut kiinnostuneena hereillä.

Aivan Universal Soldierin tuottaman kokemuksen tasolle eivät ole päässeet sitä TV Viidellä seuranneet elokuvat The Hard Corps (2006), Äkkikuolema (1995) ja Maximum Risk (1996), mutta Van Damme tekee kaikissa vahvoja rooleja ja näyttää pahiksille närhen munat!

Mikä hitto Van Dammessa sitten viehättää? Vaikea sanoa. Syksyllä menen terapiaan ottamaan siitä selvää...

PS. Pihistelyvinkki! (Huomaan että leffateatterien riistohintojen ohi luistelemiseen opastava tekstini on yhä hitti.) Ostin Filmtownista leffapassin, joka maksoi kympin. Sillä saa sadan päivän aikana vuokrata kaksikymmentä elokuvaa (ei ensi-iltoja). Passi toimii raaputtelemalla käytetyt vuokraukset kuin Ässä-arvassa konsanaan ja kaiken lisäksi se on todella cool, koska sen voi ripustaa kaulaan, eikä se missään nimessä mahdu lompakkoon! Niin, eli siis 50 senttiä per leffa, ja ilokseni huomasin, että taas on siirretty uusia elokuvia pois ensi-illoista. Halpaa kuin mikä. Hanki sinäkin!

Elämää Sodankylän jälkeen

Hoi lukijat (jos ketään on enää jäljellä)! Taisitte jo uskoa, että karkasin jonkun komean poromiehen matkaan seuduille, joilla internetistä tai kulttuurista ei ole kuultukaan. Mutta ei, olen palannut. Aikaa sitten jo toki, mutta Sodankylä-seikkailun jälkeen olenkin sitten ollut ihan hävyttömän kiireinen, väsynyt ja töissä. Valitettavasti työt ja niin ollen väsymys ja kiire jatkuvat koko kesän, joten blogissa saattaa jatkossakin olla hiljaisempaa - kunnes syksy meidät armahtaa.

Midnight Sun Film Festival oli jälleen Kokemus isolla alkukirjaimella ja siellä tuli katsottua sellaisia elokuvia, jotka muuten todennäköisesti olisivat jääneet katsomatta. Sää oli vaihteleva - siis vaihtui sateesta paisteeseen tai ukkoseen noin vartin välein - mutta hyttysiä ei juuri näkynyt ennen kuin festivaali oli jo ohi ja ihmismassat kaikkosivat kylästä. Työtehtäväni oli kiinnostava, joskin aiheutti jonkin verran paineita ja pomoni olivat mukavia, vaikkakin muistuttivat muutaman vuorokauden valvomisen jälkeen enemmän robotteja kuin ihmisiä. Majoituskoululla valtaamani patja oli vieläkin surkeampi kuin viimevuotinen patjani ja suihkut kylmempiä kuin muistinkaan - legendoja siitä yhdestä ainoasta kuumasta suihkusta liikkui, mutta tällä kertaa en sitä löytänyt.

Vaikka työtunteja oli tällä kertaa vähemmän kuin viime vuonna ollessani pubiteltassa töissä, leffasaldoni jäi silti säälittävään yhteentoista. Taisin nukkua enemmän tällä kertaa, vaikka en voikaan sanoa olleeni kovin pirteä festareilla.

No mutta mitäpä sitten näin? Kerrataan ihan lyhyesti!

13.6.2012 Koulu

Ja saapuu oikea yö (2012)

Festivaalin ihan ensimmäinen elokuva oli tälläkin kertaa kotimainen ensi-ilta. (Viime vuonna leffa oli kauan odottamani Roskisprinssi.) Odotin tätä tuoretta trilleriä mielenkiinnolla, mutta jouduin pettymään. En oikein edes tiedä miksi.

13.6.2012 Iso teltta

17 Girls (17 Filles) (2011)

Tositapahtumiin perustuva ranskalainen elokuva kertoo teinitytöstä joka tulee raskaaksi ja onnistuu houkuttelemaan 16 muuta tyttöä tekemään saman. Leffa käsittelee unelmia, utopioita ja laumasieluisuutta. Todella viihdyttävä. Jossain vaiheessa tosin mieleen juolahti, että olisi ehkä ollut vielä kiinnostavampaa katsella dokumenttia niistä tosielämän henkilöistä, jotka tapahtumissa olivat osallisina.

13.6.2012 Koulu

Kohta 18 (2012)

Odotin tältä elokuvalta jotain täysin muuta kuin miksi se osoittautui. Kuvittelin, että kyseessä on joku Elokuun kaltainen ällötysnuorisoelokuva aikuistumisen vaikeudesta, ääh voih, mutta leffa osoittautuikin episodimaiseksi, talkoovoimin kuvatuksi, syväluotaavaksi ja koskettavaksi kuvaukseksi nuorten miesten mielenliikkeistä. Parhaita kotimaisia nuorisoleffoja koskaan!

13.6.2012 Iso teltta

Hulluna Saraan (2012)

Tältä leffalta taas en odottanut juuri mitään, koska trailerikin vaikutti höpsöltä. Joitain hauskoja hetkiä se kieltämättä tarjoaa, mutta tulin taas muistaneeksi, etten noin ylipäänsä hirveästi tykkää komedioista. Emilie de Ravin on kuitenkin valloittava! Ville Virtanen oli paikalla.

14.6.2012 Iso teltta

Riiviöt (Gremlins) (1984)

Sodankylän Kuuma Vieras tällä kertaa oli Riiviöiden ohjaaja Joe Dante, jota pääsin moneen otteeseen festareilla kuulemaan. En ollut tästä leffasta erityisen kiinnostunut, enkä liitä siihen mitään voimakkaita nostalgiaväreilyjä. Danten alustus ja festaritunnelma, teltallinen faneja ja hupaisa leffa, jota en pienenä tajunnut hupaisaksi, tekivät tästä kuitenkin Elämyksen. Voi että oli hauskaa.

14.6.2012 Koulu

Margaret (2011)

Kiistatta festareideni kohokohta! Harkitsin jopa tämän katsomista uudestaan seuraavana päivänä, vaikka leffa kestää kaksi ja puoli tuntia. Aivan upea, uniikki luomus, joka muistuttaa melkeinpä enemmän romaania kuin elokuvaa. Anna Paquin tekee mielettömän roolin ja osoittaa, ettei voittanut Oscaria turhaan jo 11-vuotiaana. Mitään action-pätkää on turha odottaa, vaikka leffa alkaakin dramaattisesti, mutta tunteiden tasolla sekä elokuvan henkilöt että katsojat saavat uida varsin syvissä vesissä. Viisi tähteä, papukaijamerkki ja ihastunut huokaus!

16.6.2012 Iso teltta

The Target (Mishen) (2011)

Venäläinen vastine Cocoonille - paljon, paljon synkempi vain, kuten venäläisen voi olettaakin olevan. Ja taas kaksi ja puoli tuntia! Mikä siinä on kun ei osata tiivistää? Leffassa etsitään ikuista elämää, ikuista nuoruutta, ikuista kauneutta. Se on myös löytynyt, paikasta nimeltä Target. Siellä käytyään ihmiset eivät enää vanhene, mutta sivuvaikutuksena heissä alkaa ilmetä silmitöntä raivoa ja himokkuutta. Hmm. Tuota noin. Leffassa on ehdottomasti ideaa ja paljon hyvääkin, mutta aivan liikaa minuutteja ja selittämättömiä käänteitä. Ei hilpeä.

16.6.2012 Iso teltta

Gremlins 2 - uusi pesue (Gremlins 2: The New Batch) (1990)

MSFF:n virallinen katalogi kehtasi väittää, että tämä muka olisi vielä parempi kuin ensimmäinen Riiviöt-leffa. No ei ole totta! Riiviöt ovat täysin överiporukkaa ja vitsit entistäkin huonompia tässä jatko-osassa. Dante oli jälleen paikalla alustamassa elokuvanäytöksen ja kertoi ensimmäisen leffan jälkeen vihanneensa riiviöitä, eikä halunnut olla niiden kanssa enää missään tekemisissä, ikinä. Kun jatko-osaa yllättäen suuren suosion saavuttaneelle elokuvalle oltiin yritetty turhaan ähertää muulla porukalla viiden vuoden ajan, Dante sai tarjouksen, josta hän ei voinut kieltäytyä: Jos hän tekisi jatko-osan Riiviöille, hän saisi sen jälkeen tehdä ihan minkälaisia elokuvia haluaisi. Loppu on historiaa. Hauskasti tässä kyllä tehdään pilaa ensimmäisestä leffasta!

16.6.2012 Iso teltta

Kovasikajuttu (2012)

Taas! Tädää! Kovasikajuttu tekee historiaa, sillä se on virallisesti ainoa suomalainen dokumentti, jonka olen nähnyt kahdesti! Lisäksi se on ainoa suomalainen dokumentti, jonka olen nähnyt kahdesti festareilla! Olin yöllä hyvässä elokuvaputkessa ja iloisella mielellä, joten tahdoin mennä katsomaan tätä uudestaan ihan vain siksi, että näkisin ja kuulisin yleisön reaktiot. Tunnelma oli ihan käsittämätön, se kohosi lähestulkoon rokkifestareilta tutun hysterian sfääreihin. Kaljatölkit sihahtelivat kilpaa leffan alussa, yleisö taputti kaikkien hauskojen repliikkien jälkeen, ulvoi riemusta ja lauloi biiseissä mukana. Olen vaikuttunut!

17.6.2012 Koulu

Leffaraati

Leffaraadin juonsi Jukka Virtanen (minulle ikuisesti Vanha tonttu Iki-iäkäs) ja siellä katseltiin vanhoja suomalaisia lyhytelokuvia. Oli hauskaa nähdä tällainenkin tilaisuus, koska viime vuonna en missään vastaavassa käynyt. Täytyy kuitenkin todeta, että melkoisen kummallisia lyhäreitä.

17.6.2012 Lapinsuu

Take Shelter (2011)

Festivaalini viimeisen leffan aikana kävin läpi lähestulkoon hermoromahduksen, eikä tämä elokuva, joka kertoo hulluksi tulevasta miehestä, ainakaan helpottanut asiaa. Kokemus oli aika ahdistava, mutta samalla vaikuttava. Kuvailisin tätä niin, että Kaunis mieli kohtaa The Tree of Lifen.

Muista kulttuuriteoista sen verran, että Sodiksessa pääsin loppuun John Ajvide Linqvistin Kultatukka, tähtösen. Varsin koukuttava ja taidokkaasti kirjoitettu kirja! Loppu jäi kuitenkin hitusen motiiveja vaille. Silti Lindqvist on ehdottomasti uusia suosikkikirjailijoitani.

Kotiin päästyäni ehdin ennen murheen alhoon vaipumistani lukaista toiseen kertaan Marian Keyesin Kuuleeko kukaan? Keyes koukuttaa minut aina ja mieleni teki heti samoin tein lukea kaikki muutkin. (Voi kun olisinkin tehnyt niin...) Muistikuvani kirjasta oli kuitenkin sellainen, että olisin ensimmäisellä lukukerralla vollottanut taukoamatta. Nyt kirjan kepeys yllätti minut. Olin myös huomaavinani jonkinlaista määrittelemätöntä tökkimistä suomennoksessa. Ihanteellinen kesäkirja kuitenkin!

Ja sitten se murheenkryyni! Scifihaastetta varten aloitin William Gibsonin Neurovelhon ja sen kimpussa olenkin nyt takkuillut kaksi viikkoa, saldona sata sivua. Siis voi elämä. Apua. Kirja aiheuttaa minussa sellaista pakokauhua ja pakenemishalua, että luin sitä vältelläkseni kaikki Feissarimokat, alusta loppuun. Oletteko ylpeitä?

Viikonloppuna käväisin ystävieni kanssa perinteikkäällä retkellä Sastamalassa Vanhan kirjallisuuden päivillä. Viime vuonna kirjoitin tapahtumasta kuplivan iloisen kesätekstin, joka käsitteli perinteitä. Vanhan kirjallisuuden päivät tykkäsivät tekstistä niin että linkittivät sen Facebook-sivulleen. Kannattaa siis lukea se. Tänä vuonna oli kuitenkin aika kaikkien perinteiden romahtaa. Osasin odottaa sitä, koska vakioporukastamme, joka kerralla mukanaolleista, paikalla olin vain minä. Vähän surettaa ja sääkin oli ensimmäistä kertaa kurja.

Kuin lohdutuspalkintona pääsimme kuitenkin ajelemaan Tampereen Museoiden yöstä tutulla museobussilla ja näimme presidentti Sauli Niinistön livenä. Iiks!